Apollo-kesän parhaat

Apollo 11:n 50-vuotisjuhlien kunniaksi tänä kesänä ilmestyi jos jonkinlaista tarinaa ja tuotetta Apollo-ohjelmaan liittyen. Seuraavassa jokunen lyhyt poiminta itseäni eniten viehättäneistä Apollon ilmenemismuodoista tältä kesältä.

VB-valokuvakeskus: Man on the Moon – Matka Kuuhun

Kuninkaankatu 14–16, Kuopio, avoinna 31.5.–1.9.2019 ma–su klo 12–18. 

Ristö Löfin kuratoima Man on the Moon – Matka Kuuhun oli Kuopion maineikkaan VB-valokuvakeskuksen tämän kesän päänäyttely. Tätä kirjoittaessani näyttely on vielä jokusen päivän auki, joten nyt hippulat vinkumaan, mikäli tuo on vielä näkemättä. Esillä on reilut 60 laadukasta vedosta Apollo-kuvista lentojen eri vaiheista, mukaan lukien koulutusjaksot. Mukana ovat välttämättömimmät kuvaklassikot, mutta myös huomattavasti harvemmin esillä olleita kuvia.

Näyttely on toteutettu tyylikkäästi, sillä ensin astutaan 60-luvun lopun suomalaiseen olohuoneeseen, jossa voi lukea sanomalehtien juttuja Apollo 11:n lennosta, ja katsella telkkarista (käydessäni pätkineitä) videoita lennon vaiheista. Upea osa suomalaista Apollo-nostalgiaa oli aito ja alkuperäinen kuukartta, jota käytettiin Ylen Kuustudiossa. Näyttelyn lopuksi pääsi katsomaan myös varsin laadukasta kopiota Georges Méliès'n klassisesta mykkäelokuvasta Le Voyage dans la Lune vuodelta 1902.

Ainoa seikka, jota itse jäin näyttelystä kaipaamaan, oli näyttelyoppaassa lause tai pari enemmän esimerkiksi siitä, mitä kullakin lennolla saavutettiin. Ylipäätään taustoitusta olisi saanut olla hivenen enemmän, sillä nyt aiheeseen ennestään perehtymättömälle kävijälle homma saattaa jäädä hivenen hajanaiseksi. Oppaassa on kuvaa kohti yleensä pari virkettä (suomeksi ja englanniksi), joten varsinaista infoähkyä ei olisi tullut, jos kuvista olisi pikkuisen enemmän kerrottu. Mutta tämä on hyvin pieni puute muutoin aivan erinomaisessa näyttelyssä.

Arvio: ****+  

Itselleni vaikuttavin yksittäinen kohde VB-valokuvakeskuksen Matka Kuuhun -näyttelyssä oli Ylen Kuustudiossa käytetty kartta. Kartan omistaa nykyisin Kari Jaakkola. Kuva: T. Öhman.

VB-valokuvakeskuksen Matka Kuuhun -näyttelyssä pääsi myös elokuviin, eli tyylikkäästi toteutetussa pienoiselokuvateatterissa pyöri Georges Méliès'n elokuva Le Voyage dans la Lune vuodelta 1902. Kuva: T. Öhman.

Todd Douglas Miller: Apollo 11. CNN Films, 2019.

Tätä valikoiduissa elokuvateattereissa vielä tälläkin hetkellä esitettävää dokumenttia ovat kehuneet kaikki, jopa sellaisetkin, jotka eivät ole yleensä innostuneita avaruuslennoista. Ja ihan syystä. Todd Douglas Millerin ohjaama ja tuottama leffa on harvinaisen kaunis ja vaikuttava. Siinä ei ole oikeastaan mitään ylimääräistä, sillä kaikki perustuu aitoon aikoinaan kuvattuun ja äänitettyyn aineistoon. Tekijät löysivät elokuvan taustatöitä tehdessään runsaasti filmi- ja ääninauhoja, jotka olivat sinänsä hyvin säilytettyjä, mutta unohdettuja. Filmit on restauroitu silmiä hivelevään kuntoon, joten Apollo 11:n lento ei ole heinäkuun 1969 jälkeen koskaan näyttänyt näin hyvältä.

Jos oikein etsimällä etsii pientä moitittavaa, voi jotakuta häiritä muutamissa kohtauksissa melko vahvasti etualalle nouseva 60-luvun syntetisaattoreilla tehty retromusiikki. Ja Kuussa ja sen kiertoradalla olisi ehkä omasta mielestäni voitu elokuvassa viettää hivenen pidempäänkin. Mutta yhtä kaikki, kyseessä on aivan poikkeuksellisen hieno elokuvakokemus, joka jaetun ruudun tekniikan runsaan käytön vuoksi kannattaa käydä katsomassa niin isolla kankaalla kuin suinkin vain mahdollista on.

Arvio: *****

Rick Houston & Milt Heflin: Go, Flight! The Unsung Heroes of Mission Control, 1965–1992. University of Nebraska Press, 2015.

David Fairhead: Mission Control – The Unsung Heroes of Apollo. Haviland Digital, 2017.

Apollo-muisteluksissa pääosan saavat ymmärrettävästi yleensä astronautit ja ehkä lennonjohtaja Gene Kranz. Lennonjohtajien (Kranz ei ollut ensimmäinen eikä ainoa – ensimmäisen oli juuri Apollo 11:n laskeutumisen vuosipäivän jälkeen 22.7.2019 kuollut Chris Kraft, jonka mukaan Johnsonin avaruuskeskuksen lennonjohtorakennus on nimetty) alaisuudessa työskenteli suuri joukko nuoria ja lahjakkaita lennonneuvojia (käytetään nyt tuota suomalaista ilmailutermiä, kun en parempaankaan käännöstä flight controllerille keksi). Heidän tarinoihinsa keskittyy Rick Houstonin ja itsekin Apollo-aikaan miehistöjen merestä noukkimisesta vastannut ja myöhemmin lennonjohtajana toimineen Milt Heflinin nelisen vuotta sitten ilmestynyt kirja Go, Flight! Kirja antaa inhimillisestä näkökulmasta kattavimman käsityksen lennonjohdon toiminnasta Apollo-aikakaudella.

Mikäli kirja olisikin päättynyt Apollo-lentoihin, olisi siitä jäänyt vielä parempi mieli. Nyt viimeiset Apollo-lennot jäivät varsin pintapuolisen esittelyn varaan, vallankin verrattuna hyvinkin yksityiskohtaisesti läpikäytyihin aiempiin Apollo- ja Gemini-lentoihin. Apollo-aikakauden jälkimaininkeja edustaneet vuosien 1973 ja 1974 Skylab-lennot, samoin kuin Apollo–Sojuz -liennytyslento vuonna 1975 sivuutetaan kirjassa täysin. Niiden sijaan kirjan lopussa käydään hajanaisesti ja lyhyesti läpi sukkulalentoja vuoteen 1992 saakka, jolloin lennonjohto siirtyi uusiin tiloihin. Tämä tuntuu melkoisen turhalta.

Kirjan pohjalta tehtiin kuitenkin elokuva Mission Control, jossa ei tätä ongelmaa ole, sillä alaotsikkonsa mukaisesti se keskittyy Apollo-lentoihin. Elokuvan ohjaaja David Fairhead on myös tänä kesänä ilmestyneen Armstrong-dokumentin takana, mutta kun sitä en ole nähnyt, ei siitä vielä sen enempää. Leikkaajan ominaisuudessa hän on Apollo-faneille tuttu mies, sillä hän on ollut tekemässä mm. loistavaa Gene Cernan -dokkaria The Last Man on the Moon, yhtä lailla erinomaista Moon Machines -sarjaa, samoin kuin koskettavaa In the Shadow of the Moon -astronauttidokumenttia.

Mission Control on upea kunnianosoitus niille yleensä maaseudun ja pikkukaupunkien miehille (lennonvarmistajat nyt vain sattuivat tuohon aikaan olemaan lähes poikkeuksetta miehiä), jotka olivat aivan keskeisessä osassa Yhdysvaltain miehitetyn avaruusohjelman ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Olikin enemmän kuin paikallaan, että astronauttien ja tekniikan lisäksi  saatavilla on kaunis kuvaus lennonjohdon ja sen henkilökunnan toiminnasta NASAn kultakaudella.
 
Kumpikaan NASAn lennonjohdon ihmishistorian versioista ei siis varsinaisesti ollut osa tämän kesän Apollo-älämölöä. Itse kuitenkin katselin leffan keväällä ja luin kirjan nyt kesällä, joten menköön nyt tässä samalla.

Arviot:
Go, Flight!: ****
Mission Control: *****

Kevin Fong: 13 Minutes to the Moon. BBC World Service, 2019.

Telkkaristakin tutun Kevin Fongin toimittama 13 Minutes to the Moon -podcast on yksi ehdottomista Apollo-suosikeistani missään muodossa, ikinä. Taustalla on BBC World Servicen massiivinen tuotantokoneisto, ja sen huomaa. Sarjan kiitettävän eeppisen tunnusmusiikin tekijäksikin hommattiin elokuvamusiikin mestari Hans Zimmer. Suurin osa kahdestatoista jaksosta on noin 45-minuuttisia, joten asiaa ja kiehtovia haastateltavia hyvin monilta Apollo-ohjelman osa-alueilta riittää. Tuoreiden haastattelujen lisäksi sarjassa käytetään runsaasti NASAn arkistomateriaaleja.

Nimensä sarja otti Apollo 11:n 13 minuuttia kestäneestä laskeutumisesta (ns. powered descent) Kuun kiertodalta Mare Tranquillitatiksen pinnalle. Laskeutumisen vaiheet käydäänkin sarjassa poikkeuksellisen seikkaperäisesti läpi. Jos siis haluaa todella tietää, mitä esimerkiksi Apollo 11-dokumentissa tapahtuu, kannattaa ensiksi kuunnella läpi 13 Minutes to the Moon.

Sarjan pitäisi olla BBC:n verkkosivuilla tarjolla pitkään, mutta mistäpä näistä koskaan tietää, vallankin näin Brexitin aikana. Niinpä mahdollisuus ladata jaksot mp3-tiedostoina on hyvinkin harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Sarjan kotisivuilla on myös runsaasti täydentävää aineistoa, joten homma on hoidettu kaikin puolin viimeisen päälle.

Arvio: *****

Jari Mäkinen: He valloittivat Kuun. YLE, 2019.

Kun podcasteista puhutaan, pitää ilman muuta mainita myös tiedetoimittaja Jari Mäkisen maanmainio He valloittivat Kuun -sarja. Siinä Mäkinen matkustelee ympäri Yhdysvaltoja käyden kaikissa Apollo-ohjelman keskeisimmissä tapahtumapaikoissa, ja juttelee mukavia Apollo-ohjelmassa mukana olleiden tai sitä hyvin tuntevien ihmisten kanssa. Oli erittäin virkistävää kuulla vaihteeksi myös ruohonjuuritason Apollo-veteraanien muisteluksia. Sarjan kuusi parikymmenminuuttista jaksoa ovat Yle Areenassa kuunneltavissa tiettävästi hyvinkin pitkään. Jaksot ovat myös tarjolla mp3-tiedostoina. Ilman BBC:n kaltaista massiivista panostustakin voi siis tehdä erittäin viihdyttävän ja opettavaisen podcast-sarjan.


Arvio: ****+

Robert Stone: Chasing the Moon (Kuun valloittajat). PBS, 2019.

Yle toi Apolloa esille erinomaisesti myös television puolella. Robert Stonen PBS:lle tekemä viisituntinen Chasing the Moon on Apollo-dokumenttien ylhäisintä aatelia. Viiteen tuntiin
(ei siis kuuteen, kuten amerikkalaiset mainostavat) mahtuu erittäin paljon asiaa ja kiinnostavia ihmisiä, joita ei yleensä tv:ssä pääse näkemään tai kuulemaan. Alkuperäismuodossaan sarja oli kolmiosainen, mutta Yle esitti sen kuudessa osassa. Se on kuitenkin hyvin vähäinen haitta. Tämä sarja pitää ehdottomasti jokaisen Apollo-fanin hankkia, kunhan DVD-versio tulee tarjolle.

Syytä on myös tuoda esille se, että samasta aiheesta löytyy kirjakin, Robert Stonen yhdessä Alan Andresin kanssa kirjoittama Chasing the Moon. Chasing the Moonin Twitter-tili on myös erittäin informatiivinen (silläpä sen tuohon sivupalkkiin taannoin pistinkin). Kirja on kyllä hyllyssäni ja silmäilyn perusteella se vaikuttaa kertakaikkisen oivalliselta, mutta lukemaan en ole sitä vielä ennättänyt. Palataan siihen ehkä joskus, jos taas saan otettua arvostelujen tekemisen ohjelmaani.

Arvio: *****

Myös amerikkalaisten tiedelehtien heinäkuun numeroissa ilmestyi erinomaisia artikkeleja, painottuen luonnollisesti Apollo-ohjelman tieteelliseen antiin. Siihen ei oikeastaan yksikään yllä mainitsemani Apollo-tarinan inkarnaatio puuttunut, sillä niissä keskityttiin ymmärrettävästi lähinnä Apollon inhimilliseen ja osittain poliittiseen puoleen. Apollo 11:n osalta kirjoittelin kuitenkin tieteellisistä tuloksista jo aiemmin, mutta koko ohjelman tieteellisen annin tiivistäminen olisikin sitten jo ihan oma tarinansa. Kuva: T. Öhman.

Meriasiaa vuosikirjassa

Nostetaanpa taas vaihteeksi kissan häntää...

Ursan Tähdet-vuosikirja on jokaisen tähtitaivaan ja -tieteen omakohtaisesta kokemisesta kiinnostuneen suomalaisen kannalta vuoden tärkein hankinta. Tietokoneista ja älyhärpäkkeistä huolimatta mistään ei löydy yhtä helposti ja kätevästi perushavaitsemisen kannalta välttämättömiä tietoja kuin vuosikirjasta.

Vuosikirjassa on myös jo useamman vuoden ajan ollut mukana artikkeli tai artikkeleita ja enemmän tai vähemmän selkeä teema, joka on näkynyt kuukausikatsauksissakin. Vuosikirjan pitkäaikainen toimittaja ja hyvin pitkäaikainen tähtiharrastusaktiivi Veikko Mäkelä kyseli keväällä, josko ensi vuoden teemaksi otettaisiin Kuun meret. Minua ei ollut järin vaikea taivutella hankkeeseen mukaan. Niinpä uutukaisesta Tähdet 2017 -vuosikirjasta löytyy kirjoittamani kuusisivuinen yleistajuinen artikkeli Kuun meristä. Lisäksi kahdessatoista kuukausikatsauksessa on toisen Ursan vakiokasvon eli Olli Mannerin, minun ja Jari Kuulan tekemät pienoisartikkelit, joissa käydään läpi 15 Kuun merialuetta.

Tietenkin vuosikirjassa on paljon muutakin hyödyllistä asiaa Kuusta, kuten päivittäiset vaiheet, päivittäiset Kuun nousu- ja laskuajat kolmelle eri horisontille, tiedot kapeista kuunsirpeistä, sekä tietenkin tiedot ensi vuoden pimennyksistä. Kaikki siis tarpeellista tavaraa kuuhulluille. Tähdet 2017 löytyy Ursan kirjakaupasta jäsenille hyvin kilpailukykyiseen 12 €:n hintaan, eikä normaali 16 €:n hintakaan paha ole. Kannattaa ostaa pois.

Karttunen Hannu, Manner Olli, Mäkelä Veikko & Suhonen Matti (toim.): Tähdet 2017. Ursan vuosikirja. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry., 154 s.

Ikuisesti nuori John Young

1960-luvun astronautit on totuttu näkemään yhdestä puusta veistettyinä äärimmäisen kilpailuhenkisinä kovanaamoina. Totuus on onneksi huomattavasti monivivahteisempi, ja joukossa oli varsin erilaisia persoonia. Tämä käy parhaiten ilmi astronauttien (oma)elämänkertoja lukemalla. Yksi tuoreimmista on vuonna 2012 ilmestynyt Forever Young, joka esittelee astronauttien yhden ääripään.

Eilen torstaina 24.9.2015 85-vuotispäiviään viettänyt John Young on yksi niistä avaruuslentojen varhaisvuosien astronauteista, jotka keskittyivät astronauttiurallaan lähes vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ehkä tästä syystä Young ei yleensä ole ensimmäisten joukossa, jos avaruuslennoista kiinnostuneita pyydetään luettelemaan suosikkiastronauttejaan. Hänen avaruuslentouransa on kuitenkin kiistatta kaikkien aikojen komein, ja Mercury-aluksia lukuun ottamatta NASAlla ei ole edelleenkään avaruusalustyyppiä, jota John Young ei olisi lentänyt. Hänen avaruuslentouransa siis kattoi niin Gemini-, Apollo- kuin avaruussukkula-aikakaudetkin. Gemini 3:lla eli Molly Brownilla Young oli Gus Grissomin aisaparina, ja Gemini X:llä¹ Michael Collinsin komentajana. STS-1 Columbialla hän oli Bob Crippenin komentajana, ja STS-9:llä jälleen Columbiaa komentamassa. Geminin ja sukkulan välissä Apollo-ohjelmassa hän oli sekä komentomodulin pilotti (Apollo 10) että lennon komentaja (Apollo 16).

Avaruusintoilijoilla on usein tapana laskeskella, kuka teki mitäkin ensimmäisenä. Youngin kohdalla noitakin saavutuksia riittää: Ensimmäinen toisesta astronauttiryhmästä (”The New Nine”) lentämään päässyt, ensimmäinen miehitetyllä lennolla tehty radanmuutos (Gemini 3), ensimmäinen avaruuteen salakuljetettu voileipä (Gemini 3), ensimmäinen telakointi (Gemini X:n Agena) ja kohtaaminen (Gemini VIII:n Agena) eri aluksiin, ensimmäinen ihminen yksinään täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta Kuun takana (Apollo 10), ensimmäinen ja ainoa laskeutuminen Kuun ylängöille (Apollo 16), ensimmäinen sukkulalento (STS-1), ja ensimmäinen sukkulaohjelman tiedelento (STS-9 eli Spacelab-1). Eriasteisia korkeus- (Gemini X) ja edelleen voimassa olevia nopeusennätyksiäkin (Apollo 10) Youngin meriittilistaan mahtuu. Hän oli NASAn astronauttina ällistyttävät 42 vuotta toimien muun muassa astronauttiosaston päällikkönä, ja toisin kuin useimmat muut aikalaisensa, hän asuu edelleen Johnson Space Centerin naapurissa El Lagossa, Houstonissa. Aktiivilentämisen ohella Young toimi koko uransa väsymättä miehitettyjen avaruuslentojen turvallisuuden parantamiseksi – seikka, jota hän kirjassaan ehkä lukijan kannalta liiankin pitkään ja hartaasti tuo esille.

Youngin yhdessä avaruushistorioitsija, professori James R. Hansenin kanssa kirjoittamasta elämänkerrasta on turha etsiä paljastuksia kollegoista, tai hänen oman yksityiselämänsä repostelua. Kuvaavaa on, että omaa NASA-aikaansa edeltänyttä menestyksekästä hävittäjä- ja koelentäjäuraansa käsittelevässä luvussa Young hairahtuu kertomaan vaimonsa Barbara Whiten kohtaamisesta, seurustelusta ja häistä. Tähän kaikkeen Young haaskaa peräti kolme riviä, ennen kuin päästään taas asiaan.

Tässä mielessä kirja muistuttaa hyvin paljon Hansenin aikaisempaa, kuivakkaa Neil Armstrong -elämänkertaa First Man. Tämä tietysti johtuu pitkälti siitä, että Armstrong ja Young olivat ihmisinä hyvin toistensa kaltaisia – huomattavasti analyyttisempiä ja syrjäänvetäytyvämpiä  insinöörityyppejä kuin vaikkapa räiskyvät Wally Schirra tai Pete Conrad. Kaksi Hansenin kirjaa lukeneena en tosin voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että Hansen on historioitsijana erinomaisen tarkka, mutta tarinankertojana pahimmillaan melkoisen puuduttava.

Yksi kirjan kiintoisimmista luvuista on epilogi ”When worlds collide”. Siinä Young laukoo varsin suorasukaisesti mielipiteensä nyky-NASAn päämäärättömyydestä, Kuuhun palaamisen välttämättömyydestä, sekä asteroidien muodostaman törmäysuhkan kartoittamisesta. Youngin tietoisuus asteroiditörmäyksistä ja niiden vaikutuksista ei olekaan mikään ihme. Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle, jota pidettiin vulkaanisen toiminnan synnyttämänä. Geologeilla oli aluksi vaikeuksia uskoa Youngia ja Charlie Dukea, kun he raportoivat näkevänsä pelkkiä vanhoilta vaikuttaneita breksioita eivätkä lainkaan nuoria vulkaanisia kiviä. Lopulta geologit joutuivat myöntämään olleensa täysin väärässä: Descartesin ylängöt ovat ikivanhaa Nectariksen altaan heittelettä, eikä nuoresta vulkanismista ole alueella jälkeäkään. Tämä oli yksi koko Apollo-ohjelman käänteentekevimpiä löytöjä, ja sai Apollo 16:n komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn lausahtamaan legendaarisesti: ”Well, it’s back to the drawing boards, or wherever geologists go.”

Esipuheen kirjaan on kirjoittanut Mike Collins. Vähintäänkin omituista huolimattomuutta, tai sitten vain hämmentävää astronauttihuumoria, on Collinsin jo ensimmäisessä kappaleessaan esittämä väite, jonka mukaan Young olisi ollut Apollo 15:n komentaja. Muuten kirjassa ilmiselviä munauksia on hyvin niukalti. Myös kattava hakemisto ansaitsee kehuja. Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin kiehtova lisä miehitettyjen avaruuslentojen historiaan, ja antaa hyvän kuvan täysin ainutlaatuisen astronautin urasta, joskaan ei välttämättä itse ihmisestä.

Arvio:

 

John W. Young & James R. Hansen, 2012. Forever Young – A Life of Adventure in Air and Space. University Press of Florida, 415 pp.

 
¹Omituista sinänsä, mutta Gemini X oli vuosikaudet esillä erinomaisessa Norjan Tekniikan Museossa Oslossa, jossa itsekin kävin sitä aikoinaan ihastelemassa. Nyttemmin sitä pitäisi mennä katsomaan Kansasiin asti keskelle ei-mitään. Todettakoon tässä myös, että Gemini-lentojen numerointitapa todellakin vaihtui, eli aluksi käytettiin arabialaisia numeroita, ja myöhemmin roomalaisia. Roomalaisia numeroita NASA ei sittemmin ainakaan miehitetyissä lennoissa ole käyttänyt.

Kelpo opas Kuusta – mutta vain muutamaksi kerraksi

Uuden Kuuta käsittelevän kirjan ilmestyminen suomeksi on aina melkoinen kulttuuritapaus. Niinpä suunnilleen heti, kun olin alati mainiosta Tähdet ja Avaruus -lehdestä nähnyt arvostelun Lambert Spixin Kuuoppaasta, piti se käydä itsellenikin ostamassa*. Hankintaa puolsi sekin, ettei 12,90 € ollut liian paha hinta. Sivuja oppaassa tosin on vain 28, eli sivua kohti hinta on mitä melkoisin.

Itselleni ei tule mieleen sitten vuoden 1988 ja Ursan Tähtitieteen harrastajan käsikirja 4:n ainuttakaan suomenkielistä Kuun havaitsemiseen keskittynyttä opasta. Oli siis aikakin, että edes jonkinlaista opastusta Kuusta kiinnostuneillekin on suomeksi tarjolla. THK4 ja Spixin Kuuopas tosin on tarkoitettu aivan eri kohderyhmille, eli kyseessä on lähinnä valikoiman laajennus, eikä jo vuosia sitten loppuunmyydyn THK4:n käsittelemien asioiden päivitys.

Kuuoppaassa on paljon kehuttavaa. Ensimmäisenä huomionarvoisena seikkana on syytä todeta, että kirjaa on todellakin mietitty, ja se on oikeasti tarkoitettu käytännön havaitsemiseen: opas on pieni (eli vaaka-A5), siinä on hyvä kierreselkä, ja sivut eivät ole ohutta paperia vaan hyvin jämäkästi laminoidut. Saksalainen painojälki on myös laadukasta. Näistä ominaisuuksista voisi monikin eri alojen ”havainto-opas” ottaa oppia.

Kuuopas alkaa Kuun vaiheiden ja pinnanmuotojen tiiviillä yleisesittelyllä. Oppaan ydinosan muodostavat 13 karttaa, jotka kuvaavat terminaattorin etenemistä Kuun lähipuolen yli parin päivän välein. Kartoille on merkitty liki 58 pinnanmuotoa, eli lähinnä meret, selväpiirteisimmät kraatterit, sekä huomattavimmat vuoristot. Näistä kohteista on myös lyhyet esittelytekstit oppaan loppupuolella. Niin kartoissa kuin teksteissäkään ei yleensä ole kovin paljon moittimista.

Suurin oppaan ongelma on, ettei siinä nimettyjä kohteita tosiaankaan ole kuin 58. Paljain silmin havaitsemiseen tämä riittää, mutta jo pienellä kiikarilla etenkin kraattereita näkyy helposti moninkertainen määrä. Testasin opasta pariin kertaan käytännössä, ja esimerkiksi kartan 9 (5. yö täysikuun jälkeen) kolmisenkymmentä kohdetta oli käyty vanhalla 10x25-kiikarilla läpi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, jo kymmenessä minuutissa. Opas mainostaa soveltuvansa pienellä kaukoputkella havaitseville, mutta siihen tarkoitukseen se on käytännössä hyödytön. Aivan aloittelijalle paljain silmin havaitsemiseen, sekä muutamille ensimmäisille kiikarivilkaisuille Kuuopasta voi suositella, mutta sen pidemmälle sillä ei siis pärjää. Samalla rahalla saa esimerkiksi Sky & Telescopen Moon Mapin, jossa on 280 nimettyä kohdetta, ja sitä voi enemmänkin Kuuta havainnut käyttää erinomaisena yleiskarttana loppuikänsä. Kuuopas on toisin sanoen kiva, mutta hieman turha teos.

Kohteiden nimet on oppaassa annettu suomennoksina, ja siitä voi olla ainakin kahta mieltä. Itse en siitä pidä, koska vain planeettojen (ja ehkä Galilein kuiden) nimet ovat suomeksi vakiintuneita; kaikista muista planetaarista kohteista pitäisi minusta käyttää IAU:n virallisia nimiä. Tekstit ja suomennos ovat yleensä suht asiallisia, mutta huolellisella oikoluvulla olisi jälleen kerran korjattu paljon. Klassinen ongelma, eli törmäysaltaan ja sitä paljon möhemmin täyttämään tulleen meren suhde, on useimmiten oppaassa osattu välttää, mutta Mare Nectariksen (Nektarimeri) esittelytekstin kohdalla meri ja allas menevät sekaisin. Tämä on valitettavaa, sillä Nectariksen altaan päärenkaan eli Rupes Altain (oppaassa vanhalla nimellään Altaivuoret) kohdalla asia on (tuurillaan?) ihan oikein selitetty.

Mare Nubium (Pilvien meri) on kirjan karttoihin merkitty, mutta lopussa olevasta suomi–latina-taulukosta sitä on turha etsiä. Kohteiden esittelysivuilta taas on hieman työlästä etsiä haluamaansa kohdetta, sillä vaikka siinä nähdäkseni noudatetaan aakkojärjestystä, järjestys ei kuitenkaan ole suomalaisten nimien mukainen, vaan alkuteoksen mukaisesti saksalaisten nimien mukainen. Niinpä esimerkiksi Rupes Recta, eli suomalaisittain Suora valli, löytyy Gassendin ja Grimaldin välistä, koska se saksaksi sattuu olemaan Gerade Furche. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia, mutta onneksi lopussa olevan kohdehakemiston numerointi on ainakin enimmäkseen oikein.

Yksi minua monissa näkemissäni kuuoppaissa ihmetyttävä seikka on, kuinka innokkaita kirjoittajat ovat yhä edelleen käyttämään 1700–1800-lukulaista kraattereiden ulkomuodon luokittelua vallitasankoihin, rengasvuoriin, kraattereihin, ja pikkukraattereihin. Tietämys on kuitenkin hieman lisääntynyt vuosisatojen saatossa, joten kohteita voisi kuvailla geologisemminkin. Tämä on oleellista etenkin siksi, että kukin luokka saattaa sisältää monenlaisia kohteita, eikä näin ollen luokitus vaikkapa rengasvuoreksi kerro kohteesta paljoakaan. Vaan ehkäpä Spixin lisäksi joku jossain näitä vanhoja luokituksia vielä käyttää. Paikoitellen hivenen ihmetystä herättää myös Spixin rajanveto paljain silmin havaittaviin kohteisiin: esimerkiksi Mare Humorum kuuluu hänellä jo kiikarikohteisiin.

Suurissa puitteissa Kuuoppaan ongelmat ovat kuitenkin kohtalaisen harmittomia. Hienointa oppaassa on, että se ylipäätään on suomennettu, ja että tekijä on miettinyt kirjansa olemusta todellisen käyttäjän kannalta. Harmi vain, että pitkää iloa tästä sinänsä mukavasta oppaasta ei vasta-alkajallekaan ole. Lähinnä tämä toiminee kiinnostuksen nostattajana.

Arvio:

Lambert Spix: Kuuopas – Kuun meret, kraatterit ja vuoristot. Karttakeskus, 2014, 28 s., ovh. 12,90 €, suomentanut Eeva Mäkelä. 

*Huom: Kirjan löytää halvemmalla mm. CDONilta ja Adlibrikseltä.

NEO-tietoa pelottelun sijaan

Maapallon lähiavaruudessa pörrää jos jonkinlaista murkulaa. Aika ajoin vähän isommatkin murkulat väistämättä törmäävät Maahan (jos ne väistäisivät, ne eivät törmäisi…). Näistä kappaleista asteroidit muodostavat 99%. Komeetat ovat kuitenkin suuremman keskimääräisen ratanopeutensa, samoin kuin satunnaisempien ja hankalammin määritettävien ratojensa vuoksi monessa mielessä kiusallisempia kappaleita tosielämän törmäyksentorjujien kannalta. NASAn lähiavaruuden kappaleiden (Near-Earth Objects eli NEOt) ohjelman johtaja Donald K. Yeomans kertoo tuoreehkossa kirjassaan Lähiasteroidit ja komeetat näistä kappaleista ja niiden etsimis- ja torjuntamenetelmistä tiiviisti, asiantuntevasti, ja kiinnostavasti. Eikä onneksi maalaile turhia piruja seinille, mitä törmäysuhkaan tulee. Sekin kirjasta käy selville, mitä erilaisilla ”lähiavaruuden kappaleilla” oikeastaan milloinkin tarkoitetaan. Niistä kertoessaan Yeomansilla painopiste on asteroideissa, mikä tietenkin niiden yleisyyden huomioiden onkin järkevää. Vähän enemmän olisin kuitenkin mielelläni lukenut myös komeetoista.

Etenkin englanniksi löytyy runsaasti kirjallisuutta, jonka perimmäinen tarkoitus on vain rahastaa ihmisten ikiaikaisilla peloilla tappajakomeetoista. Yeomans ei siis tähän halpaan kikkaan sorru, vaan keskittyy asiaan. Kirjansa kymmenessä luvussa hän käy läpi Aurinkokunnan synnyn, asteroidien ja komeettojen alkuperän, ominaisuudet ja radat, etsintäohjelmat ja -menetelmät, törmäysprosessin perusteet, sekä erilaiset mahdolliset torjuntavaihtoehdot hitaista gravitaatiotraktoreista ydinpommeihin, joita tullaan tarvitsemaan, kun jonkin suuremman kappaleen lopulta huomataan olevan törmäyskurssilla Maan kanssa.

On erittäin mukava lukea tekstiä, jonka kirjoittaja todella tuntee asiansa, ja osaa sen myös esittää. Teksti on kautta kirjan sujuvaa ja helppolukuista, mistä tietysti iso kiitos menee alati mainiolle suomentaja Markus Hotakaiselle. Pieni miinus Hotakaiselle tosin tulee esimerkiksi savupanosta tarkoittavan sanan ”heite” käyttämisestä tulivuoresta tai törmäyskraatterista ulos lentävän ”heitteleen” sijaan, mutta ei lukunautinto tuohon kaadu. 

Kuten Ursan kirjoissa yleensäkään, ei tekstissä turhia painovirheitä ole, eikä Yeomans sorru ilmeisiin asiavirheisiin, joten turhautumista tai ylimääräistä ärsytystä ei lukiessa päässyt missään vaiheessa syntymään. Kirjan hakemistotkin ovat varsin mainiot. Lyhyytensä vuoksi Lähiasteroidit ja komeetat jää toki hivenen pintapuoliseksi johdannoksi, mutta toisaalta sellaiseksi se on tarkoitettukin, ja antaa erittäin hyvän pohjan perehtyä aiheeseen tarkemmin. Lähdeluettelo tosin oli hieman heppoinen. Joistakin pienistä puutteistaan huolimatta Lähiasteroidit ja komeetat on kuitenkin erittäin tervetullut teos minimaalisille suomalaisille tietokirjamarkkinoille. Pehmytkantisena kirja on Ursan jäsenhintaan hankittuna suomalaiseksi tietokirjaksi kohtuullisen edullinenkin.


Donald K. Yeomans: Lähiasteroidit ja komeetat – Kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry., 2013, 173 s. Englanninkielinen alkuteos Near-Earth Objects – Finding Them Before They Find Us. Suomentanut Markus Hotakainen.

Arvio:

 

Rare Earth – miksi kaikki ylistys?

Luin tuossa jokin aika sitten University of Washingtonin tutkijoiden Peter D. Wardin ja Donald Brownleen kirjan Rare Earth, josta olin kuullut ja lukenut tutuilta ja tuntemattomilta paljon kehuja. Lisäksi olin lukenut samoilta herroilta heidän myöhemmän kirjansa Planeetta Maan elämä ja kuolema, samoin kuin Wardin yksinään tekemän kirjan Tuntematon elämä. Molemmista pidin, joten odotukset Rare Earthiä kohtaan olivat melkoisen korkealla. Lisäksi, sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, teos oli ilmestyessään 15 vuotta sitten suht kova juttu astrobiologipiireissä, ilmeisesti osittain siksi, että Ward ja Brownlee tohtivat tuoda julki epäromanttisen käsityksensä, joka käy ilmi jo kirjan nimestä: Maapallo on hyvin harvinainen planeetta maailmankaikkeudessa, ja vaikka jonkinlaista eloperäistä limaa voi melko usealtakin planeetalta löytyä, on korkeamman elämän kehittyminen ja säilyminen hengissä äärimmäisen harvinaista.

Rare Earth oli jos ei nyt aivan karmaiseva, niin ainakin kirpaiseva pettymys. Toki aihepiiri oli kiinnostava, ja enimmäkseen Ward ja Brownlee kuvailevat etenkin laattatektoniikan ja nestemäisen veden ratkaisevaa merkitystä maankaltaiselle elämällä selkeästi ja kiinnostavasti. Miesten tyyli on vaan pidemmän päälle aivan kammottava, ja kopioitu suoraan amerikkalaisista tv-dokumenteista: jokaisen mainoskatkon jälkeen käytetään viisi minuuttia sen kertaamiseen, mistä ennen mainoksia oli puhe, minkä jälkeen tulee muutama minuutti uutta asiaa. Koko kirja on aivan järkyttävää saman asian jankkaamista. 335-sivuisesta kirjasta olisi saanut ainakin sata sivua pois asiasisällön juuri kärsimättä, mutta samalla luettavuutta merkittävästi parantaen.

Luettavuus onkin kirjan pahin ongelma. Rare Earth vaikuttaa nimittäin olevan yksi niitä tietokirjoja, joita kukaan, tai ainakaan kukaan asiaa vähänkään tunteva ulkopuolinen ei ole lukenut sen jälkeen kun se tekijöiden näppäimistöiltä erkani. Kustannustoimittamisesta ei ole jälkeäkään, jollei sellaiseksi laske hyvää hakemistoa, jollainen minulta saa aina plussaa. En känise siksi, että kirjassa olisi paljon paino- tai asiavirheitä, sillä ei niitä liikaa ole ainakaan niissä asioissa, joista jotain luulen tietäväni, mutta ne jotka siellä ovat, ovatkin sitten varsin hölmöjä. Nimien kanssakin on vaikeata: Ward ja Brownlee mm. nolosti kirjoittavat kollegansa Kevin Zahnlen nimen järjestelmällisesti väärin, ja hauskin moka on ilmeisesti perua Micro$oft Wordin automaattisesta ”korjauksesta”: Tornionjokilaaksossakin seikkaillut Pierre-Simon de Laplace (1749–1827) kulkee kirjassa nimellä Liplike! Asiansa puolesta Rare Earth ansaitsisi siis enemmänkin kehuja, mutta etenkin loppumaton toisto on niin rasittavaa, että se syö kirjan pisteitä rankasti.

Peter D. Ward & Donald Brownlee: Rare Earth – Why Complex Life Is Uncommon in the Universe. Copernicus Books, 2000, 335 s.

Arvio:

P.S. 16.1.2015: Pientä näppihäröilyä korjattu.

Kurja kirja kovista äijistä

Toimittaja Jay Barbreella on tiettävästi tilillään ennätys, jota kukaan ei tule rikkomaan: hän on nähnyt paikan päällä kaikki miehitetyt Mercury-, Gemini-, Apollo-, ja avaruussukkulaohjelman laukaisut. Hurja saldo. Pitkä toimittajan kokemuksensa lisäksi hän on kirjoittanut useampiakin kirjoja Yhdysvaltojen avaruusohjelmasta, mutta noin pitkän uran luultavasti vaatima kirjoitustaito ei kuitenkaan valitettavasti näy hänen Moon Shot -kirjassaan. Se  on nimittäin aika onneton tekele.

Kirja ilmestyi alunperin jo vuonna 1994, mutta itse luin kirjan Kindle-version vuodelta 2011. Kindle-versionkin kirjoittajiksi on mainittu Mercury-ohjelman ensimmäisen ballistisen lennon Freedom 7 -aluksella tehnyt, ja sittemmin Apollo 14:n komentajaksi päätynyt Alan Shepard, ja sydänvaivojen vuoksi vuosiksi hyllytetty mutta astronauttien pomoksi nostettu Deke Slayton, sekä Jay Barbree. Kirja kyllä se on enimmäkseen vain Barbreen tekosia, semminkin kun Shepard kuoli vuonna 1998, ja Slayton jo ennen alkuperäisen ilmestymistä vuonna 1993. Esipuheen kirjoitti itse Neil Armstrong.

Kirjassa häiritsee monikin asia. Välillä äänessä on Barbree, välillä Shepard, välillä Slayton, ja heitä kaikkia kuvataan niin ulkopuolisen kertojan silmin kuin minämuodossakin. Amerikkalaiseen tapaan Barbree keksii sanatarkkoja keskusteluja tilanteisiin, joista ei taatusti ole muistiinpanoja kenelläkään. Asiavirheitä kirjassa on myötähäpeää herättävän paljon. Päähenkilöistä johtuen kirjan painotukset eivät ole oikein missään suhteessa Mercury-, Gemini-, ja Apollo-ohjelmien eri vaiheiden saavutuksiin.

Kirjan rakennekin on omituinen: kesken Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin kuukävelyn Barbree katsoo parhaaksi sijoittaa täysin irrallisen ja epäoleellisen pätkän salaliittoteorioista. Slaytonille avaruuteen pääsy lopulta Apollo–Soyuz-liennytyslennolla kesällä 1975 oli tietenkin yksi elämän merkkipaaluista ja siten sen kohtalaisen pitkä kuvaaminen on paikallaan. Näin ollen olisi luullut, että Barbree olisi antanut Slaytonin laskeutua takaisin Maahan, ja ehkäpä hieman olisi voinut kertoa miesten myöhemmistäkin elämänvaiheista. Kirjan suunnilleen asiallinen osuus kuitenkin päättyy, kun Slayton on vielä kiertoradalla Tom Staffordin ja Vance Brandin kanssa.

Kindle-version loppuun Barbree on vielä naputellut hyökkäyksen presidentti Obaman kiistatta päämäärätöntä ja typerää avaruuspolitiikkaa kohtaan. Tässä kohti heräsi kysymys, olisivatko Shepard ja Slayton, entisiä sotilaita kun olivat, lähteneet mukaan noin tyylittömään vuodatukseen ylintä komentajaansa kohtaan, jos olisivat vielä hengissä? Varmasti itse asiasta he olisivat Barbreen kanssa olleet suunnilleen samoilla linjoilla, enkä epäile, etteivätkö he mielipiteitään olisi entisten kollegojensa tapaan esimerkiksi senaatin kuulemisissa kertoneet, mutta tahdon uskoa, että omia elämäntarinoitaan kartoittavaa kirjaa he eivät olisi halunneet tuolla tavoin päättää.

Toivottavasti kukaan ei tee sitä virhettä, että lukee ainoastaan yhden kirjan NASAn miehitettyjen avaruuslentojen historiasta, ja päätyy tähän puolivillaiseen räpellykseen. Kaiken kaikkiaan Moon Shot on hämmentävän huono kirja, jonka ainoa plussa ovat Shepardin ja Slaytonin omat tarinat ja anekdootit. Itse en ole vielä Neal Thompsonin Shepard-kirjaa Light This Candle, tai Slaytonin ja Michael Cassuttin kirjaa Deke! lukenut, mutta vakaasti kyllä aion, sillä Shepard ja Slayton olivat kovien äijien joukossa niitä kaikkein kovimpia, joten paljon Moon Shotia parempiin kirjoihin heidän elämäntarinoissaan on enemmän kuin tarpeeksi aineksia.

Alan Shepard, Deke Slayton & Jay Barbree: Moon Shot – The Inside Story of America's Apollo Moon Landings. Open Road Integrated Media, 2011.

Arvio:

Se kolmas uusi kartasto

Kuten aiemmin tuli todettua, hyvistä kuukartastoista ei tällä hetkellä ole pulaa. Kartastoista 21^st Century Atlas of the Moon ja The Cambridge Photographic Moon Atlas, samoin kuin karttaohjelmisto Virtual Moon Atlas tuli jo arvioitua aiemmin. Nyt on vuorossa kolmas uusi kartasto, Ben Busseyn ja Paul Spudiksen täysin uudistettu painos erinomaisesta The Clementine Atlas of the Moonista.

Sanotaan tärkein heti tähän aluksi: Clementine Atlas on paras kartasto, minkä minä olen Kuusta koskaan nähnyt julkaistun. Ylivoimaisesti. Tässä kuitenkin kannattaa pistää paino sanalle kartasto. Se ei ole pieni kätevä kartta, jonka voi helposti napata mukaansa kaukoputken ääreen, ja jossa sitä on helppo ja mukava käyttää. Siihen tarkoitukseen löytyy sopivampia teoksia, etenkin 21^st Century Atlas. Clementine Atlas on se kartasto, jota käytetään ennen ja jälkeen havaintojen, samoin kuin ihan milloin tahansa, kun haluaa perehtyä Kuun kiehtovaan maailmaan.

Vuonna 1994 Kuuta tutkinut Clementine oli alun perin Yhdysvaltain puolustusministeriön alainen teknologiakokeilu, johon NASAn tieteellinen osuus tuli mukaan vähän jälkijunassa. Tavallaan hyvä niin, sillä sen ansiosta hanke oli erittäin halpa, ja toteutettiin nopeasti. Ongelmiakin oli, muun muassa kuvaavan spektrometrin (suomeksi kameran) suodatinten kalibroinnissa, eikä Clementine ohjelmistovirheen vuoksi koskaan päässyt suorittamaan jatkotehtäväänsä, asteroidi 1620 Geographoksen lähiohitusta. Näistä vastoinkäymisistä huolimatta Clementine oli erittäin menestyksekäs lento, jonka aineistoa käytetään jatkuvasti edelleen.

Clementinen päätarkoitus oli Kuun pinnan spektroskooppinen kartoitus eri aallonpituuksilla ultravioletista kaukoinfrapunaan asti. Lisäksi mukana oli mm. laserkorkeusmittari. Lennon päätarkoituksesta johtuen sen kiertorata valittiin siten, että kuvat saatiin otettua lähellä paikallista keskipäivää. Tämän vuoksi kuvissa ei ole juurikaan varjoja, paitsi lähempänä napa-alueita, joille auringonvalo lankeaa aina viistosti. Näin ollen Clementine-kuvista eivät Kuun pinnanmuodot juurikaan erotu, mutta sen sijaan kirkkauserot sitäkin paremmin. Vaikutelma on siis sama kuin katselisi Kuuta kaukoputkella täydenkuun aikaan.

Jo Clementine Atlaksen ensimmäisessä painoksessa Bussey ja Spudis ratkaisivat pinnanmuotojen huonon erottumisen Clementine-kuvissa käyttämällä apuna toista, topografista reliefikarttaa (Mitähän ”shaded relief” mahtaisi olla sujuvaksi suomeksi?). Nyt tuo vanha, USGS:n korkeusmalliin perustunut kartta on korvattu Lunar Reconnaissance Orbiterin Wide Angle Cameran stereokorkeusmalliin yhdistettynä saman luotaimen Lunar Orbiter Laser Altimeter-mittauksiin napa-alueilta. Käytössä on näin ollen paras ja uusin koko Kuun kattava korkeusmalli, joka takaa yhtenäisen ja laadukkaan aineiston. Kartasto sisältää siis kaksi erilaista, kahden eri luotaimen tuottamaa näkymää Kuun pintaan, vaikka sitä vain Clementinen nimellä markkinoidaankin.

Käytännössä kartasto esittää koko Kuun pinnan 144:llä suurella karttalehdellä, kukin omalla aukeamallaan. Aukeamalla aina vasemmalla on Clementine-kuva ja oikealla korkeusmalli, jonka yhteyteen on lisätty erittäin kattava – käytännössä täydellinen – virallinen nimistö. Lehtijako noudattaa perinteistä 1960-luvulla luotua Lunar Aeronautical Charts -jakoa, jossa mittakaava on 1:1 000 000. Clementine-kuvissa tämä ei ole ongelma, mutta varsinkin lähempänä napoja reliefikartta paikoitellen hieman pikselöityy. Tämä on kuitenkin erittäin minimaalinen kiusa.

Hieman suurempi mielipaha sen sijaan aiheutuu siitä, että vaikka tekijät sanovat korjanneensa ensimmäisen painoksen runsaita paino- ja muita virheitä ja ovat osin näin myös tehneet, hyvin helppojakin tapauksia on silti jäänyt korjaamatta, puhumattakaan vähäisemmistä. Esimerkiksi Ptolemaeuksen pohjoispuolella kartassa lukee Glyden, vaikka siellä toki pitäisi suomalaisten ja osin ruotsalaistenkin iloksi lukea Gyldén. Erittäin kovasti taas kismittää se, että Aristarchus A on kartassa saanut pitää vanhan nimensä, vaikka se on jo vuodesta 1973 tunnettu nimellä Väisälä. Tällainen puolihuolimattomuus on ärsyttävää, sillä kartasto muutoin on niin mainio. Lisäksi lista korjausta vaativista kohdista olisi ollut erittäin helposti saatavilla Kuu-Wikistä.

Jos kartastosta joskus tehdään kolmas uudistettu painos, siihen toivoisin hieman lisää monipuolisuutta, siis todellista atlasmaisuutta. Clementine-aineiston analysointi tuotti erinomaiset globaalit raudan ja titaanin jakaumakartat, jotka ovat erittäin hyödyllisiä esimerkiksi eri-ikäisten mare-basalttiyksiköiden erottelemisessa. Nämä ja muutama muu teemakartta ovat toki kartastossa esillä, mutta näistä ei kovin paljon kostu, sillä kussakin teemassa koko Kuu on ahdettu yhdelle sivulle. Hieman tarkempi näkökulma olisi erittäin tervetullut.

Vaikka karttasivut muodostavat Clementine Atlaksen keskeisimmän osan, on kirjan alussa myös pätevä, tiivis johdatus Kuun geologiaan ja sen tutkimukseen. Jos Paul Spudiksen kirjoihin on tullut tutustuttua enemmänkin, saattaa tekstin vanhempi osa tuntua tutulta. Se ei ole ihme, sillä teksti on kopioitu hänen aiemmasta kirjastaan The Once and Future Moon. No, itseltään varastaminen on kai ainakin moraalisesti sallittua niin kauan kuin kustantaja ei huomaa.

Kaikkinensa The Clementine Atlas of the Moon on siis loistava kartasto Kuusta kiinnostuneille, joilla on jokin toinen kartta kaukoputken ääressä käytettäväksi, tai joita ei käytännön havaitseminen kiinnosta. Täysin uudistettujen LRO:n korkeusaineistoihin perustuvien karttojensa ansiosta se oikeastaan kannattaa hankkia, vaikka ensimmäinen painoskin hyllystä löytyisi, vallankin kun se pehmytkantisuutensa ansiosta ei uutenakaan tällä hetkellä maksa kuin 40 taalaa, ja käytettynä puolet siitä.

Arvio:

 

Ben Bussey & Paul Spudis: The Clementine Atlas of the Moon. Revised and Updated Edition, 2012. Cambridge University Press, 317 s.

Franciscus Assisilaisen vuoret

Italia on muutakin kuin toinen toistaan koomisempia korruptoituneita poliitikkoja, tai puolustuksen ja hiusgeelin varaan rakentuvaa jalkapalloa. Italia on nimittäin geologisesti kiehtova ja kummallinen, ja tieteellisen geologian voi perustellusti väittää syntyneen juuri Italiassa. Tästä on lähinnä kiittäminen muuatta tanskalaista geologia nimeltä Niels Stensen (1638–1686), joka tunnetaan paremmin nimellä Nicolaus Steno. Steno, joka oli myös anatomian professori, lääkäri, myöhemmin piispa, ja nyttemmin matkalla pyhimykseksi, vietti 1660-luvulla runsaasti aikaa Toscanan kauniilla kukkuloilla. Näillä retkillään hän keksi Stenon laeiksi kutsutut kivien kerrostumisjärjestystä ja -olosuhteita tutkivan stratigrafian perusperiaatteet, jotka mahdollistavat kivien suhteellisen iänmäärityksen.

Samoilla Toscanan kukkuloilla ja muualla Apenniineilla ovat vuosisatojen saatossa vaeltaneet monet muutkin geologit. Näihin kuuluu myös Berkeleyn geologian professori Walter Alvarez, joka muutama vuosi sitten kirjoitti edeltäjistään ja Apenniinien geologiasta kirjan The Mountains of Saint Francis. Kirjalle nimen antaneella Franciscus Assisilaisella ei geologian kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, Alvarez vaan sattui pitämään köyhyyden nimiin vannoneen pappismiehen kunniaksi rakennetusta ökykirkosta ja siihen käytetyistä kivistä. Kirjassa kulkeekin alusta loppuun myös henkilökohtainen tarina Alvarezin yhdessä vaimonsa kanssa Italiaan etenkin 70-luvulla tekemistä matkoista.  

Geologia ei ole niitä kaikkein helpoimpia eikä myöskään mediaseksikkäimpiä tieteenaloja popularisoitavaksi. Alvarezin kirja on erittäin hyvä yritys tehdä hankalia asioita ymmärrettävämmiksi, ja monessa kohdassa Alvarez myös onnistuu mainiosti. Kirjassa on myös paljon kiehtovia niin uudempaan kuin vanhempaankin tieteenhistoriaan liittyviä tarinoita, joita ei geologian oppikirjoista tapaa. Esimerkiksi Välimeren kuivuminen kuutisen miljoonaa vuotta sitten on tuttu juttu, mutta itselleni oli uutta se, että tapahtuman ymmärtämisessä auttoi huomattavasti neuvostoliittolaisten johdolla tehty Assuanin padon rakentaminen Niiliin 1960-luvulla. Geologi I. S. Chumankov (en lähde arvailemaan, mikä olisi oikea suomalainen translitterointi) oli havainnut Assuanin kairaustuloksista, että Niilin alla on hienojen mereen kerrostuneiden sedimenttien täyttämä syvä kanjoni, jossa geologisesti ei ollut mitään järkeä. Niilin ei olisi pitänyt pystyä sellaista uurtamaan, koska kanjoni oli paljon syvemmällä kuin missä Välimeren pinnan voitiin järkevästi olettaa muinoin olleen. William Ryanin, Kenneth Hsün ja Maria Bianca Citan villi ajatus kuivuneesta Välimerestä sopi kuitenkin täydellisesti yhteen Niilin kanjonin kanssa: Kokonaan tai lähes kokonaan kadonnut meri mahdollistaa kanjonin syvän eroosion, ja Välimeren täyttyminen uudelleen puolestaan selittää syvällä nykyisessä sisämaassa Niilin kanjonin pohjalle kertyneet merisedimentit.

Ilmeisin ihmetyksen aihe Italian geologiassa on, että Apenniinit ovat siellä missä ne nyt sattuvat olemaan, ja ovat esimerkiksi Alpeista poiketen lähinnä luoteis–kaakko-suuntaisia. Alueen tektoniikka on erittäin monimutkaista ja edelleen kohtalaisen huonosti ymmärrettyä, mutta jutun pääjuju on siinä, että toisin kuin voisi äkkiseltään ajatella, ei Apenniineilla ole kovinkaan paljon välitöntä tekemistä suurten Afrikan ja Euraasian mannerlaattojen törmäämisen kanssa. Tärkeämpiä ovat Calabrian ja Korsikan–Sardinian mikrolaattojen törmäilyt Adrian mikrolaatan kanssa.    

Apenniineja jossain melko lähellä Coldigiocoa ja Gubbiota, kuvattuna toukokuussa 2002 vuorenhuipulta, jonka nimeä en enää muista. Nätti paikka joka tapauksessa. Kuva: T. Öhman

The Mountains of Saint Francis ei ole ollenkaan huono kirja, vaan jopa hyväksikin sitä voisi kehua. Ei se kuitenkaan ole likikään yhtä mainio kuin Alvarezin edellinen kirja, T. Rex and the Crater of Doom, jossa hän seikkaperäisesti mutta kiinnostavasti kävi läpi vaiheet, jotka johtivat aluksi erittäin kiistanalaiseen, mutta nyttemmin yleisesti hyväksyttyyn Walter Alvarezin yhdessä isänsä, Nobel-fyysikko Luis Alvarezin kanssa kehittämään teoriaan siitä, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon Maahan törmänneen kymmenkilometrisen asteroidin vuoksi. Tämän K/T-rajakerroksen ja sen merkityksen Alvarez kuittaa tässä jälkimmäisessä kirjassaan hyvin lyhykäisesti. Tämä oli odotettavissakin, mutta hiukan olin pettynyt siihen, ettei kirjassa mainittu lainkaan eoseeni/oligoseeni-kausien rajaa, josta löytyy niin Popigain kuin Chesepeake Bayn törmäyskraatterien heittelettä ja jonka tyyppikerrostumat sijaitsevat Massignanossa kohtalaisen lähellä Gubbion kuuluisia K/T-kerroksia. Samoin Alvarez jättää kokonaan käsittelemättä juuri tällä samalla Umbria–Marchen altaan alueella olevat huikeat liitukautiset kerrostumat, joissa näkyvät kauniisti Maan akselin kaltevuuden ja kiertoradan muutosten aiheuttamat Milankovitchin jaksot. Nämä nyt tietysti ovat vain henkilökohtaisia mieltymyksiä, ja esimerkiksi vaikkapa turbidiiteista innostunut lukija saanee kirjasta enemmän irti kuin tällainen planetaarikko. Isompi ongelma kirjassa on, että Alvarezin amerikkalaisia tv-dokumentteja muistuttava toistava ja lässyttävä tyyli tuppaa paikoitellen ylittämään ärsytyskynnyksen. Ja sen verran pahasti olen geologisiin kaavoihin kangistunut, että kirjan geologisen tarinan eteneminen nykyajasta  ja antiikin Roomasta geologiseen menneisyyteen eikä toisin päin tuntuu turhan hankalalta. Hyvästä hakemistostaan kirja ansaitsee kehut, ja lyhyehkö sanasto auttaa varsin hyvin kirjan geologisen termistön ymmärtämisessä.

Arvio:






Walter Alvarez: The Mountains of Saint Francis – Discovering the Geologic Events That Shaped Our Earth. W. W. Norton & Company, 2009, 304 s.

Kaksi uutta karttaa, osa 2

Kuten edellisellä kerralla tuli mainittua, on erilaisia Kuun karttoja tällä hetkellä tarjolla runsaasti, osa parempia kuin toiset. Terävimpään kärkeen sijoittuu 21st Century Atlas of the Moon, jonka ovat tehneet Lunar Photo of the Day -sivustostaan nykyisille kuuhulluille luultavasti parhaiten tuttu, Kuuta ammatikseen 1960-luvulta saakka tutkinut Charles A. ”Chuck” Wood yhdessä uusiseelantilaisen Maurice J. S. Collinsin kanssa. Herroista jälkimmäinen on myös LPOD:sta tuttu, ja tehnyt aiemmin mm. upean lähipuolen seinäkartan. Woodin aiemmista kirjoista The Modern Moon – A Personal View ja The Kaguya Lunar Atlas, samoin kuin hänen artikkelinsa Sky & Telescope -lehdessä, ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Chuck Wood on sikälikin poikkeuksellinen tutkija, että hän myös havaitsee edelleen Kuuta omalla kaukoputkellaan.

Kun siis tekijät ovat huippuluokkaa, nousevat  ennakko-odotuksetkin melkoisen korkealle. Wood ja Collins ovat kartastoa tehdessään valinneet yleisökseen lähinnä Kuun havaitsijan, jota kiinnostaa se, mitä kaukoputkessa näkyvät kohteet todellisuudessa geologisessa mielessä ovat. Tähän tarkoitukseen he ovat valjastaneet Lunar Reconnaissance Orbiterin Wide Angle Cameran kuvat, joita yksityiskohtaisemmassa kohteiden esittelyssä tarpeen vaatiessa täydennetään muilla kuvilla. Valitusta lähestymistavasta johtuen esimerkiksi karttalehdillä esitetty nimistö ei yritäkään olla täydellinen, eikä nimien takana olevia henkilöitä mainita. Tällaisiin tarkoituksiin esimerkiksi Busseyn ja Spudiksen The Clementine Atlas of the Moon ja Rüklin Atlas of the Moon ovat paljon parempia lähteitä.

Wood ja Collins ovat selvästi miettineet, mitä hyvässä kuukartassa pitää olla, ja millainen se on käytössä. Erinomaisia, havaitsijaystävällisiä valintoja ovat kirjan kierreselkä, ja näppärä koko (111 sivua, jotka ovat kooltaan noin 21,5 × 28 cm – kätevä koko valokopioitavaksi, jollei halua karttaansa kaukoputken ääreen kostumaan), sekä pehmytkantisuus, joka osaltaan pitää hinnan sopivana. Karttalehtiä on 28 kappaletta, mikä on huomattavasti järjellisempi määrä kuin esimerkiksi Rüklin 76. Samoin karttalehtien esitysjärjestys on järkevämpi: kun Rüklin karttalehdet seuraavat toisiaan itä–länsi-suunnassa alkaen luoteiskulmasta, on Woodin ja Collinsin valintana pohjoisesta etelään ja takaisin etelästä pohjoiseen, alkaen koilliskulmasta. Näin havaitsija säästyy turhalta pläräämiseltä pitkin terminaattoria seikkaillessaan.

Itse karttasivu löytyy atlaksesta aina oikealta, ja vasemmalla esitellään tarkemmin yleensä neljä kohdetta. Kohteiden valinnat ovat pääsääntöisesti onnistuneita, ja lähikuvat laadukkaita. Kohteiden lyhyet kuvaukset ovat ytimekkäitä, ja kuten odottaa sopii, ovat faktat ja tulkinnat kohdillaan. Itseäni toki kismittää, ettei useampia kohteita esitellä tarkemmin, mutta jos ja kun kartaston koko halutaan pitää järjellisenä, on rankkojakin valintoja pakko tehdä.

Varsinaisen lähipuolen kattavan osion lisäksi atlaksesta löytyy myös muita käyttökelpoisia karttoja. Libraatiovyöhykkeet esitellään kahdeksalla kartalla, mutta harmillisesti näiltä alueilta ei ole kohteiden tarkempia kuvauksia. Täysikuu esitellään neljällä Consolidated Lunar Atlaksesta otetulla kuvalla. Näiden kohdalla kirjan muuten erinomainen painojälki ei ole ehkä aivan omimmillaan. Erittäin mielenkiintoinen lisä ovat altaita ja mare-harjanteita korostavat LOLA-topografiadatasta Lunar Terminator Visualization Tool -ohjelmalla tehdyt kartat. Etäpuoli kuitataan neljällä WAC-kuvalla ja yhden sivun yleiskuvauksella. Tämän ohella on tosin syytä huomata, että kukin libraatiokartta yltää parisenkymmentä astetta etäpuolelle. Näiden karttojen lisäksi Apollo-laskeutumispaikat ja osa miehittämättömien alusten laskeutumispaikoista esitellään yhdellä aukeamalla. Ja toki kirjan alussa on kahdeksisen sivua oivallista asiaa Kuun geologiasta.

21st Century Atlas of the Moon on erinomainen kartasto. Täydellinen se ei kuitenkaan ole. Havaitsijana täytyy harmitella sitä, etteivät karttalehdet mene laisinkaan päällekkäin. Toki silloin samalla sivukoolla ja lehtijaolla kohteet olisi pitänyt kartassa esittää pienempinä, mutta ehkä sen hinnan olisi kuitenkin voinut maksaa siitä, että lehdeltä toiselle olisi ollut paljon helpompi hyppiä.

Toinen itseäni häiritsevä ongelma on sitten enemmän koulukunta-, sukupolvi-, ja kielipoliittinen kysymys (kuten kirjan alussa kyllä myönnetään) – toisin sanoen ihan puhtaasti makuasia – mutta nyppii se silti. Wood ja Collins eivät nimittäin kartastossaan käytä systemaattisesti IAU:n hyväksymiä nimiä, vaan englanti puskee erittäin vahvasti läpi, eikä kohteiden virallisia nimiä aina edes mainita. Esimerkiksi Rupes Rectaa on turha tekstistä etsiä, vaikka se hakemistosta löytyykin, sillä siitä käytetään itse tekstissä vain nimeä Straight Wall. Vuoristot eivät ole ”montes” vaan ”mountains”, laavakanavat tai siirrokset ovat ”rille” eivätkä ”rima”, ja niin edelleen. Kun itse on oppinut aina ajattelemaan Kuun kohteita niiden nykyisin virallisilla latinalaisilla nimillä, on tämä englannin pakkosyöttö todella ärsyttävää. Mutta kukin taaplaa tyylillään.

Jonkin verran kartastoon on jäänyt turhia painovirheitä ja muita pieniä kömmähdyksiä, mutta ne on onneksi enimmäkseen listattuna kirjan Wiki-sivulla (sivun osoitetta tosin ei tainnut olla kirjassa mainittuna). Näin kirjojen ystävän mielestä suuri plussa ja hieno ele on se, että omakustanteena tehty kirja tulee Chuck Woodin nimikirjoituksella varustettuna.

Todellista käyttökokemusta kirjasta kaukoputken ääressä itselläni on vielä olosuhteiden pakosta hyvin niukasti, mutta rohkenisin silti väittää, että aloittelevalle havaitsijalle tämä on paras kartasto, ja pidempään Kuuta ihailleelle lähestulkoon välttämätön, mikäli Kuun geologia omin silmin havaittuna yhtään kiinnostaa. Kun tätä käyttää yhdessä Virtual Moon Atlaksen kanssa, on tarve muille kartastoille monessa suhteessa aika vähäinen. Veikkaisin, että parempaa Kuun kartastoa saadaan odotella melkoinen tovi.

Teksti:

Kuvitus:

Yleisarvio:

Charles A. Wood ja Maurice J. S. Collins: 21st Century Atlas of the Moon. Lunar Publishing, UIAI Inc., 2012, 111 s.

Kaksi uutta karttaa, osa 1

Kuun havaitsemisesta innostuneita tai muuten vain Kuun kartoista pitäviä on viime aikoina hemmoteltu. The Kaguya Lunar Atlas ilmestyi toissa vuonna (siis 2011), The Clementine Atlas of the Moonista on juuri ilmestynyt uusi ajantasainen ja korjattu(?) painos, jota tosin en ole vielä päässyt näkemäänkään, ja Virtual Moon Atlas -ohjelmistosta julkaistiin syksyllä uusi versio. Lisäksi havaitsijoiden käyttöön tuli viime vuonna (2012) kaksi uutta tai uusvanhaa karttaa, joita molempia olen viime aikoina lueskellut ja ihaillut.

Kartoista se uusvanha on The Cambridge Photographic Moon Atlas, tekijöinään Alan Chu, Wolfgang Paech, Mario Weigand ja Storm Dunlop. Saksaksi teos ilmestyi jo 2010, ja nyt siis englanniksi Storm Dunlopin kääntämänä. Kirjan saksalainen versio oli sekin jo käännös, sillä sen pohjana oli Alan Chun The Photographic Moon Book vuodelta 2003. Käännöstekstin uudelleenkääntäminen ei ole tehnyt lopputuloksesta järin sulavaa. Valitettavasti vain tönkköys ei ole tekstien suurin ongelma. En ole kaikkia johdannon ja varsinaisen kartasto-osan tekstejä lukenut, mutta asiavirheitä on joukossa järkyttävän paljon. Eikä kyse ole painovirheistä (joita on turhan paljon) tai pienistä virheellisistä yksityiskohdista (joita myös riittää), vaan usein perustavanlaatuisista virhekäsityksistä koskien Kuun geologiaa. Seuraavassa pieni otanta kirjan lukemattomista virheistä.

Törmäysaltaiden ja niitä täyttävien mare-basalttien geneettinen ja ajallinen ero ei tunnu tekijöille olevan ollenkaan selvä, vaikka kyse on yksi Kuun geologian perustavimmista opinkappaleista, vaan paikoin allas ja sen keskusosat myöhemmin täyttävä mare rinnastetaan suoraan toisiinsa. Lisäksi törmäysaltaiden annetaan ymmärtää joko syntyneen Kuun kuoren ollessa sula, tai sulattavan törmäyksessä kuorta niin laajalti, että altaiden renkaat syntyisivät samoin kuin aallot veteen heitetyn kiven ympärille. Kielen kankeutta kuvastaa, ettei kyseisestä virkkeestä todellakaan tiedä, kumpaa täysin väärää tulkintaa tarkoitetaan. Todellisuudessa törmäysaltaiden ulommat renkaat (kuten esimerkiksi Orientalen Cordilleran ja Outer Rookin renkaat) ovat täysin kiinteään kiviainekseen syntyneitä syviä normaalisiirroksia, sisärenkaan (Orientalen Inner Rookin rengas) vastatessa todennäköisimmin romahtaneen keskuskohouman synnyttämää keskusrengasta.

Kraattereiden heitteleen annetaan useassa kohdin ymmärtää olevan sulaa, vaikka todellisuudessa sula muodostaa vain pienen osan heitteleestä. Samalla tekijät unohtavat, että suurin osa sulasta jää kraatterin sisäpuolelle, joten törmäyssulan täyttämiä kraatterien pohjia kuvaillaan myöhempien laavojen täyttämiksi. Tychon ympärillä näkyvää tummaa kehää, joka todellakin sisältää runsaasti sulaa (käytännössä suurelta osin lasia), kehotetaan havaitsemaan valon osuessa alueelle vinosti, kun todellisuudessa kehä on silloin näkymätön, mutta loistaa silmiinpistävästi täydenkuun aikaan. Suoraa Vallia eli Mare Nubiumin Rupes Rectaa kuvaillaan absurdisti ilmaisulla ”a typical lunar undulation, an embankment”, vaikka kyseessä on Kuun komein muualla kuin törmäysaltaan renkaalla havaittava normaalisiirros, ja siis kaikkea muuta kuin tyypillinen piirre. Lisäksi Nubiumin laavojen väitetään muokanneen Suoraa Vallia, vaikka Suora Valli leikkaa laavoja ja on siis näitä nuorempi. Samanlainen ajallinen järjettömyys löytyy johdannosta Sinus Iridumin ja Imbriumin kohdalta, vaikka itse karttaosiossa Sinus Iridumin aivan oikein todetaan olevan Imbriumin allasta nuorempi, mutta Mare Imbriumia vanhempi.

Monikulmaisille kraattereille kirjassa tarjotaan syntyteoriaksi aivan käsittämätöntä hidasta erittäin loivaa törmäystä, ja seismisten aaltojen ja ääntä nopeampien shokkiaaltojen erosta tekijät tuntuvat olevan aivan ulalla, jne. osv. etc. usw. Ja kaikki tämä siis lukematta likikään kaikkia tekstejä, vastaavia ja mahdollisesti pahempiakin vääriä käsityksiä kirjasta varmasti löytyy paljon lisääkin. Tekstistä paistaa läpi paitsi jäsentelemättömyys ja käännöksen käännös, myös huonoimmassa mahdollisessa mielessä se, että kirja on asiastaan tavattoman innostuneen, mutta faktoistaan pahasti pihalla olevan harrastajan kirjoittama, eikä tekstiä ole missään vaiheessa näytetty yhdellekään asiantuntijalle.

Vaikka siis The Cambridge Photographic Moon Atlaksen tekstit on ehdottomasti parempi jättää lukematta tai ainakin uskomatta, ei kartasto kuitenkaan täydellinen vikatikki ole. Kartastossa ei noudateta mitään systemaattista ruutujakoa, vaan Kuu kuvataan 69:ssä alueessa, joista useimmille annetaan yksi aukeama. Kustakin alueesta on yleensä puolisen tusinaa kuvaa. Koko Kuun lähipuolta näkymät eivät kata, mutta puutteet eivät kovin suuria tai merkittäviä vaikuttaisi olevan. Etäpuoli kuitataan yhdellä pienellä huonolla kuvalla.

Kuun valokuvaajina herrat Chu, Paech, ja Weigand ovat alan ehdottomia huippuja, joten kuvien laatu, samoin kuin kiinalainen painojälki, ovat erinomaisia. Reilussa parissa sivussa myös käsitellään pintapuolisesti nykyisen harrastajakuvauksen ja kuvankäsittelyn pääperiaatteet. Erittäin ansiokasta kartastossa on se, että samoja kohteita esitellään useampien eri valaistusolosuhteissa otettujen kuvien avulla. Jokainen omakohtaiseti Kuuta kaukoputkella havainnut tietää, että Kuun pinnanmuodot muuttavat ulkonäköään dramaattisesti Auringon korkeuden mukaan, joten eri valaistusolosuhteiden kuvaparit ovat todella hyödyllisiä. Ikävämpi puoli taas ainakin itselleni on se, ettei kuviin ole kovinkaan kattavaa nimistöä lisätty. Nyt kartastoa on toki kauniimpi katsella kun se ei ole täynnä nimiä, mutta itse kaipaisin niitä kyllä lisää. Myös vaihtelevat marginaalit ja yleensä kokonaan puuttuvien sisämarginaalien myötä sivujen taitokseen katoavat yksityiskohdat silloin tällöin häiritsevät.

Loistavan kuvituksensa ansiosta, ja koska kirja on etenkin kovakantiseksi varsin edullinen (Amazon myy sitä alle 40:llä dollarilla), The Cambridge Photographic Moon Atlas on suositeltava hankinta pahemmanlaatuisille kuuhulluille, joilla jo muitakin karttoja Kuusta on, kuten esimerkiksi jo yllä mainittu erinomainen Ben Busseyn ja Paul Spudiksen The Clementine Atlas of the Moon, tai Antonin Rüklin klassinen piirretty Atlas of the Moon Kuun lähipuolesta. Ainoaksi Kuun kartastoksi, tai etenkään Kuun geologian alkeisoppikirjaksi sitä ei missään nimessä kannata hankkia. Tekstiensä puolesta sitä on valitettavasti pidettävä erinomaisena esimerkkinä jollei nyt aivan tyyten niin ainakin lähes täysin pieleen menneestä hyvästä yrityksestä. Toinen viime aikoina käsissäni kulunut uusi atlas onkin sitten monessa mielessä ihan toista maata kuin Chun ja kumppaneiden kaunis, mutta pahasti harhaanjohtava tekele. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Tekstit:

Kuvitus:

Kokonaisarvio: 

 



Alan Chu, Wolfgang Paech, Mario Weigand ja Storm Dunlop: The Cambridge Photographic Moon Atlas. Cambridge University Press, 2012, 191 s.