Kuun nimistön vanhimmat kerrostumat

Geologit tapaavat olla kiinnostuneita maankamaran kerrosjärjestyksestä. Kuten olen tainnut jo useamman kerran tässäkin blogissa mainita, tässä on kyse vain siitä, mitkä kallio- tai maaperän kerrokset syntyivät aiemmin, mitkä myöhemmin. Kallioperän tapauksessa kaikkein nuorimpia kerroksia, vaikkapa viime vuosina purkautuneita laavoja, on hyvin vähän. Toisaalta taas tavanomaista enemmän tai vähemmän keski-ikäistä pintaa riittää vaikka kuinka paljon. Usein suurimman kiinnostuksen kohteena ovat kaikkein vanhimmat osat, jotka voivat kertoa varhaisimmista pintaa muodostaneista ja sitä muokanneista prosesseista. Tätä iäkkäintä kallioperää on planeetasta riippumatta yleensä jäljellä erittäin niukasti.

Planeettojen pinnanmuotojen nimeämisen ikäjakauma ja ”kerrosjärjestys” muistuttavat varsin paljon kallioperän ikäjakaumaa ja kerrosjärjestystä. Kuu on tästä paras esimerkki. Valtaosa Kuun nykyisin nimetyistä pinnanmuodoista sai nimensä muutamassa ryöpsähdyksessä jokusen sadan vuoden aikana. Näistä viimeisin tapahtui 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun aiemmin tuntemattomina pysytelleille Kuun etäpuolen kohteille piti saada nimiä. Sen jälkeen uusia nimiä on ilmestynyt harvemmin, lähinnä tarpeen mukaan.[1] Tällä hetkellä tuorein lisäys Kuun nimistöön on kraatteri Bandfield, joka sai viime heinäkuussa nimensä valitettavan nuorena kuolleen, taannoin Ursan blogijuttuni aiheenakin olleita Kuun kylmiä läiskiä tutkineen Joshua L. Bandfieldin (1974–2019) mukaan.

Kuva 1. Giovanni Riccioli kuvattuna Almagestum novum -suurteoksensa kanssa Johann Gabriel Doppelmay(e)rin (1677–1750) Atlas Coelestis -kartastossa vuodelta 1742. Kuva: Public domain.

Kuun nykyisen nimistön tunnetuimman osan muodostavat italialaisen tähtitieteilijän ja jesuiittapapin Giovanni Battista Ricciolin (1598–1671; Kuva 1) vuonna 1651 julkaisemassa Almagestum Novum -kirjassaan ja sen sisältämässä Ricciolin opiskelija ja kollega Francesco Maria Grimaldin (1618–1663; Kuva 2) piirtämässä kartassa esitetyt nimet. Käytännössä kaikki Kuun lähipuolen tunnetuimmat kraatterit ja meret sekä muutamat järvet, lahdet ja suot ovat Ricciolin nimeämiä. Ricciolin nimeämissysteemissä oli oma mielenkiintoinen ja poliittis-uskonnollisesti rohkeita piilomerkityksiäkin sisältänyt logiikkansa, mutta se saa olla toisen tarinan aihe.

Kuva 2. Francesco Grimaldi. Muotokuvan tekijästä ei ole tietoa. Kuva: Public domain.

Vähemmän tunnettua on, että sieltä täältä Kuun kartoista löytyy Ricciolia vanhempaakin nimikerrostumaa. Mitä nämä kohteet ovat, ja ketkä niitä nimesivät?

Varhaisimmat Kuun kartoittajat

Ensimmäisen tunnetun Kuun kartan ja sen pinnanmuotojen nimistön loi etenkin magneettisista tutkimuksistaan tunnettu Englannin kuningatar Elisabet I:n henkilääkäri William Gilbert (1540–1603; Kuva 3). Häntä voidaan perustellusti pitää myös yhtenä tieteellisen menetelmän kehittäjistä, vaikkei tätä Britannian ulkopuolella yleensä muistetakaan.

Kuva 3. William Gilbert tuntemattoman maalarin näkemyksenä. Kuva: Wellcome Library / Public domain.

Gilbertin kuukartassa on 13 nimettyä aluetta. Esimerkiksi Kuun itäreunalla sijaiseva nykyisin Mare Crisiumina eli Vaarojen merenä tunnettu soikea tumma laavatasanko sai Gilbertiltä nimen Brittannia. Gilbert ei kuitenkaan koskaan julkaissut karttaansa, joten se ja hänen luomansa nimistö jäivät tieteenhistoriallisiksi sivuhuomautuksiksi.

Kuva 4. Tuntemattoman tekijän maalaama muotokuva, jonka uskotaan esittävän Thomas Harriotia. Kuva: Public domain.

 

Julkaisukynnystä ei kyennyt ylittämään myöskään Gilbertin maanmies, Virginian siirtokuntien kuvauksestaan tunnettu mutta myös etevä tähtitieteen, matematiikan ja optiikan tutkija Thomas Harriot (n. 1560–1621; Kuva 4). Gilbert oli tehnyt havaintonsa paljain silmin, mutta Harriot luonnosteli ensimmäiset tunnetut kaukoputkihavaintoihin perustuvat piirrokset Kuusta elokuussa 1609, nelisen kuukautta ennen italialaista Galileo Galileitä (1564–1642; Kuvat 5 ja 6). Harriotin töherrykset vain olivat täysin onnettomia: kuka tahansa, jolla on kohtalaisen normaalit silmät, kykenee näkemään Kuusta paljain silmin merkittävästi enemmän tunnistettavia yksityiskohtia kuin Harriotin kamalissa suttupiirroksissa erottuu. Vähän paremman kartan Harriot sai aikaiseksi vuonna 1611, mutta sitäkään hän ei julkaissut. Sitä paitsi tuolloin Galilein vuonna 1610 painettu kirja Sidereus Nuncius kuupiirroksineen oli jo aiheuttanut pahennusta ja ihastusta ympäri Eurooppaa.

Kuva 5. Domenico Tintoretton (1560–1635) muotokuva Galileo Galileista lienee peräisin vuosien 1602 ja 1607 väliseltä ajalta. Kuva: Public domain.

Harriot käytti kartassaan lähinnä vain numeroita ja kirjaimia, mutta muistikirjoissaan hän mainitsee nimen Caspian eli Kaspianmeri, jolla hän viittasi Mare Crisiumiin. Kaspianmeren yhdistäminen selvästi paljain silmin erottuvaan Mare Crisiumiin oli tuohon aikaan ilmeisesti varsin yleistä. Jo Kuuluisien miesten elämäkerroista tunnettu kreikkalainen Plutarkhos (n. 46–120) mainitsi Kaspianmeren vertaillessaan Kuun pintaa tuolloin tunnettuun kreikkalaiseen maailmaan. Plutarkhos ei kuitenkaan tehnyt selvää yhteyttä sen ja Mare Crisiumin välillä.

Galilein piirrokset Kuusta olivat ylivertaisia hänen englantilaisten aikalaistensa aikaansaannoksiin nähden. Niistä on tunnistettavissa suuri joukko yksityiskohtia, joita ei paljain silmin erota. Galilei vain ei käyttänyt piirroksissaan minkäänlaista nimistöä, joten sikäli niitä ei voida pitää varsinaisina karttoina. Vaikka Galilei siis muutti käsityksemme Kuusta – se ei enää ollut täydellinen pallo vaan erilaisten vuorien, laaksojen ja tasankojen täyttämä monimuotoinen maailma – hänenkään aivoituksensa eivät nykyisissä kartoissa näy mitenkään.

Kuva 6. Kuun nimeämishistorian suurimpia vääryyksiä on, että Riccioli antoi Galileille  vaatimattoman 16-kilometrisen kraatterin (nimeltään Galilaei) ja vieläpä Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren yksinäiseltä läntiseltä reuna-alueelta. Sen seurana on vain 11-kilometrinen Galilaei A. Molemmat ovat iältään sentään melko nuoria, eli eratostheenisiä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

Ranskalainen Pierre Gassendi (1592–1655; Kuva 7) tunnetaan atomiteorian henkiinherättäjänä ja maineikkaasta kokeestaan, jossa hän pudotteli tykinkuulia täydessä vauhdissa olleen kaleerin mastosta todistaen Galilein ajatukset inertiasta oikeiksi. Hän oli lisäksi filosofi ja matemaatikko sekä aikansa eturivin tähtitieteilijä. Tähtitieteessä hänet muistetaan etenkin havainnoista, jotka hän teki Johannes Keplerin (1571–1630) laskelmien pohjalta havaitsemastaan Merkuriuksen ylikulusta.[2]

 

Kuva 7. Pierre Gassendi Louis-Édouard Rioultin (1790-1855) maalaamana. Kuva: Public domain.

Vähemmän tunnettua on, että Gassendilla oli vahvaa kiinnostusta myös Kuuta kohtaan. 1620–30-lukujen taitteessa hän ryhtyi yhdessä kollegansa Nicolas-Claude Fabri de Peiresc’in eli eli Peiresciuksen (1580–1637; Kuva 8) ja kaivertaja Claud Mellanin kanssa kartoittamaan kiertolaistamme. Kuun pinnanmuotojen tarkka kartoitus ei tosin heille ollut varsinainen itseisarvo, vaan heidän tavoitteenaan oli luoda käyttökelpoinen apuneuvo maapallon pituusateiden määrittämiseksi.

Kuva 8. Peirescius flaamilaisen Louis Finsonin (1574–1580 – 1617) maalaamana vuoden 1613 tienoilla. Kuva: Public domain.

Kolmikko saikin vuonna 1637 painetuksi ylivertaisen upeita ja yksityiskohtaisia piirroksia Kuusta eri vaiheissa. Peirescin samana vuonna tapahtuneen kuoleman myötä koko hanke kuitenkin lopahti eikä karttoja varsinaisesti koskaan julkaistu.

Tämä oli sikälikin sääli, että Gassendilla oli muistikirjoissaan luonnosteltuna myös Kuun nimistö. Jälkikäteen tunnistettavista kohteista Mare Crisium oli jälleen Caspia, ja mielenkiintoisesti Kuun läntisellä puoliskolla sijaitseva, suunnilleen Mare Crisiumin kokoinen ja muotoinen Mare Humorum oli Gassendille Anticaspia (Kuva 9). 

Kuva 9. Ranskalaisen Pierre Gassendin nimistössä nykyinen Mare Crisium oli Caspia ja Mare Humorum Anticaspia. William Gilbertille Caspia oli kotoisammin Brittannia. Yksikään ensimmäisten Kuun kartoittajien antamista nimistä ei ole jäänyt käyttöön. Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman.

Gilbertin, Harriotin ja Gassendin ryhmän varhaiset kartoitusyritykset eivät siis näy nykyisessä Kuun nimistössä yhtään sen enempää kuin Galileinkaan. Ne ovat kuin planeetan muokkautunut varhaisin kuori, jonka jäänteistä yhä pystyy paikoin päättelemään, mitä se on joskus ollut, mutta jonka yksityiskohdat suurelta osin jäävät mysteeriksi.

Van Langrenin kraatterit

Samoihin aikoihin Gassendin ryhmän kanssa hollantilainen insinööri ja kartografi Michael (tai Michiel) van Langren eli Langrenus (1598–1675) työsti Espanjan kuningashuoneelle omaa kuukarttaansa (Kuva 10). Myös hänen kartoitusprojektinsa pääasiallinen tarkoitus oli helpottaa pituusasteen määrittämistä maapallolla.

 

Kuva 10: Van Langrenin kuukartta vuodelta 1645. Jos karttaa haluaa vertailla tarkemmin nykyisiin kuukarttoihin, sen saa asennettua mainioon Virtual Moon Atlas -ilmaisohjelmistoon. Kuva: Public domain, via Wikimedia Commons.

Toisin kuin edeltäjänsä ja kilpailijansa, van Langren sai karttansa valmiiksi ja julkaistuksi vuonna 1645. Se sisälsi myös melko laajan nimistön, joten se oli ensimmäinen todellinen kuukartasto. Van Langren valitsi kohteidensa nimiksi niin oman aikansa kuninkaita ja ruhtinaita kuin entisaikojen filosofeja ja tähtitieteilijöitäkin. Esimerkiksi Kuun suurimmalle merelle, Oceanus Procellarumille eli Myrskyjen valtamerelle van Langren antoi mesenaattinsa kuningas Filip IV:n (1605–1665) kunniaksi nimen Oceanus Philippicus. Mare Crisium viittasi aikakaudelle tyypillisesti edelleen Kaspianmereen, joskin nimi oli muodossa Mare De Moura Caspium. Nämä, kuten lähes kaikki muutkin van Langrenin antamat nimet ovat sittemmin poistuneet käytöstä, mutta muutama kraatteri kantaa yhä hänen antamaansa nimeä (Taulukko 1; Kuva 11).

 

Taulukko 1. Kuun vanhimmat nimetyt kohteet, joiden nimi on pysynyt nykypäivään saakka käytännössä samana ja myös tarkoittaen samaa kohdetta. Koordinaatit ja halkaisijat ovat IAU:n mukaiset, joskin pyöristetyt.

Alkup. nimi	Nyk. nimi	Koko (km)	Lev.; pit.	Ikä	Nimeäjä, vuosi
Endymionis	Endymion	122	53,6°N; 56,5°E	nektarinen	van Langren, 1645
Langreni	Langrenus	132	8,9°S; 61,0°E	eratostheeninen (kopernikaaninen?)	van Langren, 1645
Pythagorae	Pythagoras	145	63,7°N; 63,0°W	eratostheeninen	van Langren, 1645
Promontorium Agarum	Promontorium Agarum	62	13,9°N; 65,7°E	prenektarinen	Hevelius, 1647
Promontorium Archerusia	Promontorium Archerusia	11	16,8°N; 21,9°E	nektarinen	Hevelius, 1647
Alpes	Montes Alpes	334	48,4°N; 0,6°W	pohja prenektarinen ja nektarinen, pinta varhaisimbrinen	Hevelius, 1647
Mons Apenninus*	Montes Apenninus	600	19,9°N; 0,0°E	pohja nektarinen, pinta varhaisimbrinen	Hevelius, 1647

   *Erikoista kyllä, Hevelius todellakin käyttää luettelossaan yksiköllistä kirjoitusasua ”Mons”. 

 

Kuva 11. Kuun vanhimmat yhä samoilla paikoilla käytössä olevat pinnanmuotojen nimet ovat peräisin 1600-luvun puolivälistä. Kuva: T. Öhman / Virtual Moon Atlas / LRO WAC.

Langrenus

Nykyisen Mare Fecunditatiksen eli Hedelmällisyyden meren Langrenus nimesi itsensä mukaan Mare Langrenianumiksi. Sitä on nykyisiltä kartoilta turha etsiä, mutta paremmin kävi hänen nimikkomerensä itärannalle sijoittamalleen toiselle kaimalleen, eli kraatteri Langrenille. Se on säilyttänyt nimensä halki vuosisatojen vain pienellä kirjoitusasun muutoksella ja tunnetaan nykyisin nimellä Langrenus (Kuva 12). Iältään eratostheeninen Langrenus on 132-kilometrisenä ja säteiden ympäröimänä kasvavan, iltataivaalla hyvin näkyvän sirpin kenties komein  kraatteri. Liiallisesta vaatimattomuudesta van Langrenia ei siis voi syyttää. Langrenus on myös van Langrenilta periytyvistä kraattereista selvästi parhaiten havaittavissa.

Kuva 12. Michael van Langren nimesi itsensä mukaan erittäin komean säteiden ja sekundäärikraatterien ympäröimän kraatterin, jonka moderni kirjoitusasu on Langrenus. Se sijaitsee nykyisen Mare Fecunditatiksen itärannalla. Van Langrenille meri tosin oli nimeltään Mare Langrenianum. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.  

 

Endymion

Koko laajasta van Langrenin nimistöstä Langrenuksen lisäksi vain kaksi muuta kraatteria on säilyttänyt nimensä. Nämä ovat Endymionis (nyk. Endymion; Kuva 13) ja Pythagorae (nyk. Pythagoras). 122-kilometrinen tumman laavan täyttämä Endymion on geologisesti vanhin van Langrenin säilyneistä kohteista. Se on iältään nektarinen, eli vuosissa mitaten se syntyi ehkä noin 3,8 miljardia vuotta sitten. Se sijaitsee sen verran kaukana koillisessa, että selvästi ympäristöstään erottuvana kohteena se toimii myös libraation osoittimena: mitä pyöreämpänä Endymionin tumma pohja näkyy, sitä paremmin koillisreunan mielenkiintoisia kohteita, kuten Humboldtianumin törmäysallasta, pääsee omin silmin tutkiskelemaan.

Kuva 13. Tummapohjainen kraatteri Endymion paikallisessa iltavalaistuksessa Jari Kuulan piirtämänä 30.09.2015 klo 04.30. Alue on myyttisten hahmojen keskittymä, sillä vieressä sijaitsevat myös komeat kraatterit Atlas ja Hercules.

Endymion on nimenä sikälikin kiinnostava ja poikkeuksellinen, että läheisten Atlas- ja Hercules-kraattereiden tapaan se on kreikkalaisen mytologian hahmo eikä suinkaan tavallinen kuolevainen, kuten valtaosa muista Kuuhun nimensä saaneista. Aiolilainen Endymion oli paimen tai toisten versioiden mukaan metsästäjä, jonka komeaan ulkomuotoon Kuun jumalatar Selene rakastui (Kuva 14). Endymionin isä Zeus vaivutti poikansa ikiuneen, jotta Selene pääsisi ainaisesti ihailemaan Endymionin ulkoisia avuja. Selene tosin meni yöllisillä vierailuillaan vähän pelkkää ihailua pidemmälle, sillä hän synnytti viisikymmentä Endymionin tytärtä.[3]

Kuva 14. Ranskalaisen Albert Aubletin (1851– 1938) näkemys Endymionista ja Selenestä. Kuva: Public domain.

 

 

Pythagoras  eli Pythagoras Samoslainen (n. 570 – n. 495 eaa.) oli maineikas kreikkalainen filosofi ja aritmetiikkaan ja geometriaan keskittynyt matemaatikko (sekä mystikko, numerologi yms. hihhuli, kuten ajan tapoihin kuului). Pythagoraan lause a²+b²=c² on yksi matematiikan tunnetuimpia, olipa se sitten Pythagoraan keksimä tai ei.

Kraatteri Pythagoras (Kuva 15) puolestaan on erittäin suuri eli 145-kilometrinen ja melkoisen nuori (eratostheeninen). Se kuitenkin sijaitsee niin pohjoisessa, suunnilleen Iisalmea vastaavalla leveyspiirillä, että se vaatii suotuisaa luoteista libraatiota päästääkseen kunnolla oikeuksiinsa. Näky on kuitenkin parhaimmillaan erittäin komea, ja lähes kolme kilometriä kraatterin pohjalta nouseva keskuskohouma on tutkimuksellisestikin kiinnostava. Sen mukana on nimittäin noussut syvyyksistä pintaan lähes puhdasta anortosiittiä, mikä Kuun alkuperän ja kehityksen tutkijoiden mielestä on aina mielenkiintoista.

 

Kuva 15. Pythagoras on Langrenuksen tapaan suuri ja hyvin säilynyt kraatteri. Sen melko pohjoinen sijainti hieman vaikeuttaa sen havaitsemista ja aiheuttaa tässäkin karttaprojektiossa sen näennäisen soikeuden. Kuva: NASA / JPL / MoonTrek / Kaguya TC.

Heveliuksen vuoristot ja niemet

Van Langrenin nimistö ei ehtinyt vanhentua kuin pari vuotta, kun Puolasta kuului kummia. Johannes Hevelius (1611–1687; Kuva 16) oli aikansa merkittävimpiä havaitsevia tähtitieteilijöitä ja myös kaukoputkien linssien hiojia. Esimerkiksi Gassendi käytti kaukoputkessaan Heveliuksen linssejä. Erikoista Heveliuksen työssä kuitenkin oli, että vaikka hän käytti Kuun ja planeettojen havaitsemiseen kaukoputkia, tähtien paikkojen mittauksissa hän oli vielä vanhaa koulukuntaa ja luotti paljaiden silmien voimaan.

Kuva 16. Johannes Hevelius ja hänen toinen vaimonsa Elisabeth Catherina Koopmann-Hevelius (1647–1693) havaitsemassa oktantilla. 16-vuotias Elisabeth ja 52-vuotias Johannes menivät naimisiin vuonna 1663. Elisabeth Koopmann-Hevelius oli yksi ensimmäisiä tunnettuja naispuolisia tähtitieteilijöitä. Edmond Halley (1656–1742) kävi Heveliusten luona keväällä 1679, mistä lähtien tiedejuorumaailma on arvuutellut, minkä verran sutinaa Halleyn ja Madam Heveliuksen välillä oikein oli. Kuva: Andreas Stechin (1635–1697) piirros Isaak Saalin kaivertamana Heveliuksen teoksesta Machinae coelistis vuodelta 1673.

 

Syksystä 1643 alkaen Hevelius havaitsi Kuuta systemaattisesti puolisentoista vuotta. Se oli hänen varhaisimpia suurempia tutkimushankkeitaan. Hän lähetti ensimmäisiä luonnoksiaan nähtäviksi kollegoilleen, mm. Gassendille, joka kannusti häntä jatkamaan kartoitusprojektiaan. Se valmistui vuonna 1647 Selenographia-teoksen julkaisun myötä.[4] Selenographia käsitti kolme koko Kuun näkyvän puolen karttaa sisältäen myös libraatiovyöhykkeet, 40 piirrosta Kuusta eri vaiheissaan ja luettelo-osan (Kuva 17). Heveliuksen nimistö oli jonkin verran laajempi kuin van Langrenilla.

Kuva 17. Johannes Heveliuksen kuukartta vuodelta 1647. Huomionarvoista on, että Hevelius piirsi karttaansa myös libraatiovyöhykkeet (katkoviivojen väliset alueet) eli alueet, jotka Kuun rataliikkeen vuoksi joskus näkyvät, joskus eivät. Kuva: Public domain.

Alkujaan Hevelius aikoi nimetä kohteet menneiden ja nykyisten kollegojensa mukaan. Hän kuitenkin lankesi itsesensuuriin, koska pelkäsi heidän pahoittavan mielensä. Lopulta hän päätyi käyttämään klassisen maantiedon nimiä.

Jälkiviisaasti voi todeta, että Heveliuksen olisi luultavasti kannattanut riskeerata ja käyttää kollegoidensa nimiä närkästyksen uhallakin. Nimeämisen osalta Heveliuksen kuuprojektin lopputulos oli nimittäin aika kamala. Esimerkiksi van Langrenin Endymion oli Heveliukselle lacus Hyperboreus Superior, nykyinen kraatteri Ross puolestaan insula Apollonia Minor. Heveliuksen nimet olivat pitkiä ja jo sen ajan tutkijoille alkuperäiseltä merkitykseltään hämäriä. Asiaa ei helpottanut, että Heveliuksella oli lähemmäs 30 eri kohdetyyppiä. Esimerkiksi Heveliuksen mielestä erilaisia niemiä olivat caput, chersonnesus ja promontorium. Vähemmästäkin sekoaa.

Hevelius myös onnistui pahoittamaan ainakin van Langrenin mielen. Hän nimittäin kehuskeli Selenographiassa olevansa ensimmäinen, joka on nimennyt Kuun pinnanmuotoja, eikä maininnut van Langrenista ja hänen kartastaan mitään. Ainakin van Langrenin mukaan Hevelius kuitenkin oli siitä hyvinkin tietoinen.

Historian saatossa Heveliuksen antamille nimille ei ole käynyt sen paremmin kuin van Langrenin nimilläkään. Nykykartoista Heveliuksen nimiä alkuperäisiltä paikoiltaan ja (lähes) alkuperäisessä muodossaan löytyy nimittäin vain neljä (Taulukko 1; Kuva 11).

Alpit ja Apenniinit

Ilmeisimmät kohteet, joiden nimistä voimme kiittää Heveliusta, ovat Mare Imbriumia eli Sateiden merta koillisessa ja kaakossa ympäröivät vuoristot. Mare Imbrium on yksi Kuun selväpiirteisimmistä meristä ja muodostaa kuu-ukon oikean silmän. Sitä reunustavat vuoret ovat Imbriumin törmäysaltaan reunoja. Koillista reunavuoristoa Hevelius kutsui lyhyesti nimellä Alpes eli Alpit, jonka virallinen nimi nykyisin on Montes Alpes (Kuvat 11 ja 18). Alpit muodostavat melko lyhyen, määritelmästä riippuen vain noin 250–350 kilometrin mittaisen pätkän, jotka kohoavat Sateiden meren pinnasta jopa liki 4 km. Kuuhavaitsijoille Alpit ovat sikäli erittäin tuttu paikka, että niitä halkoo harrastajien suosikkikohteisiin lukeutuva Vallis Alpes eli Alppilaakso (Kuva 18).

Kuva 18. NASAn troijalaisille asteroideille matkaavan Lucy-luotaimen muutama viikko sitten eli 16.10.2022 tapahtuneen Maan ja Kuun ohilennon aikana ottama kuva Mare Imbriumista ja sitä itäpuolella reunustavista vuoristoista. Etualalla kaartuvat Apenniinit. ”Salmen” jälkeen pitkin yön ja päivän rajaa näkyy Kaukasus eli Montes Caucasus, joka Heveliukselle oli enimmäkseen osa Apenniineja. Mare Imbriumin koillisrantaa reunustavia Alppeja halkoo Alppilaakso.

Kuva: NASA / Goddard / SwRI / JHU-APL / Tod R. Lauer (NOIRLab).

Toinen Heveliuksen nykypäivään saakka selvinneistä vuoristoista on Apenniinit eli Montes Apenninus (Kuvat 11, 18 ja 19). Heveliuksella ne tosin esiintyivät hieman kummallisesti yksikkömuodossa Mons Apenninus. Apenniinit muodostavat kuutisensataa kilometriä Imbriumin törmäysaltaan kaakkoisesta reunasta nousten lähes viiden kilometrin korkeuteen Sateiden meren pinnasta. Suurelle joukolle kuututkimuksen ystäviä Apenniinit on tutuin siitä, että Apollo 15:n kuumoduuli Falcon laskeutui Apenniinien juurelle Rima Hadleyn laavauoman reunamille kesällä 1971 (Kuva 19).

Kuva 19. Jari Kuulan piirros Apenniinien pohjoisosista punaisen täplän merkitsemän Apollo 15:n laskeutumisalueen ympäristöstä 20.4.2021 klo 22.30–23.25. Musta mutkitteleva viiva on Rima Hadleyn laavauoma.

 

A(r)cherusian ja Agarumin niemet

Toisen puolen Heveliuksen nykypäivään asti säilyneistä nimistä muodostavat kaksi niemeä, Promontorium Archerusia ja Promontorium Agarum. Niistä ensimmäinen lienee kuuharrastajien parissa kohtalaisen tunnettu ainakin kohteena ellei nimenä, mutta jälkimmäinen kuuluu hieman eksoottisempien kohteiden joukkoon.

Antiikin aikainen Acherusian niemi on nykyisessä Turkissa Mustanmeren rannalla sijaitsevan Karadeniz Ereğlin kaupungin vieressä oleva pyöreähkö niemi. Paikalle perustettiin jo 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua Herakleia Pontiken kreikkalainen siirtokunta. Myyttien mukaan viimeisenä urotekonaan Herakles eli Herkules laskeutui kaupungin alueella sijaitsevaan Cehennemağzın luolaan sieppaamaan mukaansa Manalan vahtikoira Kerberoksen.

Hevelius sijoitti Acherusian niemen yhteen komeimmista mahdollisista niemeltä näyttävistä paikoista Kuussa, nimittäin Mare Serenitatista (joka tunnetaan suomeksi lukuisilla eri nimillä, mm. Kirkkauden merenä) ja Mare Tranquillitatista eli Rauhallisuuden merta erottavan pitkän ja kapean niemen kohdalle (Kuva 20). Se on itse asiassa Serenitatiksen törmäysaltaan lounaisen reunan muodostavien Haemusvuorten eli Montes Haemuksen itäisin osa.[5] Nykyisin niemen viralliseksi kooksi ilmoitetaan 11 km, joten se viittaa vain niemen kärkeen. Todellisuudessa koko niemi on noin 50 km pitkä ja 5–6 km leveä. Se nousee suunnilleen 1,5 km Mare Serenitatiksen pinnasta, mutta vain noin 0,5 km Mare Tranquillitatiksen pinnasta.

Merten korkeuserojen lisäksi niemen ympäristössä näkee jo kiikarilla tai pienellä kaukoputkella hienosti myös meriä täyttävien mare-basalttien koostumuseron. Mare Tranquillitatista ja Serenitatiksen ulko-osia täyttää tummempi titaanirikkaampi basaltti, kun Serenitatiksen sisäosien vaaleammassa basaltissa titaania on noin 5–10 prosenttiyksikköä vähemmän. Tämä väriero on helpoimmin nähtävissä täydenkuun aikaa, mutta on niin selvä, että se erottuu kyllä muulloinkin.

Kauniiden maisemien ja Kuun selvimpiin kuuluvan basalttien koostumusrajan lisäksi niemi on kuuharrastajan kannalta kiinnostava myös kuututkimuksen historian kenties kuuluisimman kirjoitusvirheen vuoksi. Antiikin aikana tunnettu niemi oli siis nimeltään Acherusia. Hevelius kuitenkin kirjoitti sen muodossa Archerusia.  Seuraavina vuosisatoina monet kuututkijat huomasivat Heveliuksen virheen, joten välillä ensimmäinen ”r” oli nimessä mukana, välillä ei. Vuonna 1961 Heveliuksen käyttämä kirjoitusasu kuitenkin virallistettiin, mistä lähtien niemi on tunnettu nimellä Promontorium Archerusia. Ilmeisesti kirjoitusvirhe ei enää ole virhe, jos se on riittävän vanha.

Kuva 20. Promontorium Archerusia paikallisessa iltavalaistuksessa Jari Kuulan piirtämänä 8.9.2020 klo 02.00–02.40. Niemen pohjoispuolella avautuu Mare Serenitatis, eteläpuolella Mare Tranquillitatis.

Antiikin aikana Agarumin niemellä tarkoitettiin jotain Asovanmeren pohjoista nientä, mutta tarkka paikka ei ole täysin varma. Todennäköisimmin kyseessä oli jompi kumpi nykyisin surullisen kuuluisasta Mariupolista lounaaseen sijaitsevista Berdjanskin tai Fedotovan kynnäistä.

Heveliuksen Promontorium Agarum (Kuva 21) sijaitsee melko kaukana idässä, Mare Crisiumin eli entisaikojen Caspian itäisellä rannalla. Niemi olisi melko vaatimattoman näköinen elleivät sen tyvellä sijaitsevat 16-kilometrinen Condorcet J:n ja 36-kilometrinen Condorcet W:n kraatteri olisi muokanneet sitä hieman kapeammaksi. Tässäkin tapauksessa niemen virallinen läpimitta 62 km tuntuu hieman mielivaltaiselta, sillä Promontorium Agarumin mereen työntyvä osa on noin 50 km leveä ja noin 40 km pitkä. Korkeutta sillä on peräti viitisen kilometriä.

Promontorium Agarum on törmäysaltaiden näkökulmasta mielenkiintoisessa kohdassa. Yli tuhatkilometrinen Crisiumin allas on yksi Kuun harvoista melko yleisesti monirenkaiseksi tunnustetuista törmäysaltaista. Sen selväpiirteisin, noin 500 km:n läpimittainen rengas kulkee Promontorium Agarumin poikki. Agarumin syntyyn lienee kuitenkin vaikuttanut myös vanhempi ja pienempi, noin 370-kilometrinen Crisium East -nimellä tunnettu törmäysallas. Sen sisempi, noin 185 km:n läpimittainen rengas on hahmoteltu kulkemaan välittömästi niemen pohjoispuolelta. Ei tunnu mahdottomalta ajatella, että Promontorium Agarum törröttää Mare Crisiumin itärannalla juuri siksi, että sen ovat siihen osaltaan nostaneet niin Crisiumin kuin Crisium Eastinkin topografiset renkaat.[6] 

Kuva 21. Jari Kuulan tuore, 12.10.2022 klo 02.28–03.32 tehty piirros Promontorium Agarumista paikallisessa iltavalaistuksessa. Niemen edustalla tummina näkyvät Dorsa Harkerin harjanteiden heittämät varjot. 

Heveliuksella tuskin oli minkäänlaista käsitystä käyttämiensä historiallisten nimien taakse kätkeytyvien niemien todellisista muodoista. Jotensakin ironista nimittäin on, että Heveliukselta periytyvistä kahdesta Kuun niemestä Promontorium Agarum muistuttaa muodoltaan todellista Acherusian niemeä, kun taas pitkä ja kapea Promontorium Archerusia on olemukseltaan kovasti Berdjanskin ja Fedotovan kynnäiden kaltainen.

 

Van Langrenin ja Ricciolin Heveliukset

Johannes Hevelius oli jo ennen Selenographiaansa ennättänyt kerätä sen verran mainetta, että van Langren huoli hänet mukaan karttaansa. Hevelius esiintyi van Langrenilla nimellä Hevelii. Kovin kummoista kraatteria van Langren ei kuitenkaan Heveliuksella suonut, sillä Hevelii on 28-kilometrinen, vanha (nektarinen), reunoiltaan pahasti kulunut ja mare-basalttien täyttämä kraatteri vähäisellä Mare Nubiumin eli Pilvien meren ja Mare Cognitumin eli Tunnetun meren välisellä ylänköalueen kaistaleella. Nykyisin tuo raihnainen kraatteri kulkee nimellä LubiniezkyA (Kuva 22). Olisiko Hevelius närkästynyt kraatterinsa vaatimattomuudesta ja siksi jättänyt van Langrenin mainitsematta kirjassaan?

Kuva 22. Nykyisin nimellä Lubiniezky A (merkitty A-kirjaimella) on hyvin vaatimaton, täyttynyt ja kulunut kraatteri, jota kuitenkin van Langren kutsui Heveliuksen kunniaksi(?) nimellä Hevelii. Aikansa johtaviin luonnontieteilijöihin kuulunut Pierre Gassendi sen sijaan sai Ricciolilta todella vaikuttavan kraatterin Mare Humorumin pohjoisrannalta. Van Langrenille se oli Annulus Neptuni. Hänkin tosin kunnioitti Gassendia kartassaan, mutta kutsui Gassendiksi nykyisin Timochariksena tunnettua kraatteria Mare Imbriumissa. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman. 

Ainoastaan neljä vuotta Selenographian jälkeen, vuonna 1651, ilmestyi tarinan alussa mainitun Giovanni Ricciolin suurteos Almagestum Novum, jossa esitelty nimistö oli lopulta päihittävä niin van Langrenin kuin Heveliuksenkin nimistön. Riccioliin Hevelius oli ymmärrettävästi tehnyt huomattavasti suuremman vaikutuksen kuin aiemmin van Langreniin. Se myös näkyi, sillä Riccioli sijoitti Heveliuksen lähelle itsensä mukaan nimeämäänsä 156-kilometristä kraatteria ja oppilaansa ja kartanpiirtäjänsä mukaan nimeämäänsä virallisesti 173-kilometristä Grimaldia.[7] Ricciolin Hevelius on kohtalaisen komea, 114-kilometrinen nektarinen kraatteri Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren länsirannalla (Kuvat 23 ja 24). Samalla nimellä ja paikalla Hevelius on edelleen.

Kuva 23. Jari Kuulan piirros Heveliuksesta paikallisen aamunkoiton aikaan 8.1.2020 klo 22.20–23.00.

 

Kuva 24. Riccioli sijoitti itsensä ja assistenttinsa Grimaldin Oceanus Procellarumin länsirannalle. Grimaldin näennäiset reunat ovat todellisuudessa vain sen rengaskohouma (eli keskusrengas), itse törmäysallas on läpimitaltaan kaksinkertainen. Riccioli arvosti myös Heveliusta, mistä kertoo vain hieman pienemmän komean naapurikraatterin nimeäminen hänen mukaansa. Kuva: NASA / ASU /LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

Van Langrenin ja Heveliuksen perintö

1600-luvun puolivälissä Kuun kartoitus oli tähtitieteilijöiden parissa hyvinkin suosittua puuhaa. Tuntuu hämmästyttävältä, että vain kuuden vuoden aikana, 1645–1651, valmistui kolme erillistä Kuun kartoitusta, joissa kaikissa oli käytössä täysin erilainen nimistö. Kisan voittajaksi selviytynyt Riccioli säilytti van Langrenin kolme kraatteria, eli Endymionin, Pythagoraan ja Langrenuksen. Heveliuksen vuoria ja niemiä Riccioli ei sen sijaan huolinut omaan systeemiinsä, vaan ne palautettiin kartoille myöhempien kartoittajien toimesta. Ricciolin nimistö ei kuitenkaan välittömästi korvannut Heveliuksen systeemiä, vaan myös Heveliuksen nimiä oli pitkään käytössä. Eräät kuututkijat käyttivät molempia nimistöjä rinnatusten. Ja vaikka Heveliuksen nimistö jäikin hiljalleen pois käytöstä, Selenographiaa pidettiin 150 vuotta tärkeimpänä kuutietämyksen lähteenä. Jopa paavi Innocentius X (1574–1655) arvosti luterilaisen Heveliuksen teosta sanoen, että se olisi vertaansa vailla oleva kirja, jollei se olisi kerettiläisen kirjoittama.

Nykyisin van Langrenin ja Heveliuksen Kuun pinnalle sijoittamat nimet ovat tietenkin vain historiallinen kuriositeetti. Kuun pinnanmuodoista voi nauttia kaukoputken ääressä aivan mainiosti ilman mitään tietoa niiden nimistä sen paremmin kuin geologiastakaan. Kuun kartoituksen ja nimistön historia avaa kuitenkin kiinnostavia näkymiä tieteellisen kuututkimuksen varhaisiin vuosikymmeniin, sekä niihin ihmisiin ja heidän ajattelutapoihinsa, jotka olivat keskeisesti vaikuttamassa kuututkimuksen, tähtitieteen ja koko luonnontieteen kehitykseen.

Kuuharrastajalle nimistön varhaishistoria tarjoaa hyvän syyn katsella tarkemmin tavanomaisesta hieman poikkeavia kohteita (Kuvat 11 ja 25). Jos ottaa mukaan kaikki tässä tarinassa mainitut henkilöt Plutarkhoksesta alkaen, riittää monipuolista havaittavaa aivan itäreunalta pohjoiselle libraatiovyöhykkeelle ja länteen Riccioliin saakka. Useimmat kuuhavaitsijat ovat katselleet virallista Grimaldia, mutta harvempi on havainnut Grimaldin törmäysaltaan reunaa, jonka näkyminen on kiinni sopivan loivasta valaistuksesta. Hupia havaitsijoille riittää siis ihanneolosuhteissakin vähintään koko kuunkierron ajaksi.

Kuva 25. Ei täydellinen mutta melko kattava valikoima tässä tarinassa mainittujen varhaisten Kuun kartoittajien ja muiden tarinaan liittyvien tutkijoiden nimikkokraattereita. Jostain syystä William Gilbert joutuu jakamaan kraatterinsa amerikkalaisen geologin, kuu- ja törmäyskraatteritutkimuksen pioneeri Grove Karl Gilbertin (1843–1918) kanssa, vaikka mikään ei estäisi antamasta molemmille omaa kraatteriaan, jollaisen he täysin ansaitsisivat. Thomas Harriotin kraatteri on etäpuolella (33,2°N 114,4°E). Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman.

 

---

[1] Kuun kohteiden virallisessa nimeämisessä tosin oli valtaisa ryöpsähdys vuonna 2006, kun satelliittikraatterien, eli yleensä suuremman kraatterin ympärillä olevien pienempien kraatterien kirjaintunnukset – esimerkiksi Virtanen B, Virtanen C, Virtanen J ja Virtanen Z – saivat virallisen aseman. Tämä nimeämissysteemi oli ollut epävirallisessa käytössä jo 1700-luvulta alkaen, alussa tosin vailla sen suurempaa logiikkaa.

[2] Varsin usein väitetään, että Gassendi oli ainut Keplerin ennustaman ylikulun havaitsija ja siis ensimmäinen, joka ylipäätään näki Merkuriuksen ylikulun. Tosiasiassa Gassendin lisäksi tuon 7.11.1631 tapahtuneen ylikulun havaitsijoita oli ainakin kolme muutakin. Gassendin havainnot kuitenkin olivat merkittävästi tarkempia kuin muiden. Nämä muut olivat Robert A. Hatchin mukaan sveitsiläinen jesuiittamatemaatikko ja tähtitieteilijä Johann Baptist Cysat (n. 1587– 1657), J.-R. Quietan ja tuntematon jesuiitta Ingolstadtissa.

[3] Kuten kreikkalaisista taruista yleensä, myös tästä on lukuisia erilaisia versioita. Esimerkiksi David Bellinghamin Kreikan mytologia -teoksen mukaan Endymion oli Zeuksen pojanpoika, joka perusti Eliksen kaupungin ja oli myös sen kuningas. Selene ihastui Endymionin komeuteen ja he nauttivat lihallisista iloista joka yö luolassa Kuun valossa (ilmeisesti luola ei ollut kovin syvä, tai sitten Selene oli itsevalaiseva). Endymion alkoi kuitenkin iän myötä rupsahtaa, mikä ei Seleneä miellyttänyt. Niinpä hän sitten eräänä yönä kosketti Endymionin silmiä Kuun pisaroilla (mitä ne sitten lienevätkään) ja vaivutti tämän ikiuneen. Tämän version mukaan Selene tyytyi sittemmin vain katselemaan nukkuvaa rakastettuaan.

[4] Koko nimeltään teos oli Selenographia: sive Lunæ descriptio eli ”Selenografia: tai kuvaus Kuusta”.

[5] Maapallon tapauksessa Haemusvuorten sijasta nykyään käytetään nimitystä Balkanvuoret.

[6] Tasapuolisuuden nimissä lienee syytä mainita, että on olemassa myös koulukunta, jonka mukaan Crisiumin altaan itä–länsi-suunnassa venähtänyt muoto johtuu lännestä itään tapahtuneesta loivakulmaisesta törmäyksestä. Tämän ajatuksen mukaan erillistä Crisium Eastin allasta ei ole olemassakaan.

[7] Grimaldin virallinen 173 km:n läpimitta viittaa vain sen keskiosia täyttävän mare-alueen läpimittaan. Kraatterimaisen rengasrakenteen läpimitta puolestaan on noin 234 km, mutta se on itse asiassa kaksirenkaisen törmäysaltaan sisempi rengas eli rengaskohouma. Koko Grimaldin törmäysaltaan läpimitta on noin 460 km, eli tässä mielessä oppilas päihitti opettajansa.

---

Kiitokset Jari Kuulalle havaintopiirrosten käyttöluvista ja seikkailemisesta kuuhistorian ihmeellisessä maailmassa.

---

 

Tämä juttu ilmestyi alkujaan kahdessa osassa huomattavasti vähemmän kuvitettuna, lähinnä alaviitteiden osalta hitusen lyhyempänä ja huonommilla linkeillä varustettuna versiona Ursan Kraatterin reunalta -blogissani. 

---

 

Bloggerin taitto-ominaisuudet ovat nykyisellään niin onnettomat, että kuvia ja vallankaan kuvatekstejä ei enää oikeastaan pysty laittamaan puolikkaalle palstalle. Lopputulos näyttää melkoisen typerältä, mutta minkäs teet.

 

---

Huushollauskommenttina todettakoon vielä, että blogissa tapahtui tällä viikolla lieviä muutoksia. Jo pitkään yskähdellen toimineet vimpaimet, joilla pääsi katsomaan Ursan Taivaanvahdin viimeisimpiä kuu- ja pimennyshavaintoja, sekä Avaruus-foorumin kuukeskustelua, lakkasivat jokin aika sitten toimimasta kokonaan. Sain vasta nyt ne – samoin kuin hajonneen kuunvaihekalenterin – siivottua tuosta sivupalkista pois. Nyt taas kaiken pitäisi toimia. Tämä nettisivujen ja vimpainten hetkellinen ja satunnaisesti toimiva luonne on jotain sellaista, josta en koskaan tule pitämään.