keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Chang'e-5:n laskeutumisalue

Kiinan Chang'e-5 teki onnistuneen laskeutumisen Kuun pinnalle eilen 1.12.2020. Tätä kirjoittaessani myös näytteenotto niin kairalla kuin kauhallakin on sujunut suunnitellusti. Paluumatka Maahan alkaa noin vuorokauden sisällä.

Kuu 1.12.2020 klo 20.17 Voltissa Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja vähän GIMPillä muokattuna. Ympyrä osoittaa likimain Chang'e-5:n laskeutumisalueen sijainnin. Kuva: T. Öhman.
 

Laskeutumispaikka on melkoisen piirteetöntä tasankoa pohjoisella Oceanus Procellarumilla eli Myrskyjen valtamerellä noin 170 km Mons Rümkeristä koilliseen. Tämänhetkisten tietojen mukaan Chang'e-5:n koordinaatit ovat noin 43,0567°N 51,9164°W. Laskeutumisalueen löytämisen kannalta paras tuntomerkki on aiemmin nimellä Louville ω tunnettu noin 10 km pitkä ja 500 m korkea laavatasangon keskeltä törröttävä massiivi (kipuka). Chang'e-5 laskeutui siitä noin 10 km koilliseen. Muinainen laavauoma Rima Sharp mutkittelee noin 17 km Chang'e-5:stä länteen.

Laskeutumisalueen geologia pääpiirteissään on melko yksinkertainen. Kyseessä on nuori, eratosheeninen basalttitasanko. Kraatterilaskujen perusteella sen iäksi on määritelty noin 1,3 miljardia vuotta. Pääosa Kuun vulkanismista tapahtui reilut kaksi miljardia vuotta aiemmin, joten Chang'e-5:n näytteet ovat erittäin kiinnostavia monessakin mielessä. Näytteiden tieteellisestä merkityksestä kirjoittelin enemmän toissapäivänä.

Koostumukseltaan laskeutumisalue luokitellaan alhaisen titaanipitoisuuden basaltiksi. Siinä on noin 6–9 paino-% titaania (TiO2:na ilmoitettuna). Rautaa alueen basaltissa puolestaan on noin 17,5 paino-% (FeO:na ilmoitettuna). Nämä perustuvat tietenkin kaukokartoitustuloksiin, joten kun Chang'e-5:n näytteet saadaan takaisin Maahan ja analysoitua, saadaan yksi tärkeä mittauspiste lisää laboratoriossa määritettyjen pitoisuuksien ja kaukokartoitustulosten korrelointia varten.

En netistä ole onnistunut löytämään täysin itseäni miellyttäviä karttoja Chang'e-5:n laskeutumisalueesta, joten tein sellaiset itse. Tarkan paikan pöllin Phil Stookelta, joka on erilaisten laskeutumisalueiden paikantamisen mestari, joten se pitänee paikkansa. Oma kopioni Stooken kartasta ei tarkimmassa kartassa ole ihan pikselilleen samassa kohdassa, mutta sillä nyt ei omalta kannaltani ole minkäänlaista merkitystä.

Chang'e-5:n laskeutumisalue Oceanus Procellarumin pohjoisosassa. Nimistä Louville ω ei enää nykyään ole virallisesti hyväksytty. Karttaan ei selvyyden vuoksi ole merkitty kaikkia alueen nimettyjä kraattereita. Kuva: NASA / ASU / LROC / WAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / WAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / NAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / NAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Yllättävää kyllä, Kuu myös näyttäytyi Suomen taivaalla Chang'e-5:n laskeutumisen ja näytteenoton kannalta kriittisinä päivinä. Sitä piti tietenkin ihailla, vaikka juuri nyt ei satu kameraa kummempaa silmänjatketta mukana olemaankaan. Laitetaan siis tähän loppuun Chang'e-5:n innoittama kuvakavalkadi parilta viime päivältä. Kaikki allaolevat kuvat on napattu Nikon Coolpix P900:lla ilman jalustaa, ja kaikkia on ainakin hivenen säädetty GIMPillä.

Kuu puolisen vuorokautta täysikuun ja puolivarjopimennyksen jälkeen 30.11.2020 klo 22.30 melkoisen paksun stratocumulus-pilvikerroksen läpi. Kuva: T. Öhman.

 

1.12.2020 klo 20.18. Kuva: T. Öhman.


1.12.2020 klo 20.20. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.39. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.40. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.41. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.43. Kuva: T. Öhman.

maanantai 30. marraskuuta 2020

Chang'e-5 ja kuututkimuksen uusi kulta-aika

Kiina laukaisi viime viikolla Chang'e-5 luotaimen onnistuneesti kohti Kuuta. Kyseessä ei ole mikä tahansa kuuluotain. Sen tavoitteena on nimittäin hakea ainakin pari, ehkä jopa nelisen kiloa kuukiviä Maahan analysoitaviksi. Jos kiinalaiset onnistuvat tässä, se on vasta kolmas maa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton jälkeen, joka moiseen saavutukseen on pystynyt.

Vuosina 1969–1972 amerikkalaiset toivat 382 kg huolellisesti valikoituja kiviä kuudella miehitetyllä Apollo-lennolla. Samoihin aikoihin, vuosina 1970–1976 Neuvostoliitto puolestaan onnistui Luna 16-, 20- ja 24-lennoilla tuomaan muutaman sata grammaa kairasydännäytteitä Kuun lähipuolen itäosista. Sen jälkeen ei uusia kuunäytteitä ole saatu, jollei tuntemattomista paikoista peräisin olevia kuumeteoriittejä lasketa.

Chang’e 5:n suunniteltu laskeutumisalue on merkitty keltaisella soikiolla. Sinisellä on merkitty likimääräiset Apollo-lentojen laskeutumispaikat, punaisella puolestaan Luna-näytteenhakupaikat. Onnistuessaan Chang’e-5:n näytteenhaku laajentaisi merkittävästi näytteiden alueellista jakaumaa. Kuva: Virtual Moon Atlas / ASU / LRO WAC / T. Öhman.
 

Kantorakettiongelmat viivästyttivät Chang’e-5:n lähtöä muutaman vuoden, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että odottaminen on kannattanut ja kuulento on sujunut ongelmitta. Tätä kirjoittaessani Chang’e-5 on asettunut onnistuneesti Kuun kiertoradalle ja laskeutumisosa irtautunut kiertolaisesta ja maahanpaluuosasta. Laskeutuminen, Kuun pehmeän pintamateriaalin eli regoliitin kauhominen palautusämpäriin, sekä kovempien näytteiden kairaus parin metrin syvyydeltä saakka olisi useampien lähteiden mukaan tarkoitus toteuttaa huomenna tiistaina 1.12.2020.

Kiinan kuuohjelma on tietysti huomattavalta osaltaan suurvaltapolitiikkaa. Kyynikonkin on kuitenkin myönnettävä, että Kiina on ainoa avaruusmahti, jolla on monivuotinen, todistetusti toimiva ja loogisesti etenevä kuututkimusohjelma. Mikäli Chang'e-5:n näytteenhaku onnistuu, se olisi merkittävä tekninen saavutus ja mahtava propagandavoitto. Kaikkiaan siis komea sulka Kiinan punaiseen propellihattuun. Ja kuten tiedotusvälineissäkin on huomattu, olisihan se nyt vaan yksinkertaisesti todella siistiä, jos ensimmäistä kertaa 44:ään vuoteen Kuusta saataisiin tunnetusta paikasta uusia näytteitä.

Kaiken pintakiillon ja somehälyn alla on kuitenkin rutkasti painavia tieteellisiä syitä, miksi Chang'e-5:n näytteenhakureissusta kannattaa olla todella innoissaan. Tarkkaa Chang’e-5:n laskeutumispaikkaa ei ole vielä kerrottu, mutta suurin piirtein alue on ollut tiedossa jo vuosikausia. Näytteitä haetaan Kuun lähipuolen luoteisosasta, pohjoiselta Oceanus Procellarumilta eli Myrskyjen valtamereltä. Kaavailtu laskeutumisalue on enimmäkseen basalttitasankoa, mutta sinne sijoittuu myös tavattoman kiehtova Mons Rümkerin nuori, suurten törmäysten heitteleestä ja monimuotoisista tuliperäisistä rakenteista ja kerrostumista koostuva kompleksi. Kirjoittelin Mons Rümkerin ja sen lähialueiden geologiasta Ursa Zeniitti-verkkolehteen muutama vuosi sitten, joten se juttu kannattanee lukaista, jos aihe kiinnostaa enemmän. Kiehtovinta olisi, jos Chang’e-5 laskeutuisi Mons Rümkerille, mutta tämä voi hyvin olla toiveajattelua.

Meneepä Chang’e-5 Mons Rümkerille tai ei, näytteenhakualue sijoittuu kauaksi Apollo- ja Luna-lentojen laskeutumispaikoista. Vaikka näytteitä ei olekaan ihminen hakemassa, saadaan niiden ymmärtämisen kannalta keskeinen geologinen konteksti kohtalaisen hyvin selville. Tästä pitävät huolen Chang’e-5:n laskeutumisosassa olevat panoraamakamera, sekä etenkin maatutka ja spektrometri. Niinpä näytteet – sikäli kun teknisesti erittäin vaativa operaatio onnistuu – avaavat aivan uuden ikkunan Kuun geologiseen historiaan. Samalla ne auttavat ymmärtämään koko aurinkokunnan kehitystä.

Valkoinen suorakaide osoittaa Chang’e-5:n suunnitellun laskeutumisalueen. Mons Rümkerin kiehtova vulkaaninen kompleksi on mahdollinen laskeutumispaikka, mutta turvallisempi basalttitasanko saattaa hyvin viedä voiton. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Aurinkokunnan historia

Chang’e-5:n kaavaillulla laskeutumisalueella sijaitsevat eräät Kuun nuorimmiksi tulkituista basalttitasangoista. Niiden iäksi on määritelty vain hieman toista miljardia vuotta. Valtaosa Kuun laavoista on iältään yli kaksi miljardia vuotta vanhempia.

Kivien syntyiän määrittäminen ei ole aivan yksinkertaista. Eri isotooppimenetelmät kertovat hieman eri asioita, ja Kuun tapauksessa etenkin suuremmat ja pienemmät törmäykset tuppaavat nollaamaan kivien isotoppikellon joko kokonaan tai osittain. Huolellisella ajoitettavien mineraalien ja koko näytteen sekä sen laajemman geologisen kontekstin analysoinnilla pystytään eri ”ikien” joukosta kuitenkin usein määrittämään kiven syntyhetki ja antamaan kohtalaisen tarkka tapahtuma-aika kiveä kohdanneille myöhemmille tapahtumille.

Apollo- ja Luna-näytteet ja niistä määritetyt absoluuttiset, siis vuosissa mitattavat iät kattavat häviävän pienen osan Kuun pinnasta. Näin on, vaikka otettaisiin huomioon, että törmäykset levittävät Kuun ainesta ympäriinsä. Periaatteessa siis lähes missa tahansa Kuun pinnalla voi olla kiviä melkeinpä mistä tahansa muualta. Näin esimerkiksi Tycho- ja Copernicus-kraattereiden ikiä (kenties noin 100 ja 800 miljoonaa vuotta) on yritetty määritellä, vaikka näytteenhakulennot eivät laskeutuneet lähellekään näitä Kuun nuorimpiin kuuluvia suuria kraattereita. Heitteleenä levinneen aineksen alkuperän määrittäminen ja sen seurannaisvaikutusten arviointi vain ovat aika viheliäisiä ongelmia, eikä esimerkiksi Tychon usein mainittu geologisesti nuori sadan miljoonan vuoden ikä välttämättä pidä paikkaansa. 

Jos sitten Kuun absoluuttisia ikiä tunnetaan vain hyvin harvoista paikoista, miten Chang’e-5:n laskeutumisalueen tuliperäiset kivet on määritelty reilun miljardin vuoden ikäisiksi? Vastaus piilee kraatterilaskuissa. Mitä vanhempi taivaankappaleen pinta on, sitä enemmän siihen on ehtinyt syntyä törmäyskraattereita. Suurelta osin tästä syystä esimerkiksi Suomen ikivanhasta kallioperästä tunnetaan jo 12 törmäyskraatteria, vaikka pinta-alaltaan hieman suuremmasta mutta geologisesti monin verroin nuoremmasta Saksasta niitä on löydetty vain kaksi (nekin vain yhdessä törmäystapahtumassa syntyneitä).

Apollo- ja Luna-näytteistä on mitattu laskeutumispaikkojen pintojen absoluuttiset iät. Valokuvista ja muusta kaukokartoitusaineistosta taas puolestaan on määritelty se geologinen yksikkö, johon laskeutumipaikka kuuluu. Näin periaatteessa yhdestä pisteestä määritetty ikä kuvastaa huomattavasti laajempaa aluetta.

Kun lasketaan törmäyskraatterien lukumäärä pinta-alayksikköä kohden eri-ikäisillä geologisilla yksiköillä, saadaan lopputuloksena käyrä, joka kertoo, kuinka monta minkäkin kokoista kraatteria esimerkiksi miljoonaa neliökilometriä kohden pitäisi minkäkin ikäisellä pinnalla olla. Luoteisella Oceanus Procellarumilla kraattereita on vähän, joten pinnan on Kuun mittakaavassa oltava nuorta. Kraatteriliaskut yksin antavat kuitenkin vain pinnan suhteellisen iän, eli niiden avulla voidaan esimerkiksi sanoa, että yksikkö A on vanhempi kuin B, mutta C puolestaan näitä molempia iäkkäämpi. Sen sijaan vuosissa mitattavaa ikää kraatterilaskut eivät yksinään kerro.

1960-luvun avaruuskilpajuoksun ansiosta Kuu on Maan ohella ainoa paikka aurinkokunnassamme, jossa absoluuttiset ja suhteelliset iänmääritykset voidaan yhdistää. Tämä kuunäytteiden ja kraatterilaskujen korrelointi muodostaa perustan koko aurinkokunnan kiinteäpintaisten kappaleiden ajanlaskulle. Näin Chang’e-5:n näytteiden merkitys on ”vain” Kuun geologista historiaa merkittävästi laajempi. Uusilla näytteillä saadaan kraattereiden syntytahtia eli törmäysvuota kuvaavan käyrän heikosti tunnettuun nuoreen päähän yksi tarkasti määritelty kiintopiste lisää. Se vaikuttaa geologisten tapahtumien ikämäärityksiin Merkuriuksesta Arrokothiin saakka.

Kuun koostumus ja magmaattinen kehitys

Kuunäytteiden alkuaine- ja isotooppikoostumus pystytään laboratorioissa määrittämään häkellyttävällä tarkkuudella. Näiden tutkimusten perusteella kivilajien syntyä tutkivat petrologit ovat laatineet yksityiskohtaisia malleja siitä, miten Kuusta tuli sellainen kuin se on. Erityisesti Kuun kiertoradalta tehtyjen spektroskooppisten tutkimusten perusteella kuitenkin tiedetään, että Apollo- ja Luna-näytteet eivät monimuotoisuudestaan huolimatta kattaneet likikään kaikkia Kuussa tavattavia kivilajeja.

Kuun meret muodostavia tummia basaltteja on lukuisia erilaisia geokemiallisin ja rakenteellisin perustein määriteltyjä tyyppejä. Ne kertovat eri aikoina ja eri alueilla vallalla olleista geologisista prosesseista. Samoin Kuun vaaleat ylängöt muodostavat anortosiitit eivät suinkaan ole kaikki yhtä ja samaa, vaan hyvin monimuotoinen kivilajiryhmä. Heitteleen leviämisen ansiosta myös erilaisia anortosiitteja varmasti löytyy Chang’e-5:n näytteistä, vaikka se basalttitasangolle (tai enimmäkseen basalttiselle kompleksille, jos hyvin käy) laskeutuukin. Näin Chang’e-5:n näytteet (toivottavasti) auttavat rinnastamaan erilaisia vain kaukokartoituksen perusteella määriteltyjä kivilajiyksiköitä konkreettisiin laboratorioissa analysoitaviin kiviin.

Kemiallisin perustein Kuu on jaettu kolmeen suuralueeseen eli terraaniin. Nämä ovat ylänköterraani, South Pole – Aitken -terraani, ja Procellarum KREEP -terraani (lyhyesti PKT). Viimeksi mainittu kattaa suuren osan lähipuolesta Oceanus Procellarumin ja Imbriumin törmäysaltaan vaikutuspiirissä. KREEP tarkoittaa kaliumia (kemialliselta merkiltään K), harvinaisia maametalleja (englanniksi rare earth elements, REE) ja fosforia (kemialliselta merkiltään P), sillä näitä on havaittu KREEP-kivissä poikkeuksellisen runsaasti.

Kaliumin ohella KREEP sisältää reilusti myös muita radioaktiivisia alkuaineita, etenkin uraania ja toriumia. Esimerkiksi Kuun kuoren toriumista 40 % on alueella, joka kattaa vain 10 % kuoren tilavuudesta. Radioaktiivisuus tuottaa lämpöä, lämpö puolestaan tuottaa vulkanismia. Niinpä ei olekaan millään lailla merkillistä, että Kuun nuorimmat basaltit löytyvät lännestä PKT:n alueelta: radioaktiivisuus johti siihen, että tuliperäinen toiminta pysyi PKT:n alueella käynnissä jopa miljardeja vuosia pidempään kuin muualla Kuussa. Aukoton tämäkään idea ja päättelyketju ei ole. Vallankaan siihen, miksi PKT sijaitsee juuri lähipuolen luoteisosassa, ei kellään ole tarjota järin vakuuttavaa selitystä.

Useimmat Apollo- ja Luna-näytteet ovat enemmän tai vähemmän Imbriumin altaan heitteleen ja siten PKT-aineksen ”saastuttamia” (tämän vuoksi näytteet esimerkiksi Kuun etäpuolelta olisivat erittäin tervetulleita, mutta se on ihan oma tarinansa). Kapeasti katsoen tässä mielessä Chang’e-5 ei tarjoa mitään täysin uutta. Se laskeutuu kuitenkin esimerkiksi Apollo 12:een, 14:ään ja 15:een verrattuna kauaksi PKT:n toiselle laidalle. Näin näytteet tarjoavat aivan uuden näkökulman PKT:n olemukseen ja Kuun vaipan magmaattiseen kehitykseen vuosimiljardien kuluessa.

Kuun dynamo ja ytimen kehitys

Kuulla ei nykyisin ole Maan tapaista voimakasta kaksinapaista magneettikenttää. Pitkään oltiin vakuuttuneita siitä, että Kuun dynamo lakkasikin toimimasta jo noin kolme ja puoli miljardia vuotta sitten. Vuonna 2017 saatiin Apollo 15:n näytteiden pohjalta kuitenkin vahvoja viitteitä sen puolesta, että magneettikenttä olisi voinut olla voimissaan vielä vaivaiset miljardi vuotta sitten. Hankaluutena on, etteivät nykyisen ymmärryksen mukaan Kuun rautanikkeliytimen virtaukset voineet enää tuossa vaiheessa luoda havaitun kaltaista voimakasta kenttää.

Jos Chang’e-5:n näytteet osoittautuvat reilun miljardin vuoden ikäisiksi, kuten kraatterilaskujen perusteella oletetaan, saattavat ne mahdollistaa entistä tarkemmat analyysit Kuun muinaisesta magneettikentästä. Kuun ytimellä on luultavasti täytynyt olla kaksi erillistä mekanismia voimakkaan magneettikentän tuottamiseen. Ne olisivat olleet käynnissä eri vaiheissa Kuun historiaa. Tällä hetkellä ei vain näytä siltä, että ytimen hitaan kiteytymisen aiheuttamat konvektiovirtaukset, Kuun etääntyminen Maasta, tai jättimäiset törmäykset pystyisivät selittämään pitkään elänyttä vahvaa magneettikenttää. Uusia ideoita siis tarvitaan. Ne voivat hyvinkin kummuta Chang’e-5:n näytteiden tutkimuksesta. Kun Kuun sisäosien kehitys ymmärretään paremmin,  vaikuttaa se vääjäämättä myös käsityksiin muiden maankaltaisten planeettojen syvimmästä olemuksesta.

Joulukuun jännät hetket käsillä

Mikäli Chang’e-5:n huominen näytteiden keräys onnistuu ja myös paluu Maahan sujuu suunnitellusti, mötkähtää ehkäpä joulukuun 15.–17. päivänä jonnekin Sisä-Mongoliaan hallitusti muutama kilo Kuuta. Kiinalaiset ovat lupautuneet jakamaan näytteitä myös muiden maiden tutkijoille, joten maailman johtavat kuututkijat pääsevät jossain vaiheessa syynäämään uusia kuukiviä parhaissa mahdollisissa laboratorioissa.

Tämä vuosikymmeniä jatkuva tutkimustyö tullee tarjoamaan ainakin osittaisia vastauksia paitsi edellä esiteltyihin kysymyksiin, myös moniin muihin, esimerkiksi taas viime aikoina kovasti esillä olleeseen ongelmaan Kuun sisäosien veden määrästä, alkuperästä ja jakautumisesta. Parasta on tietenkin se, että näytteistä aivan varmasti paljastuu asioita, joita emme tällä hetkellä osaa kuvitellakaan.

Maan ulkopuolisista tarkkaan tunnetuista paikoista haetuista näytteistä kiinnostuneiden kannalta hermoja raastavia hetkiä koetaan kuitenkin jo ennen Chang’e-5:n kaavailtua paluuta. Tulevana lauantai-iltana, siis 5.12.2020, pitäisi Japanin Hayabusa2:n toimittaa Australian Woomeran seudulle pieni annos asteroidia. Hayabusa2 sai viime vuonna poimittua mukaansa hieman Ryugu-asteroidin ainesta niin pinnalta kuin vähän syvemmältäkin. Nämä näytteet tulevat olemaan ensiarvoisen tärkeitä Ryugun kaltaisten, Maata hyvin lähelle tulevien ja siten mahdollisen törmäysvaaran aiheuttavien kappaleiden ominaisuuksien ja niiden torjuntamahdollisuuksien selvittelyssä.

Viisikymmentä vuotta sitten Kuun ja muiden aurinkokuntamme kappaleiden tutkimus oli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton keskinäistä kilpailua. Sittemmin etenkin avaruudesta haettuihin näytteisiin perustuvaa tutkimusta on suvereenisti hallinnut Yhdysvallat. Vaikka sen paremmin Chang’e-5:n kuin Hayabusa2:n onnistumisesta näytteiden palauttamisessa ei vielä ole minkäänlaisia takeita, osoittavat lennot jo tähän mennessä maailman muuttuneen planeettageologien näkökulmasta huomattavasti moninapaisemmaksi. Tämä on tietenkin yksinomaan erinomainen asia.

1960-luvun loppu ja 1970-luvun alkupuoli olivat kuu- ja planeettatutkimuksen kulta-aikaa. Huippuhetkiä on ollut toki lukuisia sen jälkeenkin, mutta ei ole liioittelua sanoa, että toinen kulta-aika on käsillä juuri nyt, 2020-luvun alkuvuosina. Eräät sen jännittävimmistä hetkistä koetaan seuraavan parin viikon aikana. 


Tämä juttu ilmestyi myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani. 
 
P.S. Lisätäänpä tähän vielä näkymä Kuuhun tänä iltana, siis 30.11.2020.
Jonnekin suunnilleen noille tienoille Chang'e-5:n pitäisi huomenna yrittää laskeutua. Kuu 30.11.2020 klo 22.30 Nikon Coolpix P900:lla stratocumulusten läpi kuvattuna ja vähän liikaa GIMPillä rääkättynä. Kuva: T. Öhman.

 

lauantai 28. marraskuuta 2020

Pikkuruinen pohjoinen pimennys

Tämän vuoden viimeinen kuunpimennys tapahtuu maanantaina 30.11.2020. Se on melko vaatimaton tapaus. Tai jos ihan rehellisesti sanotaan, se on pimennykseksi umpisurkea.

Kyseessä on ensinnäkin puolivarjopimennys. Jos siis tilannetta katsoisi Kuusta, siellä olisi näkyvissä osittainen auringonpimennys. Kuten jokainen Maassa osittaisia auringonpimennyksiä seuraillut tietää, vähäistä osittaista pimennystä on maiseman valaistuksen perusteella hyvin vaikea huomata. Tällä kertaa kyseessä ei ole edes erityisen syvä puolivarjopimennys, sillä iso siivu Kuun eteläosasta ei joudu puolivarjoon lainkaan.

Pimennys alkaa aamulla klo 09.32, on syvimmillään klo 11.43 ja päättyy klo 13.53. Esimerkiksi Oulun korkeudella Kuu laskee kun pimennys alkaa, joten Oulun eteläpuolella ei ole edes teoreettisia mahdollisuuksia sen näkemiseksi.

Käytännössä Utsjoellakin saumat pimennyksen havaitsemiseksi ovat vähäiset. Kuu on koko pimennyksen ajan horisontin yläpuolella, mutta pimennyksen alussa (jota ei käytännössä pysty erottamaan) pohjoisluoteessa (340°) noin asteen korkeudella,* ja maksimivaiheessa pohjoiskoillisessa (009°) ainoastaan puolessa asteessa, siis läpimittansa verran horisontin yläpuolella. Vähäinenkin hussakka horisontin tuntumassa estää pimennyksen erottumisen.

Kuun puolivarjopimennyksen kulku ensi maanantaina 30.11.2020. Kuu näkyy erittäin matalalla pohjoistaivaalla ja vain aivan pohjoisimmassa Suomessa. Täys- ja puolivarjo eivät näy taivaalla. Kuva: T. Öhman, Fred Espenakin / NASAn kaavion pohjalta.
 

Käytännössä liki ainoa keino edes joten kuten havaita pimennys on kavuta tunturin laelle ja valokuvata pimennyksen eteneminen. Kuvista tihrustamalla ja niitä käsittelemällä saattaa tuurillaan aavistuksenomaista tummenemista pystyä erottamaan. 

Tällä hetkellä Utsjoelle ennustetaan maanantaiksi täysin pilvistä keliä, joten taitaa käydä niin, että vuoden viimeinen pimennys jää Suomesta näkymättömiin. Seuraava yritys on sitten vajaan vuoden päästä (19.11.2021), mutta kovin hääviä pimennystä ei silloinkaan ole tarjolla.


*Tämä Stellariumin ja MoonCalcin perusteella. Ursan vuosikirja Tähdet 2020 puhuu kolmesta asteesta. En lähde arpomaan, kumpi on oikein, mutta matalalla Kuu joka tapauksessa on. Suunnat ja maksimin korkeus ovat Stellariumin ja MoonCalcin mukaan.

tiistai 15. syyskuuta 2020

Suomen toinen* Moon Night Kauhavalla 24.9.2020

NASA alkoi Lunar Reconnaissance Orbiter -luotaimen myötä järjestää vuotuista suurelle yleisölle suunnattua kuutapahtumaa vuonna 2009. Seuraavana syksynä International Observe the Moon Night (lyhyesti InOMN, tai Moon Night) sai suunnilleen nykyisen olomuotonsa kansainvälisenä kaikkien Kuusta kiinnostuneiden yhteisenä hyvin matalan kynnyksen tapahtumana. Kuka tahansa voi järjestää virallisen Moon Night -tapahtuman esimerkiksi näyttämällä takapihallaan Kuuta kiikareilla kavereilleen, kunhan vain rekisteröi tilaisuuden etukäteen.

Vähäisestä byrokratiasta huolimatta aina syys–lokakuussa olevia InOMNeja ei ainakaan minun tietääkseni ole Suomessa järjestetty kuin yksi, eli Evijärven Moon Night vuonna 2016. Se oli ainakin omasta jäävistä mielestäni mukava ja kokolailla suosittu tapahtuma. Sen takeena olivat tunnetusti mainioita yleisötilaisuuksia järjestävät Evijärven Taivastelijat ja partiolaisten muurinpohjaletut.

Kuva: NASA GSFC / Vi Nguyen
Nyt on kuitenkin vettä Häränvirrassa virrannut riittävästi, että on aika Suomen toisen Moon Nightin. Torstaina 24.9.2020 klo 18–20 Kauhavan Y-kinolla (Kauppatie 109) pidetään International Observe the Moon Night -tilaisuus otsikolla Päämääränä Kuu. Järjestelyistä vastaa Järvilakeuden kansalaisopisto. Puitteista johtuen tämänkertainen InOMN on hieman erilainen kuin edellinen, eli valitettavasti tähtitornia tai muurinpohjalettuja ei ole tarjolla.

Alkajaisiksi minä puhun vajaan tunteroisen Apollo-ohjelman tieteellisestä merkityksestä. Laiska kun olen, kertaan osittain vanhaa, joten jos paikalle osuu porilaisia (tai harjavaltalaisia...), he kuulevat osin samaa tarinaa Apollo 11:n annista kuin viime syksynä Karhunvartijoiden 45-vuotijuhlissakin. Hieman toki hommaa pitää päivittää myöhempien, tieteellisesti kunnianhimoisempien lentojen suuntaan.

Kuten kaikki suomalaista kuuharrastusta seuraavat tietävät, on Kauhavalle jostain syystä osunut joukko Suomen taitavimpia Kuun valokuvaajia. InOMNin pääanti kulkeekin otsikolla Kuu Kauhavan yllä. Luvassa on Stella Arcti -voittaja Jari Kankaanpään, Elina Niemen ja Oskari Syynimaan valokuvia Kuusta. Kuvien kommentit tulevat etupäässä minulta, joten Kuun kiehtovasta geologiasta ei tuossakaan vaiheessa päästä täysin eroon.

International Observe the Moon Night on luonnollisesti maksuton ja kaikille avoin tilaisuus. Koska järjestäjänä on kansalaisopisto, ja koska elämme näitä omituisia aikoja, on tilaisuuteen kuitenkin syytä ilmoittautua etukäteen torstaihin 17.9. mennessä. En toki voi järjestäjän puolesta mitään luvata, mutta kuvittelisin, että myöhässäkin voi ilmoittautumisen hoitaa.

Tietenkin vielä ehtii aivan hyvin järjestää lisääkin tilaisuuksia. Varsinainen virallinen InOMN on lauantaina 26.9., mutta kaikki 19.9.–3.10.2020 järjestetyt tapahtumat kelpaavat. Koska InOMN on aina syksyisin Kuun ensimmäisen neljänneksen aikoihin, varsinaisesta omin silmin tapahtuvasta Kuun katselemisesta ei Suomessa voi juuri puhua, koska Kuu on tuolloin aina hyvin matalalla. "Havaitseminen" kuitenkin ymmärretään tässä yhteydessä hyvin laajasti, joten kaikki Kuuhun, sen tutkimukseen ja merkitykseen liittyvät tapahtumat ovat "havaitsemista". 

Hienoa olisikin, jos tulevaisuudessa Moon Night -tapahtumia olisi Suomessa enemmänkin, ja niissä tuotaisiin Kuuta esille aivan toisenlaisistakin näkökulmista. Sitä odotellessa voi kuitenkin pistäytyä ensi viikolla Kauhavalla. Sen voin ainakin taata, että kauhavalaisten valokuvat Kuusta ovat upeita.

Kuva: NASA GSFC / Tyler Nordgren



*P.S. 18.9.2020: Huhu kertoo, että UrSalo olisi joskus järjestänyt InOMN-tapahtuman. Minkäänmoista varmistusta tuolle en ole löytänyt. Näin ollen olkoon tämä nyt edelleen ehdollisesti Suomen toinen, ja se ensimmäinen ehdollisesti ensimmäinen.


P.S. 2 23.9.2020: Nyt on ainakin selvää se, että UrSalo järjestää tänä vuonna InOMNin Halikon vesitornin tähtitornilla lauantaina 26.9. Hienoa!

tiistai 4. elokuuta 2020

Paluu Kivikauden kylään

Tein viime kesänä törmäyskraattereista yleensä ja Summasesta erityisesti kertovan näyttelyn Saarijärven Kivikauden kylään. Kävin Kivikauden kylässä pari kertaa myös höpisemässä ja esittelemässä näyttelyä. Saarijärvellä tuli aiheen vuoksi muutenkin pyörittyä.

Nyt, pyytämättä ja yllättäen tottakai, pukkaa paikkauskeikkaa ensi perjantaiksi. Eli perjantaina 7.8.2020 klo 18.00 alkaen pidän Saarijärvellä Kivikauden kylässä (Kivikirveentie 10, Tarvaala) esitelmän Summasen törmäyskraatterista. Samalla toki käyn läpi törmäyskraattereita yleisemminkin, koska pelkästään Summasesta ei kovin pitkästi riittäisi juttua, joka kiinnostaisi muitakin kuin kraatteritutkijoita. Ennakkotiedoista poiketen paikalla ei siis valitettavasti ole Satu Hietala, vaan jälleen minä.

Tilaisuuden formaatti on sama kuin viime vuonnakin, eli aluksi ollaan ulkoilmakahvion puolella, josta siirrytään pirstekartiolohkareen ja näyttelytaulujen luo. Powerpoint-kuvista ei tilan valoisuuden vuoksi näe kovinkaan paljon. Pahoittelen, mutta minkäs teet. Jos jotain haluaa nähdä, suosittelen epäsuomalaisia eturivin paikkoja.

Myös asia on valtaosin samaa kuin viimekin vuonna, koska kovin paljon uutta ja ihmeellistä kerrottavaa Summasesta ei ole. Summasen viime talven tutkimuksista on kuitenkin juuri ilmestynyt kokousabstrakti (jossa kerrotuista tuloksista epäilemättä tulee jossain vaiheessa muutama sana kirjoitettua Suomen kraatterit -blogin puolelle), joten jotain uuttakin on tarjolla. Samoin luvassa on päivitys mm. Summasen ajoitustutkimusten tämänhetkisestä tilanteesta.

Tilaisuuteen on luonnollisesti vapaa pääsy. Samalla reissulla kannattaa ehdottomasti tutustua laajemminkin Kivikauden kylään.

Aika tarkkaan kaksi kuukautta sitten kävin viimeksi Summasen kraatterilla pikaisella kenttätyövisiitillä. Uusia pirstekartiolohkareitakin löytyi, tosin vain ennestään tunnetulta löytöalueelta. Kuva: T. Öhman

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Kuun kumma Lassellin rinne

Kuun pinta-ala on suunnilleen sama kuin Australian ja Afrikan yhteensä, eli karkeasti 38 miljoonaa neliökilometriä. Kuun libraation eli ratanopeuden vaihtelun ja radan kaltevuuden aiheuttaman näennäisen huojunnan ansiosta maapallolta siitä voidaan nähdä noin 59 %, eli tuollaiset 22 miljoonaa neliökilometriä.

Lassellin rinteen sijainti. Laatikko kuvaa likimain 
seuraavan kartan osoittamaa aluetta. Kaikissa kuvissa 
pohjoinen ylhäällä. 
Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman.
Tavallisella harrastajakaukoputkella taas voi hyvällä kelillä nähdä alle kilometrin kanttiinsa olevia kohteita. Pikaisen laskutoimituksen perusteella Kuussa on siis havaittavia pinnanmuotoja mitä melkoisin määrä. Selvää on, ettei niillä kaikilla voi mitenkään olla nimeä, ja että vain hyvin harvat niistä ovat koskaan joutuneet tarkemman syynäyksen kohteeksi. Monilla on kuitenkin ennen ollut nimet, mutta nykyään ei.

Osa tällaisista nimensä menettäneistä kohteista voi olla melko suuriakin, mutta ne näkyvät vain tietyissä valaistusoloissa. Yksi tällainen nykyisin nimetön hetkellisesti näkyvä ja geologisesti ainakin itseäni hämmentävä kohde sijaitsee Mare Nubiumin pohjoisosissa Lassellin ja Lassell E:n välissä. Minä kutsun sitä paremman nimen puutteessa Lassellin rinteeksi.

Mare Nubiumin basalttitasangot Lassellista lounaaseen ovat varsin piirteettömiä. Lassellin ja Lassell E:n välissä ei ole juuri muuta kuin parikilometrinen Lassell T, ja joukko matalia koillinen–lounas-suuntaisia mare-harjanteita. Paikallisen varhaisen aamun valossa tasangolla näkyy kuitenkin luode–kaakko-suuntainen noin 90 km pitkä tumma rantu, joka etenkin lounaisreunaltaan on varsin selvärajainen. Rantu kulkee keskimmäisten harjanteiden poikki, mutta näyttää päättyvän ulompiin harjanteisiin.

Lassellin rinteen seutu 1.4.2020 klo 22 SKA NASAn Dial-a-Moonin mukaan. Lassellin rinteen selvästi erottuvan osan päät on merkitty nuolilla. Aaltomaiset kuviot tasangoilla eivät ole todellisia vaan johtuvat käytetyn korkeusmallin erotuskyvystä. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / GSFC / Ernie Wright / T. Öhman.
Olen ihmetellyt kaukoputken ääressä tuota piirrettä oman hataran muistini mukaan ainakin pari kertaa. Viimeksi se hämmästytti minua aivan erinomaisena havaintoyönä 1.–2.4.2020. Sopivassa valaistuksessa tumma suora rantu on erittäin silmiinpistävä ja se varmasti kiinnittää kenen tahansa huomion, vallankin kun se on niin lähellä Rupes Rectaa eli Suoraa vallia, joka näissä valaistusoloissa on jokaisen kuuhavaitsijan kohdelistalla. Nykyisiltä kuukartoilta on kuitenkin turha etsiä kohteelle minkäänlaista nimeä tai muuta merkintää siitä, että kyseisellä kohdalla edes olisi yhtään mitään.

Kuten Kuun kohdalla monesti muulloinkin, myös tällä kertaa vanhassa vara parempi. Ennenkin kehumani Edmund Neisonin (1849–1940) klassikkokirjassa The Moon (koko nimeltään The Moon and the Condition and Configurations of Its Surface) ja sen kartastossa kyseinen tumma rantu kulkee nimellä Lassell c ("...a very delicate, extremely shallow valley, c,..."). Neisonin nimivalinta on jokseenkin hankala, koska Kuussa useimmiten latinalaiset kirjaimet viittaavat kraattereihin. No, Kuun nimistö on aina ollut ja epäilemättä tulee aina olemaan mielialasta riippuen joko ihastuttavaa tai raivostuttavaa, mutta aina lähes täysin mielivaltaista. Lassell c on merkitty laaksoksi myös Mary Adela Blaggin (1858–1944) Collated List of Lunar Formations -luetteloon vuodelta 1913.
Lassellin rinne Edmund Neisonin kuukartaston kartassa XIII vuodelta 1876. Neison käytti siitä nimitystä Lassell c. Parempilaatuista Neisonin karttaa kannattaa ihailla uudesta ja mahtavasta Robert A. Garfinklen kolmiosaisesta Luna Cognita -teoksesta.

Neisonin kartta ei suinkaan ollut ainoa, josta kohde löytyi piirrettynä ja nimettynä. Apollo-ohjelman myötä 1960- ja 1970-luvut olivat kuututkimuksen kultakautta, joten myös kuukarttoja julkaistiin mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Kuun nimistösekasotkua setvineestä Lunar and Planetary Laboratoryn (LPL) System of Lunar Craters -kartastosta Neisonin ja Blaggin mainitsema kohde löytyy myös. Neison siis kuvasi sen laaksoksi ja Blagg sen sellaiseksi myös luetteloi. Blagg nimenomaan ei luetteloinut sitä rilleksi, jollaiset ovat yleensä kapeahkoja ja teräväpiirteisiä tektonisia tai vulkaanisia rakenteita. LPL:n kartassa se on kuitenkin merkitty roomalaisella numerolla I, joten sen nimi LPL:n mukaan oli Rima Lassell I. Ja "rimat" ovat lähes aina rillejä.  


Lassellin rinne on piirretty System of Lunar Craters -kartastoon, joka oli 1960-luvun Kuun kartoituksen merkkipaaluja. Kartan mukaan sen nimi olisi Rima Lassell I. Kuva: Arthur et al. / LPL. (Kuva saattaa hyvinkin olla tekijänoikeuksien alainen, sillä kartastoa myytiin vielä 2000-luvulla Sky & Telescopen kautta. Lupia en ole kysellyt. Kovin suurta rikosta en silti koe tehneeni, sillä kartasto on niin Moon Wikin kuin osittain LPL:nkin kautta vapaasti saatavissa. Poistellaan jos ja kun joku ihan vaan periaatteesta nostaa äläkän.) 

Nimitys Rima Lassell I jatkoi eloaan myös muissa Apollo-aikakauden kartoissa. Se esiintyy esimerkiksi suurelle yleisölle suunnatussa H. A. G. Lewisin toimittamassa The Times Atlas of the Moonissa vuodelta 1969, samoin kuin Henry Holtin vuoden 1974 Purbachin alueen geologisessa kartassa. Varsin mielenkiintoista ja myös kuvaavaa on, ettei Holt käyttänyt tässä tapauksessa minkäänlaista rakennegeologista merkintää, vaan kartassa on ainoastaan teksti "Rima Lassell I" ja epämääräinen viivamainen tummennus.

Lassellin rinne on realistisen himmeästi piirretty mutta selkeästi nimetty Rima Lassell I:ksi myös H. A. G. Lewisin toimittamassa suuremmalle yleisölle tarkoitetussa The Times Atlas of the Moon -kartastossa vuodelta 1969. (Luvaton kuva tämäkin tietysti on, mutta kirja on ollut divarikamaa jo kauan, joten tässäkään tapauksessa en tunne syyllistyneeni suureen rikokseen. Mutta poistetaan, jos niikseen on.)

Lassellin rinne löytyy nimellä Rima Lassell I myös Henry E. Holtin vuonna 1974 julkaisemasta Purbachin alueen geologisesta kartasta I-822. Kannattaa huomata, että minkäänlaista rakennegeologista symbolia Holt ei sen kohdalla käytä.






Harold Hillin kauniissa ja informatiivisessa kirjassa A Portfolio of Lunar Drawings (1991) Lassellin rinnettä esitellään peräti kolmen piirroksen voimin, ensimmäinen niistä itse Thomas Gwyn Elgerin (1836–1897) kynästä lähtöisin. Hill siteeraa Elgerin muistiinpanoja tammikuulta 1886:

"...a long straight dark line..."
"In its course it traverses a curious curved oval-shaped ring..."
"...the object resembles a fault, or a shadow of a steep ridge..."


Elgerin mielestä Lassellin rinne siis muistutti siirrosta tai jyrkän harjanteen reunaa. Elgerin mainitsema ja Hillin kirjan piirroksissa erinomaisesti näkyvä soikea rengas puolestaan on osa harjannekompleksia. Sekä omien havaintojeni että Hillin kirjan piirrosten, samoin kuin yllä esitetyn Dial-a-Moonin korkeusmallikuvan perusteella Lassellin rinne kulkee näiden harjanteiden poikki. Hillin oman piirroksen ja tulkinnan mukaan Lassellin rinne olisi aiheuttanut renkaan itäreunalla siirroksen tai sortuman, joten rinteen synty olisi kiistatta geologisesti varsin nuori tapahtuma.

Viimeisimmät harrastajien tekemät havainnot, jotka olen Lassellin rinteestä kohtalaisella etsimisellä löytänyt, ovat Akkana Peckin Hitchhiker's Guide to the Moon -sivustolta, sekä Jane Houston Jonesilta. Näissä havainnoissa kohde kulkee nimellä The Lassell Stripe. 

Omin silmin tai vanhoja karttoja, kirjoja tai havaintoja selailemalla ei siis Lassellin rinteestä juurikaan saa tolkkua. Lunar Reconnaissance Orbiter QuickMapin avulla sen olemus kuitenkin kirkastuu hieman. Toisin kuin Elger ehdotti, kyseessä ei selvästikään ole Suoran vallin tapainen siirros tai jyrkän harjanteen varjo. Hillin tulkinnalle siitä, että Lassellin rinne aiheuttaisi harjannerenkaassa siirrostusta tai sortumista, on ainakin ilman yksityiskohtaisempaa tutkimusta vaikea löytää tukea.


Alla olevasta QuickMapillä tehdystä kokeellisesta rinne- eli kaltevuuskartasta Lassellin rinteen ominaisuudet käyvät ehkä parhaiten selville. Rinne on leveimmillään parisenkymmentä kilometriä. Se on erittäin loiva, yleensä noin puolentoista asteen kieppeillä. Tämä selittää sen, että se ei näy kunnolla kuin hyvin lyhyen ajan. Rinteen yläreuna eli koillispuoli on rajoiltaan varsin epämääräinen, mutta alareuna eli lounaispuoli puolestaan hyvinkin tarkkarajainen. Tämä on kaukoputkella havaittaessakin nähtävissä.

Kokeellinen kaltevuuskartta Lassellin rinteestä. Kartta kuvaa 0,5°–2,5°:n rinteitä siten, että siniset ovat loivimpia, punaiset "jyrkimpiä". Muut alueet jätetään värittämättä. Lassellin rinne erottuu selvästi erittäin loivapiirteisenä mutta juureltaan varsin terävärajaisena luode–kaakko-suuntaisena rakenteena. Rinteen luoteispäässä sen lounaispuolella on rinteen kanssa samansuuntainen horstimainen harjanne (ks. alla), ja suunnilleen rinteen keskikohdalla sen koillispuolella puolestaan saman suuntainen graben (ks. alla). Kuva: NASA / ASU / LRO ACT-REACT QuickMap / SLDEM2015(+LOLA) Slope / WAC / T. Öhman.

Kaltevuuskartasta käy ilmi myös pari pienempää rakennetta, jotka lienevät ainakin useimpien harrastajien tavoittamattomissa. Lassellin rinteen luoteispäässä, juuri sen kaakkoispuolella on noin 20 km pitkä ja reilut puolisentoista kilometriä leveä rakenne, joka näyttää horstilta. Horstit ovat ympäristöstään koholla olevia siirrosten rajaamia tektonisia rakenteita. Tällaisessa mare-ympäristössä horstin pitäisikin olla juuri tuollainen tasalakinen suoraviivainen rakenne. Ongelmana vain on se, että horstit tuppaavat esiintymään yhdessä grabenien kanssa. Horstit ovat suhteellisesti koholla yleensä siksi, että ympäristön grabenit ovat vajonneet, eivät siksi että mikään voima olisi nostanut absoluuttisesti horstia ylöspäin. Tämän horstikandidaatin vieressä ei grabeneita näy.

Lassellin rinteen luoteispään läheisyydessä oleva tasalakinen, horstimainen harjanne kulkee kuvan poikki vasemmalta ylhäältä alhaalle oikealle. Kuva: NASA / ASU / LRO ACT-REACT QuickMap / NAC / T. Öhman.

Suunnilleen Lassellin rinteen puolivälin koillispuolelta grabenmainen rakenne sen sijaan löytyy. Sillä on mittaa jopa nelisenkymmentä kilometriä, ja kaakkoispäässä se haarautuu kahdeksi painanteeksi, joista lyhyempi pohjoinen haara tosin on erittäin epämääräinen. Leveyttä rakenteella ei parhaimmillaankaan ole kuin puolisen kilometriä. Kohde on liian pieni, jotta korkeusmallin antamaan syvyyteen voisi kovin vahvasti luottaa, mutta mallin antama noin 10–20 m:n syvyys lienee kuitenkin suuruusluokaltaan todellisehko. 

Lassellin rinteen keskikohdan koillispuolella oleva kapea graben kulkee kuvan poikki vasemmalta ylhäältä alhaalle oikealle. Kuva: NASA / ASU / LRO ACT-REACT QuickMap / NAC / T. Öhman.

Lassellin rinteen lähistöllä basaltit sisältävät hieman enemmän rautaa ja vallankin titaania kuin muualla lähiympäristössä. Kaikkiaan Lassellin rinne on Lassell ja Lassell C -kraatterien muodostamaa keskustaa ympäröivän tumman, noin 200-kilometrisen mare-rinkulan lounaisreunalla. Mare-rinkula sinänsä on kiinnostava, mutta topografian tai painovoimapoikkeaman silmäilyn perusteella on mahdotonta sanoa, että rinkulan alla olisi esimerkiksi muinainen suuri kraatteri. 

Lassellin rinne tarttui, joskin toki hyvin heikosti, myös digiscoping-tekniikalla 1.4.2020 klo 23.36 SKA ottamaani yksittäisruutuun. Kuvassa näkyy varsin selvästi rinnettä erityisesti sen kaakkoispuolella ympäröivä hieman tummempi mare-alue, ja myös koko noin 200-kilometrinen mare-rinkula on ainakin mielikuvitusta käyttäen nähtävissä. Omin silmin havaitessa Lassellin rinne oli toki huomattavasti selvempi. Celestron 8 (f=2000 mm, D=200 mm), 15 mm Plössl, Canon Ixus 70, vähän värkkäystä GIMPillä. Kuva: T. Öhman.

Omien havaintojen ja luotainaineistojen perusteella on siis varsin helposti kuvailtavissa, millainen Lassellin rinne on. Kuvailu ei kuitenkaan vastaa keskeisimpään kysymykseen siitä, mikä Lassellin rinne pohjimmiltaan geologisesti oikein on, ja miksi se on siihen syntynyt. Horsti- ja grabenmaiset rakenteet rinteen molemmin puolin varmasti liittyvät rinteen syntyyn jollain tapaa. Mutta miten?

Olen kuluneen vajaan kolmen kuukauden aikana aina silloin tällöin koettanut keksiä, mistä tuossa oikein voisi olla kyse, mutta en ole onnistunut kehittelemään mitään perusteltua tai varsinaisesti järkevää hypoteesia. Rinne sijaitsee hyvin epämääräisen Nubiumin törmäysaltaan koillisreunan tuntumassa, joten periaatteessa rinne voisi olla jonkinmoinen kallistuma kohti altaan sisäosia. Jos 200-kilometrinen mare-rinkula heijastelisi muinaista kraatteria, olisi Lassellin rinne suunnilleen alueella, jossa tämän kraatterin ja Nubiumin altaan reunat olisivat vaikuttamassa toisiinsa, joten kaikkea kummaa voisi olla seurauksena. Mutta mitään oikeasti järkevän tuntuista ideaa en ole keksinyt, enkä ole tieteellisestä kirjallisuudesta löytänyt mitään mainintoja aiheesta.

Kenttä on siis avoinna Lassellin rinteen selityksille. Mutta vaikkei selitystä keksisikään, kannattaa sitä joka tapauksessa havaita sen ohikiitävän hetken ajan kun se mahdollista on.   

torstai 4. kesäkuuta 2020

Hivenen himmenee

Huomisiltana eli perjantain ja lauantain välisenä yönä 5.–6.6.2020 tapahtuu Kuun puolivarjopimennys. Se on erittäin hankalasti havaittavissa, sillä tämä puolivarjopimennys ei ole järin syvä, ja Suomesta katsottuna sen maksimikin tapahtuu jo ennen kuin Kuu nousee. Lisäksi esimerkiksi Aurinko on pimennyksen selvimmin näkyvän vaiheen aikana vielä horisontin yläpuolella. Pohjois-Suomessa pimennys ei näy lainkaan.

Äänekosken havaintohorisontin mukaan tilanne on huomenna seuraavanlainen (Äänekosken likimääräiset arvot laskettu CalSkylla, Helsingin ja Oulun korrektimmat arvot napsittu Yliopiston almanakasta):

  • Puolivarjopimennys alkaa klo 20.46 (ei näy missään päin Suomea)
  • Pimennyksen syvin vaihe on klo 22.25 (näkyy esim. Helsingissä, jossa Kuu nousee klo 22.14)
  • Kuu nousee kaakosta (~143°) noin klo 22.37 (Oulussa Kuu nousee vasta klo 23.14)
  • Aurinko laskee noin klo 23.05 luoteeseen (~330°) (Helsingissä Aurinko laskee jo klo 22.36, Oulussa vasta klo 23.53)
  • Pimennys päättyy klo 00.04 eteläkaakossa (~163°) alle neljän asteen korkeudella
  • Kuu etelässä klo 01.24 alle viiden asteen korkeudella
  • Kuu laskee lounaaseen (~215°) noin klo 04.02
Jos pimennyksen aikoo nähdä missään päin Suomea, on esteetön näkyvyys kaakkoiselle taivaalle välttämättömyys. Mitä etelämpänä on, sitä paremmin eli vähemmän surkeasti pimennys näkyy. Ilmakehän puhtaudesta (niin paikallisesti kuin globaalistikin) riippuen eteläisten ylänköjen voi hieman havaita tummenevan, tai sitten ei. Jos Oulun korkeudella oikeasti mitään muutosta voi rehellisesti sanoa näkevänsä, se on jo kova temppu. Valokuvia vertailemalla voi tietysti onnistua helpommin.

Kuun puolivarjopimennyksen maksimi 5.6.2020 klo 22.25, jolloin Kuu ei vielä Äänekoskella ole edes ennättänyt nousta. Puolivarjopimennyksen aikaan Kuussa pimennysvyöhykkeellä oleva havaitsija näkisi osittaisen auringonpimennyksen. Ja kuten näissä kuvissa pitää aina sanoa: täys- ja puolivarjo eivät näy taivaalla. Kuva: T. Öhman (täysikuu on kuukauden takaa) F. Espenakin pimennyskaavion mukaan.
Eihän tämä mikään unohtumattoman vaikuttava kokemus varmaankaan tule olemaan, mutta kannattaa tuotakin katsella, sikäli kun sää sattuu suosimaan. Tällä hetkellä ainakin Äänekosken ennuste vaan näyttää aika lohduttomalta. Edellinen yritys, eli viime heinäkuun osittainen pimennys jäi täysin pilvien taakse. Seuraava puolivarjopimennys tapahtuu 30.11.2020 ja näkyy vain Pohjois-Suomessa (näkyy miten näkyy, kun on marraskuu...), joten kovin yleistä herkkua nämä eivät ole.

P.S. kotvaa myöhemmin: Äsken kirjoittaessani tuntuikin siltä, että jotain on unohtumassa: olihan tuossa viime tammikuussakin puolivarjopimennys, joka näkyi mainiosti. Se tosin oli korkealla taivaalla, joten tilanne oli paljon helpompi kuin nyt. Jolleivat puolivarjopimennykset ole tuttuja, voi noista kuvista kuitenkin hieman yrittää hahmottaa sitä, miltä puolivarjopimennys näyttää.

P.P.S. 6.6.2020: Näkemättähän tuo pimennys sitten pilvien vuoksi jäi, vaikka ei se paljosta ollut kiinni. Pilvissä oli kovastikin aukkoja, mutta ei oikealla kohdalla. Kuutisen minuuttia ennen loppua Kuun eteläreuna vilahti pilvien takaa, mutta tuossa vaiheessa pimennyksen näkeminen olisi ollut mahdotonta, vaikka koko Kuun kiekko olisikin ollut näkyvissä. Kaunis ja mukava yö silti, kun saattoi mm. ihmetellä salakoiden raivoisaa kutemista ja kummallisen myöhään liikenteessä ollutta meriharakkaa. Ne tosin ovat alkaneet pesiä myös sisämaassa, joten ehkäpä tämäkin yksilö harkitsi sitä, eikä vain ollut kovin myöhäinen muuttaja.


Kuhnamon sataman vieressä sijaitsevat vanhan puuhiomon hiomakivet ovat harvoja 
osoituksia siitä, että Äänekoski on ollut puuteollisuuspaikkakunta jo yli 120 vuotta. 
Sama tauti vaivaa tietysti koko Suomea. Kulttuuri on äärimmäisen nuorta, ja sekin 
vähä mitä on, tuhotaan ja  yritetään piilottaa mahdollisimman tehokkaasti. 
Tämä ja sivun muut kuvat: T. Öhman. 




 

    perjantai 29. toukokuuta 2020

    Kuka ihmeen Maurolycus?

    Eilen illalla ihastelin erinäisten optisten apuvälineiden lävitse matalalla kuusenlatvojen päällä loistanutta Kuuta. Suosikkitörmäysaltaani Nectaris oli upea kuten aina suunnilleen näihin(kin) aikoihin, Serenitatiksen reunavuoristot tunkeutuivat kauniisti pimeyteen, ja pohjoisessa Aristoteles hallitsi terminaattorin seutuvia.

    Kuu Äänekoskella 28.5.2020 klo 23.50 Nikon Coolpix P900:lla
    kuvattuna ja hieman GIMPillä käsiteltynä. Kuva: T. Öhman.
    Kohde, joka kuitenkin eniten itseäni viehätti, oli virallisesti 115-kilometrinen Maurolycus. Aiemmin illalla Auringon ollessa vielä horisontin yläpuolella sen keskiosat olivat täysin varjossa, mutta myöhemmin kraatterin keskuskohouma loisti viehättävänä kirkkaana pisteenä.

    Samoin jo kiikarilla erottui mainiosti Maurolycuksen ja sen eteläpuolella olevan kraatterinkolmanneksen hieman tavallisuudesta poikkeava kokosuhde: Maurolycus on selvästi suurempi kuin sen jyräämäksi jäänyt vanhempi nimetön kraatteri. Ei tämä toki mitenkään ainutlaatuista ole, mutta yleensä tämän kokoluokan kraattereilla suhde on toisin päin.

    Maurolycusta pidetään hyvin vanhana, eli nektarisena tai jopa prenektarisena kraatterina. Sen luoteisosa on jonkin verran murjoutunut, mutta kohtalaisen hyvin se on kuitenkin kulutukselta ja täyttymiseltä säästynyt, sillä kraatterin reunalta pohjalle kertyy yhä edelleen korkeuseroa pitkästi viidettä kilometriä. Keskuskohoumakin nousee pohjan tasosta noin 1,8 km. Terminaattorin loiva valaistus korostaa kauniisti näitä jo valmiiksi varsin hulppeita korkeuseroja.

    Siinä katsellessani näitä sinänsä tuttuja maisemia älysin, ettei minulla ollut minkään väristä aavistustakaan siitä, kuka tämä Maurolycus mahtoi olla. Jotain suht merkittävää hänen oli luultavasti pitänyt tehdä, että oli saanut itselleen suuremman kraatterin kuin vaikkapa sellaiset ansioituneet tutkijat kuin edellä mainittu Aristoteles, Nikolaus Kopernikus, Tyko Brahe tai Johannes Kepler. Merkittävyys voi tietysti Kuun nimistön tapauksessa aivan hyvin liittyä esimerkiksi vääräuskoisten tehokkaaseen lahtaamiseen. Maurolycuksen henkilöhistorian kohdalla päässäni oli kuitenkin vain aukko. Asiasta täytyi ottaa selko.
    Maurolycuksen keskuskohouma loistaa 28.5.2020 klo 23.52 hieman kraatterin keskikohdasta 
    pohjoiseen. Myös nimetön, pienempi enimmäkseen Maurolycuksen alle jäänyt kraatteri erottuu 
    hyvin Maurolycuksen eteläpuolella. Nikon Coolpix P900, GIMP. Kuva: T. Öhman.

    Francesco Maurolicon muotokuva M. Boviksen
    kaivertamana Polidoro da Caravaggion (ei se
    Caravaggio) kadonneen muotokuvan pohjalta. 
    CC BY 4.0.

    Francesco Maurolico

    Maurolycuksen taustalta löytyy italialainen, Messinassa syntynyt ja vaikuttanut benediktiinipappi, tähtitieteilijä ja matemaatikko Francesco Maurolico (1494–1575). Hänen sukunsa oli alkujaan kreikkalainen, mutta he pakenivat turkkilaisten vainoja Konstantinopolista Sisiliaan. Hänen isänsä Antonio oli lääkäri ja sittemmin Messinan rahapajan johtaja. Hän vastasi myös nuoren Francescon matematiikan, tähtitieteen ja kreikan opetuksesta. Lisäksi Francescon "viisas ja jalo" äiti Penuccia opetti häntä.

    Francesco Maurolico vihittiin papiksi vuonna 1521, minkä jälkeen kulkutaudit tappoivat suuren osan hänen perheestään. Vuoden 1525 paikkeilla hän pakeni tauteja Roomaan, kunnes palasi Sisiliaan, jossa hän paria lyhyttä taukoa lukuun ottamatta eli koko elämänsä. Vuonna 1550 hänestä tuli benediktiinimunkki, ja hän vietti pitkät ajat eläen askeettista luostarielämää.

    Vuonna 1569 Maurolico nimitettiin jesuiittojen perustaman yliopiston matematiikan professoriksi. Matematiikka käsitti Messinassa tuolloin myös musiikin teorian. Hän päätyi myös isänsä entisiin töihin Messinan rahapajan johtajaksi ja kirjoitti Sisilian historian. Tiettävästi hän kirjoitti kirjan myös Sisilian kaloista. Messinan käytännön elämään hän vaikutti keskeisesti olemalla suunnittelemassa ja rakentamassa kaupungin linnoituksia, kirkkoja ja suihkulähteitä.   

    Hieman kuusta 28.5.2020 klo 23.57. Kuva: T. Öhman.
    Luonnontieteilijänä Maurolico ennen kaikkea käänsi ja kommentoi lukuisia antiikin keskeisiä teoksia mm. Eukleideeltä ja Arkhimedeeltä. Hänen omat tutkimuksensa koskivat esimerkiksi geometriaa, optiikkaa (esimerkiksi sateenkaarta) ja mekaniikkaa. Kirjoissaan hän myös käsitteli tähtitieteellisiä mittalaitteita ja kritisoi Kopernikusta. Samalla hän kuitenkin ainakin jollain tasolla "sieti" Kopernikusta.1

    Francesco Maurolicon kiinnostavin tähtitieteellinen havainto koski Tyko Brahen supernovaa. Hän nimittäin näki sen jo 6.11.1572, viisi päivää ennen Brahea. Toisin kuin usein on väitetty, tiedot hänen havainnoistaan myös levisivät ainakin vuoden 1585 jälkeen, jolloin mahtavasta kraatteristaan tunnettu Christopher Clavius jakoi Maurolycuksen havaintoja oppineiden keskuuteen. Tieto Maurolycuksen havaintojen julkaisusta kuitenkin katosi, eikä niitä löydetty uudelleen ennen kuin vuonna 1960.

    Pikaisen perehtymisen perusteella vaikuttaa siis siltä että toisin kuin eräät muut, Francesco Maurolico todellakin ansaitsi saada nimensä Kuun pinnalle. Kunnian hänelle soi Giovanni Riccioli, kun hän vuonna 1651 antoi yhden Maurolicon itsestään käyttämistä nimistä Maurolycuksena tuosta alkaen tunnetulle kraatterille.2

    Maurolycus on herättänyt ihastusta muissakin kuin minussa. Edmund Neison (1876) ylisti Maurolycusta toteamalla sen olevan "one of the most magnificent and remarkable walled-plains upon the Moon". Toinen britti, Thomas Gwyn Elger,  oli vahvasti samoilla linjoilla (1895): "This unquestionably ranks as one of the grandest walled-plains on the moon's visible surface, and when viewed under a low sun presents a spectacle which is not easily effaced from the mind."

    Kun seuraavan kerran mahdollisuus koittaa, kannattaa ihastella Maurolycuksen jylhiä piirteitä ja tarkistaa, osuivatko Neison ja Elger ylistyksessään oikeaan.

    Maurolycuksen luoteisosa on aika murjoutunnut ja peittynyt, mutta  muuten se on vanhaksi kraatteriksi 
    vielä  varsin hyvässä kunnossa. Kannattaa huomata Maurolycuksen  eteläpuolella olevan pienemmän ja
    vanhemman kraatterin kolmannes, sekä Maurolycuksen paikoin hyvin suorat reunat.
    Kuva: NASA / Lunar Orbiter IV 100 H2 / LPI / T. Öhman.

    Kuu laskemassa Äänekoskella 29.5.2020 klo 02.27. Kuva: T. Öhman.


    1Maurolico Burke-Gaffneyn (1937) ja O'Connorin & Robertsonin (2010) mukaan: 
    "There is toleration even for Nicholas Copernicus, who maintained that the sun is still and the earth has a circular motion; and yet he deserves a whip or a scourge rather than a refutation."
    2Törmäsin myös väitteeseen, että Maurolycus olisi nimenä ollut käytössä jo van Langrenilla eli Langrenuksella vuonna 1645, mutta tuohon en löytänyt vahvistusta.