Ensimmäisenä Kuussa: katselukelvotonta kuraa

Damien Chazellen ohjaama Neil Armstrongin NASA-uraa käsittelevä elokuva Ensimmäisenä Kuussa (First Man) oli järisyttävän huono tekele. En alkuunkaan käsittänyt, mihin elokuvalla pyrittiin. Ryan Goslingin esittämä Armstrong kuvataan elokuvassa täysin tunteettomana robottina. Jos se oli tekijöiden pyrkimys, siinä toki onnistuttiin.

Muita onnistumisia elokuvasta on hyvin vaikea löytää. Claire Foyn esittämä Armstrongin vaimo Jan Armstrong on elokuvan hahmoista ainoa, jolla tuntuu olevan minkäänlainen persoonallisuus, ja sekin tulee esiin vain muutamassa kohtauksessa. Armstrongin läheisistä astronauttikollegoista Gemini 8:n Dave Scott ja Apollo 11:n Mike Collins ovat täysin hajuttomia ja mauttomia statisteja. Buzz Aldrinista tehdään jälleen kerran tarinan pahis, eli pelkkiä sopimattomuuksia möläyttelevä älypää. Se ei toki kovin kaukana totuudesta ollutkaan, minkä Aldrin on omaelämäkerroissaan auliisti myöntänytkin. Ainoastaan Ed Whiten hahmosta on ehkä yritetty tehdä jotain ihmistä muistuttavaa.

Katselukokemuksena elokuva on hirvittävä. Leffa on lähinnä sarja lähikuvia Goslingin tai Foyn naamasta tai silmistä, tai vaihtoehtoisesti tärisevistä mittareista, kytkimistä, tai ruuvinkannoista. Kaikki vähäinen ihmisten välinen kanssakäyminen on kuvattu raivostuttavalla käsivarakameraheilunnalla.

Käsikirjoittaja Josh Singer on päässyt elokuvassa todella helpolla, sillä hän ei ole vaivautunut juurikaan kirjoittamaan dialogia. Käytännössä kukaan ei sano koko elokuvan aikana mitään edes etäisesti kiinnostavaa, Kennedyn puhetta ja muutamia aitoja lennonjohdon kommentteja lukuun ottamatta.

Jos Gemini- ja Apollo-ohjelmissa 1960-luvulla vaikuttaneita ihmisiä ei entuudestaan tiedä, lienee hyvin vaikea tietää, keitä elokuvassa esiintyvät hahmot ovat ja mikä heidän tehtävänsä on. Ketään kun ei esitellä eikä kenelläkään ole minkäänlaista taustaa. Deke Slaytonia esittävän hepun hiustyylikin on totaalisen väärä.

NASAn kuuohjelma ja Armstrongin ura esitetään lähinnä sarjana erilaisia läheltä piti -tilanteita tai epäonnistumisia. Armstrong melkein hajottaa X-15:n. Armstrong ja Scott melkein kuolevat Gemini 8:lla. Tässä tapauksessa sentään käy selväksi, ettei vika ollut heidän. Armstrong räjäyttää lentävän hetekan. Ed White, Gus Grissom ja Roger Chaffee kuolevat Apollo 1:n tulipalossa. Jotenkin se liittyi sähköjohtoihin ja happeen, tai jotain. Apollo 8:aa ollaan laukaisemassa kohti Kuuta, ja sitten jo takaisin tuleekin Apollo 10. Sitten Armstrong meneekin Kuuhun, ja tietokoneen kanssa on jotain häikkää, ja sitten Armstrong astuu Kuun pinnalle seisoskelemaan tyhjän panttina. Kaikki tämä on tietenkin tärisemistä, heiluntaa ja lähikuvia Goslingin naamasta.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että oli elokuvassa hivenen hyvääkin. Ciarán Hinds esitti Bob Gilruthia, ja koska jostain syystä olen aina pitänyt Hindsistä, hänen kohtauksensa eivät olleet niin kammottavan huonoja kuin muut. Kuumoduli Eaglen lähestyessa Kuuta oli muutaman sekunnin vilahduksia Kuun maisemista kiertoradalta nähtyinä, ja ne näyttivät hyviltä. Lisäksi samaan aikaan soineesta musiikista pidin. Mistään muusta en elokuvassa sitten pitänytkään. Näiden ansiosta elokuva ei ole yhden tähden (Kuun) elokuva, vaan saa puolikkaan lisää.

Ehkä elokuvan tarkoituksena oli kertoa, että Armstrongien tytär kuoli pienenä, ja että se vaikutti heihin yksilöinä ja avioparina. Oho. Enpä olisi ikuna arvannut.

Ensimmäisenä Kuussa ei ole jännittävä, dramaattinen, kiinnostava, ei vallankaan hauska, eikä se herätä oikeastaan mitään muita tunteita kuin ärtymystä, pettymystä ja hämmennystä siitä, miksi tällainen pökäle on pitänyt ylipäätään vääntää. Ihmetyttää sekin, miksi Armstrongit tiettävästi antoivat tälle siunauksensa. Tai no, ehkä Neil Armstrong sitten oikeasti oli robotti, mistäpä minä sitä tiedän. James Hansenin kirja First Man, josta elokuva siis nimensä otti, on tylsin lukemistani lukuisista astronauttielämäkerroista, mutta sen 768 pitkästyttävää sivua ovat huikean lennokasta tarinaniskentää verrattuna tähän täydellisen ikävystyttävään ja ylipitkään elokuvaan.

Jos haluan katsella Ryan Goslingin naamaa, katselen mieluummin sitä, kuinka hän ei halua syödä murojaan. Ja jos haluan yhdistää Ryan Goslingin naamaan traagisen ihmiskohtalon, katson mieluummin sitä, kuinka hän lopultakin syö muronsa. Ja noiden parissa ei tarvitse kärvistellä lähes kahta ja puolta tuntia.

Ehkä minä olen väärää katsojaryhmää, tai ehkä minä yksinkertaisesti vaan en tajunnut. Lopputulema kuitenkin on, että Ensimmäisenä Kuussa on kolmanneksi huonoin elokuvateatterissa koskaan näkemäni elokuva. Tämän ohitse kehnoudessa menee vain kaksi ranskalaista taidepläjäystä.

Summa summarum: Tätä kammotusta en voi suositella kenellekään, tai ainakaan kenellekään, joka on kiinnostunut miehitetyistä avaruuslennoista, NASAn historiasta, Apollo-ohjelmasta, Kuusta tai ylipäätään mistään vähänkään kiinnostavasta.

Arvio: *+

Ikuisesti nuori John Young

1960-luvun astronautit on totuttu näkemään yhdestä puusta veistettyinä äärimmäisen kilpailuhenkisinä kovanaamoina. Totuus on onneksi huomattavasti monivivahteisempi, ja joukossa oli varsin erilaisia persoonia. Tämä käy parhaiten ilmi astronauttien (oma)elämänkertoja lukemalla. Yksi tuoreimmista on vuonna 2012 ilmestynyt Forever Young, joka esittelee astronauttien yhden ääripään.

Eilen torstaina 24.9.2015 85-vuotispäiviään viettänyt John Young on yksi niistä avaruuslentojen varhaisvuosien astronauteista, jotka keskittyivät astronauttiurallaan lähes vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ehkä tästä syystä Young ei yleensä ole ensimmäisten joukossa, jos avaruuslennoista kiinnostuneita pyydetään luettelemaan suosikkiastronauttejaan. Hänen avaruuslentouransa on kuitenkin kiistatta kaikkien aikojen komein, ja Mercury-aluksia lukuun ottamatta NASAlla ei ole edelleenkään avaruusalustyyppiä, jota John Young ei olisi lentänyt. Hänen avaruuslentouransa siis kattoi niin Gemini-, Apollo- kuin avaruussukkula-aikakaudetkin. Gemini 3:lla eli Molly Brownilla Young oli Gus Grissomin aisaparina, ja Gemini X:llä¹ Michael Collinsin komentajana. STS-1 Columbialla hän oli Bob Crippenin komentajana, ja STS-9:llä jälleen Columbiaa komentamassa. Geminin ja sukkulan välissä Apollo-ohjelmassa hän oli sekä komentomodulin pilotti (Apollo 10) että lennon komentaja (Apollo 16).

Avaruusintoilijoilla on usein tapana laskeskella, kuka teki mitäkin ensimmäisenä. Youngin kohdalla noitakin saavutuksia riittää: Ensimmäinen toisesta astronauttiryhmästä (”The New Nine”) lentämään päässyt, ensimmäinen miehitetyllä lennolla tehty radanmuutos (Gemini 3), ensimmäinen avaruuteen salakuljetettu voileipä (Gemini 3), ensimmäinen telakointi (Gemini X:n Agena) ja kohtaaminen (Gemini VIII:n Agena) eri aluksiin, ensimmäinen ihminen yksinään täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta Kuun takana (Apollo 10), ensimmäinen ja ainoa laskeutuminen Kuun ylängöille (Apollo 16), ensimmäinen sukkulalento (STS-1), ja ensimmäinen sukkulaohjelman tiedelento (STS-9 eli Spacelab-1). Eriasteisia korkeus- (Gemini X) ja edelleen voimassa olevia nopeusennätyksiäkin (Apollo 10) Youngin meriittilistaan mahtuu. Hän oli NASAn astronauttina ällistyttävät 42 vuotta toimien muun muassa astronauttiosaston päällikkönä, ja toisin kuin useimmat muut aikalaisensa, hän asuu edelleen Johnson Space Centerin naapurissa El Lagossa, Houstonissa. Aktiivilentämisen ohella Young toimi koko uransa väsymättä miehitettyjen avaruuslentojen turvallisuuden parantamiseksi – seikka, jota hän kirjassaan ehkä lukijan kannalta liiankin pitkään ja hartaasti tuo esille.

Youngin yhdessä avaruushistorioitsija, professori James R. Hansenin kanssa kirjoittamasta elämänkerrasta on turha etsiä paljastuksia kollegoista, tai hänen oman yksityiselämänsä repostelua. Kuvaavaa on, että omaa NASA-aikaansa edeltänyttä menestyksekästä hävittäjä- ja koelentäjäuraansa käsittelevässä luvussa Young hairahtuu kertomaan vaimonsa Barbara Whiten kohtaamisesta, seurustelusta ja häistä. Tähän kaikkeen Young haaskaa peräti kolme riviä, ennen kuin päästään taas asiaan.

Tässä mielessä kirja muistuttaa hyvin paljon Hansenin aikaisempaa, kuivakkaa Neil Armstrong -elämänkertaa First Man. Tämä tietysti johtuu pitkälti siitä, että Armstrong ja Young olivat ihmisinä hyvin toistensa kaltaisia – huomattavasti analyyttisempiä ja syrjäänvetäytyvämpiä  insinöörityyppejä kuin vaikkapa räiskyvät Wally Schirra tai Pete Conrad. Kaksi Hansenin kirjaa lukeneena en tosin voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että Hansen on historioitsijana erinomaisen tarkka, mutta tarinankertojana pahimmillaan melkoisen puuduttava.

Yksi kirjan kiintoisimmista luvuista on epilogi ”When worlds collide”. Siinä Young laukoo varsin suorasukaisesti mielipiteensä nyky-NASAn päämäärättömyydestä, Kuuhun palaamisen välttämättömyydestä, sekä asteroidien muodostaman törmäysuhkan kartoittamisesta. Youngin tietoisuus asteroiditörmäyksistä ja niiden vaikutuksista ei olekaan mikään ihme. Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle, jota pidettiin vulkaanisen toiminnan synnyttämänä. Geologeilla oli aluksi vaikeuksia uskoa Youngia ja Charlie Dukea, kun he raportoivat näkevänsä pelkkiä vanhoilta vaikuttaneita breksioita eivätkä lainkaan nuoria vulkaanisia kiviä. Lopulta geologit joutuivat myöntämään olleensa täysin väärässä: Descartesin ylängöt ovat ikivanhaa Nectariksen altaan heittelettä, eikä nuoresta vulkanismista ole alueella jälkeäkään. Tämä oli yksi koko Apollo-ohjelman käänteentekevimpiä löytöjä, ja sai Apollo 16:n komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn lausahtamaan legendaarisesti: ”Well, it’s back to the drawing boards, or wherever geologists go.”

Esipuheen kirjaan on kirjoittanut Mike Collins. Vähintäänkin omituista huolimattomuutta, tai sitten vain hämmentävää astronauttihuumoria, on Collinsin jo ensimmäisessä kappaleessaan esittämä väite, jonka mukaan Young olisi ollut Apollo 15:n komentaja. Muuten kirjassa ilmiselviä munauksia on hyvin niukalti. Myös kattava hakemisto ansaitsee kehuja. Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin kiehtova lisä miehitettyjen avaruuslentojen historiaan, ja antaa hyvän kuvan täysin ainutlaatuisen astronautin urasta, joskaan ei välttämättä itse ihmisestä.

Arvio:

 

John W. Young & James R. Hansen, 2012. Forever Young – A Life of Adventure in Air and Space. University Press of Florida, 415 pp.

 
¹Omituista sinänsä, mutta Gemini X oli vuosikaudet esillä erinomaisessa Norjan Tekniikan Museossa Oslossa, jossa itsekin kävin sitä aikoinaan ihastelemassa. Nyttemmin sitä pitäisi mennä katsomaan Kansasiin asti keskelle ei-mitään. Todettakoon tässä myös, että Gemini-lentojen numerointitapa todellakin vaihtui, eli aluksi käytettiin arabialaisia numeroita, ja myöhemmin roomalaisia. Roomalaisia numeroita NASA ei sittemmin ainakaan miehitetyissä lennoissa ole käyttänyt.