Ikuisesti nuori John Young

1960-luvun astronautit on totuttu näkemään yhdestä puusta veistettyinä äärimmäisen kilpailuhenkisinä kovanaamoina. Totuus on onneksi huomattavasti monivivahteisempi, ja joukossa oli varsin erilaisia persoonia. Tämä käy parhaiten ilmi astronauttien (oma)elämänkertoja lukemalla. Yksi tuoreimmista on vuonna 2012 ilmestynyt Forever Young, joka esittelee astronauttien yhden ääripään.

Eilen torstaina 24.9.2015 85-vuotispäiviään viettänyt John Young on yksi niistä avaruuslentojen varhaisvuosien astronauteista, jotka keskittyivät astronauttiurallaan lähes vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ehkä tästä syystä Young ei yleensä ole ensimmäisten joukossa, jos avaruuslennoista kiinnostuneita pyydetään luettelemaan suosikkiastronauttejaan. Hänen avaruuslentouransa on kuitenkin kiistatta kaikkien aikojen komein, ja Mercury-aluksia lukuun ottamatta NASAlla ei ole edelleenkään avaruusalustyyppiä, jota John Young ei olisi lentänyt. Hänen avaruuslentouransa siis kattoi niin Gemini-, Apollo- kuin avaruussukkula-aikakaudetkin. Gemini 3:lla eli Molly Brownilla Young oli Gus Grissomin aisaparina, ja Gemini X:llä¹ Michael Collinsin komentajana. STS-1 Columbialla hän oli Bob Crippenin komentajana, ja STS-9:llä jälleen Columbiaa komentamassa. Geminin ja sukkulan välissä Apollo-ohjelmassa hän oli sekä komentomodulin pilotti (Apollo 10) että lennon komentaja (Apollo 16).

Avaruusintoilijoilla on usein tapana laskeskella, kuka teki mitäkin ensimmäisenä. Youngin kohdalla noitakin saavutuksia riittää: Ensimmäinen toisesta astronauttiryhmästä (”The New Nine”) lentämään päässyt, ensimmäinen miehitetyllä lennolla tehty radanmuutos (Gemini 3), ensimmäinen avaruuteen salakuljetettu voileipä (Gemini 3), ensimmäinen telakointi (Gemini X:n Agena) ja kohtaaminen (Gemini VIII:n Agena) eri aluksiin, ensimmäinen ihminen yksinään täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta Kuun takana (Apollo 10), ensimmäinen ja ainoa laskeutuminen Kuun ylängöille (Apollo 16), ensimmäinen sukkulalento (STS-1), ja ensimmäinen sukkulaohjelman tiedelento (STS-9 eli Spacelab-1). Eriasteisia korkeus- (Gemini X) ja edelleen voimassa olevia nopeusennätyksiäkin (Apollo 10) Youngin meriittilistaan mahtuu. Hän oli NASAn astronauttina ällistyttävät 42 vuotta toimien muun muassa astronauttiosaston päällikkönä, ja toisin kuin useimmat muut aikalaisensa, hän asuu edelleen Johnson Space Centerin naapurissa El Lagossa, Houstonissa. Aktiivilentämisen ohella Young toimi koko uransa väsymättä miehitettyjen avaruuslentojen turvallisuuden parantamiseksi – seikka, jota hän kirjassaan ehkä lukijan kannalta liiankin pitkään ja hartaasti tuo esille.

Youngin yhdessä avaruushistorioitsija, professori James R. Hansenin kanssa kirjoittamasta elämänkerrasta on turha etsiä paljastuksia kollegoista, tai hänen oman yksityiselämänsä repostelua. Kuvaavaa on, että omaa NASA-aikaansa edeltänyttä menestyksekästä hävittäjä- ja koelentäjäuraansa käsittelevässä luvussa Young hairahtuu kertomaan vaimonsa Barbara Whiten kohtaamisesta, seurustelusta ja häistä. Tähän kaikkeen Young haaskaa peräti kolme riviä, ennen kuin päästään taas asiaan.

Tässä mielessä kirja muistuttaa hyvin paljon Hansenin aikaisempaa, kuivakkaa Neil Armstrong -elämänkertaa First Man. Tämä tietysti johtuu pitkälti siitä, että Armstrong ja Young olivat ihmisinä hyvin toistensa kaltaisia – huomattavasti analyyttisempiä ja syrjäänvetäytyvämpiä  insinöörityyppejä kuin vaikkapa räiskyvät Wally Schirra tai Pete Conrad. Kaksi Hansenin kirjaa lukeneena en tosin voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että Hansen on historioitsijana erinomaisen tarkka, mutta tarinankertojana pahimmillaan melkoisen puuduttava.

Yksi kirjan kiintoisimmista luvuista on epilogi ”When worlds collide”. Siinä Young laukoo varsin suorasukaisesti mielipiteensä nyky-NASAn päämäärättömyydestä, Kuuhun palaamisen välttämättömyydestä, sekä asteroidien muodostaman törmäysuhkan kartoittamisesta. Youngin tietoisuus asteroiditörmäyksistä ja niiden vaikutuksista ei olekaan mikään ihme. Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle, jota pidettiin vulkaanisen toiminnan synnyttämänä. Geologeilla oli aluksi vaikeuksia uskoa Youngia ja Charlie Dukea, kun he raportoivat näkevänsä pelkkiä vanhoilta vaikuttaneita breksioita eivätkä lainkaan nuoria vulkaanisia kiviä. Lopulta geologit joutuivat myöntämään olleensa täysin väärässä: Descartesin ylängöt ovat ikivanhaa Nectariksen altaan heittelettä, eikä nuoresta vulkanismista ole alueella jälkeäkään. Tämä oli yksi koko Apollo-ohjelman käänteentekevimpiä löytöjä, ja sai Apollo 16:n komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn lausahtamaan legendaarisesti: ”Well, it’s back to the drawing boards, or wherever geologists go.”

Esipuheen kirjaan on kirjoittanut Mike Collins. Vähintäänkin omituista huolimattomuutta, tai sitten vain hämmentävää astronauttihuumoria, on Collinsin jo ensimmäisessä kappaleessaan esittämä väite, jonka mukaan Young olisi ollut Apollo 15:n komentaja. Muuten kirjassa ilmiselviä munauksia on hyvin niukalti. Myös kattava hakemisto ansaitsee kehuja. Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin kiehtova lisä miehitettyjen avaruuslentojen historiaan, ja antaa hyvän kuvan täysin ainutlaatuisen astronautin urasta, joskaan ei välttämättä itse ihmisestä.

Arvio:

 

John W. Young & James R. Hansen, 2012. Forever Young – A Life of Adventure in Air and Space. University Press of Florida, 415 pp.

 
¹Omituista sinänsä, mutta Gemini X oli vuosikaudet esillä erinomaisessa Norjan Tekniikan Museossa Oslossa, jossa itsekin kävin sitä aikoinaan ihastelemassa. Nyttemmin sitä pitäisi mennä katsomaan Kansasiin asti keskelle ei-mitään. Todettakoon tässä myös, että Gemini-lentojen numerointitapa todellakin vaihtui, eli aluksi käytettiin arabialaisia numeroita, ja myöhemmin roomalaisia. Roomalaisia numeroita NASA ei sittemmin ainakaan miehitetyissä lennoissa ole käyttänyt.