tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosikymmenen viimeinen Kuu

Sattuipa tänään iltapäivällä olemaan sen verran selkeää, että Kuu vilahti hetken aikaa puiden yläpuolella. Se oli sen verran harvinainen näky, että pitihän se yrittää ikuistaakin, semminkin kun se oli viimeinen näkymä Kuuhun tällä vuosikymmenellä. Hieman suttuiseksi tuo jäi, mutta onpahan tallessa.

Kuu Äänekoskella 31.12.2019 klo 16.37 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna.
Kevyehkö photoshoppaus.
Hauska tuota olisi ollut ihan kunnolla havaitakin, sillä viehättäviä kohteita oli aika hyvin näkyvillä. Etelässä Janssenin monikulmainen kraatterikompleksi harvinaisine ylänköalueen grabeneineen olisi ollut oikein mukavasti hollilla. Nectariksen törmäysallas ja Mare Nectarikseen osittain uponnut Fracastorius olisivat myös saaneet osansa huomiostani. Itäisen Mare Tranquillitatiksen alueella Rima ja Rupes Cauchya olisi pitänyt yrittää, samoin kuin alueen tuliperäisiä doomeja, vaikka ne hivenen turhan etäällä terminaattorista jo olivatkin.

Posidoniuksen pohja on yksi Kuun merkillisimpiä, joten sen itäisintä osaa aivan valon ja pimeyden rajalla olisi ollut erittäin mukava katsella. Pohjoisempana taas Hercules ja Atlas ovat aina kaunis kraatterikaksikko. Vaan täytyy luottaa siihen, että noita pääsee alkavalla vuosikymmenellä ihastelemaan ihan kunnollakin. 


tiistai 26. marraskuuta 2019

Apollo 12 Myrskyjen valtamerellä

Viime kesänä ei voinut välttyä Apollo 11:n viisikymmenvuotisjuhlinnalta. Hehkutukseen oli toki aihettakin, sillä olihan Neil Armstrongin, Mike Collinsin ja Buzz Aldrinin viimeinen avaruuslento käännekohta ihmiskunnan historiassa. Ikiaikainen haave Kuun pinnalla kävelystä toteutui, ja Yhdysvallat todisti lopullisesti päihittäneensä Neuvostoliiton suurvaltojen avaruuskilpajuoksussa. Samalla presidentti Kennedyn hullunrohkea tavoite Kuussa käynnistä 1960-luvun loppuun mennessä saavutettiin.

Vaan kuinka moni huomasi, että viime viikolla tuli täyteen 50 vuotta toisesta miehitetystä laskeutumisesta Kuun pinnalle? Ellei sattunut seuraamaan NASAn kuu-uutisointia kohtalaisen tarkasti, meni koko tapaus luultavasti ohi. Korviahuumaava mediahiljaisuus heijastelee puolen vuosisadan takaista mielenmaisemaa, sillä tiedotusvälineiden, suuren yleisön ja poliitikkojen kiinnostus Apollo-ohjelmaa kohtaan romahti heti Apollo 11:n jälkeen. Kun Kuussa oli kertaalleen käyty ja venäläiset voitettu, ei seuraaville lennoille tuntunut olevan mitään mediaseksikästä tarkoitusta. Tieteelliseltä kannalta kunnianhimoisimmat kuulennot olivat kuitenkin vielä suurelta osin suunnittelupöydällä. Niiden näkökulmasta oli välttämätöntä, että Apollo 12 onnistuu tavoitteissaan.

Läntinen meri

Vaikka kaikki Kuun meret ovat basaltti-kivilajista koostuvia laavatasankoja, ne eivät suinkaan kaikki ole samanlaisia. Itäiset basaltit, esimerkiksi Apollo 11:n tuomat Mare Tranquillitatiksen kivet, ovat yleensä vanhempia kuin läntiset. Myös kerros kerrokselta laajoja alueita peittäneiden laavojen koostumus on eri paikoissa ja satojen miljoonien vuosien kuluessa vaihdellut. Kaikkein ilmeisin ero on titaanin määrä basaltissa, sillä se vaikuttaa voimakkaasti basaltin väriin: runsaasti titaania (käytännössä ilmeniitti-mineraalia) sisältävät basaltit ovat sinertäviä, titaaniköyhemmät puolestaan punertavia. Laajoissa puitteissa tässäkin on nähtävissä selvä ero Kuun itäisen ja läntisen pallonpuoliskon välillä. Tämän eron saa helposti näkyviin jo Kuusta napattuja kännykkäkuvia hieman kuvankäsittelyohjelmassa rääkkäämällä.

Apollo 12:n laskeutumispaikaksi valikoitui läntinen basalttitasanko Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren itäosassa. Nuorehkot basaltit eivät suinkaan olleet alueen ainoa houkutin, sillä jo huhtikuussa 1967 miehittämätön Surveyor 3 -alus oli laskeutunut Oceanus Procellarumin pinnalle nelisensataa kilometriä Copernicuksen kraatterista etelälounaaseen. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Apollo 12:n komentajan Pete Conradin oli määrä ohjata kuumoduli Intrepid aivan Surveyor 3:n viereen. Seuraavien lentojen onnistuminen nimittäin edellytti erittäin tarkkaa laskeutumista, ja Apollo 12:n oli määrä osoittaa, onko tarvittava tarkkuus ylipäätään mahdollista. Ja olihan se: 19.11.1969 Conrad ja hänen hyvä ystävänsä, kuumodulin pilotti Alan Bean tumpsahtivat pehmeästi Surveyor-kraatterin reunalle, vain 150 metrin päähän Surveyor 3:sta.

Yksi laskeutumispaikan valintaan johtaneista tekijöistä oli halu selvittää, kuinka ihmisen tekemät laitteet selviävät Kuun armottomissa olosuhteissa. Niinpä Conradin ja Beanin oli määrä tuoda mukanaan takaisin Maahan mm. Surveyor 3:n kamera. Se olikin pärjännyt hyvin, sillä lukuun ottamatta säteilyn ja luultavimmin kuumodulin nostattaman pölyn aiheuttamaa rusketusta, muutoksia Surveyorin osissa ei juurikaan huomattu. Mikrometeoriittipommitus oli kahden ja puolen vuoden aikajänteellä olematonta. Toisin kuin usein väitetään, streptokokki-bakteeri tuskin kuitenkaan selvisi Surveyorin matkassa Kuuhun ja takaisin, vaan se oli luultavasti maahanpaluun jälkeistä kontaminaatiota. Täyttä varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.
Pete Conrad Surveyor 3 -laskeutujan luona.
Apollo 12:n komentaja Pete Conrad Surveyor 3 -laskeutujan luona marraskuussa 1969. Taustalla kuumoduli Intrepid. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7133.


Copernicus ja Kuun ajanlasku

Copernicuksen, Apollo 11:n ja 12:n sijainti Kuussa.
Apollo 11:n ja 12:n laskeutumisalueiden ja Copernicus-kraatterin  sijainti.
Kuva: Virtual Moon Atlas / NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.
Kuun nuorin, yhä meneillään oleva geologinen kausi on saanut nimensä tyypillisestä edustajastaan, Copernicus-kraatterista. Se hallitsee kirkkailla, satojen kilometrien etäisyydelle yltävillä kraatterista ulos lentäneestä aineksesta koostuvilla säteillään Kuun lähipuolen läntisen osan päiväntasaajan tienoita. Yksi säteistä ylittää Apollo 12:n laskeutumisalueen, mikä ei tietenkään ole sattumaa. Geologit olisivat nimittäin halunneet yhden Apollo-lennoista laskeutuvan Copernicukseen, mutta insinöörit ja etenkin NASAn johto olivat ajatuksesta huomattavasti vähemmän innoissaan. Geologeille kuitenkin kelpasi muualtakin kuin itse kraatterin sisältä kerätty Copernicus-näyte. Copernicuksen sädejärjestelmä tarjosi tähän erinomaisen mahdollisuuden.




Toisella kuukävelyllään yksi Conradin ja Beanin tehtävistä oli tehdä tutkimuskaivanto Head-kraatterin reunan tuntumaan. Sieltä, noin 15 cm paikallisen heitteleen alta, löytyi huomattavasti pintamateriaalia vaaleamman aineksen kerros. Jo tässä vaiheessa Houstonin lennonjohdon takahuoneessa osa geologeista tuuletteli Copernicuksen heitteleen löytymisen merkiksi. Myöhemmät tutkimukset ovat vahvistaneet juhlimisen perustelluksi. Kaivannon vaalea aines eli näyte 12033 vastaa koostumukseltaan sitä, mitä Copernicuksesta voisi olettaakin lentävän muutaman sadan kilometrin päähän. Useat eri menetelmät ovat antaneet näytteelle myös ”järkevän” iän, noin 800 miljoonaa vuotta. Tämä sopii yhteen myös kraatterilaskujen perusteella saatuun Copernicuksen ikään.
Tutkimuskaivannosta noussut Copernicus-kraatterin todennäköinen heittele näkyy pinta-ainesta vaaleampana.
Pete Conradin kaivama tutkimuskaivanto Head-kraatterin lähellä. Pinnan alta löytynyt vaaleampi aines on todennäköisesti Copernicuksen heittelettä. Kuva: NASA / AS12-48-7051.

Copernicuksen iän tunteminen on merkittävää koko Kuun geologisen historian ymmärtämisen kannalta. Kuun nuorimpien geologisten aikakausien rajoja ei ole onnistuttu sitomaan mihinkään laajoja alueita kattavaan yksittäiseen geologiseen tapahtumaan, puhumattakaan siitä, että näitä suhteellisia aikarajoja olisi saatu minkäänlaisella varmuudella absoluuttisesti, siis vuosissa mitaten ajoitettua. Niinpä kopernikaanisen kauden tyypillisen edustajan absoluuttisen iän tunteminen tarjoaa harvinaisen datapisteen esimerkiksi kraatterilaskujen avulla Kuun pinnan ikää määrittäville tutkijoille.

Copernicuksen iän vaikutus yltää kuitenkin huomattavasti Kuuta laajemmalle. Kuu on ainoa suuri aurinkokuntamme kappale, josta meillä on näytteitä tunnetuista paikoista. Näin se tarjoaa ainutkertaisen mahdollisuuden sitoa yhteen absoluuttiset iät suhteellisten ikien kanssa. Suhteelliset iät perustuvat käytännössä suurelta osin kraatterilaskuihin, siis törmäyskraatterien määrään pinta-alayksikköä kohti. Erilaisilla malleilla, perustelluilla oletuksilla ja osin havainnoillakin Kuun absoluuttisten ja kraatterilaskuihin perustuvien ikien keskinäinen suhde on saatua siirrettyä muille taivaankappaleille. Näin koko aurinkokunnan kiinteäpintaisten kappaleiden geologisen historian kronologia lepää niiden näytteiden varassa, jotka viitisenkymmentä vuotta sitten tuotiin Yhdysvaltain kuudella Apollo-lennolla ja Neuvostoliiton kolmella miehittämättömällä Luna-lennolla takaisin Maahan.

Corvette-kaverukset Conrad, Bean ja kiertoradalta mm. spektroskopisia tutkimuskokeiluja tehnyt komentomoduli Yankee Clipperin pilotti Dick Gordon eivät valitettavasti päässeet Apollo 12:n 50-vuotisjuhlia näkemään: Al Bean kuoli vuonna 2018, Dick Gordon vuonna 2017 ja aina vauhdista pitänyt Pete Conrad moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 1999. Heidän työnsä kantaa kuitenkin hedelmää edelleen. Paitsi että Conradin ja Beanin kenttätyön ansiosta selvitettiin Copernicuksen (todennäköinen) ikä, kertoivat näytteet myös suoraan sen, etteivät Kuun meret suinkaan syntyneet yhdessä jättimäisessä sulan kiven plörtsähdyksessä. Sen sijaan mare-vulkanismi kesti satoja miljoonia, nykykäsityksen mukaan jopa miljardeja vuosia. Ja koska Apollo 12:n laskeutumispaikka oli ohjelman läntisin, laajensi Conradin ja Beanin asentama seismometri geofyysikoiden mittausverkkoa ja sen tarkkuutta merkittävästi. Ymmärryksemme Kuun syvärakenteesta perustuu suurelta osin juuri Apollo-seismometrien tallentamien kuunjäristysten tarjoamaan tietoon.

Kuten on laita muidenkin Apollo-kivien kohdalla, monet Conradin ja Beanin keräämistä näytteistä ovat vielä lähes täysin tutkimatta. Tämä on tarkoituksellista, sillä Apollo-ohjelman tutkijat ymmärsivät sekä näytteiden ainutlaatuisuuden, että analyysimenetelmien jatkuvan kehityksen. Osa kuunäytteistä on odottanut aikaa parempaa täysin koskemattomina: yksi Apollo 17:n suljetuista kairasydännäytteistä avattiin marraskuun alussa, toisen vuoro on tammikuussa 2020. Entistä tarkemmat ja täysin uudenlaiset keinot selvitellä Kuun kivien ja mineraalien koostumusta, ikää ja fysikaalisia ominaisuuksia ovatkin viimeisen kymmenen vuoden aikana osin mullistaneet käsityksemme Kuusta ja sen kehityksestä. Merkittäviä löytöjä tehdään epäilemättä jatkossakin.

Käytännössä kaikki suurimmat avaruustoimijat, niin yksityiset kuin valtiollisetkin, ovat suunnittelemassa ja osin jo toteuttamassakin uusia kuulentoja. Niinpä vaikuttaa siltä, ettei seuraavia, aiemmista poikkeavilta alueilta peräisin olevia kuunäytteitä tarvitse odotella kovinkaan pitkään. Sitten jos ja kun niitä Maahan saadaan, painottuu tutkijoiden ja median huomio tietenkin pitkäksi aikaa niihin. Tästä huolimatta myös Apollo 12:n näytteitä tutkitaan varmasti vielä seuraavatkin 50 vuotta.

Sinipunalaseilla katseltava anaglyfiversio Pete Conradista Surveyor 3:n luona. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7133 & 7134 / T. Öhman.

Anaglyfikuva Pete Conradista poseeraamassa Surveyor 3:n luona. Taustalla kuumoduli Intrepid. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7135 & 7136 / T. Öhman.
Yksi Apollo 12:n tutkimuslaitteista oli lähistereokuvien ottamiseen tarkoitettu kamera, jonka avulla tutkittiin eritoten Kuun pintamateriaalin eli regoliitin ominaisuuksia. Tässä analglyfikuvassa on astronautin saappaan jälki. Kuva: NASA / AS12-57-8448A & B / T. Öhman.

Tämä juttu ilmestyi ilman anaglyfikuvia ja hieman vähemmillä linkeillä myös uudessa Ursan julkaisemassa Kraatterin reunalta -blogissani, jonne jatkossa kirjoittelen planeettageologiaa käsitteleviä tekstejä suunnilleen kerran tai kahdesti kuussa. Osa sinne päätyvistä jutuista ilmestyy luultavasti täällä, ja osa mahdollisesti Suomen kraatterit -blogissa. Näissä kumpaisessakin vanhassa blogissa toki satunnaisesti edelleen ilmestyy juttuja, joita Ursan blogiini ei tule. Suomen kraattereiden puolella alkaa toivottavasti vielä ennen vuodenvaihdetta sarja Lappajärven tutkimushistoriasta, joten sen sortin asioista kiinnostuneen kannattaa käydä vilkuilemassa sitä aina silloin tällöin. Pitkähköstä aikaa kirjoitin kuukausi sitten myös Ursan Zeniitti-verkkolehteen, tällä kertaa tosin vain suht lyhyesti tietolaatikkoon, aiheenani kuututkija ja -harrastaja Chuck Wood.

Huushollauskommenttina todettakoon, että NASA on uusinut sivujaan, joten astronauttien henkilötietosivut näyttävät ainakin toistaiseksi kadonneen, ja vähintäänkään vanhat linkit, joita vuosien saatossa olen paljon käyttänyt, eivät ikävä kyllä enää toimi.

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

International Observe the Moon Night lauantaina 5.10.2019

Tulevana lauantaina 5.10.2019 vietetään jälleen kansainvälistä Kuun havaintotapahtumaa. Tämä International Observe the Moon Night (InOMN) järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 2009. Tällä kertaa tapahtuma sattuu yhtä aikaa YK:n alaisen maailman avaruusviikon (World Space Week) kanssa. Myös sen teemana on tänä vuonna Kuu, joten maailmalla on tällä viikolla runsain mitoin erilaisia Kuuhun liittyviä tapahtumia. Suomessa tapahtumia ei valitettavasti ainakaan tällä tietoa olla järjestämässä.

NASAn ja etenkin Lunar Reconnaissance Orbiter (LRO) -luotaimen tutkimustyhmän tukema InOMN järjestetään aina syys–lokakuussa Kuun ensimmäisen neljänneksen tienoilla. Tämän vuoksi Kuu ei tule koskaan InOMNin aikaan Suomessa näkymään kovin hääppöisesti. Näin ollen tuo varsinainen Kuun havaitseminen jää väkisinkin meillä melkoisen heikoksi. Sehän ei kuitenkaan estä järjestämästä onnistunutta kuuaiheista tapahtumaa, mikä tuli jokunen vuosi sitten todistettua Suomen toistaiseksi ainoassa InOMN-tilaisuudessa

InOMNin yksi hyvistä puolista on matala kynnys: kuka tahansa voi järjestää oman virallisen InOMN-tilaisuutensa, kunhan vain rekisteröi sen järjestäjien sivulle. Jopa ajankohtaa voi viilata itselleen sopivammaksi, eli tällä kertaa mikä tahansa 27.9.–13.10. järjestettävä kuuaiheinen tilaisuus kelpaa.

Äänekosken horisontista katsellen Kuun näkyminen 5.10.2019 on kehnoa. Kuu nousee (CalSky-sivuston mukaan) ennen auringonlaskua klo 16.46 eteläkaakosta (148°) ja on korkeimmillaan etelässä klo 19.13 alle neljän asteen eli vajaan kahdeksan Kuun näennäisen läpimitan korkeudella. Kuu laskee etelälounaaseen (212°) klo 21.39. Etelä-Suomesta katsellen Kuu kohoaa noin kuuteen asteeseen. Oulussa se jaksaa kivuta vielä noin kahteen asteeseen, mutta Utsjoella se jää saman verran horisontin alapuolelle.

Kuu 5.10.2019 klo 19.00. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.
Ainakin tällä hetkellä lauantain sääennuste on varsin lohduton. Mikäli Kuu kuitenkin sattuisi tuolloin näkymään, ovat maisemat ensimmäiselle neljännekselle ominaisen komeat. Omia suosikkejani hyvin näkyvissä olevista kohteista ovat tällä kertaa tektoniset rakenteet. Melko pohjoisessa aivan Kuun terminaattorilla eli yön ja päivän rajalla on Vallis Alpes eli Alppilaakso, joka katkaisee Imbriumin törmäysaltaan reunan eli Montes Alpes -vuorijonon. Sen synty lienee tavalla tai toisella kytköksissä törmäysaltaiden säteittäisiin heikkousvyöhykkeisiin, mutta täysin sen syntyä ei ymmärretä. Vallis Alpes on Kuussa aunutlaatuinen piirre, vaikka periaatteessa vastaavia voisi hyvin kuvitella syntyvän muidenkin törmäysaltaiden reunoille.

Keskempänä Kuun kiekkoa sijaitsevat Alppilaaksoa perinteisemmät, tuliperäisten juonien yläpuolella syntyneet grabenit eli hautavajoamat Rima Ariadaeus ja Rima Hyginus (tai ainakin Rima Hyginus syntyi niin, Ariadaeus on hieman avoimempi kysymys, sillä sen yhteydessä ei ole havaittu yhtä selviä merkkejä vulkanismista). Nectariksen törmäysaltaan reuna Rupes Altai puolestaan edustaa törmäyssyntyistä tektoniikkaa. Se sijaitsee jo hieman kauempana terminaattorista, mutta on silti vielä komeasti näkyvissä kirkkaana kaartuvana seinämänä. Tämä käy nätisti ilmi tuosta yllä olevasta Kuun tarkan vaiheen 5.10. klo 19.00 esittävästä kuvasta. Rupes Altaista kirjoittelin enemmän Ursan Zeniitti-verkkolehteen keväällä 2017 ja Rima Hyginuksesta ja hivenen myös Rima Ariadaeuksesta keväällä 2016.

Koska nuo mainitsemani kohteet on merkitty myös InOMNin järjestäjien valmiiseen karttaan, en viitsi alkaa erikseen väkertää omia karttojani noista, vaan kopsaan valmiit kartat tuohon alle. Vaikka olosuhteet eivät suotuisilta vaikutakaan, toivottavasti kartoille löytyy käyttöä ja Kuu edes jotenkin ensi lauantaina Suomessakin näkyisi. Ja jollei muu auta, niin ainakin voi seurata #ObserveTheMoon-tunnistetta sosiaalisessa mediassa. 
 
Kuva: NASA Planetary Science Communications team / NASA JPL / NASA GSFC.

 
Kuva: NASA Planetary Science Communications team / NASA JPL / NASA GSFC.
P.S. 2.11.2019: Merkittäköön jälkipolville tiedoksi, että pilvessä tuo taas oli, joskin periaatteessa ihan loppupuolella olisi saattanut olla mahdollista päästä jotain näkemään, jos aivan horisonttiin olisi päässyt katselemaan.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Äänekosken synty: vuorijonoista vedenpaisumukseen

Ja taas mainostetaan. Ensi maanantaina 30.9.2019 pidän Äänekosken kansalaisopistossa eli Koskelassa yleisöluennon Äänekosken geologiasta. Luennon ylevänä tavoitteena on antaa eväitä kotiseudun maisemien näkemiseen hieman uudenlaisesta näkökulmasta. Käytännössä tarkoitus on aluksi läpikäydä toivottavasti ymmärrettävästi Äänekosken kallioperän ja sen eri kivilajien synty. Äänekosken tyypillisimpiä kivilajeja on myös esillä hypisteltävinä näytteinä. Samalla käy ilmi, missä Äänekosken vähiten huonot kiuaskivet majailevat, miten geologisessa mielessä Äänemäki eroaa Tärttä- ja Markkamäistä, ja miksi Kuhnamo on pitkä, suora ja kapea.

Kallioperän jälkeen vuoron saa tietenkin maastolle pintasilauksen antava maaperä ja sen moninaiset kiinnostavat ja kauniit muodostumat. Luennolla selviää mm. se, miksi Lossilta Likolahteen hiihdellessä pienet mäenkumpareet seuraavat toistaan. Äänekoskella on myös maakunnallisesti ja jossain mielessä myös valtakunnallisesti arvokkaiksi arvioituja geologisia kohteita, joista ei kuitenkaan yleensä kylillä pahemmin huudella. Nyt huudellaan.

Pääasiassa luennolla pysytellään Äänekosken keskustaajaman tietämillä, mutta myös Suolahdessa ja Jyväskylän Harjulla piipahdetaan. Tietenkin minun pitää päästä sanomaan myös muutama sana siitä, millaisia vaikutuksia läheisellä Summasen törmäyskraatterin synnyllä aikoinaan Äänekosken etäisyydellä oli. Sama pätee Lappajärveen.

Luennolle on varattu aikaa reilut kaksi tuntia, mutta jos homma menee synkäksi yksinpuheluksi, ei siinä kahta tuntia mene. Kysymykset ja kommentit ovatkin erittäin tervetulleita. Tilaisuus on maksuton ja kaikille asiasta kiinnostuneille avoin.

Aika: ma 30.9.2019 klo 17.30–19.45
Paikka:  Koskela opisto, Rautatienkatu 25, Äänekoski
Järjestäjä: Koskelan setlementti ry. / Koskela opisto


 

perjantai 20. syyskuuta 2019

Tähtitaivas tutuksi

Tänä syksynä pidän Äänekosken kansalaisopistossa eli Koskela opistossa uuden kurssin, jolle en parempaakaan nimeä keksinyt kuin "Tähtitaivas tutuksi". Kurssilla on tarkoitus opetella tähtikarttojen käyttö ja taivaalla suunnistaminen, sekä oppia tuntemaan syksyn, talven ja kevään tähtitaivaan mielenkiintoisimmat kohteet kun käytettävissä ei ole sen ihmeellisempiä havaintolaitteita kuin paljaat silmät tai kiikari. Kyseessä on siis kurssi tähtiharrastuksesta, ei tähtitieteestä. Vaikka hyvinkin käytännöllisellä otteella mennään, toki erilaisten kohteiden fysikaalinen olemuskin käydään pääpiirteissään läpi.

Kurssi on jo nimellisesti täynnä ja ilmoittautumisaikakin on jo päättynyt, mutta eiköhän tuonne jotenkin mukaan mahdu. Ainakin varalle pääsee ilmoittautumaan. Enkä minä sieltä ole ketään pois ajamassa.
 
Aika: maanantaisin 23.9., 7.10., 18.11. ja 2.12. klo 17.30–19.45
Paikka: Ruotinkylä-luokka, Koskela opisto, Rautatienkatu 25, Äänekoski
Järjestäjä: Koskela opisto (Koskelan Setlementti ry.)
Kurssimaksu: 15 €

Kurssin tarkempi sisältö pääpiirteissään (yksityiskohdat voivat vielä elää, sillä noita loppupuolen luentoja en ole vielä likikään valmiiksi asti tehnyt):

  • ma 23.9. Erilaiset tähtikartat ja suunnistaminen taivaalla, vuorokausi ja vuodenajat, kiikarien valinta ja käyttö, planeetat ja Kuu
  • ma 7.10. Syksyn tähtitaivas, eläinrata, Linnunrata, Aurinko, kaksoistähdet, muuttuvat tähdet, planetaariset sumut, Merkuriuksen ylikulku 11.11.2019
  • ma 18.11. Talven tähtitaivas, kaasusumut, avonaiset tähtijoukot ja assosiaatiot, Vesta
  • ma 2.12. Kevään tähtitaivas, pallomaiset tähtijoukot, galaksit, kertaus

Käytännössä ihan ohjelmaan merkittyä reilua kahta tuntia tuskin joka kerta menee, mutta tuo antaa mahdollisuuden kunnon keskusteluille ja asioiden syventävällä läpikäynnille, sikäli kun tarvetta on. Tähtivalokuvausta kurssilla ei käsitellä, eikä myöskään kaukoputkien käyttöön lyhyitä mainintoja lukuun ottamatta sen kummemmin perehdytä (ellei sitten joku erikseen siihen haluta loppupuolella paneuduttavan). Jonkun verran tulee esiteltyä Stellarium-ohjelmiston peruskäyttöä. Kurssi ei luonnollisestikaan vaadi minkäänmoisia ennakkotietoja. Kiinnostus aihetta kohtaan riittää.



Syksyllä on tuon kurssin lisäksi tulossa pari yksittäistä luentoa, mutta palataan niihin hieman myöhemmin. Ja todettakoon tässä lopuksi vielä huushollauskommenttina, että päivitin näyttely- ja haastattelusivuja, joten sielläkin on vähän uutta luettavaa.

P.S. 22.9.2019 hieman muokkasin ohjelmaa kakkosluennon osalta ja 23.9. päivitin kuvaa. 

maanantai 26. elokuuta 2019

Apollo-kesän parhaat

Apollo 11:n 50-vuotisjuhlien kunniaksi tänä kesänä ilmestyi jos jonkinlaista tarinaa ja tuotetta Apollo-ohjelmaan liittyen. Seuraavassa jokunen lyhyt poiminta itseäni eniten viehättäneistä Apollon ilmenemismuodoista tältä kesältä.

VB-valokuvakeskus: Man on the Moon – Matka Kuuhun

Kuninkaankatu 14–16, Kuopio, avoinna 31.5.–1.9.2019 ma–su klo 12–18

Ristö Löfin kuratoima Man on the Moon – Matka Kuuhun oli Kuopion maineikkaan VB-valokuvakeskuksen tämän kesän päänäyttely. Tätä kirjoittaessani näyttely on vielä jokusen päivän auki, joten nyt hippulat vinkumaan, mikäli tuo on vielä näkemättä. Esillä on reilut 60 laadukasta vedosta Apollo-kuvista lentojen eri vaiheista, mukaan lukien koulutusjaksot. Mukana ovat välttämättömimmät kuvaklassikot, mutta myös huomattavasti harvemmin esillä olleita kuvia.

Näyttely on toteutettu tyylikkäästi, sillä ensin astutaan 60-luvun lopun suomalaiseen olohuoneeseen, jossa voi lukea sanomalehtien juttuja Apollo 11:n lennosta, ja katsella telkkarista (käydessäni pätkineitä) videoita lennon vaiheista. Upea osa suomalaista Apollo-nostalgiaa oli aito ja alkuperäinen kuukartta, jota käytettiin Ylen Kuustudiossa. Näyttelyn lopuksi pääsi katsomaan myös varsin laadukasta kopiota Georges Méliès'n klassisesta mykkäelokuvasta Le Voyage dans la Lune vuodelta 1902.

Ainoa seikka, jota itse jäin näyttelystä kaipaamaan, oli näyttelyoppaassa lause tai pari enemmän esimerkiksi siitä, mitä kullakin lennolla saavutettiin. Ylipäätään taustoitusta olisi saanut olla hivenen enemmän, sillä nyt aiheeseen ennestään perehtymättömälle kävijälle homma saattaa jäädä hivenen hajanaiseksi. Oppaassa on kuvaa kohti yleensä pari virkettä (suomeksi ja englanniksi), joten varsinaista infoähkyä ei olisi tullut, jos kuvista olisi pikkuisen enemmän kerrottu. Mutta tämä on hyvin pieni puute muutoin aivan erinomaisessa näyttelyssä.

Arvio: ****+  


Itselleni vaikuttavin yksittäinen kohde VB-valokuvakeskuksen Matka Kuuhun -näyttelyssä oli Ylen Kuustudiossa käytetty kartta. Kartan omistaa nykyisin Kari Jaakkola. Kuva: T. Öhman.

VB-valokuvakeskuksen Matka Kuuhun -näyttelyssä pääsi myös elokuviin, eli tyylikkäästi toteutetussa pienoiselokuvateatterissa pyöri Georges Méliès'n elokuva Le Voyage dans la Lune vuodelta 1902. Kuva: T. Öhman.

Todd Douglas Miller: Apollo 11. CNN Films, 2019.

Tätä valikoiduissa elokuvateattereissa vielä tälläkin hetkellä esitettävää dokumenttia ovat kehuneet kaikki, jopa sellaisetkin, jotka eivät ole yleensä innostuneita avaruuslennoista. Ja ihan syystä. Todd Douglas Millerin ohjaama ja tuottama leffa on harvinaisen kaunis ja vaikuttava. Siinä ei ole oikeastaan mitään ylimääräistä, sillä kaikki perustuu aitoon aikoinaan kuvattuun ja äänitettyyn aineistoon. Tekijät löysivät elokuvan taustatöitä tehdessään runsaasti filmi- ja ääninauhoja, jotka olivat sinänsä hyvin säilytettyjä, mutta unohdettuja. Filmit on restauroitu silmiä hivelevään kuntoon, joten Apollo 11:n lento ei ole heinäkuun 1969 jälkeen koskaan näyttänyt näin hyvältä.

Jos oikein etsimällä etsii pientä moitittavaa, voi jotakuta häiritä muutamissa kohtauksissa melko vahvasti etualalle nouseva 60-luvun syntetisaattoreilla tehty retromusiikki. Ja Kuussa ja sen kiertoradalla olisi ehkä omasta mielestäni voitu elokuvassa viettää hivenen pidempäänkin. Mutta yhtä kaikki, kyseessä on aivan poikkeuksellisen hieno elokuvakokemus, joka jaetun ruudun tekniikan runsaan käytön vuoksi kannattaa käydä katsomassa niin isolla kankaalla kuin suinkin vain mahdollista on.

Arvio: *****

Rick Houston & Milt Heflin: Go, Flight! The Unsung Heroes of Mission Control, 1965–1992. University of Nebraska Press, 2015.

David Fairhead: Mission Control – The Unsung Heroes of Apollo. Haviland Digital, 2017.

Apollo-muisteluksissa pääosan saavat ymmärrettävästi yleensä astronautit ja ehkä lennonjohtaja Gene Kranz. Lennonjohtajien (Kranz ei ollut ensimmäinen eikä ainoa – ensimmäisen oli juuri Apollo 11:n laskeutumisen vuosipäivän jälkeen 22.7.2019 kuollut Chris Kraft, jonka mukaan Johnsonin avaruuskeskuksen lennonjohtorakennus on nimetty) alaisuudessa työskenteli suuri joukko nuoria ja lahjakkaita lennonneuvojia (käytetään nyt tuota suomalaista ilmailutermiä, kun en parempaankaan käännöstä flight controllerille keksi). Heidän tarinoihinsa keskittyy Rick Houstonin ja itsekin Apollo-aikaan miehistöjen merestä noukkimisesta vastannut ja myöhemmin lennonjohtajana toimineen Milt Heflinin nelisen vuotta sitten ilmestynyt kirja Go, Flight! Kirja antaa inhimillisestä näkökulmasta kattavimman käsityksen lennonjohdon toiminnasta Apollo-aikakaudella.

Mikäli kirja olisikin päättynyt Apollo-lentoihin, olisi siitä jäänyt vielä parempi mieli. Nyt viimeiset Apollo-lennot jäivät varsin pintapuolisen esittelyn varaan, vallankin verrattuna hyvinkin yksityiskohtaisesti läpikäytyihin aiempiin Apollo- ja Gemini-lentoihin. Apollo-aikakauden jälkimaininkeja edustaneet vuosien 1973 ja 1974 Skylab-lennot, samoin kuin Apollo–Sojuz -liennytyslento vuonna 1975 sivuutetaan kirjassa täysin. Niiden sijaan kirjan lopussa käydään hajanaisesti ja lyhyesti läpi sukkulalentoja vuoteen 1992 saakka, jolloin lennonjohto siirtyi uusiin tiloihin. Tämä tuntuu melkoisen turhalta.

Kirjan pohjalta tehtiin kuitenkin elokuva Mission Control, jossa ei tätä ongelmaa ole, sillä alaotsikkonsa mukaisesti se keskittyy Apollo-lentoihin. Elokuvan ohjaaja David Fairhead on myös tänä kesänä ilmestyneen Armstrong-dokumentin takana, mutta kun sitä en ole nähnyt, ei siitä vielä sen enempää. Leikkaajan ominaisuudessa hän on Apollo-faneille tuttu mies, sillä hän on ollut tekemässä mm. loistavaa Gene Cernan -dokkaria The Last Man on the Moon, yhtä lailla erinomaista Moon Machines -sarjaa, samoin kuin koskettavaa In the Shadow of the Moon -astronauttidokumenttia.

Mission Control on upea kunnianosoitus niille yleensä maaseudun ja pikkukaupunkien miehille (lennonvarmistajat nyt vain sattuivat tuohon aikaan olemaan lähes poikkeuksetta miehiä), jotka olivat aivan keskeisessä osassa Yhdysvaltain miehitetyn avaruusohjelman ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Olikin enemmän kuin paikallaan, että astronauttien ja tekniikan lisäksi  saatavilla on kaunis kuvaus lennonjohdon ja sen henkilökunnan toiminnasta NASAn kultakaudella.
 
Kumpikaan NASAn lennonjohdon ihmishistorian versioista ei siis varsinaisesti ollut osa tämän kesän Apollo-älämölöä. Itse kuitenkin katselin leffan keväällä ja luin kirjan nyt kesällä, joten menköön nyt tässä samalla.

Arviot:
Go, Flight!: ****
Mission Control: *****

Kevin Fong: 13 Minutes to the Moon. BBC World Service, 2019.

Telkkaristakin tutun Kevin Fongin toimittama 13 Minutes to the Moon -podcast on yksi ehdottomista Apollo-suosikeistani missään muodossa, ikinä. Taustalla on BBC World Servicen massiivinen tuotantokoneisto, ja sen huomaa. Sarjan kiitettävän eeppisen tunnusmusiikin tekijäksikin hommattiin elokuvamusiikin mestari Hans Zimmer. Suurin osa kahdestatoista jaksosta on noin 45-minuuttisia, joten asiaa ja kiehtovia haastateltavia hyvin monilta Apollo-ohjelman osa-alueilta riittää. Tuoreiden haastattelujen lisäksi sarjassa käytetään runsaasti NASAn arkistomateriaaleja.

Nimensä sarja otti Apollo 11:n 13 minuuttia kestäneestä laskeutumisesta (ns. powered descent) Kuun kiertodalta Mare Tranquillitatiksen pinnalle. Laskeutumisen vaiheet käydäänkin sarjassa poikkeuksellisen seikkaperäisesti läpi. Jos siis haluaa todella tietää, mitä esimerkiksi Apollo 11-dokumentissa tapahtuu, kannattaa ensiksi kuunnella läpi 13 Minutes to the Moon.

Sarjan pitäisi olla BBC:n verkkosivuilla tarjolla pitkään, mutta mistäpä näistä koskaan tietää, vallankin näin Brexitin aikana. Niinpä mahdollisuus ladata jaksot mp3-tiedostoina on hyvinkin harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Sarjan kotisivuilla on myös runsaasti täydentävää aineistoa, joten homma on hoidettu kaikin puolin viimeisen päälle.

Arvio: *****

Jari Mäkinen: He valloittivat Kuun. YLE, 2019.

Kun podcasteista puhutaan, pitää ilman muuta mainita myös tiedetoimittaja Jari Mäkisen maanmainio He valloittivat Kuun -sarja. Siinä Mäkinen matkustelee ympäri Yhdysvaltoja käyden kaikissa Apollo-ohjelman keskeisimmissä tapahtumapaikoissa, ja juttelee mukavia Apollo-ohjelmassa mukana olleiden tai sitä hyvin tuntevien ihmisten kanssa. Oli erittäin virkistävää kuulla vaihteeksi myös ruohonjuuritason Apollo-veteraanien muisteluksia. Sarjan kuusi parikymmenminuuttista jaksoa ovat Yle Areenassa kuunneltavissa tiettävästi hyvinkin pitkään. Jaksot ovat myös tarjolla mp3-tiedostoina. Ilman BBC:n kaltaista massiivista panostustakin voi siis tehdä erittäin viihdyttävän ja opettavaisen podcast-sarjan.


Arvio: ****+

Robert Stone: Chasing the Moon (Kuun valloittajat). PBS, 2019.

Yle toi Apolloa esille erinomaisesti myös television puolella. Robert Stonen PBS:lle tekemä viisituntinen Chasing the Moon on Apollo-dokumenttien ylhäisintä aatelia. Viiteen tuntiin
(ei siis kuuteen, kuten amerikkalaiset mainostavat) mahtuu erittäin paljon asiaa ja kiinnostavia ihmisiä, joita ei yleensä tv:ssä pääse näkemään tai kuulemaan. Alkuperäismuodossaan sarja oli kolmiosainen, mutta Yle esitti sen kuudessa osassa. Se on kuitenkin hyvin vähäinen haitta. Tämä sarja pitää ehdottomasti jokaisen Apollo-fanin hankkia, kunhan DVD-versio tulee tarjolle.

Syytä on myös tuoda esille se, että samasta aiheesta löytyy kirjakin, Robert Stonen yhdessä Alan Andresin kanssa kirjoittama Chasing the Moon. Chasing the Moonin Twitter-tili on myös erittäin informatiivinen (silläpä sen tuohon sivupalkkiin taannoin pistinkin). Kirja on kyllä hyllyssäni ja silmäilyn perusteella se vaikuttaa kertakaikkisen oivalliselta, mutta lukemaan en ole sitä vielä ennättänyt. Palataan siihen ehkä joskus, jos taas saan otettua arvostelujen tekemisen ohjelmaani.

Arvio: *****


Myös amerikkalaisten tiedelehtien heinäkuun numeroissa ilmestyi erinomaisia artikkeleja, painottuen luonnollisesti Apollo-ohjelman tieteelliseen antiin. Siihen ei oikeastaan yksikään yllä mainitsemani Apollo-tarinan inkarnaatio puuttunut, sillä niissä keskityttiin ymmärrettävästi lähinnä Apollon inhimilliseen ja osittain poliittiseen puoleen. Apollo 11:n osalta kirjoittelin kuitenkin tieteellisistä tuloksista jo aiemmin, mutta koko ohjelman tieteellisen annin tiivistäminen olisikin sitten jo ihan oma tarinansa. Kuva: T. Öhman.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Summasen törmäyskraatteri, vielä kerran

Jo pari kertaa tänä kesänä olen saanut olla Saarijärvellä kertoilemassa Summasen törmäyskraatterin löytämisestä, alueen geologiasta, sekä Suomen ja maailman törmäyskraattereista hieman yleisemminkin. Ylihuomenna, eli keskiviikkona 17.7.2019 klo 13.00 on Saarijärven Kivikauden kylässä ainakin tällä tietoa tämän kesän viimeinen ilmaistapahtuma, jossa meikäläinen on Summasta esittelemässä. Tapahtuman alkuosa pidetään katon alla Kivikauden kylän ulkoilmakahvilassa, ja loppuosa suuren pirstekartiolohkareen ympärille kootun Summasesta kertovan näyttelyn äärellä. Homma kestää kokonaisuudessaan kolmisen varttia, riippuen vähän siitä meneekö esitys enemmän monologin vai jutustelun puolelle.

Näyttely ja pirstekartio eivät toki ole mihinkään katoamassa, joten niihin pääsee Kivikauden kylän pääsylipun (aikuiset 10 €, lapset 7 €) lunastamalla tutustumaan heinäkuussa joka päivä ja elokuussa tiistaista sunnuntaihin. Kylässä on monenmoista kiinnostavaa nähtävää ja tehtävää,  joten vaikka nyt ei kraatteriluennolle pääsisikään, kannattaa paikalle ehdottomasti tulla myöhemminkin ihan ajan kanssa.

Aika: keskiviikkona 17.7.2019 klo 13.00
Paikka: Kivikauden kylä, Kivikirveentie 10, Saarijärvi
Järjestäjä: Saarijärven museo / Kivikauden kylä / Saarijärven museon ystävät ry.
Tilaisuus on ilmainen ja kaikille törmäyskraattereista ja geologiasta kiinnostuneille avoin.

Suviyössä pimenee jälleen

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä 16.17.7.2019 on Suomessa näkyvissä osittainen kuunpimennys. Edelliset pimennykset viime tammikuussa ja heinäkuussa olivat täydellisiä ja näkyivät Äänekoskelta varsin mainiosti. Tällä kertaa kyseessä on vaatimattomampi tapahtuma, sillä vain reilut puolet Kuusta jää Maan täysvarjoon. Lisäksi pimennys tapahtuu erittäin matalalla vaalealla kesäyön taivaalla. Tämänhetkisten sääennusteiden mukaan keli olisi puolipilvinen, joten jonkinlaista toivoa on näkemisen osalta on. Rannalle menemistä pimennyksen havaitseminen kuitenkin omalla kohdallani taas tarkoittaa. Ja mikäpä sen mukavampaa kuin kesäyön viettäminen järven rannalla kuunpimennystä ja kuka ties vaikkapa jälleen valaisevia yöpilviä seuraillen.

Pimennyksen osittainen vaihe näkyy kokonaan suunnilleen Vaasa–Kajaani-linjan eteläpuolella. Oulussa pimennyksen maksimin aikaan klo 00.31 Kuun on parin asteen korkeudella, joten Puolivälinkangas kutsuisi, jos siellä vielä asustelisin. Meren rannaltakin tietysti Oulusta hyviä paikkoja löytyisi. Vanhasta Rovaniemen kämpästäni Korkalovaaran laen tuntumasta pimennyksen maksimi näkyisi myös, vaikka Kuu ei siellä tuolloin ole kuin puolen asteen korkeudella. Pohjoisimmat paikat, joissa pimennyksen syvin vaihe näkyy, lienevät jossain Sodankylän ja Kittilän välillä, mutta tuo tietenkin vaatii täysin esteettömän näköalan aivan horisonttiin saakka. Suunnilleen Enontekiön ja Ivalon pohjoispuolella pimennys ei näy laisinkaan.

Kuu ohittaa Maan varjon tällä kertaa eteläpuolelta. Tällä on sen verran vaikutusta pimennyksen havaitsemiseen, että pimennyksen varhaisimpia näkyvissä olevia vaiheita on varsin vaikea havaita ollenkaan, koska hiljakseen tummuva ja kasvava varjo kulkee Oceanus Procellarumin luoteisten osien poikki. Jos Kuu kulkisi Maan varjon pohjoispuolelta, osuisi varjo tummien basalttitasankojen sijaan ensin vaaleille ylänköalueille. Tällöin vähäinen tummuminen olisi hieman helpompi havaita.     

16.17.7.2019 kuunpimennyksen kulku Äänekosken horisontin mukaan CalSkyn laskemana


Tapahtuma
Aika
Suunta
Korkeus
Auringon korkeus
Kuu nousee
22.46
145°
Osittainen pimennys alkaa
23.02
148°
-1°
Pimennys syvimmillään
00.31
168°
-5°
Osittainen pimennys päättyy
02.00
188°
-6°
Puolivarjopimennys päättyy
03.18
206°
-3°
Kuu laskee
04.08
216°

Vaikka pimennys ei tällä kertaa olekaan erityisen syvä ja se on vieläpä heikosti näkyvissä, kannattaa sen seuraaminen silti. Seuraava puolivarjopimennys on Suomessa mahdollista nähdä 10.1.2020, mutta seuraava osittainen vasta 19.11.2021. Kelit tuppaavat tammi- ja marraskuussa olemaan havaitsemisen kannalta kehnot, joten noiden näkeminen on epätodennäköisempää kuin tämänkertaisen pimennyksen. Ja lisäksi silloin paleltaa. Seuraava täydellinen kuunpimennys taas on Suomessa havaittavissa vasta 7.9.2025, joten jos lähivuosina haluaa ihailla Maan varjossa kylpevää Kuuta, kannattaa tiistain taittuessa keskiviikoksi suunnata katseensa eteläkaakkoiseen horisonttiin.

P.S. 26.8.2019: Ihan vain jälkipolvien tiedoksi kirjattakoon, että Äänekoskelta Kuhnamon satamasta katsellen tämä pimennys jäi tyystin pilvien taakse.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Apollo 11:n tieteellinen anti

Viime viikkoina tiedotusvälineissä on puhuttu runsaasti Apollo 11:n kuulennosta. Parin seuraavan viikon aikana tahti varmasti entisestään kiihtyy. Nyt kun lennosta tulee kuluneeksi 50 vuotta, juhlimiseen ja hehkutukseen on ehdottamasti aihettakin. Lento täytti John F. Kennedyn asettaman kansallisen tavoitteen ihmisen saamisesta Kuun pinnalle ja hengissä takaisin 1960-luvun loppuun mennessä. Sen myötä USA lopullisesti osoitti teknisen ylivertaisuutensa Neuvostoliittoon nähden ja varmisti voittonsa 1950-luvun lopulla alkaneessa suurvaltojen avaruuskilpailussa. Omasta mielestäni Apollo-lentoihin huipentunut Yhdysvaltain varhainen avaruusohjelma on ihmiskunnan merkittävin saavutus, jos unohdetaan esimerkiksi pyörän ja kirjoitustaidon keksimisen kaltaiset sivuseikat. 
Mike Collins otti tämän huikean kuvan Kuun pinnalta
palaavasta  Eagle-kuumodulista ja maannoususta
kipparoimansa komentomoduli Columbian ikkunasta.
Yksi Apollo-ohjelman yllättävistä seurauksista oli etenkin
Apollo 8:n maannousukuvan vaikutus kansainvälisen
ympäristöliikkeen syntyyn 1960-luvun lopulla.
Kuva: AS11-44-6643 / NASA / Kipp Teague /
muokkaus: T. Öhman.

Kuututkimus oli etenkin varhaisilla Apollo-lennoilla sivuosassa. Mukana kuvassa se kuitenkin oli. Koko Apollo-ohjelman merkitys Kuun, varhaisen Maan ja koko aurinkokuntamme kehityksen ymmärtämisessä on ollut käänteentekevä, ja Apollo-aineistot, etenkin kuunäytteet, muodostavat edelleenkin kuututkimuksen kulmakiven.

Koko Apollo-ohjelman tieteellisestä merkityksestä ilmestyi juuri mainiot artikkelit Physics Today ja EOS-lehdissä. Parin viikon kuluttua juhlitaan kuitenkin erityisesti Apollo 11:tä. Oli täysin mahdollista, että ensimmäinen miehitetty laskeutuminen Kuuhun olisi jäänyt myös viimeiseksi. Mitä Kuusta olisi selvinnyt, jos miehitetyt kuulaskeutumiset olisivat jääneet siihen yhteen ainoaan?

Kuun varhainen kehitys

Kuun kehityshistoria oli vielä 1960-luvulle tultaessa heikosti tunnettu. Nobel-kemisti Harold Urey (1893–1981) oli Yhdysvaltain miehitetyn avaruusohjelman yksi tärkeimmistä varhaisista tieteellisistä tukijoista. Tunnetun tarinan mukaan hän sai eräissä bileissä käsiinsä Ralph Baldwinin klassikkoteoksen The Face of the Moon, luki sen siltä istumalta, ja oli siitä lähtien Kuun lumoissa. Hänen suosimansa teorian mukaan Kuu oli muinainen, kauempana aurinkokunnassa syntynyt kylmä kappale, jonka Maa myöhemmin sieppasi satelliitikseen. Ureyn mukaan Kuussa ei ollut koskaan ollut mainittavampaa sisäsyntyistä geologista toimintaa. Niinpä Urey uskoi Baldwinin tavoin Kuun kraatterien olevan törmäysten synnyttämiä.

Urey edusti siis Kuun kehityksessä "kylmän Kuun" koulukuntaa, Kuun alkuperää koskien sieppaus- eli puolisoteorian koulukuntaa, ja kraatterien alkuperän osalta törmäyskraatterien koulukuntaa. Hänen merkittävin vastavoimansa oli Gerard Kuiper (1905–1973). Kuiperin mukaan Kuu ja Maa syntyivät samasta kaasupilvestä yhtä aikaa, ja Maan tavoin Kuu oli ollut geologisesti aktiivinen: Kuun meret olivat tuliperäisiä ja syntyivät pian itse Kuun muodostumisen jälkeen. Samoin Kuiperin mukaan kraatterien keskuskohoumat olivat tuliperäisiä rakenteita. Kuiper oli siis "kuuman Kuun", sisarusteorian ja vulkaanisten kraatterien koulukuntien edustaja. Kuiper ja Urey ottivat varsin kiivassanaisesti yhteen pitkin 1950- ja 60-lukuja. Apollo 11:n lentoon mennessä kukaan ei kuitenkaan varmasti tiennyt, olisiko tieteellisen kilpailun voittaja Urey vai Kuiper.

Apollo 11:n miehistön – etenkin Neil Armstrongin, jonka vastuulla geologinen tutkimus enimmäkseen oli – keräämät 21,6 kiloa kuunäytteitä ratkaisivat osan tärkeimmistä Ureyn ja Kuiperin kiistakysymyksistä välittömästi. Kuten tieteessä usein käy, kumpikaan kiistan osapuolista ei kuitenkaan ollut täysin oikeassa, muttei myöskään täysin väärässä. Jo viikko Apollo 11:n laskeutumisen jälkeen Urey joutui myöntämään, että kivet näyttävät laavavirtojen synnyttämiltä, ja että hänen pitää muuttaa mielipidettään. Kuun meret olivat kiistatta tuliperäistä basalttia, joten ajatus "kylmästä Kuusta" päätyi saman tien romukoppaan. Piste Kuiperille.
Neil Armstrong keräämässä "hätävaranäytettä". Niiden tarkoituksena oli saada edes jonkinlainen näyte kuuperästä, mikäli kuukävely jouduttaisiin lopettamaan ennenaikaisesti. Kahdella viimeisellä Apollo-lennolla "hätävaranäytteen" keräämisestä luovuttiin. Kaikki asioista perillä olevat tahot ovat poikkeuksetta ylistäneet Armstrongin kenttägeologista työskentelyä ja näytteiden valintaa erinomaiseksi. Skannaus Apollo 11:n 16 mm:n filmiruudulta. Kuva: NASA / JSC / ASU.
Kuun meret osoittautuivat tarkemmissa tutkimuksissa olevan miljardeja vuosia vanhoja basalttitasankoja, eli myös merien iän suhteen Kuiper oli pääpiirteissään oikeassa. Armstrongin ja Aldrinin keräämien basalttien joukossa oli lisäksi kappaleita lähinnä plagioklaasimaasälvästä koostuneesta anortosiitista. Tämän täytyi olla peräisin Kuun ylängöiltä, joiden koostumuksen Apollo 11 siis myös kertaheitolla ratkaisi. Näytteet olivat kuitenkin täynnä kiistattomia todisteita törmäysten synnyttämästä shokkimetamorfoosista. Ylänkökivet olivat päätyneet tasangolle kraattereiden heitteleen mukana, ja koska ne olivat shokkimetamorfoosin runtelemia, täytyy kraattereiden olla törmäyskraattereita eikä suinkaan tuliperäisiä. Piste Ureylle.

Kuun synty

Kysymys Kuun alkuperästä oli yksi koko Apollo-ohjelman tärkeimpiä tieteellisiä motivaattoreita. Siihen ensimmäiset Apollo-kivet eivät monien pettymykseksi tarjonneet ilmeistä vastausta. Selvyyttä eivät tuoneet myöhempienkään lentojen näytteet: Apollo-ohjelma päättyi ilman, että yhteen sen keskeisimmistä tieteellisistä kysymyksistä saatiin vastausta. Uusi, mullistava teoria Kuun synnystä esiteltiin tieteellisessä kokouksessa vuonna 1974, pari vuotta Apollo-lentojen päättymisen jälkeen. Tuolloin ajatus Kuun synnystä jättimäisen törmäyksen seurauksena ei kuitenkaan saavuttanut järin suurta kiinnostusta. Kului vielä kymmenen vuotta, ennen kuin tutkijayhteisö oli valmis hyväksymään törmäysteorian vahvimmaksi kandidaatiksi selittämään Kuun havaitut ominaisuudet. Sekä Urey että Kuiper olivat väärässä, mutta kumpikaan heistä ei päässyt enää todistamaan tätä.

On tietysti pitkälti arvailua, olisiko törmäysteoriaan päädytty pelkkien Apollo 11 -näytteiden pohjalta. Oma veikkaukseni on, että olisi. Jo niiden perusteella nähtiin, että Kuussa on Maahan verrattuna hyvin vähän vettä ja muita helposti haihtuvia aineita. Lisäksi niiden kertoma koko Kuun koostumus vastaa varsin tarkoin Maan vaipan koostumusta, mutta rautaa on Kuussa kokonaisuutena Maahan verrattuna niukalti. Mikä merkittävintä, ja osin myös merkillisintä, Apollo 11:n näytteiden happi-isotooppikoostumuksen havaittiin välittömästi vastaavan lähes täydellisesti Maan happi-isotooppikoostumusta (ei nyt mennä tällä kertaa viime vuosina keskustelua herättäneeseen isotooppikriisiin). Nämä kaikki ovat törmäysteorian peruspalikoita, joten todennäköistä on, että pelkillä Apollo 11:n tuomilla kivilläkin törmäysteoria olisi nykyisin vallalla oleva malli Kuun synnylle.

Perusasiat kohdilleen

Erän modernin kuututkimuksen perushypoteeseista sen sijaan oivallettiin heti Apollo 11:n näytteiden perusteella: Kuulla on muinoin täytynyt olla magmameri. Tästä on kiittäminen John A. Woodin johtamaa työryhmää. Irtonaisen kuuperän eli regoliitin sisältämistä anortosiittipartikkeleista Wood kollegoineen päätteli, että Kuun on täytynyt olla nuoruudessaan sula, jolloin anortosiitti on kevyenä noussut pintaan ja muodostanut Kuun kuoren. Raskaammat, enemmän rautaa sisältäneet kivilajit painuivat syvemmälle ja muodostivat Kuun vaipan. Tämä malli pätee pääpiirteissään edelleenkin, ja sillä on ollut erittäin merkittävä vaikutus yritettäessä ymmärtää myös muiden maankaltaisten planeettojen varhaisinta geologista historiaa. Apollo 11:n tuomat pikkuruiset kiven muruset ovat siis ollet aivan keskeisessä osassa, kun viimeisten vuosikymmenten varrella on kehitelty erilaisia geologisia malleja selittämään esimerkiksi Marsin ensimmäisten kymmenet miljoonat vuodet

Kuun ajanlasku ennen Apollo 11:n lentoa oli puhtaasti suhteellinen. Toisin sanoen tuolloin tiedettiin joltisenkin luotettavasti, mitkä alueet olivat vanhoja, mitkä taas nuoria. Vanhoilla alueilla oli enemmän kraattereita kuin nuorilla, ja nuoremmat geologiset yksiköt leikkasivat ja peittivät vanhempia. Eri alueiden absoluuttisesta, vuosissa mitattavasta iästä taas ei ollut kuin enemmän tai vähemmän valistuneita arvauksia. Apollo 11:n näytteet Mare Tranquillitatiksen lounaisosista antoivat ensimmäisen tunnetun pisteen alueen pinnalla havaittavien kraatterien lukumäärää ja kyseisen pinnan ikää kuvaaviin diagrammeihin. Yhtäkkiä Kuun eri alueiden geologisesta historiasta voitiin alkaa puhua myös käyttäen alueiden likimääräisiä absoluuttisia ikiä. Myöhemmät Apollo-lennot tietysti toivat lisää pisteitä käyrälle. Tämä on mullistanut koko aurinkokuntamme tutkimuksen, sillä Kuun kraatterilaskut ovat pohjana kaikille muillekin kiinteäpintaisten kappaleiden pintojen ikämäärityksille Merkuriuksesta jättiläisplaneettojen jääkuille ja aurinkokunnan äärirajoille Plutoon ja Ultima Thuleen saakka.

Loppu hörhöilylle

Mitä muuta Apollo 11 -lennosta opittiin? Vaikka useat neuvostoliittolaiset ja amerikkalaiset miehittämättömät laskeutujat olivat jo todenneet Kuun pinnan olevan kova, piti uransa aikana harvinaisen monialaisesti väärässä ollut Tommy Gold (1920–2004) eräiden muiden tutkijoiden ohella sitkeästi elossa teoriaa, jonka mukaan Kuuta peittää paksu pölykerros, johon kuumoduli voisi upota. No, ei uponnut, sillä pölykerroksen paksuus mitataan senteissä. Buzz Aldrinin kuuluisa kuva saappaanjäljestä oli itse asiassa osa tutkimusta, jossa oli tarkoitus selvittää pölykerroksen ominaisuuksia. Parasta, mitä Goldin pölythypoteesista oli seurauksena, oli Arthur C. Clarken (1917–2008) mainio romaani A Fall of Moondust, eli suomeksi Selene I.

Tämä Buzz Aldrinin ottama kuva on paras valokuva Neil Armstrongista Kuun pinnalla. Armstrong-kuvien vähäisyys johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kamera oli suurimman osa aikaa Armstrongilla, jonka tehtävänä valokuvaus enimmäkseen oli. Kuten kuvasta näkyy, kuumoduli Eagle ei uponnut kuupölyyn. Kuva: AS11-40-5886 / NASA / Kipp Teague / muokkaus: T. Öhman.
Yksi ilmeisistä ja myös täysin odotetuista Apollo 11:n tuloksista oli tietenkin se, ettei kuukivissä näkynyt pienintäkään jälkeä minkäänlaisesta elämästä. Tähän liittyi varsin kiinteästi havainto siitä, että edes Kuun mineraalien kiderakenteessa ei havaittu vettä (sivuutetaan tässä taas viimeisen vuosikymmenen kiinnostavat löydöt hyvin pienestä määstä vettä Kuun kivissä). Tästä elämän merkkien ja elämän edellytysten puutteesta huolimatta vielä Apollo 14:n astronautit joutuivat lentonsa jälkeen kolmen viikon karanteeniin kuupöpöjen pelossa.

Kuun geofysiikkaa

Geologisen kenttätyön ohella Apollo 11:n miehistö teki myös merkittävää geofysikaalista tutkimusta viemällä tutkimuslaitteita Kuun kamaralle. Näiden asentaminen oli lähinnä Buzz Aldrinin tehtävä. Kuunjäristyksiä mittaava seismometri valitettavasti uuvahti kuumodulin lähdön tussauttaman kuupölyn aiheuttamaan lämpöhalvaukseen jo kolmen viikon jälkeen, joten sen saavutukset jäivät hieman niukoiksi. Jo sen ensimmäiset tulokset kuitenkin osoittivat Kuun olevan seismiseltä "taustakohinaltaan" hiljaisempi kuin oli useissa malleissa oletettu, ja että Kuun seismiikka on täysin erilaista kuin Maan. Lisäksi Kuulla on taipumus jäädä "soimaan" pitkäksi aikaa kuunjäristysten tai pienten meteoroiditörmäysten jälkeen. Tarvittiin kuitenkin myöhempien lentojen seismometriverkostoa, jotta Kuun sisärakenteeseen päästiin toden teolla pureutumaan.

Apollo 11:n toimittamista tutkimuslaitteista puhuttaessa unohtaa ei sovi myöskään seismometrin kyljessä ollutta yksinkertaisen nerokasta kuupölyn mittalaitetta. Sen tulokset ovat vasta viime vuosina saaneet ansaitsemansa huomion. Kuupöly on äärimmäisen särmikästä ja reaktiivista, joten se voi hyvinkin olla terveyshaitta tulevaisuuden astronauteille. Vähintäänkin se aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa Kuussa käytettäviä avaruuspukuja ja mitä tahansa Kuun pinnalle lähetettävää teknologiaa suunnitteleville insinööreille. Tämäkin soveltava tutkimus nojaa Apollo 11:n tieteelliseen antiin.

Neil Armstrongin ottamassa kuvassa Buzz Aldrin on asentamassa EASEP-tutkimuslaitteistoa. Aldrinin oikean käden takana näkyy edelleen käytössä oleva laserheijastin. Armstrong näkyy pienenä heijastuksena Aldrinin visiirissä. Kuva: AS11-40-5947 / NASA / Kipp Teague / muokkaus: T. Öhman.
Yksi Apollo 11:n Kuun pinnalle jättämistä tutkimuslaitteista toimii erinomaisesti edelleen. Kyseessä on tavallista fiksumpi peili, eli laserheijastin. Se nimensä mukaisesti yksinkertaisesti heijastaa suoraan takaisin siihen Maasta ammutut lasersäteet. Mittaamalla lasersäteen edestakaiseen matkaan käyttämä aika, saadaan selville heijastimen tarkka etäisyys. Yhdessä Apollo 14 ja 15 -lennoilla toimitettujen ja Neuvostoliiton miehittämättömien Lunohod 1 ja 2 -mönkijöiden ranskalaisvalmisteisten heijastimien kanssa Apollo 11:n heijastin on todistanut Kuun etääntyvän Maasta vajaan neljän sentin vuosivauhtia. Tämän ohella heijastimet ovat muun muassa osoittaneet Kuulla olevan ytimen, ja lisäksi niitä on käytetty testaamaan Einsteinin yleistä suhteellisuusteoriaa.  

"Kannattiko" reissu tehdä?

Apollo 11 oli Yhdysvaltain poliittinen ja teknologinen voimannäyttö, mutta myös tieteellinen riemuvoitto. Sen hankkimien kuunäytteiden ja muun tutkimusaineiston hyödyntäminen jatkuu aktiivisesti yhä edelleen, eikä loppua näy. Näytteet tulevat tulevaisuudessakin avaamaan täysin uudenlaisia ja odottamattomia näkymiä Kuun, Maan ja aurinkokunnan historiaan, aivan kuten ne ovat tehneet jo viisi vuosikymmentä. Toisin kuin aina silloin tällöin perustelematta väitetään, Apollo-ohjelma "kannatti" jo pelkästään tieteellisestä näkökulmasta. Kun tähän lisätään huima, muille aloille rönsynnyt teknologian kehitys ja erityisesti se, että Apollo-ohjelma on jo puoli vuosisataa inspiroinut lukemattomia ihmisiä esimerkiksi opiskelemaan luonnon- ja insinööritieteitä ja tuottamaan taidetta kanssaihmisten iloksi, sekä kirjaimellisesti avartanut ihmisen maailmankuvaa, ei pitäisi olla mitään epäilystä siitä, etteivätkö Apollo-lennot olisi olleet "kannattavaa" toimintaa. Ja sitäpaitsi, ei muidenkaan ihmiskunnan suurimpien saavutusten merkitystä arvioida sen perusteella, "kannattiko" homma vai ei. Apollo 11 toteutti ihmiskunnan ikiaikaisen haaveen ja liitti kokonaan uuden monimuotoisen maailman osaksi omaa konkreettista kokemuspiiriämme. Se rikastuttaa elämäämme vielä viiden vuosikymmenen jälkeen lukemattomin tavoin, ja varmasti tekee niin tulevaisuudessakin. Se oli ehdottomasti kaikkien uhrauksiensa arvoista.


Apollo 11:n vähemmän muistettua ja edelleen paitsi käyttökelpoista myös käytettyä tieteellistä antia ovat Mike Collinsin kiertoradalta ottamat sykähdyttävät lähikuvat Kuun pinnanmuodoista, kuten tässä hyvin loivalla kulmalla tapahtuneen törmäyksen synnyttämästä kraatteriparista Messier (oikealla) ja Messier A. Messierin pituus noin 14 km, pohjoinen yläoikealla. Kuva: AS11-42-6304 / NASA / Kipp Teague.