Yllätyspaluu: Suomalaiset Kuussa ja Lappajärvellä

Vuonna 2016 kehotin Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry:n Kuu ja planeetat -ryhmän puitteissa kuuharrastajia havaitsemaan ja kuvaamaan Kuun kraattereita, jotka ovat saaneet nimensä suomalaistutkijoiden mukaan. Kirjoittelin vuonna 2018 aiheesta pari artikkeliakin Ursan Zeniitti-verkkolehteen. Suomalaiskraattereita on nykyisin yhteensä 39.

Koostin noihin aikoihin myös valokuvanäyttelyn suomalaisista Kuussa. Näyttelyyn päätyneet kuvat olivat alun perin suunnilleen vuosina 1990–2010 Oulun yliopistossa toimineen NASAn Pohjoismaisen planeettakuva-arkiston (Nordic Regional Planetary Image Facility) aarteita, jotka yliopisto oli suuressa viisaudessaan päättänyt polttaa. Me entiset Oulun planeettageologit emme tietenkään polttoaikeista innostuneet, joten yritimme saada arkiston pelastettua jonnekin. 

Onneksi Järviseutu-Seura ry. tuli alkukesällä 2016 hätiin ja otti haltuunsa koko tuhansien ainutlaatuisten valokuvien arkiston. Vuonna 2019 Järviseutu-Seuran hankkeessa kokosin kuvista kolme pientä näyttelykokonaisuutta, eli Apollo-lennot, Lappajärven vertailukohdat ja edellä mainitun Suomalaiset Kuussa. Ne kuitenkin joutuivat suoraan varastoon ilman että kukaan niitä pääsi näkemään, ja kuvatkin siirtyivät kesälllä 2019 Lappajärven kunnan omistukseen. 

Tästä huolimatta tein kesäksi 2021 Järviseutu-Seuran pyynnöstä vielä kaksi uutta näyttelyä, aiheinaan Mars ja Merkurius. Ne olivat jopa nähtävillä Kortesjärvellä Markin museossa. Seuraavana kesänä otos niistä oli esillä Soinissa Kuninkaantuvalla. Mars- ja Merkurius-näyttelyiden tiimoilta kirjoittelin aiheesta blogijutunkin. Siitä löytyy myös hieman tarkempaa tietoa planeettakuva-arkistosta ja sen myöhäisvaiheista. 

Keväällä 2022 silloisen Kraatterijärvi Geopark -hankkeen pyynnöstä kolme ensimmäistä näyttelyä saatiin osittain näkyville, eli Lappajärvelle hotelli Kivitipun seinille. Suomalaiset Kuussa tosin päätyi erään luentosalin takaseinälle, joten tuskinpa sitä monikaan pääsi näkemään. Viime huhtikuussa Kivitippu meni konkurssiin ja kuvat jäivät lukkojen taakse. 

Nyt syyskuun lopulla kuului kuitenkin kummia: Lappajärven kirjasto tarvitsi lokakuuksi pienen näyttelyn seinäänsä koristamaan, joten helposti saatavilla oleva valmis planeettakuvanäyttely ymmärrettävästi kiinnosti heitä. Tein kuville uudet esittelytekstit ja näyttely on ollut nähtävillä Lappajärven kirjastossa osoitteessa Hyytisentie 5 viime tiistaista eli 1.10.2024 lähtien. Näyttely on esillä lokakuun loppuun saakka.

Suomalaisiin Kuussa pääsee lokakuun ajan tutustumaan Lappajärven kirjastossa. Kuva: T. Öhman.

Näyttelyssä esitellään suomalaiskraatterit NASAn historiallisten Lunar Orbiter- ja Apollo-kuvien avulla. Kuvat eivät siis ole nettikuvien tulosteita, vaan alkuperäisiä NASAn tekemiä vedoksia. Ne ovat melkoisen harvinaista, sillä tiettävästi esimerkiksi Lunar Orbiter -kuvia ei löytyne mistään eurooppalaisesta NASAn planeettakuva-arkistosta. Kuvien tukena olevassa johdantotaulussa ja esittelyteksteissä pääsee hieman myös perehtymään kiehtoviin henkilöihin, jotka nimien takaa paljastuvat. 

Huomenna eli maanantaina 7.10.2024 klo 17–18 kirjastolla on näyttelyn esittelytilaisuus. Toisin sanoen minä olen tuolloin paikalla kertoilemassa suomalaisista Kuussa – niin kraattereista kuin tutkijoistakin. Tilaisuus on luonnollisesti ilmainen, ja lisäksi kirjasto tarjoaa kahvit. Jos on lähistöllä eikä parempaakaan tekemistä ole ja Kuu tai suomalaisen tieteen historia yhtään kiinnostaa, tai edes kahvi houkuttelee, kannattanee tulla paikalle. Tilaisuus toteutetaan yhteistyössä Kraatterijärvi Geoparkin kanssa.

Toisin kuin mainoksen sanamuodosta voisi päätellä, tilaisuudessa ei varsinaisesti esitellä minua, vaan kuvia Kuusta. Kuva: Lappajärven kirjasto.

--- 

Muokkaus 7.10.2024: Hieman korjailin jutun alun vuosilukuja, kun kävi ilmi, että muistikuvissani oli parinkin vuoden heittoja. Tarinan kronologia on nyt entistäkin hyppiväisempi, mutta tuskinpa tuo niin vaarallista on.

Kuuta ja kiviä

Keikkakalenterini on viime aikoina ollut tyhjä: viimeksi höpöttelin ihmisille syyskuussa. Nyt tilanne on kuitenkin omasta näkökulmastani sikäli paranemassa, että maaliskuussa on ainakin suunnitelmien mukaan tulossa kaksikin luentokeikkaa. Parantumista tämä on siis sikäli, että olen sen verran narsisti, että minusta on kivaa, jos joku haluaa kuunnella kun puhun jostain itseäni kovasti kiinnostavasta asiasta. Harvinaista herkkua on moinen.

Ensimmäinen luento on jo ylihuomenna torstaina 9.3.2023 klo 19.00 Schildtin lukion auditoriossa Jyväskylässä. Osoite näyttäisi olevan Viitaniementie 1B. Aiheena on Apollo-lentojen tieteellinen anti. Kyseessä on Jyväskylän Sirius ry:n maaliskuun tähtiharrastusilta, jolle kokonaisuudessaan on varattu aikaa pari tuntia. Jos luentoni aihe kuulostaa tutulta, se johtuu varmaan ainakin osittain siitä, että olen melko pitkälti samaa showta vetänyt ennenkin, ainakin Äänekoskella pari vuotta sitten. Jotain samaa taisi olla Kauhavalla ja Porissakin aikoinaan. Toki tätä nyt on vähän päivitetty ja muutenkin muokattu. 

Yritän itsekin löytää tuonne Schildtin lukiolle enkä siis etäile, koska tietokoneen näytölle monologin vetäminen on aika tympeää hommaa, jota ei vallankaan harrastuspohjalta oikein viitsi tehdä. Tuleepahan samalla käytyä tuolla isolla kirkolla. Ainakin jos uskomme Siriuksen Facebook-sivua, höpöttelyäni voi seurata myös verkossa Google Meetin välityksellä. Vannomaan en mene, mutta ehkä tuonne paikan päällekin saa tulla ainakin siinä tapauksessa, että lupaa harkita Siriuksen jäseneksi liittymistä. Itse olin jäsen viimeksi joskus ehkä noin 27 vuotta sitten.

Toinen maaliskuun keikkani on sitten torstaina 30.3.2023 klo 18.00–19.30 Kauhavan Y-kinossa. Tarkempi osoite on Kauppatie 109. Aiheena on Raamatun kivet. Olen tehnyt Raamatun kivistä näyttelyn, joka oli kesällä 2021 esillä Soinissa ja kesällä 2022 Kortesjärvellä. Muutaman lyhyen esittelynkin vedin museoilla ja tein näyttelyoppaan, mutta varsinaista luentoa en ole aiheesta ennen pitänyt. Saas nähdä mitä tuosta tulee. Ainakin se itseäni kiinnostaa.

Luennon järjestää Järvilakeuden kansalaisopisto ja se on osallistujille ilmainen. Sinne kuitenkin ainakin minun ymmärtääkseni pitäisi ilmoittautua vähintään sen takia, että tiedetään, järjestetäänkö luentoa vai ei. Olisipahan kiva jos järjestettäisiin, koska tästä minulle peräti maksettaisiinkin. En tiedä mikä tuolle on määritelty ilmoittautuneiden minimimääräksi, mutta yleensä se on ollut noin seitsemän. Ilmoittautuminen pitää tehdä 23.3.2023 mennessä.

Raamatun kivistä pitää vielä mainita tämä vastuuvapauslauseke: en saarnaa minkäänlaisen uskonnon puolesta tai sellaista vastaankaan. Sikäli kenenkään ei ole pakko pahoittaa mieltään, jollei välttämättä halua. Luennolla ainoastaan esitellään Raamatussa mainittuja mineraaleja ja kivilajeja geologisesta ja mineralogisesta sekä osin myös historiallisesta ja etymologisesta näkökulmasta, teologiaan en puutu. Raamatun kiviä on nelisenkymmentä, mutta kaikkia ei tietenkään ole tarkoitus käydä läpi. Toki luennolla luen myös keskeisiä Raamatun kohtia, joissa kivet mainitaan. Hurahtamisesta ei siis edelleenkään kuitenkaan ole kyse.

Varmaankin päivittelen tänne tietoja ainakin Raamatun kivien osalta viimeistään noin 24.3.2023 kun tuo osallistujatilanne selviää.

---

Päivitys 7.3.2023: Lisätty Apollo-esitelmän Powerpointin kansikuva ja Google Meet -linkki etäosallistumista varten. Samoin on lisätty tuo Raamatun kivien esittelyteksti Järvilakeuden kansalaisopiston kevään 2023 opinto-oppaasta.

Päivitys 23.3.2023: Riittävä määrä ihmisiä ilmoitti kiinnostuksensa Raamatun kiviä kohtaan, joten luento siis toteutuu. Veturikuskien lakkokin loppuu huomenna, joten luultavasti pääsen paikallekin. Vielä kun tämä flunssa päättyisi, niin olisi myös ääntä millä puhua.

Päivitys 30.3.2023: Lisäänpä tähän loppuun tuon Powerpointin aloituskuvan. Vajaa vuorokausi on luentoon, ja edelleen hirvittää, riittääkö ääni vai ei. No, illallahan tuo selviää.

 

Apollo 15 ja astronauttien merkitys planeettageologiassa

Heinä–elokuun taitteessa vietettiin Apollo 15 -lennon 50-vuotisjuhlia. Kekkereihin oli syytäkin, sillä kyseessä oli monella tapaa käänteentekevä kuumatka. Se oli myös erinomainen esimerkki siitä, että ihmisen mukanaolo toista taivaankappaletta paikan päällä tutkittaessa ei ole vain kallis menoerä, vaan uusien löytöjen ja ylipäätään tutkimuksen mahdollistaja.

Suuri yleisö muistaa Apollo 15:n – jos ylipäätään muistaa ollenkaan – ensimmäisenä kuulentona, jolla oli mukana kuuauto. Nelipyöräohjauksella varustettu kevyt nelivetoinen sähköauto oli kuitenkin vain näkyvin osa J-tyypin lennosta.

Apollo-ohjelman kolmella viimeisellä eli ns. J-lennoilla tarkoituksena oli kattava Kuun tutkimus niin kiertoradalta kuin tieteellisesti kiinnostavimmiksi arvioiduilla laskeutumisalueillakin. Kuuta reilun sadan kilometrin korkeudessa kiertänyt Apollo 15:n komento- ja huoltomoduuli sai edeltäjiinsä verrattuna rutkasti uusia tutkimuslaitteita. Huoltomoduulin kylkeen upotetusta mittalaitelaarista löytyi mm. uudet panoraama- ja kartoituskamerat ja gammaspektrometri sekä Kuuta kiertämään jäänyt sähkö-, magneetti- ja painovoimakenttiä tutkinut pienoissatelliitti.

J-lentoja varten tehdyt kuumoduulin parannukset mahdollistivat kolmen päivän tutkimukset Kuun pinnalla. Myös avaruuspukujen elossapitojärjestelmiä kehitettiin ja niistä saatiin myös hieman vähemmän tönkköjä, minkä ansiosta astronauttien oli helpompi tehdä kenttätöitä.

Laiteparannusten ohella aivan keskeistä kolmen viimeisen Apollo-lennon tieteellisen menestyksen kannalta oli miehistöjen koulutus. Geologiaa oli opetetettu kaikille aiemmillekin Apollo-miehistöille, mutta Apollo 15:stä lähtien siihen todella panostettiin. Toukokuusta 1970 toukokuuhun 1971 Apollo 15:n Kuuhun laskeutunut miehistö, komentaja Dave Scott ja kuumoduulin pilotti Jim Irwin, osallistui ainakin 16:lle geologiselle kenttäretkelle. Ne suuntautuivat paitsi eri puolille Yhdysvaltoja, myös kuumaisten laavakenttien Islantiin. Maasto-oloissa opiskelun ohella teoriatunteja kertyi 80.

Kartta Apollo 15:n komentajan Dave Scottin ja kuumoduulin pilotti Jim Irwinin tutkimusmatkoista Hadleyn laavauoman kupeella ja Hadley Delta -vuoren alarinteillä 50 vuotta sitten. LM = kuumoduuli, LRV = kuuauto, ALSEP = geofysikaalinen tutkimuslaitteisto. Pohjoinen likimain alhaalla. Kuva: NASA / ASU / LRO.

 

 

Arvokkaita geologisia havaintoja voi tehdä niin Maan tai Kuun pinnalta kuin sen yläpuoleltakin. Niinpä Apollo 15:n komentomoduulin pilotti Al Worden sai hänkin osansa geologiasta, eli noin 80 tuntia käytännön opetusta Kuun kiertoradalta tapahtuvaa havainnointia varten. Apollo 16:n ja 17:n päägeologi professori Bill Muehlberger arvioi Don Wilhelmsin loistavassa kirjassa To a Rocky Moon J-lentojen astronauttien saaneen geologista oppia saman verran kuin geologiasta valmistunut maisteri. Kuulentojen kannalta erityisen oleellista oli, että astronautit näkivät kentällä enemmän geologiaa kuin keskimääräinen yliopistokurssit läpikahlannut maisteri.

Al Wordenin ottama kuva Apollo 15:n laskeutumisalueesta. Pohjoinen melko tarkoin ylhäällä. Vertaa ylläolevaan karttaan. Hadleyn laavauoman mutkassa sijaitseva Elbow-kraatteri on hyvä kiintopiste. Kuva: NASA / Apollo 15 / Al Worden / AS15-87-11720 / Kipp Teague.

 

Yksi kolmen viimeisen lennon menestyksen avaimista oli koulutuksen aikana Dave Scottissa syttynyt intohimoinen kiinnostus geologiaa kohtaan.^* Tämä tarttui muihin miehistön jäseniin, eivätkä erittäin kilpailuhenkiset myöhempien lentojen astronautit halunneet olla geologiassakaan yhtään edeltäjiään huonompia. Tällä oli kiistaton vaikutus lentojen tieteelliseen antiin.

Apollo 15 toi hyvin esiin astronauttien luovien ratkaisujen ansiot. Ollessaan ajelemassa takaisin kohti kuumoduulia ensimmäisen kuukävelyn loppupuolella, Scott ja Irwin olivat hieman aikataulusta jäljessä ja Houstonin lennonjohto hoputti heitä. Scott kuitenkin huomasi poikkeuksellisen huokoisen kiven. Hän tiesi, ettei lennonjohto antaisi lupaa ylimääräiseen pysähdykseen ja näytteen keräämiseen. Siitä huolimatta hän stoppasi kuuauton ja selitti, että hänellä on ongelmia turvavyönsä kanssa. Tämä oli uskottavan kuuloinen väite, sillä vyöt olivat aiheuttaneet päänvaivaa heille aiemminkin. Jim Irwin oli välittömästi juonessa mukana ja höpötteli Houstonissa yhteysmiehenä eli capcomina toimineelle Joe Allenille niitä näitä kraattereista ja kivistä sillä välin kun Scott nousi autosta ja keräsi lähes kilon painoisen, hohkaisen kiven matkaan. Vasta takaisin Houstoniin palattuaan Scott kertoi asioiden todellisen laidan. Nykyisin näyte 15016 tunnetaan nimellä Seatbelt Basalt eli turvavyöbasaltti. Se on noin 3,4 miljardia vuotta vanha oliviinibasaltti, joka kerkesi nököttää paikoillaan noin 300 miljoonaa vuotta ennen kuin Dave Scott poimi sen mukaansa.

Seatbelt Basalt, eli kuunäyte 15016. Kivi on oliviinibasaltti, jonka huokoisuus johtuu jähmettyneen laavan suuresta kaasumäärästä. Kivellä on ikää noin 3,4 miljardia vuotta. Kuva: NASA / JSC.

 

Astronautit voivat tällaisia tieteellisesti arvokkaita luovia tempauksia tehdä, mutta miehittämättömillä mönkijöillä moinen ei välttämättä ole mahdollista. Neuvostoliiton kahdella Lunohod-kuukulkijalla olisi voitu tehdä enemmän tutkimusta kuin niillä loppujen lopuksi saatiin aikaiseksi. Geologit olisivat halunneet pysähdellä useammin ja analysoida kuunpinnan koostumusta ja lujuusominaisuuksia tarkemmin. Heillä oli sama ongelma kuin Scottilla ja Irwinillä: lennonjohto hengitti niskaan. Scott ja Irwin kuitenkin pystyivät tekemään oikean ratkaisun, koska olivat kahdestaan paikan päällä. Neuvostoliittolaiset sen sijaan joutuivat tyytymään vähempään tutkimukseen, koska vieressä pönöttäneet korkeammat tahot halusivat, että mönkijää käytetään kilometrien taittamiseen eikä joutavaan  tieteen tekemiseen. Tämän ansiosta Le Monnierin kraatteria vuonna 1973 tutkineella Lunohod 2:lla oli avaruusalusten mönkimisennätys vuoteen 2014 asti. Kaiken tuon mittavan mönkimisen tieteellinen anti vain jäi hivenen heppoiseksi.

Luova niskurointi on vain yksi monista hyvistä syistä käyttää ihmisiä muiden taivaankappaleiden tutkimuksessa. Toinen on raaka voima. Apollo 15 on tästäkin opettavainen esimerkki.

Geologeilla on yleensä lähes vastustamaton vimma päästä kurkistamaan, mitä hieman syvemmällä piilee. Pinnan alapuolelle pääseminen ja sieltä näytteen saaminen vain on joskus hyvin hankalaa Maassakin, ja se on aina sitä muilla planeetoilla. Tästä Marsia tutkivan InSight-laskeutujan lipsahdellut keinokontiainen on oivallinen tuore näyte. Niin on myös Perseverance-mönkijä, joka kivisen kairasydämen sijasta sai muutama viikko sitten otettua näytteen Marsin kaasukehästä.

Apollo 15:kin oli omat ongelmansa kairaamisen kanssa. Lämpövuoantureita ei meinattu millään saada haluttuun syvyyteen. Kairasydännäytteenottokaan ei Scottilta sujunut vaikeuksitta, vaikka hänen kairansa lopulta noin 2,4 m kuunpinnan alapuolelle upposikin. Valitettavasti vain kaira ei suostunut nousemaan ylös. Lopulta Scott ja Irwin rykäisivät sen kahteen pekkaan väkisin pois siten, että he kyykistyivät hieman saaden hartiansa poran kahvojen alle ja punnersivat pystyyn.^[1] Mönkijältä jäisi moinen temppu tekemättä.

Dave Scott Hadleyn laavauoman reunalla. Kuva: NASA / JSC / Jim Irwin / LPI.

 

Kuudella Kuuhun laskeutuneella Apollo-lennolla saatiin tarkasti tunnetuista ja hyvin kuvatuista paikoista kuunäytteitä Maahan noin 382 kg. Vastaavasti kolmella miehittämättömällä Neuvostoliiton Luna-laskeutujalla saatiin vuosina 1970–1976 kehnohkosti tunnetuista kohteista vajaat 330 grammaa kiviainesta. Apollo-lennot toivat Maahan siis Luna-laskeutujiin verrattuna yli tuhatkertaisen määrän Kuun kiviä. Kiinan Chang’e 5 -laskeutuja taas toi viime joulukuussa noin 1731 grammaa näytteitä. Erinomainen saalis, mutta kalpenee Apollon rinnalla.

Apollo-ohjelman ylivoima näytemäärissä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ihmisiä kuljettavat avaruusalukset on väkisinkin tehtävä huomattavasti massiivisemmiksi ja tilavammiksi kuin robottiluotaimet. Kun tuodaan ihmisiä takaisin Kuusta tai jonain päivänä Marsista, saadaan samalla vaivalla rutkasti myös kiviä. Ja vaikka kaikenlainen paikan päällä mitattu numeerinen tieto on planeettojen synnyn ja kehityksen tutkimuksessa tietenkin täysin välttämätöntä, on sen merkitys vähäinen verrattuna siihen, mitä kivistä saadaan maanpäällisissä laboratorioissa irti. Kuunäytteet ovatkin Apollo-ohjelman tärkein tieteellinen perintö.

USGS:n Dale Jackson oli äärimmäisen innoissaan Scottin ja Irwinin kenttätyön laadusta: "Did you see those guys today? They got up there on the side of that mountain and found that boulder and they sampled the soil around the rock, and then they knocked a piece off it, and then they rolled it over and got some of the soil underneath it. Why, they did everything but fuck that rock!" (Chaikin: A Man on the Moon, s. 421-422). Tähän hätään ei ole tarjolla tämän lohkareen näytenumeroita, pengotaan esiin ehkä joskus. P.S. 17.11.2021: Kyseessä oli ensimmäisen kuukävelyn Station 2:n lohkare. Kiitokset Jari Kuulalle tämän tarkistamisesta. Kuva: NASA / Apollo 15 / AS15-86-11558HR.

 

Kun ihmisen lähettämistä toisille taivaankappaleille mollataan kalliiksi,^[2] vaaralliseksi^[3] ja ylipäätään turhaksi touhuksi, unohdetaan tieteen lisäksi myös asian inhimillinen puoli. Halu nähdä ja omin aistein kokea, mitä seuraavan kukkulan takana on, on aina ajanut ihmiskuntaa eteenpäin. Vaikka NASA ja ESA kuinka yrittävät inhimillistää luotaimiaan ensimmäisessä persoonassa sirkuttavien Twitter-tilien avulla, on ihminen kuitenkin aina innostavampi, kiinnostavampi ja samaistuttavampi tarinankertoja kuin kylmä kokoelma virtapiirejä ja moottoreita.

Lukemattomat nuoret ovat hakeutuneet luonnontieteiden ja tekniikan aloille Apollo-ohjelman innoittamina. Tästä on hyötynyt koko ihmiskunta. On hankala kuvitella vaikuttavampaa perusfysiikan demonstraatiota kuin Dave Scott pudottamassa haukansulkaa ja kivivasaraa Kuun pölyiseen pintaan. Etenkin Yhdysvaltojen kaltaisessa hyvin eriarvoisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus ei ole itsestäänselvyys, tällaisilla asioilla on oikeasti merkitystä.  Sivuuttaa ei sovi sitäkään, että miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat ainakin hetkellisesti unohtaneet maalliset murheensa Apollo-ohjelman moninaisista tuloksista populaaritieteen ja viihteen muodossa nauttien.

Vaikka ihmisellä on kiistattomat ansionsa aurinkokuntamme kiinteiden kappaleiden paikan päällä tehtävässä tutkimuksessa, ei astronautteja toki kaikkialle kannata lähettää. Ihminen on parhaimmillaan geologisesti monimuotoisten maailmojen tutkijana. Tällaisia ovat esimerkiksi Kuu, Mars ja Saturnuksen kookkain kuu Titan. Jupiterin suuret kuut olisivat myös sopiva kohde kenttägeologeille, kunhan vihamielisen säteily-ympäristön kanssa jotenkin opitaan pärjäämään. Viime aikoina onnellisten luotainuutisten ansiosta paljon tapetilla ollut Venus olisi tietenkin geologiansa puolesta myös mitä kiehtovin ympäristö, mutta äärimmäiset paine- ja lämpötilaolosuhteet pitävät sen järkevän ihmistoiminnan ulkopuolella vielä erittäin pitkään.

Miehittämättömien luotainten ja mönkijöiden luontaisinta valtakuntaa ovat paitsi ihmisen kannalta turhan kaukaiset ja vihamieliset ympäristöt, myös liian pienet ja yksinkertaiset kappaleet. Ihminen on mikropainovoimassa aikamoisen kömpelö eläin, joten asteroideille ja komeetoille ei astronautteja kannattane ainakaan lähitulevaisuudessa lähettää. On myös hankala keksiä, kuinka ihminen olisi kustannustehokas tutkija primitiivisellä pienkappaleella, jonka geologinen kehitys päättyi jo pitkästi yli neljä miljardia vuotta sitten. Kauko-ohjatut ja osittain autonomiset alukset ilman ihmisten painolastia ovat tällaisissa tapauksissa aivan riittäviä niin kartoituksessa kuin näytteenotossakin.

Tutkimmepa aurinkokuntamme kappaleita suoraan tai välillisesti erilaisten luotainten avulla, kyse on kuitenkin ihmisen perimmäisten tarpeiden tyydyttämisestä. Kuten Dave Scott Hadley Delta -vuoren jylhissä maisemissa 50 vuotta sitten totesi:

”Man must explore. And this is exploration at its greatest.”^[4]

---

^*Yksi osoitus Scottin kiinnostuksesta geologiaa kohtaan on se, että hänen silloinen vaimonsa Lurton kävi Houstonin yliopiston järjestämällä geologian johdantokurssilla, jotta heillä olisi kotona jotain yhteistä puhuttavaa.

¹Rehellisyyden nimissä on todettava, että vaikka raa’an voiman avulla kaira saatiin irti, myös syy kairan jumittumiseen oli luultavasti liiallinen voimankäyttö. Myöhemmillä lennoilla kairausta opeteltiin enemmän ja hommasta selvittiin hieman vähemmällä.

²Aina voi myös kysyä, onko noin 0,4 % bruttokansantuotteesta paljon. Tämä oli Apollo-ohjelman hinta huippuvuonna 1966. Ja tottakai nykyisinkin ihmisten avaruuteen lähettämiseen käytetyt rahat (tai edes pienen osan niistä) voisi käyttää luonnonsuojeluun, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen, tai vanhustenhoitoon. Mutta ei kai kukaan kuvittele, että niin oikeasti tehtäisiin?

³Gemini- ja Apollo-ohjelmien aikana kuoli seitsemän aktiiviastronauttia. Ted Freeman, Elliott See, Charlie Bassett ja C. C. Williams kuolivat enemmän tai vähemmän hölmöissä lento-onnettomuuksissa, Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee puolestaan harjoituksen aikana syttyneessä tulipalossa laukaisualustalla. Tämä voi tuntua paljolta, mutta se oli enimmäkseen koelentäjätaustaisille astronauteille täysin hyväksyttävä riskitaso. Avaruudessa ei tähän päivään mennessä ole kuollut yksikään avaruuslentäjä, nousuissa ja laskuissa kylläkin.

⁴“Ihmisen täytyy tutkia. Ja tämä on tutkimusmatkailua parhaimmillaan.”

---

Tämä juttu ilmestyi ensin vähemmillä linkeillä ja kuvilla Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.

---

Jälkikirjoitus tähän versioon: Kun itse tekstissä ei oikein ollut sopivaa kohtaa linkata professori Ian A. Crawfordin loistavaan artikkeliin Dispelling the Myth of Robotic Efficiency, niin tehdään se tässä. Se kannattaa kaikkien asiasta vähänkään kiinnostuneiden lukea, ja erityisesti suosittelen sitä miehitettyjä lentoja vihaaville meteorologi-insinööreille ja tähtitieteilijöille. Ja mainitaan vielä sekin, että Mielipiteet-sivulta löytyy aikoinaan Hesariin kirjoittamani samansisältöinen vuodatus.

Alabamasta Kuun karttoihin

Internetistä löytyy roppakaupalla huijarifirmoja, joilta voi ostaa kalliin paperinpalan, jolla pystyy ”todistamaan” juuri hankkineensa tontin Kuusta tai Marsista. Vastaavanlaisen ”sertifikaatin” avulla voi myös ”osoittaa” nimenneensä tähden traagisesti kuolleen rakkaan lemmikkihamsterin muistoksi. Firmoja on niin paljon, että kaiketi höynäytettäviksi haluavia ihmisiä riittää kannattavaa bisnestä varten.

Todellisuudessa tietenkään kukaan ei ainakaan toistaiseksi voi ostaa tai myydä mökkitonttia titanilaisen järven rannalta, ja ainoa taho, joka voi virallisesti nimetä tähtiä tai taivaankappaleiden pinnanmuotoja, on kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU. Jotta esimerkiksi Kuun virallisiin karttoihin saa oman nimensä, pitää ensinnäkin yleensä olla kuolleena vähintään kolme vuotta. Toisekseen olisi hyvä olla kansainvälisesti tunnettu tutkimusmatkailija tai mielellään kuu- tai planeettatutkimuksen parissa työskennellyt tutkija tai insinööri. Vaikkapa sellainen kuin Annie Easley.

 

Matemaatikko, ohjelmoija ja vähemmistöjen puolustaja

Annie Jean Easley (1933–2011) kasvoi Yhdysvaltain syvässä etelässä, Alabaman Birminghamissa mustan yksinhuoltajaäidin perheessä. Birmingham tunnetaan väkivaltaisesta rasismista etenkin 1950–1960-luvuilla, samoin kuin mustien kansalaisoikeustaistelun yhtenä keskeisimpänä tapahtumapaikkana. Birminghamissä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla mustan naisen lähtökohdat onnelliselle elämälle ylipäätään saati sitten ansiokkaalle teknis-tieteelliselle uralle eivät siis olleet helpoimmat mahdolliset. Easleyn äiti kuitenkin korosti lapsilleen aina, että koulutus tarjoaisi tien parempaan.

Annie Easley opiskeli New Orleansissa Xavierin yliopistossa pari vuotta farmasiaa. Opiskelut kuitenkin jäivät, kun hän meni ennen valmistumistaan naimisiin ja muutti kotirouvaksi pohjoiseen Erie-järven rannalle Ohion Clevelandiin.

Eräänä päivänä hän luki lehtiartikkelin NASAn edeltäjän NACAn (National Advisory Committee for Aeronautics) Lewisin tutkimuskeskuksen eli nykyisen Glennin tutkimuskeskuksen laskijan eli computerin töitä tehneistä kaksossisarista. Artikkelista innostuneena matemaattisesti lahjakas Easley päätti hylätä ajatukset farmasiasta lopullisesti ja pyrkiä NACAlle töihin. Hänen lahjakkuutensa ei jäänyt huomaamatta, joten hän aloitti NACAlla vuonna 1955, pari viikkoa lehtijutun lukemisen jälkeen.  Eläkkeelle Annie Easley jäi NASAsta vuonna 1989.

Annie Easley Lewisin tutkimuskeskuksessa vuonna 1981. Kuva: NASA.

 

Pahimmillaan Annie Easley sensuroitiin NASAn PR-kuvista 

pois, mutta vuonna 1981 hän pääsi jo NASAn julkaisun 

kansikuvaankin. Erilaisia NASAn kunnianosoituksia 

hänelle myönnettiin ainakin vuodesta 1970 alkaen. 

Kuva: NASA.

Easleyn lasku- ja myöhemmin myös ohjelmointitaitoa tarvittiin yli kolmen vuosikymmenen aikana mitä moninaisimmissa projekteissa. Hänen kykyjään hyödynnettiin ydinreaktorisimulaatioista ja varhaisiin hybridiautoihin käytetystä akku- ja energiatekniikasta Centaur-rakettiin. Sen varhaisessa ohjelmistokehittelyssä Easley oli keskeisessä asemassa. Centaur on ollut NASAn rakettien luotettava työjuhta halki vuosikymmenten: se on ollut ylimpänä rakettivaiheena mm. Surveyor-, Mariner-, Pioneer-, Viking-, Voyager- ja Cassini-luotaimille. Osittain Annie Easleyn ansiosta edelleenkin valmistettavan Centaurin avulla on siis päästy tutkimaan aurinkokuntamme planeettoja Merkuriuksesta Neptunukseen saakka.

1950–60-luvuilla Lewisin tutkimuskeskuksessa Easley muodosti mustana naisena todella pienen vähemmistön. Kun hänet palkattiin, keskuksessa oli töissä hänen lisäkseen kolme mustaa amerikkalaista. Omien sanojensa mukaan hän oli vähemmän kuin vähemmistö.^* Sen hän sai myös kokea karulla tavalla. Tutkimuskeskuksen PR-kuvista hänet aluksi rajattiin pois. Ja vaikka NASAn olisi pitänyt tukea työssä kouluttautumista taloudellisesti, Easley joutui maksamaan matematiikan kandidaattiopintonsa itse, toisin kuin hänen miespuoliset valkoiset kollegansa. Hän valmistui työnsä ohessa Cleveland State Universitystä vuonna 1977.

Varsinaisen laskenta- ja ohjelmointityönsä lisäksi Easley toimi Lewisissa tasa-arvon puolestapuhujana ja tukihenkilönä rotu-, sukupuoli- ja ikäsyrjintää vastaan. Hän kiersi myös runsaasti yliopistoja ja kouluja NASAn rekrytointitilaisuuksissa puhumassa tiedeaineiden ja äidinkielen opiskelun tärkeydestä.

Annie Easley ja UNIVAC 1100/40 -tietokone vuonna 1976. Kuva: NASA.

 

Easley toimi Lewisin tutkimuskeskuksen laskettelukerhon 

ja sittemmin koko varsin lättänän Clevelandin 

laskettelukerhon puheenjohtajana. Kuva: NASA.

Kuluvan helmikuun alussa Kuun nimistöstä vastaava IAU:n työryhmä vahvisti Kuun kaakkoisella libraatiovyöhykkeellä sijaitsevan yhdeksänkilometrisen kraatterin nimeksi Easley. Käytännössä Kuun pinnanmuotoja nimetään nykyisin enimmäkseen vain tarpeeseen. Tällaisia tarpeita ovat uudet laskeutumisalueet, sekä tieteellinen tutkimus. 

Koska mikään alus ei ainakaan toistaiseksi ole laskeutunut Easleyn tuntumaan, joku tutkija jossain päin maailmaa on luultavasti tällä hetkellä kiinnostunut Easleysta tai sen ympäristöstä. Millainen monttu Easley sitten on?

Easley havaintokohteena ja kraatterina

Easley (87,97° itäistä pituutta, 23,69° eteläistä leveyttä) sijaitsee niukin naukin Kuun lähipuolella. Yhdeksänkilometrisenä se on periaatteessa harrastajien havaittavissa kohtalaisen pienilläkin kaukoputkilla. Käytännössä ongelmaksi muodostuu, että Easleyä joutuu katselemaan melkoisen sivusta. Näin ollen pienen kraatterin tunnistaminen ei ole mikään yksinkertainen tehtävä.

 

Easley sijaitsee Kuun kaakkoisella libraatiovyöhykkeellä Humboldtin koillispuolella. Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman.

 

 

 

Easleyn yleispiirteinen etsintäkartta, pohjoinen ylhäällä. Easley on niin syvällä Kuun kaakkoisella libraatiovyöhykkeellä, että Maasta katsottuna se nähdään lähes sivusta. Näin ollen sen löytäminen pienehköllä kaukoputkella ei ole ihan yksinkertainen tehtävä edes suotuisan libraation aikaan. Etsintä kannattaa aloittaa Petaviuksesta. Humboldtin koillisreunalta Schorr A:n länsipuolelle ulottuu selvin Humboldtin heitteleen kaivertamista uurroksista, Catena Humboldt. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Kun Easleyä lähtee etsimään – mieluiten suotuisan libraation aikaan, sillä muuten homma menee liki mahdottomaksi – kannattanee aloittaa helposti tunnistettavasta Petaviuksesta ja paikallistaa sitten huikea Humboldt. Easley sijaitsee Humboldtista koilliseen sen heittelekentän päällä. Etsinnän apuna voi käyttää oheista Oskari Syynimaan upeaa kuvaa heinäkuulta 2018.

Tämä kuva ei ole otettu Kuun kiertoradalta, vaan kyseessä on Oskari Syynimaan kauniista, Kauhavan päivätaivaalta 16.7.2018 otetusta alkuperäiskuvasta rajattu ja hieman muokattu näkymä Humboldtiin ja Easleyyn. Pohjoinen on kuvassa vasemmalla. Kuva: Oskari Syynimaa, laitteistona Sky-Watcher Skyliner 350P Flextube -kaukoputki, ASI290MM-kamera, Astronomik ProPlanet 807 IR-pass -suodatin ja 2x Barlow.

 

Tämä kuva sen sijaan on Kuun kiertoradalta, eli Humboldt (yläoikealla) ja Easley (keskeltä hieman alavasemmalle) Apollo 15:n komentomodulista kuvattuna heinäkuussa 1971. Humboldtin heittelekenttä ja Easleyyn ulottuva uurros erottuvat hyvin. Pohjoinen alaoikealla. Kuva hieman rajattu alkuperäisestä: NASA / Apollo 15 / LPI / AS15-M-2509.

Apollo 14:n kuvassa viidenkymmenen vuoden takaa helmikuulta 1971 Easley näkyy keskikohdasta hieman ylävasemmalle. Vasemmalla vanhan Gibbsin kraatterin reunalle syntynyt erittäin kirkkaan heittelekentän ympäröimä hyvin nuori pinii kraatteri on edelleen nimetön. Pohjoinen alavasemmalla. Kuva rajattu alkuperäisestä: NASA / Apollo 14 / LPI / AS14-71-9878.

Kuten jo oheisista luotain- ja Apollo-kuvista samoin kuin Oskarin valokuvasta näkee, Easleya ympäröi kirkas heittelekenttä. Sellainen on Kuun nuorimpien, kopernikaanisella kaudella syntyneiden kraatterien tunnusmerkki. Vielä paremmin Easleyn heittelekenttä ja säteet erottuvat LRO-luotaimen kuvassa, joka on otettu Auringon paistaessa suoraan luotaimen takaa, jolloin pinnalle ei muodostu lainkaan varjoja. Heittelekentässä on viitteitä siitä, että törmäys olisi tapahtunut etelästä melko loivalla kulmalla.

Muutoin heittelekenttä näyttää melko normaalilta, mutta Easleystä länsilounaaseen lähtee omituisen pitkä, noin 70-kilometrinen säde. Luotain- ja Apollo-kuvista käy ilmi, että se seurailee lähes täysin Humboldtin heitteleen synnyttämää uurrosta. Muut Humboldtin uurrokset, esimerkiksi Catena Humboldt, eivät kirkkaina näy, eivätkä muut Easleyn säteet ole likikään näin pitkiä ja selväpiirteisiä. Hakemattakin herää ajatus, että tässä olisi kyseessä syy ja seuraus, mutta mitenkään varmaa tuo ei ole. Ja vaikka asiat kytkeytyisivätkin toisiinsa, ei varsinaisesta mekanismista voi esittää kuin arvauksia, sillä tällaista vanhemman uurroksen ja nuoren säteen yhteenliittymää ei liene koskaan tarkemmin tutkittu.

Hieman kontrastiltaan vahvistetussa täysikuuta vastaavan valaistuksen aikaan otetussa LRO-luotaimen kuvamosaiikissa Easleyn kirkas heittelekenttä ja etenkin pitkälle länsilounaaseen ulottuva eriskummallinen säde erottuvat hyvin. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Lähikuvamosaiikki Easleystä edellistä kuvaa vastaavissa valaistusolosuhteissa. Pohjan törmäyssulakivi näkyy tummana, pitkin jyrkkiä sisäreunoja vyörynyt aines puolestaan vaaleana. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Easley Kaguya/SELENE-luotaimen terrain cameran kuvaamana. Kuva: JAXA / Kaguya/SELENE / TC / NASA-JPL MoonTrek / T. Öhman.

 

 

Easleyn nuoruudesta kertoo myös sen melkoisen hyvin säilynyt törmäyssulakivikerros. Kun vanhoja kraattereita katselee täydenkuun valossa, ei reunojen sisäosilla ja pohjalla ole juuri minkäänlaista sävyeroa. Easleyllä kontrasti kirkkaiden reunojen ja tumman törmäyssulakivipohjan välillä puolestaan on selkeä. Ja kun pohjaa katselee vielä tarkemmin, näkyy paikoin törmäyssulan jäähtyessä syntyneitä rakoja. Ne tapaavat pienistä kraattereista kadota eroosion myötä varsin nopeasti. Easley on siis selvästi nuori ja nätti, mutta ei silti kokoluokkansa kaikkein tuoreimpia edustajia.

  

Easleyn läntisen sisäreunan ja tasaisen, törmäyssulakiven peittämän pohjan taitekohta. Törmäyssulakiviesiintymän reunamilla sulakerroksen vain ohuelti peittämissä epätasaisemmissa kohdissa näkyy pari rakoa. Tällaiset jäähtymisraot kertovat kraatterin nuoruudesta, sillä vanhemmista kraattereista ne ovat meteoriittipommituksen ja lämpörapautumisen myötä kuluneet näkymättömiin. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

Vaikka Easley näyttää kuvissa kauniin symmetriseltä pyöreähköltä maljakraatterilta, sen topografia yllättää. Easleyn itäinen ja läntinen reuna ovat noin 500–1000 m korkeammalla kuin eteläinen ja pohjoinen. Läpimitaltaan yhdeksänkilometrisessä kraatterissa ero on merkittävä. Ero johtuu siitä, että Easley sattui osumaan kapeahkolle Humboldtin ja Curien väliselle korkealle kannakselle. Sen seurauksena Easleyn reunan muoto on hieman satulamainen.

Easley nähtynä luoteesta. Kraatteri syntyi kapealle kannakselle, mikä johti hieman satulamaiseen reunan muotoon. Reunan ulkopuolella kuvan etualalla painanteessa näkyvä tasaisempi ja hieman tummempi alue on kraatterista ulos lentäneen törmäyssulan muodostama lampare, nyttemmin tietysti törmäyssulakiveksi jähmettynyt. Sen sijaintiin on matalamman pohjoisreunan lisäksi saattanut vaikuttaa loivakulmainen törmäys etelästä. Kraatterin pohja on vastaavan törmäyssulakiven peitossa. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

Easleyn ympäristön topografinen kartta. Matalimpien sinivihreiden ja korkeimpien punaruskeiden alueiden välinen korkeusero on noin 4,7 km. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / GLD100 / QuickMap / T. Öhman.

Easleyn epäsymmetrinen muoto käy ehkä selvimmin esille topografisista profiileista, joiden paikat on esitetty alemmassa kuvassa. Yläkuvassa punaisella käyrällä on kuvattu topografinen profiili lännestä itään, sinisellä puolestaan etelästä pohjoiseen. Pystyakselilla korkeus Kuun vertailutasosta metreinä, vaaka-akselilla etäisyys pitkin profiilia kilometreinä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman. Korkeusaineisto: SLDEM2015.

Jos törmäyskraattereista pitää, ei voi olla viehättymästä Easleystä. Siinä on monia klassisen törmäyskraatterin kauniista piirteistä, ja lisukkeena erikoisia yksityiskohtia, jotka saavat sen erottumaan joukosta. On mielenkiintoista nähdä joskus tulevaisuudessa, minkälaisessa tutkimuksessa Easleya on käytetty.

Harmi vain, että Easley sijaitsee havaitsijan kannalta hieman hankalassa paikassa. Toisaalta tuo tarjoaa vähän pidempäänkin Kuuta katselleelle haastetta. Ainakaan omiin aisteihini ei ole osunut tietoa siitä, että Suomessa kukaan olisi Easleyn nimeämisen jälkeen onnistunut havaitsemaan tai kuvaamaan sitä. Kilpailuhenkisille olisi siis tarjolla kunniaa Suomen ensimmäisestä tietoisesti Easleystä tehdystä havainnosta. Sopivia havaintoaikoja voi selvitellä esimerkiksi mainiolla Virtual Moon Atlas -ilmaisohjelmistolla. Kuka tekee Suomen ensimmäisen uuden havainnon Easleystä?

Hämmentävä hiljaisuus

Annie Jean Easley (1933–2011).

Kuva: NASA.

Yhdysvalloissa on 1970-luvulta alkaen kunnioitettu mustien amerikkalaisten saavutuksia aina helmikuussa vietettävän Black History Monthin aikana. IAU virallisti Easleyn nimen 1.2.2021 ja se julkaistiin seuraavana päivänä. Nykyisin uusia tutkijoiden nimiä ei ilmesty Kuun kartoille edes joka vuosi, joten Annie Easley sai osakseen harvinaislaatuisen kunnian, ja vieläpä sopivasti tämänvuotisen Black History Monthin aluksi.

Näin ollen olisikin voinut helposti luulla, että vähintään NASA, Glennin tutkimuskeskus, sekä Clevelandin ja Birminghamin tiedotusvälineet huomioisivat poikkeuksellisen kunnianosoituksen. Moniko clevelandilainen, tai birminghamilaissyntyinen, tai ylipäätään musta nainen on saanut nimensä Kuuhun? Tyly tosiasia kuitenkin näyttäisi ainakin hakukoneiden perusteella olevan, etteivät sen paremmin NASA, Glennin tutkimuskeskus tai mikään muukaan taho muutamaa kuuharrastajaa lukuun ottamatta ole kiinnittäneet Easleyyn mitään huomiota.

Annie Easley vuonna 1981. Kuva: NASA / Glenn.

 

Toisin oli edellisen nimetyn Kuun kraatterin kohdalla. NASAn Goddardin tutkimuskeskuksessa mm. Lunar Reconnaissance Orbiter -kuuluotaimen parissa työskennellyt Craig Tooley (1960–2017) sai marraskuussa ansaitusti nimiinsä hienon ja kiinnostavan kraatterin Kuun etelänavan läheisyydestä. Tämän noteerasivat, joskin kummallisen myöhään, niin NASA, Goddardin tutkimuskeskus, kuin satunnaisesti jotkut harvat tiedotusvälineetkin. Joku minua kyynisempi ja provokatiivisempi voisi helposti kysyä, miksi valkoisen miehen mukaan nimetty kraatteri on kiinnostavampi kuin mustan naisen mukaan nimetty. Onko tosiaan niin, että NASAlla merkittävää työtä aiempina vuosikymmeninä tehnyt musta nainen muuttuu mielenkiintoiseksi vasta sitten, kun Hollywood kiinnittää häneen huomiota, mutta valkoinen mies on sitä automaattisesti?

---

^*Tässä vaiheessa jollekin tulee epäilemättä mieleen mainio Hidden Figures – varjoon jääneet -elokuva ja sen pohjana ollut kirja. Katherine Johnson (1918–2020), Mary Jackson (1921–2005) ja Dorothy Vaughan (1910–2008) työskentelivät NASAn Langleyn tutkimuskeskuksessa Virginiassa. Heistä moneen kertaan palkittu Johnson on kuuluisin, ja Vaughania on kunnioitettu upealla kolmekilometrisella Kuun kraatterilla. Tänään perjantaina 26.2.2021 NASAn päärakennus Washington D.C.:ssä nimettiin Mary Jacksonin mukaan.

---

Tämä juttu ilmestyi lyhyempänä versiona myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.

Kiitokset Oskari Syynimaalle kuvaluvasta.