Geologit tapaavat olla kiinnostuneita maankamaran kerrosjärjestyksestä. Kuten olen tainnut jo useamman kerran tässäkin blogissa mainita, tässä on kyse vain siitä, mitkä kallio- tai maaperän kerrokset syntyivät aiemmin, mitkä myöhemmin. Kallioperän tapauksessa kaikkein nuorimpia kerroksia, vaikkapa viime vuosina purkautuneita laavoja, on hyvin vähän. Toisaalta taas tavanomaista enemmän tai vähemmän keski-ikäistä pintaa riittää vaikka kuinka paljon. Usein suurimman kiinnostuksen kohteena ovat kaikkein vanhimmat osat, jotka voivat kertoa varhaisimmista pintaa muodostaneista ja sitä muokanneista prosesseista. Tätä iäkkäintä kallioperää on planeetasta riippumatta yleensä jäljellä erittäin niukasti.
Planeettojen pinnanmuotojen nimeämisen ikäjakauma ja
”kerrosjärjestys” muistuttavat varsin paljon kallioperän ikäjakaumaa ja
kerrosjärjestystä. Kuu on tästä paras esimerkki. Valtaosa Kuun nykyisin
nimetyistä pinnanmuodoista sai nimensä muutamassa ryöpsähdyksessä jokusen sadan
vuoden aikana. Näistä viimeisin tapahtui 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla,
kun aiemmin tuntemattomina pysytelleille Kuun etäpuolen kohteille piti saada
nimiä. Sen jälkeen uusia nimiä on ilmestynyt harvemmin, lähinnä tarpeen mukaan. Tällä hetkellä tuorein lisäys Kuun nimistöön on kraatteri
Bandfield, joka sai viime heinäkuussa nimensä valitettavan nuorena kuolleen, taannoin Ursan blogijuttuni
aiheenakin olleita Kuun kylmiä läiskiä tutkineen
Joshua L. Bandfieldin (1974–2019) mukaan.
%20of%20Johann%20Gabriel%20Doppelmayer_Public%20domain.jpg) |
| Kuva 1. Giovanni Riccioli kuvattuna Almagestum novum -suurteoksensa kanssa Johann Gabriel Doppelmay(e)rin (1677–1750) Atlas Coelestis -kartastossa vuodelta 1742. Kuva: Public domain. |
|
Kuun nykyisen nimistön tunnetuimman osan muodostavat italialaisen
tähtitieteilijän ja jesuiittapapin Giovanni Battista Ricciolin (1598–1671; Kuva 1) vuonna 1651 julkaisemassa Almagestum Novum -kirjassaan ja sen
sisältämässä Ricciolin opiskelija ja kollega Francesco Maria Grimaldin (1618–1663; Kuva 2) piirtämässä kartassa esitetyt nimet. Käytännössä
kaikki Kuun lähipuolen tunnetuimmat kraatterit ja meret sekä muutamat järvet,
lahdet ja suot ovat Ricciolin nimeämiä. Ricciolin nimeämissysteemissä oli oma
mielenkiintoinen ja poliittis-uskonnollisesti rohkeita piilomerkityksiäkin
sisältänyt logiikkansa, mutta se saa olla toisen tarinan aihe.
 |
|
Kuva 2. Francesco
Grimaldi. Muotokuvan tekijästä ei ole tietoa. Kuva: Public domain.
|
Vähemmän tunnettua on, että sieltä täältä Kuun kartoista
löytyy Ricciolia vanhempaakin nimikerrostumaa. Mitä nämä kohteet ovat, ja ketkä
niitä nimesivät?
Varhaisimmat
Kuun kartoittajat
Ensimmäisen tunnetun Kuun kartan ja sen pinnanmuotojen nimistön loi etenkin magneettisista tutkimuksistaan tunnettu Englannin kuningatar Elisabet I:n henkilääkäri William Gilbert (1540–1603; Kuva 3). Häntä voidaan perustellusti pitää myös yhtenä tieteellisen menetelmän kehittäjistä, vaikkei tätä Britannian ulkopuolella yleensä muistetakaan.
 |
| Kuva 3. William Gilbert tuntemattoman maalarin näkemyksenä. Kuva: Wellcome Library / Public domain. |
Gilbertin kuukartassa
on 13 nimettyä aluetta. Esimerkiksi Kuun itäreunalla sijaiseva nykyisin Mare Crisiumina eli Vaarojen merenä
tunnettu soikea tumma laavatasanko sai Gilbertiltä nimen Brittannia. Gilbert ei kuitenkaan koskaan julkaissut karttaansa,
joten se ja hänen luomansa nimistö jäivät tieteenhistoriallisiksi sivuhuomautuksiksi.
 |
|
Kuva 4. Tuntemattoman
tekijän maalaama muotokuva, jonka uskotaan esittävän Thomas Harriotia. Kuva: Public
domain.
|
Julkaisukynnystä ei kyennyt ylittämään myöskään Gilbertin maanmies,
Virginian siirtokuntien kuvauksestaan tunnettu mutta myös etevä tähtitieteen,
matematiikan ja optiikan tutkija Thomas Harriot (n. 1560–1621; Kuva 4). Gilbert oli tehnyt havaintonsa paljain silmin,
mutta Harriot luonnosteli ensimmäiset tunnetut kaukoputkihavaintoihin
perustuvat piirrokset Kuusta elokuussa 1609, nelisen kuukautta ennen
italialaista Galileo Galileitä
(1564–1642; Kuvat 5 ja 6). Harriotin töherrykset
vain olivat täysin onnettomia: kuka tahansa, jolla on kohtalaisen normaalit
silmät, kykenee näkemään Kuusta paljain silmin merkittävästi enemmän tunnistettavia
yksityiskohtia kuin Harriotin kamalissa suttupiirroksissa erottuu. Vähän
paremman kartan Harriot sai aikaiseksi vuonna 1611, mutta sitäkään hän ei
julkaissut. Sitä paitsi tuolloin Galilein vuonna 1610 painettu kirja Sidereus Nuncius kuupiirroksineen oli jo
aiheuttanut pahennusta ja ihastusta ympäri Eurooppaa.
 |
|
Kuva 5.
Domenico Tintoretton (1560–1635) muotokuva Galileo Galileista lienee peräisin
vuosien 1602 ja 1607 väliseltä ajalta. Kuva: Public domain.
|
Harriot käytti kartassaan lähinnä vain numeroita ja kirjaimia, mutta muistikirjoissaan hän mainitsee nimen Caspian
eli Kaspianmeri, jolla hän viittasi Mare Crisiumiin. Kaspianmeren
yhdistäminen selvästi paljain silmin erottuvaan Mare Crisiumiin oli
tuohon aikaan ilmeisesti varsin yleistä. Jo Kuuluisien miesten
elämäkerroista tunnettu kreikkalainen Plutarkhos (n. 46–120) mainitsi Kaspianmeren vertaillessaan
Kuun pintaa tuolloin tunnettuun kreikkalaiseen maailmaan. Plutarkhos ei
kuitenkaan tehnyt selvää yhteyttä sen ja Mare Crisiumin välillä.
Galilein piirrokset Kuusta olivat ylivertaisia hänen englantilaisten
aikalaistensa aikaansaannoksiin nähden. Niistä on tunnistettavissa suuri
joukko yksityiskohtia, joita ei paljain silmin erota. Galilei vain ei
käyttänyt piirroksissaan minkäänlaista nimistöä, joten sikäli niitä ei
voida pitää varsinaisina karttoina. Vaikka Galilei siis muutti
käsityksemme Kuusta – se ei enää ollut täydellinen pallo vaan erilaisten
vuorien, laaksojen ja tasankojen täyttämä monimuotoinen maailma –
hänenkään aivoituksensa eivät nykyisissä kartoissa näy mitenkään.
 |
|
Kuva 6. Kuun
nimeämishistorian suurimpia vääryyksiä on, että Riccioli antoi Galileille vaatimattoman 16-kilometrisen kraatterin
(nimeltään Galilaei) ja vieläpä Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren
yksinäiseltä läntiseltä reuna-alueelta. Sen seurana on vain 11-kilometrinen
Galilaei A. Molemmat ovat iältään sentään melko nuoria, eli eratostheenisiä.
Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.
|
Ranskalainen Pierre Gassendi (1592–1655; Kuva 7)
tunnetaan atomiteorian henkiinherättäjänä ja maineikkaasta kokeestaan,
jossa hän pudotteli tykinkuulia täydessä vauhdissa olleen kaleerin
mastosta todistaen Galilein ajatukset inertiasta oikeiksi. Hän oli
lisäksi filosofi ja matemaatikko sekä aikansa eturivin tähtitieteilijä.
Tähtitieteessä hänet muistetaan etenkin havainnoista, jotka hän teki Johannes Keplerin (1571–1630) laskelmien pohjalta havaitsemastaan Merkuriuksen ylikulusta.
.jpg) |
|
Kuva 7. Pierre
Gassendi Louis-Édouard Rioultin (1790-1855) maalaamana. Kuva: Public domain.
|
Vähemmän tunnettua on, että Gassendilla oli vahvaa
kiinnostusta myös Kuuta kohtaan. 1620–30-lukujen taitteessa hän ryhtyi yhdessä
kollegansa Nicolas-Claude Fabri de
Peiresc’in eli eli Peiresciuksen (1580–1637; Kuva 8) ja kaivertaja Claud Mellanin kanssa kartoittamaan kiertolaistamme.
Kuun pinnanmuotojen tarkka kartoitus ei tosin heille ollut varsinainen
itseisarvo, vaan heidän tavoitteenaan oli luoda käyttökelpoinen apuneuvo maapallon
pituusateiden määrittämiseksi.
 |
|
Kuva 8.
Peirescius flaamilaisen Louis Finsonin (1574–1580 – 1617) maalaamana vuoden
1613 tienoilla. Kuva: Public domain.
|
Kolmikko saikin vuonna 1637 painetuksi ylivertaisen upeita
ja yksityiskohtaisia piirroksia Kuusta eri vaiheissa. Peirescin samana vuonna
tapahtuneen kuoleman myötä koko hanke kuitenkin lopahti eikä karttoja
varsinaisesti koskaan julkaistu.
Tämä oli sikälikin sääli, että Gassendilla oli
muistikirjoissaan luonnosteltuna myös Kuun nimistö. Jälkikäteen
tunnistettavista kohteista Mare Crisium oli jälleen Caspia, ja mielenkiintoisesti Kuun läntisellä puoliskolla
sijaitseva, suunnilleen Mare Crisiumin kokoinen ja muotoinen Mare Humorum oli Gassendille Anticaspia
(Kuva 9).
 |
| Kuva 9. Ranskalaisen Pierre Gassendin nimistössä nykyinen Mare Crisium
oli Caspia ja Mare Humorum Anticaspia. William Gilbertille Caspia oli
kotoisammin Brittannia. Yksikään ensimmäisten Kuun kartoittajien
antamista nimistä ei ole jäänyt käyttöön. Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO
WAC / T. Öhman. |
Gilbertin, Harriotin ja Gassendin ryhmän varhaiset
kartoitusyritykset eivät siis näy nykyisessä Kuun nimistössä yhtään sen enempää
kuin Galileinkaan. Ne ovat kuin planeetan muokkautunut varhaisin kuori, jonka
jäänteistä yhä pystyy paikoin päättelemään, mitä se on joskus ollut, mutta
jonka yksityiskohdat suurelta osin jäävät mysteeriksi.
Van Langrenin
kraatterit
Samoihin aikoihin Gassendin ryhmän kanssa hollantilainen insinööri
ja kartografi Michael (tai Michiel) van Langren eli Langrenus (1598–1675)
työsti Espanjan kuningashuoneelle omaa kuukarttaansa (Kuva 10). Myös hänen kartoitusprojektinsa
pääasiallinen tarkoitus oli helpottaa pituusasteen määrittämistä maapallolla.
 |
|
Kuva 10: Van
Langrenin kuukartta vuodelta 1645. Jos karttaa haluaa vertailla tarkemmin
nykyisiin kuukarttoihin, sen saa asennettua mainioon Virtual Moon Atlas
-ilmaisohjelmistoon. Kuva: Public domain, via Wikimedia Commons.
|
Toisin kuin edeltäjänsä ja kilpailijansa, van Langren sai karttansa
valmiiksi ja julkaistuksi vuonna 1645. Se sisälsi myös melko laajan
nimistön, joten se oli ensimmäinen todellinen kuukartasto. Van Langren
valitsi kohteidensa nimiksi niin oman aikansa kuninkaita ja ruhtinaita
kuin entisaikojen filosofeja ja tähtitieteilijöitäkin. Esimerkiksi Kuun
suurimmalle merelle, Oceanus Procellarumille eli Myrskyjen valtamerelle van Langren antoi mesenaattinsa kuningas Filip IV:n (1605–1665) kunniaksi nimen Oceanus Philippicus. Mare Crisium viittasi aikakaudelle tyypillisesti edelleen Kaspianmereen, joskin nimi oli muodossa Mare De Moura Caspium.
Nämä, kuten lähes kaikki muutkin van Langrenin antamat nimet ovat
sittemmin poistuneet käytöstä, mutta muutama kraatteri kantaa yhä hänen
antamaansa nimeä (Taulukko 1; Kuva 11).
Taulukko 1.
Kuun vanhimmat nimetyt kohteet, joiden nimi on pysynyt nykypäivään saakka
käytännössä samana ja myös tarkoittaen samaa kohdetta. Koordinaatit ja
halkaisijat ovat IAU:n mukaiset, joskin pyöristetyt.
|
Alkup. nimi
|
Nyk. nimi
|
Koko (km)
|
Lev.; pit.
|
Ikä
|
Nimeäjä, vuosi
|
|
Endymionis
|
Endymion
|
122
|
53,6°N;
56,5°E
|
nektarinen
|
van Langren,
1645
|
|
Langreni
|
Langrenus
|
132
|
8,9°S;
61,0°E
|
eratostheeninen
(kopernikaaninen?)
|
van Langren,
1645
|
|
Pythagorae
|
Pythagoras
|
145
|
63,7°N;
63,0°W
|
eratostheeninen
|
van Langren,
1645
|
|
Promontorium
Agarum
|
Promontorium
Agarum
|
62
|
13,9°N;
65,7°E
|
prenektarinen
|
Hevelius,
1647
|
|
Promontorium
Archerusia
|
Promontorium
Archerusia
|
11
|
16,8°N;
21,9°E
|
nektarinen
|
Hevelius,
1647
|
|
Alpes
|
Montes
Alpes
|
334
|
48,4°N;
0,6°W
|
pohja
prenektarinen ja nektarinen, pinta varhaisimbrinen
|
Hevelius,
1647
|
|
Mons
Apenninus*
|
Montes
Apenninus
|
600
|
19,9°N;
0,0°E
|
pohja
nektarinen, pinta varhaisimbrinen
|
Hevelius,
1647
|
*Erikoista kyllä, Hevelius todellakin käyttää luettelossaan yksiköllistä
kirjoitusasua ”Mons”.
 |
|
Kuva 11. Kuun
vanhimmat yhä samoilla paikoilla käytössä olevat pinnanmuotojen nimet ovat
peräisin 1600-luvun puolivälistä. Kuva: T. Öhman / Virtual Moon Atlas / LRO
WAC.
|
Langrenus
Nykyisen Mare Fecunditatiksen eli Hedelmällisyyden meren Langrenus nimesi itsensä mukaan Mare Langrenianumiksi.
Sitä on nykyisiltä kartoilta turha etsiä, mutta paremmin kävi hänen
nimikkomerensä itärannalle sijoittamalleen toiselle kaimalleen, eli
kraatteri Langrenille. Se on säilyttänyt nimensä halki vuosisatojen vain pienellä kirjoitusasun muutoksella ja tunnetaan nykyisin nimellä Langrenus (Kuva 12). Iältään eratostheeninen Langrenus on 132-kilometrisenä ja säteiden
ympäröimänä kasvavan, iltataivaalla hyvin näkyvän sirpin kenties komein
kraatteri. Liiallisesta vaatimattomuudesta van Langrenia ei siis voi
syyttää. Langrenus on myös van Langrenilta periytyvistä kraattereista
selvästi parhaiten havaittavissa.
 |
|
Kuva 12.
Michael van Langren nimesi itsensä mukaan erittäin komean säteiden ja
sekundäärikraatterien ympäröimän kraatterin, jonka moderni kirjoitusasu on
Langrenus. Se sijaitsee nykyisen Mare Fecunditatiksen itärannalla. Van
Langrenille meri tosin oli nimeltään Mare Langrenianum. Kuva: NASA / ASU / LRO
WAC / QuickMap / T. Öhman.
|
Endymion
Koko laajasta van Langrenin nimistöstä Langrenuksen lisäksi vain kaksi muuta kraatteria on säilyttänyt nimensä. Nämä ovat Endymionis (nyk. Endymion; Kuva 13) ja Pythagorae (nyk. Pythagoras).
122-kilometrinen tumman laavan täyttämä Endymion on geologisesti vanhin
van Langrenin säilyneistä kohteista. Se on iältään nektarinen, eli
vuosissa mitaten se syntyi ehkä noin 3,8 miljardia vuotta sitten. Se
sijaitsee sen verran kaukana koillisessa, että selvästi ympäristöstään
erottuvana kohteena se toimii myös libraation osoittimena: mitä
pyöreämpänä Endymionin tumma pohja näkyy, sitä paremmin koillisreunan
mielenkiintoisia kohteita, kuten Humboldtianumin törmäysallasta, pääsee omin silmin tutkiskelemaan.
 |
|
Kuva 13. Tummapohjainen kraatteri Endymion paikallisessa
iltavalaistuksessa Jari Kuulan piirtämänä 30.09.2015 klo 04.30. Alue on
myyttisten hahmojen keskittymä, sillä vieressä sijaitsevat myös komeat
kraatterit Atlas ja Hercules.
|
Endymion on nimenä sikälikin kiinnostava ja poikkeuksellinen, että läheisten Atlas- ja Hercules-kraattereiden
tapaan se on kreikkalaisen mytologian hahmo eikä suinkaan tavallinen
kuolevainen, kuten valtaosa muista Kuuhun nimensä saaneista. Aiolilainen
Endymion oli paimen tai toisten versioiden mukaan metsästäjä, jonka komeaan
ulkomuotoon Kuun jumalatar Selene rakastui (Kuva 14). Endymionin isä Zeus
vaivutti poikansa ikiuneen, jotta Selene pääsisi ainaisesti ihailemaan
Endymionin ulkoisia avuja. Selene tosin meni yöllisillä vierailuillaan vähän pelkkää
ihailua pidemmälle, sillä hän synnytti viisikymmentä Endymionin tytärtä.
_Selene_and_Endymion_PublicDomain.jpg) |
Kuva 14. Ranskalaisen Albert Aubletin (1851– 1938) näkemys
Endymionista ja Selenestä. Kuva: Public domain.
|
Pythagoras eli
Pythagoras Samoslainen (n. 570 – n. 495 eaa.) oli maineikas
kreikkalainen filosofi ja aritmetiikkaan ja geometriaan keskittynyt
matemaatikko (sekä mystikko, numerologi yms. hihhuli, kuten ajan
tapoihin kuului). Pythagoraan lause a2+b2=c2 on yksi matematiikan tunnetuimpia, olipa se sitten Pythagoraan keksimä tai ei.
Kraatteri Pythagoras (Kuva 15) puolestaan on erittäin suuri eli 145-kilometrinen ja melkoisen nuori
(eratostheeninen). Se kuitenkin sijaitsee niin pohjoisessa, suunnilleen
Iisalmea vastaavalla leveyspiirillä, että se vaatii suotuisaa luoteista
libraatiota päästääkseen kunnolla oikeuksiinsa. Näky on kuitenkin
parhaimmillaan erittäin komea, ja lähes kolme kilometriä kraatterin
pohjalta nouseva keskuskohouma on tutkimuksellisestikin kiinnostava. Sen
mukana on nimittäin noussut syvyyksistä pintaan lähes puhdasta
anortosiittiä, mikä Kuun alkuperän ja kehityksen tutkijoiden mielestä on
aina mielenkiintoista.
 |
|
Kuva 15. Pythagoras on Langrenuksen tapaan suuri ja hyvin säilynyt
kraatteri. Sen melko pohjoinen sijainti hieman vaikeuttaa sen havaitsemista ja
aiheuttaa tässäkin karttaprojektiossa sen näennäisen soikeuden. Kuva: NASA /
JPL / MoonTrek / Kaguya TC.
|
Heveliuksen
vuoristot ja niemet
Van Langrenin nimistö ei ehtinyt vanhentua kuin pari vuotta, kun Puolasta kuului kummia.
Johannes Hevelius (1611–1687; Kuva 16) oli aikansa merkittävimpiä havaitsevia tähtitieteilijöitä ja myös kaukoputkien linssien hiojia. Esimerkiksi Gassendi käytti kaukoputkessaan Heveliuksen linssejä. Erikoista Heveliuksen työssä kuitenkin oli, että vaikka hän käytti Kuun ja planeettojen havaitsemiseen kaukoputkia, tähtien paikkojen mittauksissa hän oli vielä vanhaa koulukuntaa ja luotti paljaiden silmien voimaan.
 |
Kuva 16. Johannes
Hevelius ja hänen toinen vaimonsa Elisabeth
Catherina Koopmann-Hevelius (1647–1693) havaitsemassa oktantilla. 16-vuotias
Elisabeth ja 52-vuotias Johannes menivät naimisiin vuonna 1663. Elisabeth
Koopmann-Hevelius oli yksi ensimmäisiä tunnettuja naispuolisia tähtitieteilijöitä.
Edmond Halley (1656–1742) kävi Heveliusten luona keväällä 1679, mistä lähtien
tiedejuorumaailma on arvuutellut, minkä verran sutinaa Halleyn ja Madam Heveliuksen
välillä oikein oli. Kuva: Andreas Stechin (1635–1697) piirros Isaak Saalin
kaivertamana Heveliuksen teoksesta Machinae coelistis vuodelta 1673. |
Syksystä 1643 alkaen Hevelius havaitsi Kuuta systemaattisesti
puolisentoista vuotta. Se oli hänen varhaisimpia suurempia tutkimushankkeitaan.
Hän lähetti ensimmäisiä luonnoksiaan nähtäviksi kollegoilleen, mm. Gassendille,
joka kannusti häntä jatkamaan kartoitusprojektiaan. Se valmistui vuonna 1647 Selenographia-teoksen julkaisun myötä. Selenographia käsitti
kolme koko Kuun näkyvän puolen karttaa sisältäen myös libraatiovyöhykkeet, 40
piirrosta Kuusta eri vaiheissaan ja luettelo-osan (Kuva 17). Heveliuksen nimistö
oli jonkin verran laajempi kuin van Langrenilla.
 |
|
Kuva 17.
Johannes Heveliuksen kuukartta vuodelta 1647. Huomionarvoista on, että Hevelius
piirsi karttaansa myös libraatiovyöhykkeet (katkoviivojen väliset alueet) eli
alueet, jotka Kuun rataliikkeen vuoksi joskus näkyvät, joskus eivät. Kuva:
Public domain.
|
Alkujaan Hevelius aikoi nimetä kohteet menneiden ja nykyisten
kollegojensa mukaan. Hän kuitenkin lankesi itsesensuuriin, koska pelkäsi
heidän pahoittavan mielensä. Lopulta hän päätyi käyttämään klassisen
maantiedon nimiä.
Jälkiviisaasti voi todeta, että Heveliuksen olisi luultavasti
kannattanut riskeerata ja käyttää kollegoidensa nimiä närkästyksen
uhallakin. Nimeämisen osalta Heveliuksen kuuprojektin lopputulos oli
nimittäin aika kamala. Esimerkiksi van Langrenin Endymion oli
Heveliukselle lacus Hyperboreus Superior, nykyinen kraatteri Ross puolestaan insula Apollonia Minor.
Heveliuksen nimet olivat pitkiä ja jo sen ajan tutkijoille
alkuperäiseltä merkitykseltään hämäriä. Asiaa ei helpottanut, että
Heveliuksella oli lähemmäs 30 eri kohdetyyppiä. Esimerkiksi Heveliuksen
mielestä erilaisia niemiä olivat caput, chersonnesus ja promontorium. Vähemmästäkin sekoaa.
Hevelius myös onnistui pahoittamaan ainakin van Langrenin mielen. Hän
nimittäin kehuskeli Selenographiassa olevansa ensimmäinen, joka on
nimennyt Kuun pinnanmuotoja, eikä maininnut van Langrenista ja hänen
kartastaan mitään. Ainakin van Langrenin mukaan Hevelius kuitenkin oli
siitä hyvinkin tietoinen.
Historian saatossa Heveliuksen antamille nimille ei ole
käynyt sen paremmin kuin van Langrenin nimilläkään. Nykykartoista Heveliuksen
nimiä alkuperäisiltä paikoiltaan ja (lähes) alkuperäisessä muodossaan löytyy nimittäin
vain neljä (Taulukko 1; Kuva 11).
Alpit ja Apenniinit
Ilmeisimmät kohteet, joiden nimistä voimme kiittää Heveliusta, ovat Mare Imbriumia
eli Sateiden merta koillisessa ja kaakossa ympäröivät vuoristot. Mare
Imbrium on yksi Kuun selväpiirteisimmistä meristä ja muodostaa kuu-ukon
oikean silmän. Sitä reunustavat vuoret ovat Imbriumin törmäysaltaan
reunoja. Koillista reunavuoristoa Hevelius kutsui lyhyesti nimellä Alpes eli Alpit, jonka virallinen nimi nykyisin on Montes Alpes (Kuvat 11 ja 18).
Alpit muodostavat melko lyhyen, määritelmästä riippuen vain noin
250–350 kilometrin mittaisen pätkän, jotka kohoavat Sateiden meren
pinnasta jopa liki 4 km. Kuuhavaitsijoille Alpit ovat sikäli erittäin
tuttu paikka, että niitä halkoo harrastajien suosikkikohteisiin
lukeutuva Vallis Alpes eli Alppilaakso (Kuva 18).
.png) |
| Kuva 18.
NASAn troijalaisille asteroideille matkaavan Lucy-luotaimen muutama viikko
sitten eli 16.10.2022 tapahtuneen Maan ja Kuun ohilennon aikana ottama kuva
Mare Imbriumista ja sitä itäpuolella reunustavista vuoristoista. Etualalla
kaartuvat Apenniinit. ”Salmen” jälkeen pitkin yön ja päivän rajaa näkyy
Kaukasus eli Montes Caucasus, joka
Heveliukselle oli enimmäkseen osa Apenniineja. Mare Imbriumin koillisrantaa
reunustavia Alppeja halkoo Alppilaakso. Kuva: NASA / Goddard / SwRI / JHU-APL / Tod R.
Lauer (NOIRLab).
|
Toinen Heveliuksen nykypäivään saakka selvinneistä
vuoristoista on Apenniinit eli
Montes Apenninus (Kuvat 11, 18 ja 19)
. Heveliuksella ne tosin esiintyivät hieman
kummallisesti yksikkömuodossa
Mons
Apenninus. Apenniinit muodostavat kuutisensataa kilometriä Imbriumin törmäysaltaan
kaakkoisesta reunasta nousten lähes viiden kilometrin korkeuteen Sateiden meren
pinnasta. Suurelle joukolle kuututkimuksen ystäviä Apenniinit on tutuin siitä,
että Apollo 15:n kuumoduuli Falcon laskeutui Apenniinien juurelle
Rima
Hadleyn laavauoman reunamille kesällä 1971 (Kuva 19).
 |
|
Kuva 19. Jari Kuulan piirros Apenniinien pohjoisosista
punaisen täplän merkitsemän Apollo 15:n laskeutumisalueen ympäristöstä
20.4.2021 klo 22.30–23.25. Musta mutkitteleva viiva on Rima Hadleyn laavauoma.
|
A(r)cherusian ja Agarumin niemet
Toisen puolen Heveliuksen nykypäivään asti säilyneistä nimistä muodostavat kaksi niemeä, Promontorium Archerusia ja Promontorium Agarum.
Niistä ensimmäinen lienee kuuharrastajien parissa kohtalaisen tunnettu
ainakin kohteena ellei nimenä, mutta jälkimmäinen kuuluu hieman
eksoottisempien kohteiden joukkoon.
Antiikin aikainen Acherusian niemi on nykyisessä Turkissa Mustanmeren rannalla sijaitsevan Karadeniz Ereğlin kaupungin vieressä oleva pyöreähkö niemi. Paikalle perustettiin jo 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua Herakleia Pontiken
kreikkalainen siirtokunta. Myyttien mukaan viimeisenä urotekonaan
Herakles eli Herkules laskeutui kaupungin alueella sijaitsevaan
Cehennemağzın luolaan sieppaamaan mukaansa Manalan vahtikoira
Kerberoksen.
Hevelius sijoitti Acherusian
niemen yhteen komeimmista mahdollisista niemeltä näyttävistä paikoista Kuussa,
nimittäin Mare Serenitatista (joka tunnetaan suomeksi lukuisilla eri nimillä, mm. Kirkkauden merenä) ja Mare Tranquillitatista eli Rauhallisuuden merta erottavan pitkän ja kapean
niemen kohdalle (Kuva 20). Se on itse asiassa Serenitatiksen törmäysaltaan
lounaisen reunan muodostavien Haemusvuorten eli Montes Haemuksen itäisin osa. Nykyisin niemen
viralliseksi kooksi ilmoitetaan 11 km, joten se viittaa vain niemen kärkeen. Todellisuudessa
koko niemi on noin 50 km pitkä ja 5–6 km leveä. Se nousee suunnilleen 1,5 km
Mare Serenitatiksen pinnasta, mutta vain noin 0,5 km Mare Tranquillitatiksen
pinnasta.
Merten korkeuserojen lisäksi niemen ympäristössä näkee jo kiikarilla
tai pienellä kaukoputkella hienosti myös meriä täyttävien
mare-basalttien koostumuseron. Mare Tranquillitatista ja Serenitatiksen
ulko-osia täyttää tummempi titaanirikkaampi basaltti, kun Serenitatiksen
sisäosien vaaleammassa basaltissa titaania on noin 5–10
prosenttiyksikköä vähemmän. Tämä väriero on helpoimmin nähtävissä
täydenkuun aikaa, mutta on niin selvä, että se erottuu kyllä
muulloinkin.
Kauniiden maisemien ja Kuun selvimpiin kuuluvan basalttien
koostumusrajan lisäksi niemi on kuuharrastajan kannalta kiinnostava myös
kuututkimuksen historian kenties kuuluisimman kirjoitusvirheen vuoksi.
Antiikin aikana tunnettu niemi oli siis nimeltään Acherusia. Hevelius
kuitenkin kirjoitti sen muodossa Archerusia. Seuraavina vuosisatoina
monet kuututkijat huomasivat Heveliuksen virheen, joten välillä
ensimmäinen ”r” oli nimessä mukana, välillä ei. Vuonna 1961 Heveliuksen
käyttämä kirjoitusasu kuitenkin virallistettiin, mistä lähtien niemi on
tunnettu nimellä Promontorium Archerusia. Ilmeisesti kirjoitusvirhe ei
enää ole virhe, jos se on riittävän vanha.
 |
| Kuva 20. Promontorium Archerusia paikallisessa iltavalaistuksessa Jari
Kuulan piirtämänä 8.9.2020 klo 02.00–02.40. Niemen pohjoispuolella avautuu Mare
Serenitatis, eteläpuolella Mare Tranquillitatis. |
Antiikin aikana Agarumin niemellä tarkoitettiin jotain Asovanmeren
pohjoista nientä, mutta tarkka paikka ei ole täysin varma.
Todennäköisimmin kyseessä oli jompi kumpi nykyisin surullisen
kuuluisasta Mariupolista lounaaseen sijaitsevista Berdjanskin tai Fedotovan kynnäistä.
Heveliuksen Promontorium Agarum (Kuva 21) sijaitsee melko
kaukana idässä, Mare Crisiumin eli entisaikojen Caspian itäisellä
rannalla. Niemi olisi melko vaatimattoman näköinen elleivät sen tyvellä
sijaitsevat 16-kilometrinen Condorcet J:n ja 36-kilometrinen Condorcet W:n
kraatteri olisi muokanneet sitä hieman kapeammaksi. Tässäkin
tapauksessa niemen virallinen läpimitta 62 km tuntuu hieman
mielivaltaiselta, sillä Promontorium Agarumin mereen työntyvä osa on
noin 50 km leveä ja noin 40 km pitkä. Korkeutta sillä on peräti viitisen
kilometriä.
Promontorium Agarum on törmäysaltaiden näkökulmasta
mielenkiintoisessa kohdassa. Yli tuhatkilometrinen Crisiumin allas on
yksi Kuun harvoista melko yleisesti monirenkaiseksi tunnustetuista törmäysaltaista.
Sen selväpiirteisin, noin 500 km:n läpimittainen rengas kulkee
Promontorium Agarumin poikki. Agarumin syntyyn lienee kuitenkin
vaikuttanut myös vanhempi ja pienempi, noin 370-kilometrinen Crisium
East -nimellä tunnettu törmäysallas. Sen sisempi, noin 185 km:n
läpimittainen rengas on hahmoteltu kulkemaan välittömästi niemen
pohjoispuolelta. Ei tunnu mahdottomalta ajatella, että Promontorium
Agarum törröttää Mare Crisiumin itärannalla juuri siksi, että sen ovat
siihen osaltaan nostaneet niin Crisiumin kuin Crisium Eastinkin topografiset renkaat.
 |
| Kuva 21. Jari Kuulan tuore, 12.10.2022 klo 02.28–03.32 tehty piirros Promontorium
Agarumista paikallisessa iltavalaistuksessa. Niemen edustalla tummina näkyvät Dorsa Harkerin harjanteiden heittämät
varjot. |
Heveliuksella tuskin oli minkäänlaista käsitystä käyttämiensä
historiallisten nimien taakse kätkeytyvien niemien todellisista
muodoista. Jotensakin ironista nimittäin on, että Heveliukselta
periytyvistä kahdesta Kuun niemestä Promontorium Agarum muistuttaa
muodoltaan todellista Acherusian niemeä, kun taas pitkä ja kapea
Promontorium Archerusia on olemukseltaan kovasti Berdjanskin ja
Fedotovan kynnäiden kaltainen.
Van Langrenin ja Ricciolin Heveliukset
Johannes Hevelius oli jo ennen Selenographiaansa ennättänyt
kerätä sen verran mainetta, että van Langren huoli hänet mukaan karttaansa.
Hevelius esiintyi van Langrenilla nimellä Hevelii.
Kovin kummoista kraatteria van Langren ei kuitenkaan Heveliuksella suonut,
sillä Hevelii on 28-kilometrinen, vanha (nektarinen), reunoiltaan pahasti
kulunut ja mare-basalttien täyttämä kraatteri vähäisellä Mare Nubiumin eli Pilvien
meren ja Mare Cognitumin eli Tunnetun meren välisellä ylänköalueen
kaistaleella. Nykyisin tuo raihnainen kraatteri kulkee nimellä LubiniezkyA (Kuva 22). Olisiko Hevelius närkästynyt kraatterinsa
vaatimattomuudesta ja siksi jättänyt van Langrenin mainitsematta kirjassaan?
 |
Kuva 22.
Nykyisin nimellä Lubiniezky A (merkitty A-kirjaimella) on hyvin vaatimaton,
täyttynyt ja kulunut kraatteri, jota kuitenkin van Langren kutsui Heveliuksen
kunniaksi(?) nimellä Hevelii. Aikansa johtaviin luonnontieteilijöihin kuulunut
Pierre Gassendi sen sijaan sai Ricciolilta todella vaikuttavan kraatterin Mare
Humorumin pohjoisrannalta. Van Langrenille se oli Annulus Neptuni. Hänkin tosin
kunnioitti Gassendia kartassaan, mutta kutsui Gassendiksi nykyisin Timochariksena tunnettua kraatteria
Mare Imbriumissa. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.
|
Ainoastaan neljä vuotta Selenographian jälkeen, vuonna 1651,
ilmestyi tarinan alussa mainitun Giovanni Ricciolin suurteos Almagestum Novum,
jossa esitelty nimistö oli lopulta päihittävä niin van Langrenin kuin
Heveliuksenkin nimistön. Riccioliin Hevelius oli ymmärrettävästi tehnyt
huomattavasti suuremman vaikutuksen kuin aiemmin van Langreniin. Se myös näkyi,
sillä Riccioli sijoitti Heveliuksen lähelle itsensä mukaan nimeämäänsä
156-kilometristä kraatteria ja oppilaansa ja kartanpiirtäjänsä mukaan
nimeämäänsä virallisesti 173-kilometristä Grimaldia. Ricciolin Hevelius on
kohtalaisen komea, 114-kilometrinen nektarinen kraatteri Oceanus Procellarumin
eli Myrskyjen valtameren länsirannalla (Kuvat 23 ja 24). Samalla nimellä ja
paikalla Hevelius on edelleen.
 |
|
Kuva 23.
Jari Kuulan piirros Heveliuksesta paikallisen aamunkoiton aikaan 8.1.2020 klo
22.20–23.00.
|
 |
|
Kuva 24.
Riccioli sijoitti itsensä ja assistenttinsa Grimaldin Oceanus Procellarumin
länsirannalle. Grimaldin näennäiset reunat ovat todellisuudessa vain sen
rengaskohouma (eli keskusrengas), itse törmäysallas on läpimitaltaan
kaksinkertainen. Riccioli arvosti myös Heveliusta, mistä kertoo vain hieman
pienemmän komean naapurikraatterin nimeäminen hänen mukaansa. Kuva: NASA / ASU
/LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.
|
Van Langrenin ja Heveliuksen perintö
1600-luvun puolivälissä Kuun kartoitus oli tähtitieteilijöiden
parissa hyvinkin suosittua puuhaa. Tuntuu hämmästyttävältä, että vain
kuuden vuoden aikana, 1645–1651, valmistui kolme erillistä Kuun
kartoitusta, joissa kaikissa oli käytössä täysin erilainen nimistö.
Kisan voittajaksi selviytynyt Riccioli säilytti van Langrenin kolme
kraatteria, eli Endymionin, Pythagoraan ja Langrenuksen. Heveliuksen
vuoria ja niemiä Riccioli ei sen sijaan huolinut omaan systeemiinsä,
vaan ne palautettiin kartoille myöhempien kartoittajien toimesta.
Ricciolin nimistö ei kuitenkaan välittömästi korvannut Heveliuksen
systeemiä, vaan myös Heveliuksen nimiä oli pitkään käytössä. Eräät
kuututkijat käyttivät molempia nimistöjä rinnatusten. Ja vaikka
Heveliuksen nimistö jäikin hiljalleen pois käytöstä, Selenographiaa
pidettiin 150 vuotta tärkeimpänä kuutietämyksen lähteenä. Jopa paavi Innocentius X (1574–1655)
arvosti luterilaisen Heveliuksen teosta sanoen, että se olisi vertaansa
vailla oleva kirja, jollei se olisi kerettiläisen kirjoittama.
Nykyisin van Langrenin ja Heveliuksen Kuun pinnalle sijoittamat nimet
ovat tietenkin vain historiallinen kuriositeetti. Kuun pinnanmuodoista
voi nauttia kaukoputken ääressä aivan mainiosti ilman mitään tietoa
niiden nimistä sen paremmin kuin geologiastakaan. Kuun kartoituksen ja
nimistön historia avaa kuitenkin kiinnostavia näkymiä tieteellisen
kuututkimuksen varhaisiin vuosikymmeniin, sekä niihin ihmisiin ja heidän
ajattelutapoihinsa, jotka olivat keskeisesti vaikuttamassa
kuututkimuksen, tähtitieteen ja koko luonnontieteen kehitykseen.
Kuuharrastajalle nimistön varhaishistoria tarjoaa hyvän syyn katsella
tarkemmin tavanomaisesta hieman poikkeavia kohteita (Kuvat 11 ja 25).
Jos ottaa mukaan kaikki tässä tarinassa mainitut henkilöt
Plutarkhoksesta alkaen, riittää monipuolista havaittavaa aivan
itäreunalta pohjoiselle libraatiovyöhykkeelle ja länteen Riccioliin
saakka. Useimmat kuuhavaitsijat ovat katselleet virallista Grimaldia,
mutta harvempi on havainnut Grimaldin törmäysaltaan reunaa, jonka
näkyminen on kiinni sopivan loivasta valaistuksesta. Hupia
havaitsijoille riittää siis ihanneolosuhteissakin vähintään koko
kuunkierron ajaksi.
 |
| Kuva 25. Ei täydellinen mutta melko kattava valikoima tässä
tarinassa mainittujen varhaisten Kuun kartoittajien ja muiden tarinaan
liittyvien tutkijoiden nimikkokraattereita. Jostain syystä William
Gilbert joutuu jakamaan kraatterinsa
amerikkalaisen geologin, kuu- ja törmäyskraatteritutkimuksen pioneeri
Grove Karl Gilbertin (1843–1918) kanssa, vaikka mikään ei estäisi
antamasta molemmille omaa kraatteriaan, jollaisen he täysin
ansaitsisivat. Thomas Harriotin kraatteri on etäpuolella (33,2°N 114,4°E). Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman. |
%20of%20Johann%20Gabriel%20Doppelmayer_Public%20domain.jpg)
.jpg)
_Selene_and_Endymion_PublicDomain.jpg)
.png)
