Ikuisesti nuori John Young

1960-luvun astronautit on totuttu näkemään yhdestä puusta veistettyinä äärimmäisen kilpailuhenkisinä kovanaamoina. Totuus on onneksi huomattavasti monivivahteisempi, ja joukossa oli varsin erilaisia persoonia. Tämä käy parhaiten ilmi astronauttien (oma)elämänkertoja lukemalla. Yksi tuoreimmista on vuonna 2012 ilmestynyt Forever Young, joka esittelee astronauttien yhden ääripään.

Eilen torstaina 24.9.2015 85-vuotispäiviään viettänyt John Young on yksi niistä avaruuslentojen varhaisvuosien astronauteista, jotka keskittyivät astronauttiurallaan lähes vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ehkä tästä syystä Young ei yleensä ole ensimmäisten joukossa, jos avaruuslennoista kiinnostuneita pyydetään luettelemaan suosikkiastronauttejaan. Hänen avaruuslentouransa on kuitenkin kiistatta kaikkien aikojen komein, ja Mercury-aluksia lukuun ottamatta NASAlla ei ole edelleenkään avaruusalustyyppiä, jota John Young ei olisi lentänyt. Hänen avaruuslentouransa siis kattoi niin Gemini-, Apollo- kuin avaruussukkula-aikakaudetkin. Gemini 3:lla eli Molly Brownilla Young oli Gus Grissomin aisaparina, ja Gemini X:llä¹ Michael Collinsin komentajana. STS-1 Columbialla hän oli Bob Crippenin komentajana, ja STS-9:llä jälleen Columbiaa komentamassa. Geminin ja sukkulan välissä Apollo-ohjelmassa hän oli sekä komentomodulin pilotti (Apollo 10) että lennon komentaja (Apollo 16).

Avaruusintoilijoilla on usein tapana laskeskella, kuka teki mitäkin ensimmäisenä. Youngin kohdalla noitakin saavutuksia riittää: Ensimmäinen toisesta astronauttiryhmästä (”The New Nine”) lentämään päässyt, ensimmäinen miehitetyllä lennolla tehty radanmuutos (Gemini 3), ensimmäinen avaruuteen salakuljetettu voileipä (Gemini 3), ensimmäinen telakointi (Gemini X:n Agena) ja kohtaaminen (Gemini VIII:n Agena) eri aluksiin, ensimmäinen ihminen yksinään täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta Kuun takana (Apollo 10), ensimmäinen ja ainoa laskeutuminen Kuun ylängöille (Apollo 16), ensimmäinen sukkulalento (STS-1), ja ensimmäinen sukkulaohjelman tiedelento (STS-9 eli Spacelab-1). Eriasteisia korkeus- (Gemini X) ja edelleen voimassa olevia nopeusennätyksiäkin (Apollo 10) Youngin meriittilistaan mahtuu. Hän oli NASAn astronauttina ällistyttävät 42 vuotta toimien muun muassa astronauttiosaston päällikkönä, ja toisin kuin useimmat muut aikalaisensa, hän asuu edelleen Johnson Space Centerin naapurissa El Lagossa, Houstonissa. Aktiivilentämisen ohella Young toimi koko uransa väsymättä miehitettyjen avaruuslentojen turvallisuuden parantamiseksi – seikka, jota hän kirjassaan ehkä lukijan kannalta liiankin pitkään ja hartaasti tuo esille.

Youngin yhdessä avaruushistorioitsija, professori James R. Hansenin kanssa kirjoittamasta elämänkerrasta on turha etsiä paljastuksia kollegoista, tai hänen oman yksityiselämänsä repostelua. Kuvaavaa on, että omaa NASA-aikaansa edeltänyttä menestyksekästä hävittäjä- ja koelentäjäuraansa käsittelevässä luvussa Young hairahtuu kertomaan vaimonsa Barbara Whiten kohtaamisesta, seurustelusta ja häistä. Tähän kaikkeen Young haaskaa peräti kolme riviä, ennen kuin päästään taas asiaan.

Tässä mielessä kirja muistuttaa hyvin paljon Hansenin aikaisempaa, kuivakkaa Neil Armstrong -elämänkertaa First Man. Tämä tietysti johtuu pitkälti siitä, että Armstrong ja Young olivat ihmisinä hyvin toistensa kaltaisia – huomattavasti analyyttisempiä ja syrjäänvetäytyvämpiä  insinöörityyppejä kuin vaikkapa räiskyvät Wally Schirra tai Pete Conrad. Kaksi Hansenin kirjaa lukeneena en tosin voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että Hansen on historioitsijana erinomaisen tarkka, mutta tarinankertojana pahimmillaan melkoisen puuduttava.

Yksi kirjan kiintoisimmista luvuista on epilogi ”When worlds collide”. Siinä Young laukoo varsin suorasukaisesti mielipiteensä nyky-NASAn päämäärättömyydestä, Kuuhun palaamisen välttämättömyydestä, sekä asteroidien muodostaman törmäysuhkan kartoittamisesta. Youngin tietoisuus asteroiditörmäyksistä ja niiden vaikutuksista ei olekaan mikään ihme. Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle, jota pidettiin vulkaanisen toiminnan synnyttämänä. Geologeilla oli aluksi vaikeuksia uskoa Youngia ja Charlie Dukea, kun he raportoivat näkevänsä pelkkiä vanhoilta vaikuttaneita breksioita eivätkä lainkaan nuoria vulkaanisia kiviä. Lopulta geologit joutuivat myöntämään olleensa täysin väärässä: Descartesin ylängöt ovat ikivanhaa Nectariksen altaan heittelettä, eikä nuoresta vulkanismista ole alueella jälkeäkään. Tämä oli yksi koko Apollo-ohjelman käänteentekevimpiä löytöjä, ja sai Apollo 16:n komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn lausahtamaan legendaarisesti: ”Well, it’s back to the drawing boards, or wherever geologists go.”

Esipuheen kirjaan on kirjoittanut Mike Collins. Vähintäänkin omituista huolimattomuutta, tai sitten vain hämmentävää astronauttihuumoria, on Collinsin jo ensimmäisessä kappaleessaan esittämä väite, jonka mukaan Young olisi ollut Apollo 15:n komentaja. Muuten kirjassa ilmiselviä munauksia on hyvin niukalti. Myös kattava hakemisto ansaitsee kehuja. Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin kiehtova lisä miehitettyjen avaruuslentojen historiaan, ja antaa hyvän kuvan täysin ainutlaatuisen astronautin urasta, joskaan ei välttämättä itse ihmisestä.

Arvio:

 

John W. Young & James R. Hansen, 2012. Forever Young – A Life of Adventure in Air and Space. University Press of Florida, 415 pp.

 
¹Omituista sinänsä, mutta Gemini X oli vuosikaudet esillä erinomaisessa Norjan Tekniikan Museossa Oslossa, jossa itsekin kävin sitä aikoinaan ihastelemassa. Nyttemmin sitä pitäisi mennä katsomaan Kansasiin asti keskelle ei-mitään. Todettakoon tässä myös, että Gemini-lentojen numerointitapa todellakin vaihtui, eli aluksi käytettiin arabialaisia numeroita, ja myöhemmin roomalaisia. Roomalaisia numeroita NASA ei sittemmin ainakaan miehitetyissä lennoissa ole käyttänyt.

Kelpo opas Kuusta – mutta vain muutamaksi kerraksi

Uuden Kuuta käsittelevän kirjan ilmestyminen suomeksi on aina melkoinen kulttuuritapaus. Niinpä suunnilleen heti, kun olin alati mainiosta Tähdet ja Avaruus -lehdestä nähnyt arvostelun Lambert Spixin Kuuoppaasta, piti se käydä itsellenikin ostamassa*. Hankintaa puolsi sekin, ettei 12,90 € ollut liian paha hinta. Sivuja oppaassa tosin on vain 28, eli sivua kohti hinta on mitä melkoisin.

Itselleni ei tule mieleen sitten vuoden 1988 ja Ursan Tähtitieteen harrastajan käsikirja 4:n ainuttakaan suomenkielistä Kuun havaitsemiseen keskittynyttä opasta. Oli siis aikakin, että edes jonkinlaista opastusta Kuusta kiinnostuneillekin on suomeksi tarjolla. THK4 ja Spixin Kuuopas tosin on tarkoitettu aivan eri kohderyhmille, eli kyseessä on lähinnä valikoiman laajennus, eikä jo vuosia sitten loppuunmyydyn THK4:n käsittelemien asioiden päivitys.

Kuuoppaassa on paljon kehuttavaa. Ensimmäisenä huomionarvoisena seikkana on syytä todeta, että kirjaa on todellakin mietitty, ja se on oikeasti tarkoitettu käytännön havaitsemiseen: opas on pieni (eli vaaka-A5), siinä on hyvä kierreselkä, ja sivut eivät ole ohutta paperia vaan hyvin jämäkästi laminoidut. Saksalainen painojälki on myös laadukasta. Näistä ominaisuuksista voisi monikin eri alojen ”havainto-opas” ottaa oppia.

Kuuopas alkaa Kuun vaiheiden ja pinnanmuotojen tiiviillä yleisesittelyllä. Oppaan ydinosan muodostavat 13 karttaa, jotka kuvaavat terminaattorin etenemistä Kuun lähipuolen yli parin päivän välein. Kartoille on merkitty liki 58 pinnanmuotoa, eli lähinnä meret, selväpiirteisimmät kraatterit, sekä huomattavimmat vuoristot. Näistä kohteista on myös lyhyet esittelytekstit oppaan loppupuolella. Niin kartoissa kuin teksteissäkään ei yleensä ole kovin paljon moittimista.

Suurin oppaan ongelma on, ettei siinä nimettyjä kohteita tosiaankaan ole kuin 58. Paljain silmin havaitsemiseen tämä riittää, mutta jo pienellä kiikarilla etenkin kraattereita näkyy helposti moninkertainen määrä. Testasin opasta pariin kertaan käytännössä, ja esimerkiksi kartan 9 (5. yö täysikuun jälkeen) kolmisenkymmentä kohdetta oli käyty vanhalla 10x25-kiikarilla läpi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, jo kymmenessä minuutissa. Opas mainostaa soveltuvansa pienellä kaukoputkella havaitseville, mutta siihen tarkoitukseen se on käytännössä hyödytön. Aivan aloittelijalle paljain silmin havaitsemiseen, sekä muutamille ensimmäisille kiikarivilkaisuille Kuuopasta voi suositella, mutta sen pidemmälle sillä ei siis pärjää. Samalla rahalla saa esimerkiksi Sky & Telescopen Moon Mapin, jossa on 280 nimettyä kohdetta, ja sitä voi enemmänkin Kuuta havainnut käyttää erinomaisena yleiskarttana loppuikänsä. Kuuopas on toisin sanoen kiva, mutta hieman turha teos.

Kohteiden nimet on oppaassa annettu suomennoksina, ja siitä voi olla ainakin kahta mieltä. Itse en siitä pidä, koska vain planeettojen (ja ehkä Galilein kuiden) nimet ovat suomeksi vakiintuneita; kaikista muista planetaarista kohteista pitäisi minusta käyttää IAU:n virallisia nimiä. Tekstit ja suomennos ovat yleensä suht asiallisia, mutta huolellisella oikoluvulla olisi jälleen kerran korjattu paljon. Klassinen ongelma, eli törmäysaltaan ja sitä paljon möhemmin täyttämään tulleen meren suhde, on useimmiten oppaassa osattu välttää, mutta Mare Nectariksen (Nektarimeri) esittelytekstin kohdalla meri ja allas menevät sekaisin. Tämä on valitettavaa, sillä Nectariksen altaan päärenkaan eli Rupes Altain (oppaassa vanhalla nimellään Altaivuoret) kohdalla asia on (tuurillaan?) ihan oikein selitetty.

Mare Nubium (Pilvien meri) on kirjan karttoihin merkitty, mutta lopussa olevasta suomi–latina-taulukosta sitä on turha etsiä. Kohteiden esittelysivuilta taas on hieman työlästä etsiä haluamaansa kohdetta, sillä vaikka siinä nähdäkseni noudatetaan aakkojärjestystä, järjestys ei kuitenkaan ole suomalaisten nimien mukainen, vaan alkuteoksen mukaisesti saksalaisten nimien mukainen. Niinpä esimerkiksi Rupes Recta, eli suomalaisittain Suora valli, löytyy Gassendin ja Grimaldin välistä, koska se saksaksi sattuu olemaan Gerade Furche. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia, mutta onneksi lopussa olevan kohdehakemiston numerointi on ainakin enimmäkseen oikein.

Yksi minua monissa näkemissäni kuuoppaissa ihmetyttävä seikka on, kuinka innokkaita kirjoittajat ovat yhä edelleen käyttämään 1700–1800-lukulaista kraattereiden ulkomuodon luokittelua vallitasankoihin, rengasvuoriin, kraattereihin, ja pikkukraattereihin. Tietämys on kuitenkin hieman lisääntynyt vuosisatojen saatossa, joten kohteita voisi kuvailla geologisemminkin. Tämä on oleellista etenkin siksi, että kukin luokka saattaa sisältää monenlaisia kohteita, eikä näin ollen luokitus vaikkapa rengasvuoreksi kerro kohteesta paljoakaan. Vaan ehkäpä Spixin lisäksi joku jossain näitä vanhoja luokituksia vielä käyttää. Paikoitellen hivenen ihmetystä herättää myös Spixin rajanveto paljain silmin havaittaviin kohteisiin: esimerkiksi Mare Humorum kuuluu hänellä jo kiikarikohteisiin.

Suurissa puitteissa Kuuoppaan ongelmat ovat kuitenkin kohtalaisen harmittomia. Hienointa oppaassa on, että se ylipäätään on suomennettu, ja että tekijä on miettinyt kirjansa olemusta todellisen käyttäjän kannalta. Harmi vain, että pitkää iloa tästä sinänsä mukavasta oppaasta ei vasta-alkajallekaan ole. Lähinnä tämä toiminee kiinnostuksen nostattajana.

Arvio:

Lambert Spix: Kuuopas – Kuun meret, kraatterit ja vuoristot. Karttakeskus, 2014, 28 s., ovh. 12,90 €, suomentanut Eeva Mäkelä. 

*Huom: Kirjan löytää halvemmalla mm. CDONilta ja Adlibrikseltä.

NEO-tietoa pelottelun sijaan

Maapallon lähiavaruudessa pörrää jos jonkinlaista murkulaa. Aika ajoin vähän isommatkin murkulat väistämättä törmäävät Maahan (jos ne väistäisivät, ne eivät törmäisi…). Näistä kappaleista asteroidit muodostavat 99%. Komeetat ovat kuitenkin suuremman keskimääräisen ratanopeutensa, samoin kuin satunnaisempien ja hankalammin määritettävien ratojensa vuoksi monessa mielessä kiusallisempia kappaleita tosielämän törmäyksentorjujien kannalta. NASAn lähiavaruuden kappaleiden (Near-Earth Objects eli NEOt) ohjelman johtaja Donald K. Yeomans kertoo tuoreehkossa kirjassaan Lähiasteroidit ja komeetat näistä kappaleista ja niiden etsimis- ja torjuntamenetelmistä tiiviisti, asiantuntevasti, ja kiinnostavasti. Eikä onneksi maalaile turhia piruja seinille, mitä törmäysuhkaan tulee. Sekin kirjasta käy selville, mitä erilaisilla ”lähiavaruuden kappaleilla” oikeastaan milloinkin tarkoitetaan. Niistä kertoessaan Yeomansilla painopiste on asteroideissa, mikä tietenkin niiden yleisyyden huomioiden onkin järkevää. Vähän enemmän olisin kuitenkin mielelläni lukenut myös komeetoista.

Etenkin englanniksi löytyy runsaasti kirjallisuutta, jonka perimmäinen tarkoitus on vain rahastaa ihmisten ikiaikaisilla peloilla tappajakomeetoista. Yeomans ei siis tähän halpaan kikkaan sorru, vaan keskittyy asiaan. Kirjansa kymmenessä luvussa hän käy läpi Aurinkokunnan synnyn, asteroidien ja komeettojen alkuperän, ominaisuudet ja radat, etsintäohjelmat ja -menetelmät, törmäysprosessin perusteet, sekä erilaiset mahdolliset torjuntavaihtoehdot hitaista gravitaatiotraktoreista ydinpommeihin, joita tullaan tarvitsemaan, kun jonkin suuremman kappaleen lopulta huomataan olevan törmäyskurssilla Maan kanssa.

On erittäin mukava lukea tekstiä, jonka kirjoittaja todella tuntee asiansa, ja osaa sen myös esittää. Teksti on kautta kirjan sujuvaa ja helppolukuista, mistä tietysti iso kiitos menee alati mainiolle suomentaja Markus Hotakaiselle. Pieni miinus Hotakaiselle tosin tulee esimerkiksi savupanosta tarkoittavan sanan ”heite” käyttämisestä tulivuoresta tai törmäyskraatterista ulos lentävän ”heitteleen” sijaan, mutta ei lukunautinto tuohon kaadu. 

Kuten Ursan kirjoissa yleensäkään, ei tekstissä turhia painovirheitä ole, eikä Yeomans sorru ilmeisiin asiavirheisiin, joten turhautumista tai ylimääräistä ärsytystä ei lukiessa päässyt missään vaiheessa syntymään. Kirjan hakemistotkin ovat varsin mainiot. Lyhyytensä vuoksi Lähiasteroidit ja komeetat jää toki hivenen pintapuoliseksi johdannoksi, mutta toisaalta sellaiseksi se on tarkoitettukin, ja antaa erittäin hyvän pohjan perehtyä aiheeseen tarkemmin. Lähdeluettelo tosin oli hieman heppoinen. Joistakin pienistä puutteistaan huolimatta Lähiasteroidit ja komeetat on kuitenkin erittäin tervetullut teos minimaalisille suomalaisille tietokirjamarkkinoille. Pehmytkantisena kirja on Ursan jäsenhintaan hankittuna suomalaiseksi tietokirjaksi kohtuullisen edullinenkin.


Donald K. Yeomans: Lähiasteroidit ja komeetat – Kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry., 2013, 173 s. Englanninkielinen alkuteos Near-Earth Objects – Finding Them Before They Find Us. Suomentanut Markus Hotakainen.

Arvio:

 

Rare Earth – miksi kaikki ylistys?

Luin tuossa jokin aika sitten University of Washingtonin tutkijoiden Peter D. Wardin ja Donald Brownleen kirjan Rare Earth, josta olin kuullut ja lukenut tutuilta ja tuntemattomilta paljon kehuja. Lisäksi olin lukenut samoilta herroilta heidän myöhemmän kirjansa Planeetta Maan elämä ja kuolema, samoin kuin Wardin yksinään tekemän kirjan Tuntematon elämä. Molemmista pidin, joten odotukset Rare Earthiä kohtaan olivat melkoisen korkealla. Lisäksi, sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, teos oli ilmestyessään 15 vuotta sitten suht kova juttu astrobiologipiireissä, ilmeisesti osittain siksi, että Ward ja Brownlee tohtivat tuoda julki epäromanttisen käsityksensä, joka käy ilmi jo kirjan nimestä: Maapallo on hyvin harvinainen planeetta maailmankaikkeudessa, ja vaikka jonkinlaista eloperäistä limaa voi melko usealtakin planeetalta löytyä, on korkeamman elämän kehittyminen ja säilyminen hengissä äärimmäisen harvinaista.

Rare Earth oli jos ei nyt aivan karmaiseva, niin ainakin kirpaiseva pettymys. Toki aihepiiri oli kiinnostava, ja enimmäkseen Ward ja Brownlee kuvailevat etenkin laattatektoniikan ja nestemäisen veden ratkaisevaa merkitystä maankaltaiselle elämällä selkeästi ja kiinnostavasti. Miesten tyyli on vaan pidemmän päälle aivan kammottava, ja kopioitu suoraan amerikkalaisista tv-dokumenteista: jokaisen mainoskatkon jälkeen käytetään viisi minuuttia sen kertaamiseen, mistä ennen mainoksia oli puhe, minkä jälkeen tulee muutama minuutti uutta asiaa. Koko kirja on aivan järkyttävää saman asian jankkaamista. 335-sivuisesta kirjasta olisi saanut ainakin sata sivua pois asiasisällön juuri kärsimättä, mutta samalla luettavuutta merkittävästi parantaen.

Luettavuus onkin kirjan pahin ongelma. Rare Earth vaikuttaa nimittäin olevan yksi niitä tietokirjoja, joita kukaan, tai ainakaan kukaan asiaa vähänkään tunteva ulkopuolinen ei ole lukenut sen jälkeen kun se tekijöiden näppäimistöiltä erkani. Kustannustoimittamisesta ei ole jälkeäkään, jollei sellaiseksi laske hyvää hakemistoa, jollainen minulta saa aina plussaa. En känise siksi, että kirjassa olisi paljon paino- tai asiavirheitä, sillä ei niitä liikaa ole ainakaan niissä asioissa, joista jotain luulen tietäväni, mutta ne jotka siellä ovat, ovatkin sitten varsin hölmöjä. Nimien kanssakin on vaikeata: Ward ja Brownlee mm. nolosti kirjoittavat kollegansa Kevin Zahnlen nimen järjestelmällisesti väärin, ja hauskin moka on ilmeisesti perua Micro$oft Wordin automaattisesta ”korjauksesta”: Tornionjokilaaksossakin seikkaillut Pierre-Simon de Laplace (1749–1827) kulkee kirjassa nimellä Liplike! Asiansa puolesta Rare Earth ansaitsisi siis enemmänkin kehuja, mutta etenkin loppumaton toisto on niin rasittavaa, että se syö kirjan pisteitä rankasti.

Peter D. Ward & Donald Brownlee: Rare Earth – Why Complex Life Is Uncommon in the Universe. Copernicus Books, 2000, 335 s.

Arvio:

P.S. 16.1.2015: Pientä näppihäröilyä korjattu.

Kurja kirja kovista äijistä

Toimittaja Jay Barbreella on tiettävästi tilillään ennätys, jota kukaan ei tule rikkomaan: hän on nähnyt paikan päällä kaikki miehitetyt Mercury-, Gemini-, Apollo-, ja avaruussukkulaohjelman laukaisut. Hurja saldo. Pitkä toimittajan kokemuksensa lisäksi hän on kirjoittanut useampiakin kirjoja Yhdysvaltojen avaruusohjelmasta, mutta noin pitkän uran luultavasti vaatima kirjoitustaito ei kuitenkaan valitettavasti näy hänen Moon Shot -kirjassaan. Se  on nimittäin aika onneton tekele.

Kirja ilmestyi alunperin jo vuonna 1994, mutta itse luin kirjan Kindle-version vuodelta 2011. Kindle-versionkin kirjoittajiksi on mainittu Mercury-ohjelman ensimmäisen ballistisen lennon Freedom 7 -aluksella tehnyt, ja sittemmin Apollo 14:n komentajaksi päätynyt Alan Shepard, ja sydänvaivojen vuoksi vuosiksi hyllytetty mutta astronauttien pomoksi nostettu Deke Slayton, sekä Jay Barbree. Kirja kyllä se on enimmäkseen vain Barbreen tekosia, semminkin kun Shepard kuoli vuonna 1998, ja Slayton jo ennen alkuperäisen ilmestymistä vuonna 1993. Esipuheen kirjoitti itse Neil Armstrong.

Kirjassa häiritsee monikin asia. Välillä äänessä on Barbree, välillä Shepard, välillä Slayton, ja heitä kaikkia kuvataan niin ulkopuolisen kertojan silmin kuin minämuodossakin. Amerikkalaiseen tapaan Barbree keksii sanatarkkoja keskusteluja tilanteisiin, joista ei taatusti ole muistiinpanoja kenelläkään. Asiavirheitä kirjassa on myötähäpeää herättävän paljon. Päähenkilöistä johtuen kirjan painotukset eivät ole oikein missään suhteessa Mercury-, Gemini-, ja Apollo-ohjelmien eri vaiheiden saavutuksiin.

Kirjan rakennekin on omituinen: kesken Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin kuukävelyn Barbree katsoo parhaaksi sijoittaa täysin irrallisen ja epäoleellisen pätkän salaliittoteorioista. Slaytonille avaruuteen pääsy lopulta Apollo–Soyuz-liennytyslennolla kesällä 1975 oli tietenkin yksi elämän merkkipaaluista ja siten sen kohtalaisen pitkä kuvaaminen on paikallaan. Näin ollen olisi luullut, että Barbree olisi antanut Slaytonin laskeutua takaisin Maahan, ja ehkäpä hieman olisi voinut kertoa miesten myöhemmistäkin elämänvaiheista. Kirjan suunnilleen asiallinen osuus kuitenkin päättyy, kun Slayton on vielä kiertoradalla Tom Staffordin ja Vance Brandin kanssa.

Kindle-version loppuun Barbree on vielä naputellut hyökkäyksen presidentti Obaman kiistatta päämäärätöntä ja typerää avaruuspolitiikkaa kohtaan. Tässä kohti heräsi kysymys, olisivatko Shepard ja Slayton, entisiä sotilaita kun olivat, lähteneet mukaan noin tyylittömään vuodatukseen ylintä komentajaansa kohtaan, jos olisivat vielä hengissä? Varmasti itse asiasta he olisivat Barbreen kanssa olleet suunnilleen samoilla linjoilla, enkä epäile, etteivätkö he mielipiteitään olisi entisten kollegojensa tapaan esimerkiksi senaatin kuulemisissa kertoneet, mutta tahdon uskoa, että omia elämäntarinoitaan kartoittavaa kirjaa he eivät olisi halunneet tuolla tavoin päättää.

Toivottavasti kukaan ei tee sitä virhettä, että lukee ainoastaan yhden kirjan NASAn miehitettyjen avaruuslentojen historiasta, ja päätyy tähän puolivillaiseen räpellykseen. Kaiken kaikkiaan Moon Shot on hämmentävän huono kirja, jonka ainoa plussa ovat Shepardin ja Slaytonin omat tarinat ja anekdootit. Itse en ole vielä Neal Thompsonin Shepard-kirjaa Light This Candle, tai Slaytonin ja Michael Cassuttin kirjaa Deke! lukenut, mutta vakaasti kyllä aion, sillä Shepard ja Slayton olivat kovien äijien joukossa niitä kaikkein kovimpia, joten paljon Moon Shotia parempiin kirjoihin heidän elämäntarinoissaan on enemmän kuin tarpeeksi aineksia.

Alan Shepard, Deke Slayton & Jay Barbree: Moon Shot – The Inside Story of America's Apollo Moon Landings. Open Road Integrated Media, 2011.

Arvio: