Kelpo opas Kuusta – mutta vain muutamaksi kerraksi

Uuden Kuuta käsittelevän kirjan ilmestyminen suomeksi on aina melkoinen kulttuuritapaus. Niinpä suunnilleen heti, kun olin alati mainiosta Tähdet ja Avaruus -lehdestä nähnyt arvostelun Lambert Spixin Kuuoppaasta, piti se käydä itsellenikin ostamassa*. Hankintaa puolsi sekin, ettei 12,90 € ollut liian paha hinta. Sivuja oppaassa tosin on vain 28, eli sivua kohti hinta on mitä melkoisin.

Itselleni ei tule mieleen sitten vuoden 1988 ja Ursan Tähtitieteen harrastajan käsikirja 4:n ainuttakaan suomenkielistä Kuun havaitsemiseen keskittynyttä opasta. Oli siis aikakin, että edes jonkinlaista opastusta Kuusta kiinnostuneillekin on suomeksi tarjolla. THK4 ja Spixin Kuuopas tosin on tarkoitettu aivan eri kohderyhmille, eli kyseessä on lähinnä valikoiman laajennus, eikä jo vuosia sitten loppuunmyydyn THK4:n käsittelemien asioiden päivitys.

Kuuoppaassa on paljon kehuttavaa. Ensimmäisenä huomionarvoisena seikkana on syytä todeta, että kirjaa on todellakin mietitty, ja se on oikeasti tarkoitettu käytännön havaitsemiseen: opas on pieni (eli vaaka-A5), siinä on hyvä kierreselkä, ja sivut eivät ole ohutta paperia vaan hyvin jämäkästi laminoidut. Saksalainen painojälki on myös laadukasta. Näistä ominaisuuksista voisi monikin eri alojen ”havainto-opas” ottaa oppia.

Kuuopas alkaa Kuun vaiheiden ja pinnanmuotojen tiiviillä yleisesittelyllä. Oppaan ydinosan muodostavat 13 karttaa, jotka kuvaavat terminaattorin etenemistä Kuun lähipuolen yli parin päivän välein. Kartoille on merkitty liki 58 pinnanmuotoa, eli lähinnä meret, selväpiirteisimmät kraatterit, sekä huomattavimmat vuoristot. Näistä kohteista on myös lyhyet esittelytekstit oppaan loppupuolella. Niin kartoissa kuin teksteissäkään ei yleensä ole kovin paljon moittimista.

Suurin oppaan ongelma on, ettei siinä nimettyjä kohteita tosiaankaan ole kuin 58. Paljain silmin havaitsemiseen tämä riittää, mutta jo pienellä kiikarilla etenkin kraattereita näkyy helposti moninkertainen määrä. Testasin opasta pariin kertaan käytännössä, ja esimerkiksi kartan 9 (5. yö täysikuun jälkeen) kolmisenkymmentä kohdetta oli käyty vanhalla 10x25-kiikarilla läpi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, jo kymmenessä minuutissa. Opas mainostaa soveltuvansa pienellä kaukoputkella havaitseville, mutta siihen tarkoitukseen se on käytännössä hyödytön. Aivan aloittelijalle paljain silmin havaitsemiseen, sekä muutamille ensimmäisille kiikarivilkaisuille Kuuopasta voi suositella, mutta sen pidemmälle sillä ei siis pärjää. Samalla rahalla saa esimerkiksi Sky & Telescopen Moon Mapin, jossa on 280 nimettyä kohdetta, ja sitä voi enemmänkin Kuuta havainnut käyttää erinomaisena yleiskarttana loppuikänsä. Kuuopas on toisin sanoen kiva, mutta hieman turha teos.

Kohteiden nimet on oppaassa annettu suomennoksina, ja siitä voi olla ainakin kahta mieltä. Itse en siitä pidä, koska vain planeettojen (ja ehkä Galilein kuiden) nimet ovat suomeksi vakiintuneita; kaikista muista planetaarista kohteista pitäisi minusta käyttää IAU:n virallisia nimiä. Tekstit ja suomennos ovat yleensä suht asiallisia, mutta huolellisella oikoluvulla olisi jälleen kerran korjattu paljon. Klassinen ongelma, eli törmäysaltaan ja sitä paljon möhemmin täyttämään tulleen meren suhde, on useimmiten oppaassa osattu välttää, mutta Mare Nectariksen (Nektarimeri) esittelytekstin kohdalla meri ja allas menevät sekaisin. Tämä on valitettavaa, sillä Nectariksen altaan päärenkaan eli Rupes Altain (oppaassa vanhalla nimellään Altaivuoret) kohdalla asia on (tuurillaan?) ihan oikein selitetty.

Mare Nubium (Pilvien meri) on kirjan karttoihin merkitty, mutta lopussa olevasta suomi–latina-taulukosta sitä on turha etsiä. Kohteiden esittelysivuilta taas on hieman työlästä etsiä haluamaansa kohdetta, sillä vaikka siinä nähdäkseni noudatetaan aakkojärjestystä, järjestys ei kuitenkaan ole suomalaisten nimien mukainen, vaan alkuteoksen mukaisesti saksalaisten nimien mukainen. Niinpä esimerkiksi Rupes Recta, eli suomalaisittain Suora valli, löytyy Gassendin ja Grimaldin välistä, koska se saksaksi sattuu olemaan Gerade Furche. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia, mutta onneksi lopussa olevan kohdehakemiston numerointi on ainakin enimmäkseen oikein.

Yksi minua monissa näkemissäni kuuoppaissa ihmetyttävä seikka on, kuinka innokkaita kirjoittajat ovat yhä edelleen käyttämään 1700–1800-lukulaista kraattereiden ulkomuodon luokittelua vallitasankoihin, rengasvuoriin, kraattereihin, ja pikkukraattereihin. Tietämys on kuitenkin hieman lisääntynyt vuosisatojen saatossa, joten kohteita voisi kuvailla geologisemminkin. Tämä on oleellista etenkin siksi, että kukin luokka saattaa sisältää monenlaisia kohteita, eikä näin ollen luokitus vaikkapa rengasvuoreksi kerro kohteesta paljoakaan. Vaan ehkäpä Spixin lisäksi joku jossain näitä vanhoja luokituksia vielä käyttää. Paikoitellen hivenen ihmetystä herättää myös Spixin rajanveto paljain silmin havaittaviin kohteisiin: esimerkiksi Mare Humorum kuuluu hänellä jo kiikarikohteisiin.

Suurissa puitteissa Kuuoppaan ongelmat ovat kuitenkin kohtalaisen harmittomia. Hienointa oppaassa on, että se ylipäätään on suomennettu, ja että tekijä on miettinyt kirjansa olemusta todellisen käyttäjän kannalta. Harmi vain, että pitkää iloa tästä sinänsä mukavasta oppaasta ei vasta-alkajallekaan ole. Lähinnä tämä toiminee kiinnostuksen nostattajana.

Arvio:

Lambert Spix: Kuuopas – Kuun meret, kraatterit ja vuoristot. Karttakeskus, 2014, 28 s., ovh. 12,90 €, suomentanut Eeva Mäkelä. 

*Huom: Kirjan löytää halvemmalla mm. CDONilta ja Adlibrikseltä.