keskiviikko 6. syyskuuta 2023

Auringonpilkut syyskuussa 2023

Viimeisimmät päivitykset 3.10.2023

Saas nähdä, minkä verran nyt syyskuussa enää auringonpilkkuja tulee kuvattua. Tässä nyt kuitenkin sitä silmällä pitäen taas kuukausiketju. Edelleen kuvat on otettu jalustalla olleella Nikon CoolPix P900:lla AstroSolar-suodattimen läpi Äänekoskella, jollei toisin ole mainittu. GIMPillä mm. säätelen kuvien histogrammia sen verran, että fakulatkin erottuvat hieman paremmin.

28.9.2023

Syyskuun viimeiset auringonpilkkukuvat piti ottaa kolmen maissa yläpilvimössön läpi, joten aika töhnäisen näköistä on. Pilkut ja fakulat sinänsä olivat ihan kelvollisia.

28.9.2023 klo 14.56.

 
28.9.2023 klo 14.58.

28.9.2023 klo 15.00.

22.9.2023, Alahärmä

Tuuli hieman täristeli jalustaa kun kuvailin noin klo 13.15, mutta ei se pahemmin haitannut. Pilkkumaisema oli mitä mainioin.

22.9.2023 klo 13.13.

22.9.2023 klo 13.14.

 
Tulipa tämmöistäkin kokeiltua, mutta sen minkä koossa voittaa, häviää tarkkuudessa. 22.9.2023 klo 13.16.

22.9.2023 klo 13.19.

22.9.2023 klo 13.20.

18.9.2023, Alahärmä

Pilvet olivat taas kiusanani kun klo 13.50:n paikkeilla yritin kuvata auringonpilkkuja. Aluksi piti kuvata cirrostratuksen läpi, sitten altocumuluksen. Tämä oli sikäli valitettavaa, että idästä oli tulossa lupaava pilkku ja aiemminkin näkyvissä olleet ryhmät olivat ehkä hieman ryhdistäytyneet.

18.9.2023 klo 13.48.

18.9.2023 klo 13.48.

Ehkä hieman turha kuva, mutta laitetaan nyt kun tuli käsiteltyä. 18.9.2023 klo 13.49.

18.9.2023 klo 13.50.

15.9.2023, Alahärmä

Auringonpilkkuja piti klo 12.45:n tienoilla yrittää kuvata altocumulus-pilvien läpi ja raoista. Kameran automatiikalla oli myös normaalia suurempia ongelmia tarkennuksen kanssa. Tulipahan nyt kuitenkin taas pilkkutilanne joten kuten tallennettua.

15.9.2023 klo 12.48.

15.9.2023 klo 12.47.

15.9.2023 klo 12.49.

14.9.2023, Alahärmä

Tämä auringonpilkkujen kuvaussessio ei alkanut järin kehuttavasti: pudotin aurinkosuodattimen lattialle sillä seurauksella, että AstroSolar-kalvon reunaan tuli repeämä. Paikkasin sen mustalla erkkarilla ja jeesusteipillä, eikä tuo tunnu pahemmin haittaavan. Askarrellessa ja kiroillessa meni kuitenkin aikaa, joten kello oli 14.15:n kieppeillä kun pääsin kuvaamaan. Siinä vaiheessa pilvetkin olivat tietysti ehtineet jo haittaamaan. 

Itse pilkut olivat aika vaatimattomia, enkä kameran läpi sihtaillessani silmilläni erottanut kuin tuon itä- eli vasemman reunan selväpiirteisimmän pilkun. Kuvistakin tuli etenkin pilvien vuoksi vähän tavallista suttuisempia.

14.9.2023 klo 14.12.

14.9.2023 klo 14.13.

14.9.2023 klo 14.17.

9.9.2023

Puoli kolmen maissa iltapäivällä tuuli vähän tärisytti jalustaa, mutta muuten olosuhteissa ei suurta valituksen aihetta ollut. Pilkkujen määrä ja koko oli edelleen ihan kohtuullisella tasolla.

9.9.2023 klo 14.24.

9.9.2023 klo 14.26.

9.9.2023 klo 14.29.

8.9.2023

Pilviä pyöri kahden maissa jonkun verran kiusana, mutta muuten kelissä ei hirveästi ollut moittimista. Pilkkutarjonta oli edelleen ihan jees, muttei edelleenkään yhtä hyvä kuin aiemmin kesällä jossain vaiheessa oli vähän pidemmänkin pätkän.

8.9.2023 klo 14.02.


8.9.2023 klo 14.07.

8.9.2023 klo 14.08.

6.9.2023

Meni vähän yli neljään ennen kuin pääsin Aurinkoa kuvaamaan. Auringon korkeutta isompi kiusa olivat kuitenkin tuulenpuuskat ja stratocumulus-pilvet, jotka vitkalaukaisijan kymmenen sekunnin viiveen aikana usein ehtivät tehdä tuhojaan. Jokunen menettelevä kuva kuitenkin joukkoon mahtui. Pilkkutilanne oli suht OK, ja onneksi idästä (eli Auringon tapauksessa vasemmalta) näyttäsi olevan uutta nähtävää tulossa.

6.9.2023 klo 16.14.

6.9.2023 klo 16.21.

6.9.2023 klo 16.21.

Syyskuu 2023 kuvina

Viimeisimmät päivitykset 2.10.2023

Tässä jälleen tarjolla kuukauden kuukuvia kera satunnaisten kommenttien. Kaikki kuvat ovat taas tietysti Nikon CoolPix P900:lla jalustalta Äänekoskella otettuja ja suht maltillisesti GIMPillä käsiteltyjä, ellei toisin ole mainittu.

28.9.2023

Noin klo 00.15–00.30 stratus-pilvet liikkuivat erittäin vinhasti Kuun edessä. Meikäläinen ei siinä vauhdissa pysynyt oikein perässä, joten kuvat eivät juuri pienten pilviaukkojen kohdille osuneet. Mutta tulipa nyt tallennettua tämäkin tilanne.

Vaihteeksi tämmöinen taidepläjäys. 28.9.2023 klo 00.22.

Pohjoisessa terminaattorilla on suuri ja mahtava Pythagoras (D=145 km). 28.9.2023 klo 00.24.

Tämän pikselimössön rajauskin on taas kerran ihan mitä sattuu... Tämä on esillä vain siksi, että satun pitämään pömppöpohjaisesta Heveliuksesta (D=114 km) kovasti. Juuri sen yläpuolella terminaattorilla kuvan yläreunan tuntumassa on Cavalerius (D=59 km). 28.9.2023 klo 00.27.

26.9.2023, Alahärmä

Kasvava Kuu oli illalla varttia vaille kymmeneltä horisontin tuntumassa juuri ja juuri puiden yläpuolella ja stratocumulus-pilviä pyöri jatkuvasti edessä. Niinpä tuloksena oli vain pari suunnilleen tolkullista kuvaa.

26.9.2023 klo 21.46.

 
26.9.2023 klo 21.48.

9.9.2023

Taivas oli aamulla kuuden jälkeen yllättäen seljennyt, joten ennätin ottaa sinisellä taivaalla kauniisti loistaneesta sirpistä kuvia ennen kuin pilvet vyöryivät taas päälle. Nätti aamu.

Terminaattori oli suurten ja nuorten kraatterien suhteen esteettiseltä kannalta hyvällä kohdalla. Copernicus (D=96 km) ja Bullialdus (D=61 km) ovat nuo meristä kohoavat ja loistavat reunansa yön puolelle ulottavat komeimmat kraatterit. Etelän ylängöillä suurin terminaattorilla oleva kraatteri on Longomontanus (D=146 km). 9.9.2023 klo 06.10. 

Etelän ylänköjä vähän lähemmin mutta suttuisemmin nähtynä. Terminaattorilla Longomontanuksesta (D=146 km) pohjoiseen on Montanari (D=77 km) ja sitten Wilhelm (D=101 km). Etelämpänä ja enemmän päivän puolella on Schneiner (D=110 km). Kuva meni niin omituisen väriseksi, että pistin tämän kokonaan mustavalkoiseksi. Muutenkin käsittely on hieman raskaampaa kuin yleensä. 9.9.2023 klo 06.12.

Keskellä Copernicus. Sinus Iridumin basalttien väri- eli koostumusero muihin Mare Imbriumin basaltteihin verrattunakin erottuu. Myös tämän pistin mustavalkoiseksi ja käsittelin vähän rapsakammin. 9.9.2023 klo 06.15.

Huomattavasti lievemmin käsitelty näkymä 9.9.2023 klo 06.17.

7.9.2023

Keli oli taas aamulla klo 04.20:n kieppeillä erinomainen ja Kuu korkealla. Hetken katselin pikkuputkellakin Kuuta kun ei sitä mahdollisuutta malttanut ihan täysin jättää väliin. Kuvien kannalta ongelma oli, että valotukset olivat säännöllisesti pielessä, joten lopputulos ei näytä hääviltä. Mutta tulipahan nyt ikuistettua tämäkin. Etenkin kaukoputkinäkymässä Apenniinien vuoriston sisäreunan "tuplaus" näkyi tässä valaistuksessa aivan erinomaisesti.

Kun ei mistään kuvasta tullut hyvää, niin laitetaan kaksi huonoa. Nämä piti jopa muuttaa mustavalkokuviksi, kun kaikenmoista häiritsevää väriä oli siellä sun täällä. Vasemmalla klo 04.23 ja oikealla klo 04.33, ja siis 7.9.2023.

 
7.9.2023 klo 04.25.

7.9.2023 klo 04.27.

 

6.9.2023

Kuun vähenevää vaihetta havaitaan huomattavasti vähemmän kuin kasvavaa. Tämä johtuu vain siitä agraariyhteiskunnan perinnöstä, että keskimäärin ihmisten pitää aamuvarhaisella nousta päivän töihin. Vähenevä vaihe nimittäin näkyy parhaimmillaan syksyisellä aamuyön taivaalla. Kasvava vaihe näkyy upeimmin kevätiltoina, jolloin ihmisillä on paremmat mahdollisuudet sitä ihailla. Tietysti asiaan vaikuttaa sekin, että ainakin Pohjois-Euroopassa maalistoukokuussa on keskimäärin huomattavasti selkeämpää kuin syysmarraskuussa. 

Omakaan aikatauluni ei antanut mahdollisuutta varsinaisesti kunnolla havaita Kuuta viime aamuyönä, ainoastaan ottaa siitä nopeat kuvat. Puoli kuuden maissa taivas jo sinersi, mutta Kuu oli korkealla pilvettömällä taivaalla, oli tyyntä ja seeing vaikutti hyvältä. Erityisesti pohjoiset seudut olivat aamulla oikein passelissa valaistuksessa, mutta kuvien tarkempaan kommentointiinkaan ei nyt aika riitä. Kaunis näky tuo joka tapauksessa oli.

6.9.2023 klo 05.33.

6.9.2023 klo 05.35.

6.9.2023 klo 05.36.

Nuo kirkkaimmat kohdat etenkin Copernicuksen alueella menivät vähän härskin näköisiksi, mutta olkoon. 6.9.2023 klo 05.37.

maanantai 28. elokuuta 2023

Päivän kraatteri: Amici

Amici

Syvällä Kuun etäpuolella Korolevin törmäysaltaan lounaispuolella sijaitseva 52-kilometrinen Amici (10,06°S; 172,23°W) on melko erikoinen näky. Amicin ja aivan sen länsipuolella olevan Amici T:n väliin Amicin reunan ja terassivyöhykkeen päälle on kenties syntynyt kaksi(?) tai kolme(?) pienempää ja nektarisen Amicin tavoin aika vanhalta ja hyvin matalalta näyttävää kraatteria (joille ei kuitenkaan ikämäärityksiä ole tehty). Tämän vuoksi Amicin läntinen reuna on venynyt ja terassivyöhyke muokkautunut täysin uuteen uskoon.

Amici on varsin suuri ja vanha kraatteri, jonka länsireuna on venynyt ja muokkautunut pahasti. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy Amici T:n itäreuna. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.
 

Toinen mieleeni juolahtava selitysvaihtoehto Amicin länsireunalle on, että ne painanteet, jotka nyt näyttävät pieniltä vanhoilta ja hieman epämääräisiltä kraattereilta, ovatkin todellisuudessa vain Amici T:n synnyttämiä vyörykerrostumia. Joka tapauksessa Amici näyttää hieman pisaran muotoiselta ja sen länsiosa on ihmeellistä möykkymaastoa. Jonkun pitäisi tutkia tuotakin tarkemmin.

Amicin syvyyden määrittäminen on hivenen hankalaa, kuten vanhempien moukaroitujen kraatterien kohdella usein. Pohjoisreunalta katsellen kraatterin pohja on 3,5 kilometriä alempana, itäkoillisesta taas reilut 4 km. Etelästä mitaten syvyyttä puolestaan ei ole kuin noin 1,1 km, vaikka eteläreunan isohkon kraatterin mitatessa ohittaakin. Länsi on ihan oma lukunsa, mutta Amici T:n reunalta mitaten Amicin pohjalle on korkeussuunnassa matkaa saman verran kuin idässä, eli 4 km.

Kraatterin pohjalla on oikeastaan yllättävänkin kookas keskuskohouma. Se on koillis–lounais-suunnassa noin 12 km pitkä, poikittaissuunnassa taas noin puolet siitä. Nuoremmat törmäykset ovat synnyttäneet keskuskohouman kaakkoisreunaan melkoisia vyörykerrostumia. Korkeutta kohoumalla on suunnilleen 350–500 m.

Satelliittikraattereita Amicilla on seitsemän, äkkiseltään katsellen kiinnostavimpana edellä mainittu Amicin vierustoveri, 38-kilometrinen eratostheeninen Amici T. Nähtäväksi jää, ennätänkö niitä sen kummemmin seuraavan viikon aikana esittelemään. Aika vahvasti eppäilen, vaikka tämä onkin paitsi opettavaista ja pahuksen hauskaa, myös Suurta Päämäärää erinomaisesti palvelevaa (ja tietysti pähkähullua) toimintaa.

Optiikan kehittäjä ja kasvien tutkija Giovanni Amici

Nimensä Amicin kraatteri sai vuonna 1970. Nimi on tuttu ainakin niille tähtiharrastajille, joita kiinnostaa havaintolaitteidensa optiikka. Giovanni Battista Amici oli Modenassa vuonna 1786 syntynyt ja Firenzessä vuonna 1863 kuollut italialainen optiikan suunnittelija ja rakentaja, tähtitietelijä ja kasvitieteilijä. Hänet tunnetaan erityisesti mikroskooppien ja spektroskooppien kehittäjänä, mutta hän paranteli myös kaukoputkia. Esimerkiksi Amicin keksimä niin biologisessa kuin mineralogisessakin mikroskopiassa käytetty öljyimmersiomenetelmä tuli itsellenikin käytännön tasolla tutuksi jo 1990-luvun puolivälissä optista mineralogiaa opiskellessani.

Giovanni Amici sai alkujaan teknisen alan koulutuksen Bolognassa ja tuli Modenan yliopistoon matematiikan professoriksi vuonna 1815. Siellä hän aloitti varsinaiset tähtitieteelliset tutkimuksensa, jotka käsittelivät etenkin Aurinkoa, komeettoja, Jupiteria, Saturnusta ja kaksoistähtiä. Vuonna 1831 hänet nimitettiin Firenzen observatorion johtajaksi.

Tukka hyvin, kaikki hyvin. Giovanni Amici firenzeläisen, etenkin  muotokuvamaalarina kunnostautuneen Michele Gordigianin (1835–1909) ikuistamana vuonna 1874. Kuva: Michele Gordigiani / Wikimedia Commons / Public domain.

 

Tähtitieteen harrastajille tutuin Amicin keksinnöistä on varmasti Amicin kattoprisma. Tavalliset tähtikaukoputket kääntävät kuvan ylösalaisin, mikä useimmiten ei haittaa. Esimerkiksi yksityiskohtaisemmassa Kuun pinnanmuotojen ihailussa se kuitenkin saattaa ärsyttää, jos havaitsemisen tukena käyttää ”oikein päin” olevaa kuukarttaa. Silloin hätiin tulee Amicin kattoprisma, joka kääntää kuvan oikein päin. Tämän vuoksi Suomessa Amicin kattoprisma tunnettiin ainakin takavuosina nimellä kääntöprisma erotuksena kulmaprismasta, joka ei kuvaa käännä oikein päin ja jonka varsinainen tarkoitus on vain tehdä havaitsemisesta huomattavasti mukavampaa katseluasentoa muuttamalla.

Amicin kattoprismaa kuitenkin kutsutaan tähtiharrastuspiireissä usein pelkästään Amicin prismaksi. Asiayhteydestä selviää tietysti, mistä on kyse, mutta periaatteessa tämä on hieman hämäävä käytäntö, koska varsinainen Amicin prisma on ihan eri vekotin ja käytössä spektroskopiassa.

Biologian ja erityisesti kasvitieteen puolella Amici muistetaan mm. ensimmäisenä siitepölyhiukkasten siiteputken havaitsijana (v. 1822). Kasvien hedelmöitymisen tutkimuksen ohella Amici teki merkittäviä havaintoja myös mahlan virtauksesta. Lähes puolet Amicin tieteellisistä julkaisuista käsittelikin kasvitiedettä.

Giovanni Amici oli siis monialainen ja ansioitunut tutkija ja optiikan taitaja. Hienoa on, että hänen nimeään kantaa nyt näyttävä ja mielenkiintoinen kraatteri, sekä seitsemän satelliittikraatteria. Harmillista vain, ettei niitä toistaiseksi voi nähdä muuten kuin luotainkuvista.

sunnuntai 27. elokuuta 2023

Päivän kraatteri: Ameghino

Ameghino

Aikoinaan epävirallisella nimellä Terra Apollonius tunnetulla ylänköalueella Mare Crisiumin ja Mare Fecunditatiksen välissä, Apolloniuksesta lounaaseen ja Sinus Successukseen pienemmän lahden tekevästä Webb P:stä luoteeseen sijaitsee Ameghino (3,30°N; 57,04°E). Se on läpimitaltaan 9 km ja iältään melkoisen nuori eli eratostheeninen. Se on perusnätti maljakraatteri, jonka syvyys on aika tasaisesti 1,8–2 km. Kraatteri on sen verran pieni, että pienellä kiikarilla sitä ei löydä, vaan noin kolmen päivän ikäisestä Kuusta sitä kannattaa etsiä kaukoputkella.

Ameghino on aika tavanomainen nuorehko maljakraatteri. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / T. Öhman.


Geologisesti Ameghinossa ei vaikuttaisi olevan mitään erityisen ihmeellistä. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että Neuvostoliiton Luna 20 -näytteenhakulento laskeutui 21.2.1972 vain noin 15 km Ameghinon luoteispuolelle. Kirjoittelin Luna 20:n näytteistä ja alueen geologian uusista tutkimuksista vastikään Kraatterin reunalta -blogiini, joten tuota juttua ei toimita toistella tällä puolella, vaan jos asia todella kiinnostaa, kannattaa tarina käydä lukaisemassa sieltä.

Florentino Ameghino

Giovanni Battista Fiorino Giuseppe Ameghino (1853–1911), paremmin tunnettu nimellä Florentino Ameghino, syntyi nykyisessä luoteis-Italiassa, silloisessa Sardinian kuningaskunnassa, mutta muutti jo puolentoista vuoden ikäisenä vanhempiensa matkassa Argentiinaan. Erikoista on, että toistasataa vuotta hänen luultiin syntyneen Argentiinassa ja tarkasta syntymäpaikasta ja -ajasta on saatu varmuus vasta viime vuosina.

Florentino Ameghino. Kuva: Wikimedia Commons / Public domain.

Ameghino oli köyhässä työläisperheessä varttunut itseoppinut monipuolinen tutkija, joka tunnetaan erityisesti paleontologina ja ihmisen evoluution tutkijana. Diabeteksen vuoksi turhan lyhyeksi jääneen elämänsä aikana hän keräsi yhden aikansa laajimmista fossiilikokoelmista. Erityisen tärkeitä olivat hänen Etelä-Amerikan varhaisia nisäkkäitä koskeneet tutkimuksensa.

Ameghino teki uransa Argentiinassa, mutta kohdattuaan siellä nuorena tutkijana vastustusta, hän matkusteli Euroopassa vuosina 1878–1881 tutustuen useisiin eurooppalaisiin paleontologeihin. Matkalta tarttui mukaan mm. ranskalainen vaimo, Léontine Poirier

Muodollisen pätevyyden puutteesta huolimatta kiivasluonteisena tunnettu Ameghino toimi mm. yliopistollisen Museo de la Platan paleontologian osaston johtajana, Córdoban kansallisen yliopiston (Universidad Nacional de Córdoba) eläintieteen osaston johtajana ja myöhemmin Buenos Airesissa Museo Argentino de Ciencias Naturales Bernardino Rivadavian johtajana.

Kraatterin nimenvaihdokset

Ensimmäisen nimen nykyisin Ameghinona tunnetulle kraatterille antoi Edmund Neison vuonna 1876. Hänelle se oli Apollonius c, pienellä kirjoitettuna. Blagg ja Müller muuttivat sen Apollonius C:ksi vuonna 1935. He myös totesivat, että Beerin ja Mädlerin Apollonius C oli eri kohde. Mädlerin vuoden 1834 karttaa tutkimalla onkin selvää, että heidän Apollonius C:nsä on Ameghinon länsipuolella oleva soikea painauma. Mutta tarkoittivatko he todella sitä eivätkä vieressä olevaa komeahkoa kraatteria, vai lipsahtiko kirjain vain hieman sivuun? Tuohon lienee mahdotonta saada enää varmaa vastausta.

Nykyisen nimensä Ameghino sai NASAlta vuonna 1974. Se teki ensiesiintymisensä Lunar Topographic Orthophotomap -kartassa LTO62D3 Ameghino, joka perustui vuoden 1971 Apollo 15 -kuviin. Virallisen hyväksyntänsä nimi sai IAU:lta vuonna 1976.