tiistai 27. tammikuuta 2015

B. Ray Hawke

Kuututkimus menetti yhden jättiläisistään B. Ray Hawken lauantaisen (24.1.2015) ennenaikaisen poismenon myötä. Hawke oli paitsi Kuun tutkijana arvostettu, myös erittäin pidetty kollegojensa keskuudessa, mikä tietenkin meriittinä on näistä se merkittävämpi. Tuotteliaan ja pitkän uran tehneen Hawken erikoisalaa olivat Kuun pintaosien koostumusta selvittävä spektroskopia, vulkanismi monissa eri muodoissaan (mukaan lukien laavatunnelien käyttö kuuasemina), ja törmäyskraatterit.

En koskaan kasvotusten tavannut B. Ray Hawkea, vaikka tilaisuuksia tarjoutui. Varsinaista asiaa minulla kun ei hänelle koskaan ollut. Tämä siitäkin huolimatta, että itsekin kulahtaneisiin farkkutakkeihin mieltyneenä arvostin suuresti Hawken klassisen epämuodikasta tapaa pukeutua aina siniseen farkkutakkiin. Tutkimme myös osittain samoja asioita, vaikkakin enimmäkseen noin kolmenkymmenenviiden vuoden aikaerolla. Päädyimme myös molemmat kirjoittajiksi yhteen tällä hetkellä esitarkastuksessa olevaan artikkelikäsikirjoitukseen. Hawke ei valitettavasti tuota, eikä monta muutakaan projektia joissa oli osallisena, ehtinyt koskaan nähdä valmiina.

Itselleni Hawken laajasta tuotannosta tärkein artikkeli oli hänen yhdessä toisen kuututkimuksen merkkimiehen, Jim Headin kanssa vuonna 1977 ”Sinisessä raamatussa” julkaisema ”Impact Melt on Lunar Crater Rims”, jossa Hawke ja Head tutkivat törmäyssulan esiintymistä Kuun kraattereiden reunoilla, ja tähän vaikuttavia tekijöitä. Se oli silloin – ja on edelleen – kattavin aiheesta tehty tutkimus, he kun kävivät läpi 55 kraatteria, läpimitoiltaan neljästä kolmeensataan kilometriin. Vaikka silloinen Kuusta saatavilla ollut korkeusaineisto ei ollut kovin kummoista nykyiseen laser- ja stereokuva-aineistoon verrattuna, Hawke ja Head pystyivät osoittamaan ennen törmäystä alueella vallinneiden pinnanmuotojen olevan törmäyskulman ohella tärkein tekijä sulan jakautumisessa kraatterin reunoille ja niiden ulkopuolelle.

Muutama vuosi sitten vietin aikani perehtyen Kuun kraattereista etenkin Kepleriin, joka tunnetaan yhdestä lähipuolen komeimmista sädejärjestelmistä. Tarkoitukseni oli selvittää Kepleristä suunnilleen kaikki, mitä siitä kohtuullisessa ajassa oli kaukokartoitusmenetelmin selvitettävissä. Eritoten tutkittavana oli törmäyssulan ominaisuudet ja jakautuma sekä se, mitä tämä voi kertoa kraatteroitumisprosessista. Lisäksi tutkin Kepleriä mahdollisena tulevien kuulentojen kohteena – Kepleriä kun oli ehdotettu kohteeksi jo Apollo-lentojen aikoihin. Hawke ja Head eivät Kepleriä olleet tutkimuksiinsa mukaan ottaneet, ja muutenkin pääsin huseeraamaan varsin neitseellisellä kuuperällä.

Hawken ja Headin juttuun toki viittasin artikkeleissamme, sulan jakautumista kraatterien ulkopuolella kun ei kovin moni muu ole tutkinut. Mare-tasangolla sijaitsevassa Keplerissä topografia ei näyttele merkittävää osaa sulan jakautumisessa, ja suurimmat luotainkuvissa näkyvät törmäyssulalampareet olivat aivan ”oikeassa” paikassa törmäyskulmaan ja -suuntaan nähden, eli Keplerin pohjois- ja luoteispuolilla. Topografian ja törmäyskulman tiesin ja muistin aiemmilta lukukerroilta Hawken ja Headin tutkimuksen tärkeimmiksi johtopäätöksiksi, joten siltä osin homma oli selvä, eikä heidän artikkeliaan tullut enää sillä hetkellä kaikilta yksityiskohdiltaan kovin tarkkaan luettua. Olisi pitänyt.

Keplerissä minua pitkään vaivasi täysin ”väärällä” puolella kraatteria sijainnut epämääräinen, käytännössä vain kapeakaistaisessa spektrometrisessä aineistossa näkynyt törmäyssularoiske, jonka läheinen kollegani ja Hawken entinen oppilas George Kramer sai näkyviin Intian Chandrayaan-1 -luotaimen Moon Mineralogy Mapper -spektrometrin mittausaineistosta. Lunar and Planetary Science Conferencessa keväällä 2012 esittelimme ensimmäisiä tuloksia tästä työn spektroskooppisesta osuudesta, ja ehdotimme varsin hankalia hypoteeseja tämän roiskeen alkuperästä. Parempiakaan emme silloisen pomoni David Kringin kanssa keksineet.

Lopulta tästä työn spektrometrisestäkin puolestakin saatiin artikkelikäsikirjoitus valmiiksi, ja hankalat hypoteesit oli syystä jos toisestakin käytännössä mahdottomina hylätty. Järkevimmäksi vaihtoehdoksi muodostui mahdollisuus, jonka mukaan roiske syntyi varsin myöhään kraatterin vastapuolen seinämien sortuessa ja tämän sortuman pruutatessa vielä jähmettymätöntä törmäyssulaa vastapäiselle kraatterin reunanharjalle ja sen ylikin. Kuun alhaisessa painovoimassa tämä tuntui täysin mahdolliselta tapahtumaketjulta. Itse en kuitenkaan olisi ollut valmis panemaan päätäni tästä pantiksi, sillä en muistanut kenenkään koskaan ehdottaneen tällaista minkään muun kraatterin kohdalla. Kraatterien pohjilla ja sisäreunoilla tällaista kyllä tapahtui, mutta siitä ei minulla tai kollegoillani ollut täyttä varmuutta, riittäisikö seinämien sortumisessa potkua ampua sulaa vastapäisen reunan yli.


Moon Mineralogy Mapper -spektrometrin mittausaineistosta tehty monikanavakuva Kepleristä. Törmäyssulakivet näkyvät vihreinä. Kraatterin kaakkoisreunalla näkyvä sularoiske on "väärällä" puolella, koska muut todisteet kertovat törmänneen kappaleen tulleen suunnilleen kaakon suunnalta. Todennäköisin syy sulan päätymiseen kaakkoisreunalle on kraatterin pohjois- ja luoteisreunojen sortuminen kraatterin muokkautumisen loppuvaiheessa. Idean esitti jo B. Ray Hawke yhdessä Jim Headin kanssa vuonna 1977. Kuva: Öhman et al. 2014.
Artikkelin esitarkastusvaiheessa kävi sikäli tuuri, että toinen tuntemattomista tarkastajista oli tosiaankin asiaan perehtynyt tutkija. Usein tällaista onnenpotkua ei osu kohdalla, mitättömän pienestä tutkimusalasta kun on kyse. Tarkastaja ei tyrmännyt roiskehypoteesia, vaan sanoi, että eivätkös jo Hawke ja Head ehdotelleet jotain saman tapaista. Kaivoin Sinisen raamatun esiin, ja sitten nolotti. Siellähän se sanottiin, peräti artikkelin tiivistelmässä, jota ei tietenkään järin tarkkaan ollut tullut luettua sitten monia vuosia aiemmin tapahtuneen ensimmäisen lukukerran, koska ”kyllähän minä tämän artikkelin sisällön tunnen”. Olin täysin unohtanut asian.

Kiitokset siis sille tuntemattomalle esitarkastajalle, joka paitsi esti minua töpeksimästä viittauksissani ja antoi näin aivan oikein kunnian roiskeideasta Hawkelle ja Headille, myös muistutuksellaan antoi uskoa siihen, että jos kerran niin kova tekijämies kuin B. Ray Hawke sanoo, että sortumien roiskima törmäyssula voi lentää kraatterien reunojen yli, niin ehkäpä minäkin voin hyvillä mielin tarjota sitä Keplerin kummallisuuksien selitykseksi. Ja kiitokset etenkin B. Ray Hawkelle pioneerityöstä niin törmäyskraatterien sulan jakautumisen, kuin monen muunkin Kuuta koskevan kiehtovan kysymyksen selvittämisessä. Jälki, jonka hän jätti kuututkimukseen, on valtava. Kevyet mullat!

Lisäys 29.1.2015: Paul Spudis kirjoitti erinomaisen muistokirjoituksen ystävästään B. Ray Hawkesta. Se löytyy täältä.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Toinen töhry

Australialaisen komeetanmetsästäjän Terry Lovejoyn viidettä komeettalöytöä C/2014 Q2 (Lovejoy) on ollut mukava seurailla tammikuun aikana. Se on noussut nopeasti yhä ylemmäksi taivaalla, ja on aluksi samalla myös kirkastunut. Moni on sen Suomessakin jo nähnyt paljaalla silmällä, itse olen katsellut sitä Korkalovaaran valojen keskeltä vain kiikareilla. Nyt komeetta on jo hieman himmenemään päin, mutta vieläkin se on mainio kohde, vaikkei pyrstöä näykään – käytännössä Lovejoy näkyy kiikarilla pienenä sumupallerona.

Mukava puoli tämänkertaisessa Lovejoyssa kirkkauden lisäksi on, että se on ollut helppo löytää Orionin länsipuolelta. Viime päivien aikana Lovejoy on ollut lähellä Härän kirkasta avonaista tähtijoukkoa M45, joka Seulasinakin tunnetaan. Tämä on tietysti tarjonnut asiansa osaaville tähtivalokuvaajille erinomaiset mahdollisuudet huikean kauniiden kuvien ottamiseen.

Jos itsellä ei ole taitoa, intoa, ja laitteistoa hyvien tähtikuvien ottamiseen, voi täydellä syyllä ihmetellä, kannattaako tuolloin edes yrittää. Netistä kun kuitenkin löytää kymmenittäin tyrmäävän kauniita kuvia, niin eikö omien räpsyjen kanssa räpeltäessä vain iske masennus ja alemmuuskompleksi? Tietysti niinkin voi käydä, mutta kuten aiemminkin olen todennut, himmeiden töhryjen näkemisessä on oma viehätyksensä, ja joskus vanhalla pokkarilla otettu kuva voi olla hauska lisä komeetan näkemisen aiheuttamaan riemuun. Pokkarikuvissa on sekin hyvä puoli, että ne eivät ainakaan anna liian ruusuista kuvaa siitä, mitä voi itse omin silmin kuvitella näkevänsä. Ja jos on laillani huomattavasti kiinnostuneempi taivaan visuaalikatselusta kuin valokuvaamisesta, voivat vuosikymmenten saatossa muistikuvat nähdystä ja koetusta hapertua, jolloin pokkarilla otettu mitäänsanomaton kuva voi merkittävästi virkistää muistia.

Lovejoyta kannattaa siis vielä katsella, ja jos siltä tuntuu, myös kuvata, vaikkei osaamista tai kalustoa siihen varsinaisesti löytyisikään. Seuraavaa kertaa ei kannata jäädä odottelemaan, sillä se koittaa ehkäpä noin 8000 vuoden päästä.


Seulasten avoin tähtijoukko (M45) ja komeetta C/2014 Q2 (Lovejoy) kuvattuna Korkalovaarassa 18.1.2015 klo 20.18-20.19. Yläkuvassa valotus 13 s, alakuvassa 15 s. Canon Ixus D70, ISO 400. Ylemmän kuvan oikeassa alakulmassa hieman suurennettu negatiivi epätarkasta Lovejoysta. Photoshopissä säädetty kuvien kirkkautta ja kontrastia. Kuva: T. Öhman

lauantai 17. tammikuuta 2015

Paasselän ikä tarkentui

Savonlinnan ja Rääkkylän välillä sijaitseva noin kymmenkilometrinen Paasselkä on Suomen tuoreempia törmäyskraatterilöytöjä. Se todistettiin törmäyssyntyiseksi Lauri J. Pesosen vetämän ryhmän toimesta vuonna 1999, vaikka jo vuonna 1984 asiaa oli Geologian tutkimuskeskuksessa Seppo Elon johdolla pohdittu paljonkin. Tuolloin törmäyksen todisteita ei kuitenkaan vielä löydetty, ja todennäköisempänä selityksenä pyöreälle järvenselälle ja mm. painovoimaminimille pidettiin graniitti-intruusiota. Itsekin olin mukana Paasselkä-tutkimuksissa jo 2000-luvun alkuvuosina Dima Badjukovin vetämässä työssä, jossa ensimmäistä kertaa hieman yksityiskohtaisemmin tutkittiin Paasselän ja Suvasvesi S:n shokkimetamorfoosia.

Paasselän törmäyskraatteri ja tutkimuksissa käytettyjen impaktiittien löytöpaikka Landsat-kuvassa. Kuva: Schwarz et al. 2015 / Meteoritics & Planetary Science /Wiley.
Ensimmäisen tarkemman tutkimuksen Paasselän törmäyssyntyisistä kivistä teki saksalaislähtöinen, erittäin tuottelias törmäyskraatteritutkija ja vieläpä oikein mukava mies Martin Schmieder vuonna 2009. Näytteet näihin Schmiederin ryhmän Paasselkä-tutkimuksiin toimitti hard core -kraatteriharrastaja Jarmo Moilanen. Schmieder on blogin säännöllisille lukijoille tuttu jo Lappajärven parin vuoden takaisesta ikämäärityksestä. Jo seuraavana vuonna Schmieder ja kumppanit – minäkin siellä joukon jatkona – saivat argon–argon-ikämäärityksellä selville Paasselän iän, suunnilleen 230 miljoonaa vuotta, luultavimmin hieman alle. Paasselkä siis syntyi triaskauden lopulla, jolloin esimerkiksi pterosaurukset lentelivät Maapallon taivaalla.

Niin merkittävä edistysaskel kuin 40Ar/39Ar-ikämääritys olikin, se ei suinkaan ollut täydellinen, mikä toki oli jo tuolloin selvää. Ar/Ar-tuloksia kuvaa selkeimmin ikäspektri, ja jos spektri on ns. kyttyräselkä, antaa analysoitu näyte periaatteessa useampia erilaisia ikiä. Kyttyräselkäspektristäkin voidaan kuitenkin tietyin edellytyksin tulkita varsin luotettavana pidettävä ikä, kuten tehtiin tuossa Paasselän ensimmäisessä ikätutkimuksessa. Sellainen ei silti ole niin vakuuttava kuin tasainen ns. platoo-spektri.

Jo ensimmäisessä Paasselän ikäartikkelissa aivan keskeisenä tekijänä mukana ollut Heidelbergin yliopiston ajoitusspesialisti Winfried Schwarz päättikin aiemmasta, erillisiä sulapartikkeja analysoineesta tutkimuksesta poiketen tällä kertaa rouhaista hieman suuremman palasen yhdestä paksummasta törmäyssulajuonteesta, ja tehdä uuden ikämäärityksen. Tämä kannatti, sillä nyt ikäspektristä tuli nätti platoo, kuten alla oleva spektrien vertailu hyvin kertoo. Artikkeli aiheesta ilmestyy Meteoritics & Planetary Science -lehden tammikuun numerossa.

Paasselän ikäspektrit, vasemmalla uusi platoo-spektri, ja oikealla aiemman tutkimuksen kyttyräselkäspektri. Pystyakselina ikä miljoonissa vuosissa, ja vaaka-akselina eri vaiheissa vapautuneen argon-39:n osuus. Yksityiskohdista ei kannata välittää, ellei satu olemaan Ar/Ar-spesialisti. Kuva: Schwarz et al. 2015 / Meteoritics & Planetary Science / Wiley.
 
Lopullinen johtopäätös ei tästä uudesta tuloksesta mihinkään muuttunut, eli Paasselän ikä on edelleen siellä 230 miljoonan vuoden paikkeilla. Nyt vain ikä on niin luotettava, että sen voi aivan hyvällä omallatunnolla sanoa hieman tarkemminkin: 231,0 ± 1,8 miljoonaa vuotta. No, Ar/Ar-tutkijat ilmoittavat ikiä hieman eri tavoin riippuen laskutavasta, käytetyistä standardeista ja vakioista, sekä virherajojen painotuksista, joten meille tavallisille tallaajille riittää, että Paasselän ikä on noin 231 ± 2 miljoonaa vuotta. Tämä tutkimus siis osoitti alkuperäisen ikämäärityksen olleen oikea ja luotettava spektrin kyttyräselkäisyydestä huolimatta. Uusi tulos on nyt kuitenkin entistä tarkempi ja luotettavampi. Hienoa on, että etenkin saksalaiset jaksavat edelleen tutkia Suomen ainutlaatuisia ja heikosti tunnettuja törmäyskraattereita, vaikka Suomen yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa kraatteritutkimusta ei pidetäkään tarpeellisena.


tiistai 6. tammikuuta 2015

NEO-tietoa pelottelun sijaan

Maapallon lähiavaruudessa pörrää jos jonkinlaista murkulaa. Aika ajoin vähän isommatkin murkulat väistämättä törmäävät Maahan (jos ne väistäisivät, ne eivät törmäisi…). Näistä kappaleista asteroidit muodostavat 99%. Komeetat ovat kuitenkin suuremman keskimääräisen ratanopeutensa, samoin kuin satunnaisempien ja hankalammin määritettävien ratojensa vuoksi monessa mielessä kiusallisempia kappaleita tosielämän törmäyksentorjujien kannalta. NASAn lähiavaruuden kappaleiden (Near-Earth Objects eli NEOt) ohjelman johtaja Donald K. Yeomans kertoo tuoreehkossa kirjassaan Lähiasteroidit ja komeetat näistä kappaleista ja niiden etsimis- ja torjuntamenetelmistä tiiviisti, asiantuntevasti, ja kiinnostavasti. Eikä onneksi maalaile turhia piruja seinille, mitä törmäysuhkaan tulee. Sekin kirjasta käy selville, mitä erilaisilla ”lähiavaruuden kappaleilla” oikeastaan milloinkin tarkoitetaan. Niistä kertoessaan Yeomansilla painopiste on asteroideissa, mikä tietenkin niiden yleisyyden huomioiden onkin järkevää. Vähän enemmän olisin kuitenkin mielelläni lukenut myös komeetoista.

http://www.ursa.fi/yhteiset/kuvat/kirjakauppa/9789525985092k.jpgEtenkin englanniksi löytyy runsaasti kirjallisuutta, jonka perimmäinen tarkoitus on vain rahastaa ihmisten ikiaikaisilla peloilla tappajakomeetoista. Yeomans ei siis tähän halpaan kikkaan sorru, vaan keskittyy asiaan. Kirjansa kymmenessä luvussa hän käy läpi Aurinkokunnan synnyn, asteroidien ja komeettojen alkuperän, ominaisuudet ja radat, etsintäohjelmat ja -menetelmät, törmäysprosessin perusteet, sekä erilaiset mahdolliset torjuntavaihtoehdot hitaista gravitaatiotraktoreista ydinpommeihin, joita tullaan tarvitsemaan, kun jonkin suuremman kappaleen lopulta huomataan olevan törmäyskurssilla Maan kanssa.

On erittäin mukava lukea tekstiä, jonka kirjoittaja todella tuntee asiansa, ja osaa sen myös esittää. Teksti on kautta kirjan sujuvaa ja helppolukuista, mistä tietysti iso kiitos menee alati mainiolle suomentaja Markus Hotakaiselle. Pieni miinus Hotakaiselle tosin tulee esimerkiksi savupanosta tarkoittavan sanan ”heite” käyttämisestä tulivuoresta tai törmäyskraatterista ulos lentävän ”heitteleen” sijaan, mutta ei lukunautinto tuohon kaadu. 

Kuten Ursan kirjoissa yleensäkään, ei tekstissä turhia painovirheitä ole, eikä Yeomans sorru ilmeisiin asiavirheisiin, joten turhautumista tai ylimääräistä ärsytystä ei lukiessa päässyt missään vaiheessa syntymään. Kirjan hakemistotkin ovat varsin mainiot. Lyhyytensä vuoksi Lähiasteroidit ja komeetat jää toki hivenen pintapuoliseksi johdannoksi, mutta toisaalta sellaiseksi se on tarkoitettukin, ja antaa erittäin hyvän pohjan perehtyä aiheeseen tarkemmin. Lähdeluettelo tosin oli hieman heppoinen. Joistakin pienistä puutteistaan huolimatta Lähiasteroidit ja komeetat on kuitenkin erittäin tervetullut teos minimaalisille suomalaisille tietokirjamarkkinoille. Pehmytkantisena kirja on Ursan jäsenhintaan hankittuna suomalaiseksi tietokirjaksi kohtuullisen edullinenkin.


Donald K. Yeomans: Lähiasteroidit ja komeetat – Kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry., 2013, 173 s. Englanninkielinen alkuteos Near-Earth Objects – Finding Them Before They Find Us. Suomentanut Markus Hotakainen.

Arvio:
 


Rare Earth – miksi kaikki ylistys?

Luin tuossa jokin aika sitten University of Washingtonin tutkijoiden Peter D. Wardin ja Donald Brownleen kirjan Rare Earth, josta olin kuullut ja lukenut tutuilta ja tuntemattomilta paljon kehuja. Lisäksi olin lukenut samoilta herroilta heidän myöhemmän kirjansa Planeetta Maan elämä ja kuolema, samoin kuin Wardin yksinään tekemän kirjan Tuntematon elämä. Molemmista pidin, joten odotukset Rare Earthiä kohtaan olivat melkoisen korkealla. Lisäksi, sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, teos oli ilmestyessään 15 vuotta sitten suht kova juttu astrobiologipiireissä, ilmeisesti osittain siksi, että Ward ja Brownlee tohtivat tuoda julki epäromanttisen käsityksensä, joka käy ilmi jo kirjan nimestä: Maapallo on hyvin harvinainen planeetta maailmankaikkeudessa, ja vaikka jonkinlaista eloperäistä limaa voi melko usealtakin planeetalta löytyä, on korkeamman elämän kehittyminen ja säilyminen hengissä äärimmäisen harvinaista.

http://ecx.images-amazon.com/images/I/5119piFW-vL.jpgRare Earth oli jos ei nyt aivan karmaiseva, niin ainakin kirpaiseva pettymys. Toki aihepiiri oli kiinnostava, ja enimmäkseen Ward ja Brownlee kuvailevat etenkin laattatektoniikan ja nestemäisen veden ratkaisevaa merkitystä maankaltaiselle elämällä selkeästi ja kiinnostavasti. Miesten tyyli on vaan pidemmän päälle aivan kammottava, ja kopioitu suoraan amerikkalaisista tv-dokumenteista: jokaisen mainoskatkon jälkeen käytetään viisi minuuttia sen kertaamiseen, mistä ennen mainoksia oli puhe, minkä jälkeen tulee muutama minuutti uutta asiaa. Koko kirja on aivan järkyttävää saman asian jankkaamista. 335-sivuisesta kirjasta olisi saanut ainakin sata sivua pois asiasisällön juuri kärsimättä, mutta samalla luettavuutta merkittävästi parantaen.

Luettavuus onkin kirjan pahin ongelma. Rare Earth vaikuttaa nimittäin olevan yksi niitä tietokirjoja, joita kukaan, tai ainakaan kukaan asiaa vähänkään tunteva ulkopuolinen ei ole lukenut sen jälkeen kun se tekijöiden näppäimistöiltä erkani. Kustannustoimittamisesta ei ole jälkeäkään, jollei sellaiseksi laske hyvää hakemistoa, jollainen minulta saa aina plussaa. En känise siksi, että kirjassa olisi paljon paino- tai asiavirheitä, sillä ei niitä liikaa ole ainakaan niissä asioissa, joista jotain luulen tietäväni, mutta ne jotka siellä ovat, ovatkin sitten varsin hölmöjä. Nimien kanssakin on vaikeata: Ward ja Brownlee mm. nolosti kirjoittavat kollegansa Kevin Zahnlen nimen järjestelmällisesti väärin, ja hauskin moka on ilmeisesti perua Micro$oft Wordin automaattisesta ”korjauksesta”: Tornionjokilaaksossakin seikkaillut Pierre-Simon de Laplace (1749–1827) kulkee kirjassa nimellä Liplike! Asiansa puolesta Rare Earth ansaitsisi siis enemmänkin kehuja, mutta etenkin loppumaton toisto on niin rasittavaa, että se syö kirjan pisteitä rankasti.

Peter D. Ward & Donald Brownlee: Rare Earth – Why Complex Life Is Uncommon in the Universe. Copernicus Books, 2000, 335 s.

Arvio:





P.S. 16.1.2015: Pientä näppihäröilyä korjattu.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Kurja kirja kovista äijistä

Toimittaja Jay Barbreella on tiettävästi tilillään ennätys, jota kukaan ei tule rikkomaan: hän on nähnyt paikan päällä kaikki miehitetyt Mercury-, Gemini-, Apollo-, ja avaruussukkulaohjelman laukaisut. Hurja saldo. Pitkä toimittajan kokemuksensa lisäksi hän on kirjoittanut useampiakin kirjoja Yhdysvaltojen avaruusohjelmasta, mutta noin pitkän uran luultavasti vaatima kirjoitustaito ei kuitenkaan valitettavasti näy hänen Moon Shot -kirjassaan. Se  on nimittäin aika onneton tekele.

Kirja ilmestyi alunperin jo vuonna 1994, mutta itse luin kirjan Kindle-version vuodelta 2011. Kindle-versionkin kirjoittajiksi on mainittu Mercury-ohjelman ensimmäisen ballistisen lennon Freedom 7 -aluksella tehnyt, ja sittemmin Apollo 14:n komentajaksi päätynyt Alan Shepard, ja sydänvaivojen vuoksi vuosiksi hyllytetty mutta astronauttien pomoksi nostettu Deke Slayton, sekä Jay Barbree. Kirja kyllä se on enimmäkseen vain Barbreen tekosia, semminkin kun Shepard kuoli vuonna 1998, ja Slayton jo ennen alkuperäisen ilmestymistä vuonna 1993. Esipuheen kirjoitti itse Neil Armstrong.

Kirjassa häiritsee monikin asia. Välillä äänessä on Barbree, välillä Shepard, välillä Slayton, ja heitä kaikkia kuvataan niin ulkopuolisen kertojan silmin kuin minämuodossakin. Amerikkalaiseen tapaan Barbree keksii sanatarkkoja keskusteluja tilanteisiin, joista ei taatusti ole muistiinpanoja kenelläkään. Asiavirheitä kirjassa on myötähäpeää herättävän paljon. Päähenkilöistä johtuen kirjan painotukset eivät ole oikein missään suhteessa Mercury-, Gemini-, ja Apollo-ohjelmien eri vaiheiden saavutuksiin.

Kirjan rakennekin on omituinen: kesken Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin kuukävelyn Barbree katsoo parhaaksi sijoittaa täysin irrallisen ja epäoleellisen pätkän salaliittoteorioista. Slaytonille avaruuteen pääsy lopulta Apollo–Soyuz-liennytyslennolla kesällä 1975 oli tietenkin yksi elämän merkkipaaluista ja siten sen kohtalaisen pitkä kuvaaminen on paikallaan. Näin ollen olisi luullut, että Barbree olisi antanut Slaytonin laskeutua takaisin Maahan, ja ehkäpä hieman olisi voinut kertoa miesten myöhemmistäkin elämänvaiheista. Kirjan suunnilleen asiallinen osuus kuitenkin päättyy, kun Slayton on vielä kiertoradalla Tom Staffordin ja Vance Brandin kanssa.

Kindle-version loppuun Barbree on vielä naputellut hyökkäyksen presidentti Obaman kiistatta päämäärätöntä ja typerää avaruuspolitiikkaa kohtaan. Tässä kohti heräsi kysymys, olisivatko Shepard ja Slayton, entisiä sotilaita kun olivat, lähteneet mukaan noin tyylittömään vuodatukseen ylintä komentajaansa kohtaan, jos olisivat vielä hengissä? Varmasti itse asiasta he olisivat Barbreen kanssa olleet suunnilleen samoilla linjoilla, enkä epäile, etteivätkö he mielipiteitään olisi entisten kollegojensa tapaan esimerkiksi senaatin kuulemisissa kertoneet, mutta tahdon uskoa, että omia elämäntarinoitaan kartoittavaa kirjaa he eivät olisi halunneet tuolla tavoin päättää.

Toivottavasti kukaan ei tee sitä virhettä, että lukee ainoastaan yhden kirjan NASAn miehitettyjen avaruuslentojen historiasta, ja päätyy tähän puolivillaiseen räpellykseen. Kaiken kaikkiaan Moon Shot on hämmentävän huono kirja, jonka ainoa plussa ovat Shepardin ja Slaytonin omat tarinat ja anekdootit. Itse en ole vielä Neal Thompsonin Shepard-kirjaa Light This Candle, tai Slaytonin ja Michael Cassuttin kirjaa Deke! lukenut, mutta vakaasti kyllä aion, sillä Shepard ja Slayton olivat kovien äijien joukossa niitä kaikkein kovimpia, joten paljon Moon Shotia parempiin kirjoihin heidän elämäntarinoissaan on enemmän kuin tarpeeksi aineksia.


Alan Shepard, Deke Slayton & Jay Barbree: Moon Shot – The Inside Story of America's Apollo Moon Landings. Open Road Integrated Media, 2011.

Arvio: