John Young (1930-2018)

NASAn pisimpään palvellut astronautti John Watts Young kuoli keuhkokuumeeseen 5.1.2018. Hän oli syntynyt San Franciscossa 24.9.1930. Youngia voidaan täydellä syyllä pitää historian kokeneimpana avaruuslentäjänä, sillä NASAn miehitetyistä avaruusaluksista ainoastaan Mercury jäi häneltä omakohtaisesti lentämättä. Vuonna 1962 toisessa astronauttiryhmässä valittu laivaston koelentäjä Young oli Gus Grissomin kakkoskuskina ensimmäisellä miehitetyllä Gemini-lennolla (Gemini 3) maaliskuussa 1965. Reilua vuotta myöhemmin hän toimi Mike Collinsin komentajana Gemini X -lennolla.

John Young, 24.9.1930–5.1.2018.
Kuva: NASA / AP10-S69-32616HR / Kipp Teague.

John Young Gemini 3:ssa ennen laukaisua. Kuva: NASA.

John Young oli yksi ainoastaan kolmesta ihmisestä, jotka lensivät kahdesti Kuuhun. Heistä enää Apollo 8:n ja Apollo 13:n Jim Lovell on elossa. Toukokuussa 1969 Apollo 10 -lennolla Young toimi komentomoduli Charlie Brownin komentajana Tom Staffordin ja Gene Cernanin testatessa samaan aikaan kuumoduli Snoopya. Young oli siten ensimmäinen ihminen, joka kiersi Kuun yksin.

Kaksi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1972 Young oli Apollo 16:n komentaja, laskeutuen kuumoduli Orionilla Charlie Duken kanssa Descartesin ylängölle. Lento oli tieteelliseltä kannalta käänteentekevä, sillä Youngin ja Duken keräämät kuunäytteet heittivät romukoppaan tutkijoiden siihen asti hellimän teorian, jonka mukaan Descartesin ylängöt olisivat tuliperäisiä.

Perusteellisen geologisen koulutuksen saaneet Young ja Duke kertoivat jo Kuussa ollessaan, etteivät he nähneet vilaustakaan vulkaanisista kivistä, vaan kaikkialla oli pelkkiä törmäysbreksioita. Tätä lennonjohdon takahuoneessa olleiden geologien oli aluksi vaikea uskoa. Komentomoduli Casperin komentaja Ken Mattingly pääsikin tämän kuultuaan lohkaisemaan yhden Apollo-ohjelman kuuluisimmista tokaisuista: "Well, it's back to the drawing boards, or wherever geologists go." Nykyisin Descartesin ylängön kivien oletetaan olevan Nectariksen törmäysaltaan heittelettä, jota nuorempi Imbriumin törmäysaltaan heittele on voimakkaasti muokannut. Likikään kaikkia salaisuuksiaan eivät kuitenkaan Apollo 16:n kivet ole vielä paljastaneet.

John Young näytteenottopuuhissa Descartesin ylängöillä 23. huhtikuuta 1972 kolmannella eli viimeisellä kuukävelyllään. Kuva: NASA / JSC / AS16-106-17340HR / Kipp Teague.

John Young ja Mike Collins ennen
Gemini X -lentoa. Kuva: NASA.

Toisin kuin muut NASAn pioneerivaiheen astronautit, Young jatkoi NASAn palveluksessa huikeat 42 vuotta toimien etenkin astronauttien päällikkönä. Vuonna 1981 hän oli ensimmäisen avaruuteen asti yltäneen sukkulalennon, eli Columbian STS-1:n komentajana. Hän lensi Columbialla vielä toisenkin kerran, eli vuonna 1983 komentaessaan ensimmäistä Spacelab-lentoa STS-9. Hieman enemmän Youngin täysin poikkeuksellisia avaruuslentosaavutuksia luettelin reilut pari vuotta sitten arvostellessani hänen omaelämäkertaansa.

John Young oli loppuun saakka vakaasti sitä mieltä, että NASAn tulisi palata Kuuhun. Hänen kuolemansa jälkeen Kuussa kävelleitä ihmisiä on elossa enää viisi. Yhä uhkaavammin alkaa näyttää siltä, ettei elossa ole enää ketään, kun seuraavan kerran ihminen Kuun pinnalle asti pääsee.

Uransa monipuolisuuden, pituuden ja ainutlaatuisten saavutusten ansiosta omasta mielestäni John Young on kaikkien aikojen merkittävin avaruuslentäjä. Kevyet mullat.

John Young ja ESAn Ulf Merbold ruokatauolla Youngin viimeisellä STS-9 (Spacelab-1) -lennolla. Kuva: NASA / ESA.

John Glenn (1921-2016)

Ensimmäinen maapallon kiertoradalle päässyt amerikkalainen astronautti John Herschel Glenn Jr. kuoli Ohion Columbuksessa 8.12.2016. Glenn oli syntynyt Ohion Cambridgessä 18.7.1921.

Korean sodan veteraani Glennin Friendship 7 eli Mercury-Atlas 6 -lento oli Mercury-ohjelman kolmas miehitetty lento, ja hänestä tuli viides avaruudessa lentänyt ihminen. Samalla Glenn oli vasta kolmas maapallon ympäri lentänyt avaruuslentäjä. Hänen historiallinen kolmen kierroksen lentonsa 20. helmikuuta 1962 kesti 4 tuntia 55 minuuttia ja 23 sekuntia.

Glennin avaruuslento oli ensimmäinen miehitetty Atlas-raketilla suoritettu lento. Se oli suuri menestys, mutta ei suinkaan virheetön. Sydämen tykytystä aiheutti erityisesti epävarmuus siitä, oliko aluksen lämpökilpi kunnolla kiinni vai ei.

John Glenn Mercury-Atlas 6 (Friendship 7) -lennollaan 20.2.1962. Kuva: NASA.

Mercury-ohjelman ensimmäisten ballististen hyppyjen jälkeen Glennin lento loi uskoa siihen, että Yhdysvallat voi ottaa Neuvostoliiton etumatkan avaruuskilpajuoksussa kiinni. Tämän myötä Glennistä tuli aikansa todellinen supertähti. Glenn erosi NASAsta pari vuotta lentonsa jälkeen ja ryhtyi colakauppiaaksi, päätyen lopulta Ohion demokraattisenaattoriksi vuosiksi 1974-1999.

Vanhoilla päivillään Glenn pääsi avaruuteen toisen kerran. Hän oli mukana loka-marraskuussa 1998 Discovery-sukkulan lennolla STS-95. Glenn oli tuolloin 77 vuoden ikäinen ja on edelleen vanhin avaruudessa käynyt ihminen. Glennin poismenon myötä yksi aikakausi tuli päätökseen, sillä hän oli viimeinen elossa ollut alkuperäisen Mercury Seven -ryhmän astronauteista.

Kevyet mullat.

Ikuisesti nuori John Young

1960-luvun astronautit on totuttu näkemään yhdestä puusta veistettyinä äärimmäisen kilpailuhenkisinä kovanaamoina. Totuus on onneksi huomattavasti monivivahteisempi, ja joukossa oli varsin erilaisia persoonia. Tämä käy parhaiten ilmi astronauttien (oma)elämänkertoja lukemalla. Yksi tuoreimmista on vuonna 2012 ilmestynyt Forever Young, joka esittelee astronauttien yhden ääripään.

Eilen torstaina 24.9.2015 85-vuotispäiviään viettänyt John Young on yksi niistä avaruuslentojen varhaisvuosien astronauteista, jotka keskittyivät astronauttiurallaan lähes vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ehkä tästä syystä Young ei yleensä ole ensimmäisten joukossa, jos avaruuslennoista kiinnostuneita pyydetään luettelemaan suosikkiastronauttejaan. Hänen avaruuslentouransa on kuitenkin kiistatta kaikkien aikojen komein, ja Mercury-aluksia lukuun ottamatta NASAlla ei ole edelleenkään avaruusalustyyppiä, jota John Young ei olisi lentänyt. Hänen avaruuslentouransa siis kattoi niin Gemini-, Apollo- kuin avaruussukkula-aikakaudetkin. Gemini 3:lla eli Molly Brownilla Young oli Gus Grissomin aisaparina, ja Gemini X:llä¹ Michael Collinsin komentajana. STS-1 Columbialla hän oli Bob Crippenin komentajana, ja STS-9:llä jälleen Columbiaa komentamassa. Geminin ja sukkulan välissä Apollo-ohjelmassa hän oli sekä komentomodulin pilotti (Apollo 10) että lennon komentaja (Apollo 16).

Avaruusintoilijoilla on usein tapana laskeskella, kuka teki mitäkin ensimmäisenä. Youngin kohdalla noitakin saavutuksia riittää: Ensimmäinen toisesta astronauttiryhmästä (”The New Nine”) lentämään päässyt, ensimmäinen miehitetyllä lennolla tehty radanmuutos (Gemini 3), ensimmäinen avaruuteen salakuljetettu voileipä (Gemini 3), ensimmäinen telakointi (Gemini X:n Agena) ja kohtaaminen (Gemini VIII:n Agena) eri aluksiin, ensimmäinen ihminen yksinään täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta Kuun takana (Apollo 10), ensimmäinen ja ainoa laskeutuminen Kuun ylängöille (Apollo 16), ensimmäinen sukkulalento (STS-1), ja ensimmäinen sukkulaohjelman tiedelento (STS-9 eli Spacelab-1). Eriasteisia korkeus- (Gemini X) ja edelleen voimassa olevia nopeusennätyksiäkin (Apollo 10) Youngin meriittilistaan mahtuu. Hän oli NASAn astronauttina ällistyttävät 42 vuotta toimien muun muassa astronauttiosaston päällikkönä, ja toisin kuin useimmat muut aikalaisensa, hän asuu edelleen Johnson Space Centerin naapurissa El Lagossa, Houstonissa. Aktiivilentämisen ohella Young toimi koko uransa väsymättä miehitettyjen avaruuslentojen turvallisuuden parantamiseksi – seikka, jota hän kirjassaan ehkä lukijan kannalta liiankin pitkään ja hartaasti tuo esille.

Youngin yhdessä avaruushistorioitsija, professori James R. Hansenin kanssa kirjoittamasta elämänkerrasta on turha etsiä paljastuksia kollegoista, tai hänen oman yksityiselämänsä repostelua. Kuvaavaa on, että omaa NASA-aikaansa edeltänyttä menestyksekästä hävittäjä- ja koelentäjäuraansa käsittelevässä luvussa Young hairahtuu kertomaan vaimonsa Barbara Whiten kohtaamisesta, seurustelusta ja häistä. Tähän kaikkeen Young haaskaa peräti kolme riviä, ennen kuin päästään taas asiaan.

Tässä mielessä kirja muistuttaa hyvin paljon Hansenin aikaisempaa, kuivakkaa Neil Armstrong -elämänkertaa First Man. Tämä tietysti johtuu pitkälti siitä, että Armstrong ja Young olivat ihmisinä hyvin toistensa kaltaisia – huomattavasti analyyttisempiä ja syrjäänvetäytyvämpiä  insinöörityyppejä kuin vaikkapa räiskyvät Wally Schirra tai Pete Conrad. Kaksi Hansenin kirjaa lukeneena en tosin voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että Hansen on historioitsijana erinomaisen tarkka, mutta tarinankertojana pahimmillaan melkoisen puuduttava.

Yksi kirjan kiintoisimmista luvuista on epilogi ”When worlds collide”. Siinä Young laukoo varsin suorasukaisesti mielipiteensä nyky-NASAn päämäärättömyydestä, Kuuhun palaamisen välttämättömyydestä, sekä asteroidien muodostaman törmäysuhkan kartoittamisesta. Youngin tietoisuus asteroiditörmäyksistä ja niiden vaikutuksista ei olekaan mikään ihme. Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle, jota pidettiin vulkaanisen toiminnan synnyttämänä. Geologeilla oli aluksi vaikeuksia uskoa Youngia ja Charlie Dukea, kun he raportoivat näkevänsä pelkkiä vanhoilta vaikuttaneita breksioita eivätkä lainkaan nuoria vulkaanisia kiviä. Lopulta geologit joutuivat myöntämään olleensa täysin väärässä: Descartesin ylängöt ovat ikivanhaa Nectariksen altaan heittelettä, eikä nuoresta vulkanismista ole alueella jälkeäkään. Tämä oli yksi koko Apollo-ohjelman käänteentekevimpiä löytöjä, ja sai Apollo 16:n komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn lausahtamaan legendaarisesti: ”Well, it’s back to the drawing boards, or wherever geologists go.”

Esipuheen kirjaan on kirjoittanut Mike Collins. Vähintäänkin omituista huolimattomuutta, tai sitten vain hämmentävää astronauttihuumoria, on Collinsin jo ensimmäisessä kappaleessaan esittämä väite, jonka mukaan Young olisi ollut Apollo 15:n komentaja. Muuten kirjassa ilmiselviä munauksia on hyvin niukalti. Myös kattava hakemisto ansaitsee kehuja. Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin kiehtova lisä miehitettyjen avaruuslentojen historiaan, ja antaa hyvän kuvan täysin ainutlaatuisen astronautin urasta, joskaan ei välttämättä itse ihmisestä.

Arvio:

 

John W. Young & James R. Hansen, 2012. Forever Young – A Life of Adventure in Air and Space. University Press of Florida, 415 pp.

 
¹Omituista sinänsä, mutta Gemini X oli vuosikaudet esillä erinomaisessa Norjan Tekniikan Museossa Oslossa, jossa itsekin kävin sitä aikoinaan ihastelemassa. Nyttemmin sitä pitäisi mennä katsomaan Kansasiin asti keskelle ei-mitään. Todettakoon tässä myös, että Gemini-lentojen numerointitapa todellakin vaihtui, eli aluksi käytettiin arabialaisia numeroita, ja myöhemmin roomalaisia. Roomalaisia numeroita NASA ei sittemmin ainakaan miehitetyissä lennoissa ole käyttänyt.