Al Worden (1932–2020)

Apollo 15:n komentomoduulin pilotti Alfred Merrill Worden kuoli nukkuessaan viime yönä 18.3.2020.¹ Hän oli syntynyt 7.2.1932 Michiganin Jacksonissa. Maatilalla varttunut Worden oli NASAn viidettä, The Original Nineteen -astronauttiryhmää, joka valittiin keväällä 1966. Sitä ennen hän oli toiminut Yhdysvaltain ilmavoimissa mm. koelentäjänä.

Al Worden Apollo 15:n PR-kuvassa. Kuva: NASA.

NASAssa Worden työskenteli jo Apollo 8:n komentomodulin parissa. Merkittävämmät tehtävät alkoivat kuitenkin Apollo 9:n tukimiehistössä. Komentomoduulin varapilottina hän toimi Apollo 12 -lennolla syksyllä 1969. Siitä hän jatkoi Deke Slaytonin (1924–1993) normaalin miehistökierrätyksen puitteissa Apollo 15:n komentomoduulin pilotiksi.

Imbriumin törmäysallasta reunustavien Apenniinien juurelle Hadleyn laavauoman viereen laskeutunut Apollo 15 oli ensimmäinen J-luokan lento. Sen tieteelliset päämäärät olivat paljon aiempia lentoja kunnianhimoisemmat. Kun Dave Scott (1932–) ja Jim Irwin (1930–1991) opiskelivat kenttägeologiaa ja ajamaan kuuautoa, Farouk El-Baz (1938–) opetti Wordenille, kuinka tehdään oikeasti hyödyllisiä geologisia havaintoja kiertoradalta.² Wordenin osaksi tuli myös käyttää komentomoduulin uutta tutkimuslaitteiden ja kameroiden patteristoa.

El-Bazin, Wordenin ja Vance Brandin (1931–) kirjoittama artikkeli ihmisen kiertoradalta tekemistä Kuun geologisista havainnoista on edelleen kiinnostavaa luettavaa. Tieteellisessä mielessä kaikki Wordenin kiertoradalta tekemistä havainnoista vedetyt päätelmät eivät toki enää ole täysin nykykäsitysten mukaisia, mutta itse havainnot ovat edelleen arvokkaita. Artikkelin loppukaneetti pätee aina:



 

Ruutukaappaus 16 mm:n filmiltä, joka tallensi Al Wordenin tekemän, ihmiskunnan ensimmäisen Maan kiertoradan ulkopuolella tapahtuneen avaruuskävelyn. Avaruuskävelyllä Worden haki huoltomoduulin kylkeen asennettujen kartoitus- ja panoraamakameroiden filmikanisterit. Kuva: NASA / AP15-S71-43202HR.

Al Wordenin loistava NASA-ura katkesi yhtäkkisesti, kun hän oli geologian kenttäkurssilla Apollo 17:n varamiehistön jäsenenä toukokuussa 1972. NASA ja senaatti tarvitsivat syntipukin Apollo 15:n ensipäiväkuoriskandaaliin, joten Worden, Scott ja Irwin saivat lähteä. Synninpäästön he saivat vuonna 1983, mutta tätä harva jaksaa muistaa.

Worden oli monia vahvasti "perusinsinööriluonteisia" astronauttikollegojaan värikkäämpi persoona. Nuorena latotansseissa soittaessaan hän esimerkiksi haaveili jazz-pianistin urasta.³ Elämästään, Apollo 15:stä, ensipäiväkuoriskandaalista, NASAsta ja muista astronauteista Worden kertoo erittäin elävästi yhdessä Francis Frenchin kanssa kirjoittamassaan muistelmateoksessa Falling to Earth. Se on yksi parhaista lukemistani Apollo-elämäkerroista, ja erittäin lämpimästi suositeltava teos kaikille Apollosta ja NASAn loiston päivistä kiinnostuneille. Kirjoittelin kirjasta lyhykäisen arvion vuonna 2012.

Kevyet mullat, Al Worden.

Al Worden Apollo 15:n maahanpaluun jälkeen USS Okinawan kannella 7.8.1971. Kuva: NASA / AP15-S71-42261.

"Some day all of us who journeyed to the Moon will be gone. Take a walk on a summer night, look up at the Moon, and think of us. A part of us is still there and always will be." 

Al Worden, 1932–2020

---

¹Tällä hetkellä (illalla 18.3.2020) ei ole vielä tarkkaa tietoa, kuoliko Worden 17. vai 18.3. Tarkennellaan kun tiedetään. Nyt jokunen päivä myöhemmin (24.3.2020) useampi lähde sanoo kuolinpäiväksi 18.3., joten uskotaan siihen.

²P.S. 19.3.2020. Katselin tässä yön pimeinä tunteina Wordenin muistoksi pari mainiota Youtubesta löytyvää Wordenin haastattelua. Ne muistuttivat yhdestä Apollo-ohjelman kannalta erittäin merkittävästä havainnosta, jonka hän teki Kuun kiertoradalta. Hän nimittäin oli näkevinään Taurus–Littrow'n alueella tuhkakeiloja. Ne, yhdessä tavallista tummemman mare-tasangon pinnan ja kukkuloiden rinteiden tummien vyöryjen ohella saivat geologit vakuuttuneiksi siitä, että Taurus–Littrow'n laakso tarjoaisi mahdollisuuden Kuun nuoren tuliperäisen toiminnan tutkimiseen. Niinpä viimeinen Apollo-lento päätettiin suunnata sinne.

Joulukuussa 1972 Jack Schmitt ja Gene Cernan löysivätkin erittäin kiinnostavia oranssin ja mustan vulkaanisen lasin kerrostumia, mutta ne eivät suinkaan olleet nuoria. Ne, mitä Al Worden ja moni erittäin pätevä geologi pitivät tuhkakeiloina, olivat todennäköisesti tummakehäisiä törmäyskraattereita. Ne olivat rouhaisseet pinnan alta vanhaa tummaa vulkaanista ainesta ja nostaneet sen kraattereita ympäröiviksi tummiksi heittelekentiksi. Taurus–Littrow oli erittäin hyvä ja monipuolisesti kiinnostava laskeutumispaikka, mutta monet osittain Al Wordenin havaintoihin perustuneista syistä sinne menemiseen ovat sittemmin osoittautuneet virheellisiksi. Tämä ei suinkaan vähennä Wordenin havaintojen arvoa. Havainnot olivat erinomaisia, mutta tuolloisen tiedon pohjalta tehdyt tulkinnat menivät pieleen.

³P.P.S. 19.3.2020. Tämäkin muistui mieleen vasta jälkikäteen: Al Worden on ainoa Apollo-astronautti, joka on julkaissut runokirjan. Tuo teos, Hello Earth: Greetings From Endeavour, julkaistiin vuonna 1974. Pari runoa on luettavissa Wordenin kotisivulla, ja aikoinaan julkaisematta jäänyt runo Rising from Earth löytyy Collect Spacen sivulta.

Helmi ja Kuu

Helmikuun lopun selkeinä iltoina Venus ja Kuu tarjosivat iltataivaalla harvinaisen kaunista katseltavaa. Neljän illan aikana Kuu kulki Venuksen alapuolelta ja kasvoi hiljalleen, ihan kuten sen tietysti pitikin. Suomessa vaan neljänkin illan selkeät jaksot tuppaavat olemaan poikkeuksellisia, joten tuolloin oli hyvä tilaisuus seurata Kuun vaiheen kasvua, ja Kuun liikettäVenuksen suhteen.

Kuu 26.–29.2.2020 Äänekoskella Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja kevyehkösti GIMPattuna (sama pätee kaikkiin seuraaviinkin kuviin). Tätä eikä vallankaan seuraavia kuvia ei paljon kannata suurempana katsella, koska kuvanlaatu ei sitä oikein salli. Kuva: T. Öhman.

Kuu ja Venus olivat 26.2.2020 vielä varsin kaukana
toisistaan. Kuva: T. Öhman.

Kuten jokainen Kuuta kiikarilla tai kaukoputkella useammin kuin yhden kerran katsonut tietää, vaikuttavat valaistusolosuhteet – eli kuunpinnan kohteiden varjojen pituus ja suunta – ratkaisevasti siihen millä tavoin kohteet näkyvät. Kaukoputkella havaitessa yön ja päivän raja etenee sellaista haipakkaa, että kohteiden ulkonäkö muuttuu selvästi jo tunnin aikana.

Kaikkein laakeimmat kohteet, kuten vaikkapa vulkaaniset doomit, vaativat hyvin loivan valaistuksen näkyäkseen mitenkään. Meriä halkovat harjanteet taas näkyvät hieman doomeja pystymmälläkin valolla.

Pinnan kirkkaus- ja koostumuserot puolestaan erottuvat parhaiten, kun täydenkuun aikaan ei varjoja pinnalle lankea lainkaan. Nuorten kraatterien kirkkaat säteet ja tummat, tuliperäisen tuhkan peittämät pyroklastiset alueet ovat tällaisista eroista helpoimmin havaittavia esimerkkejä (jos ilmeisin, eli merien ja ylänköjen ero unohdetaan). Valtaosa Kuun kohteista on parhaiten nähtävissä näiden ääripäiden välillä. 

Alla oleva suunnilleen samaa aluetta Mare Crisiumin ympäristössä noin vuorokauden välein kuvaava sarja antaa kohtalaisen selkeän kuvan valaistuksen vaikutuksista. Meren itärannan kukkulat erottuvat parina esimmäisenä iltana hyvin, mutta ovat kolmantena jo kadonneet. Crisiumin pohjoispuolella oleva Cleomedes näkyy parhaiten toisena iltana, mutta on neljäntenä jo melko vaatimattoman oloinen. Länsipuolella taas vinon törmäyksen synnyttämän Procluksen säteet erottuvat lähempänä kraatteria jo kolmantena iltana, mutta etäisemmät säteet näkyvät vasta neljäntenä iltana, kun Aurinko Crisiumin yllä on noussut korkeammalle.

Mare Crisium ympäristöineen
26.-29.2.2020.
Valon tulokulma vaikuttaa
ratkaisevasti siihen, millaiset
yksityiskohdat
näkyvät.
Kuvat: T. Öhman.

Yksittäisen, varsinkin Suomen kaltaisessa erittäin pilvisessä paikassa asuvan kuuhavaitsijan näkökulmasta täysin samaa valaistusolosuhdetta ei käytännössä pääse Kuun pinnalta kahta kertaa havaitsemaan. Siksi Kuuta kannattaa havaita aina kun mahdollista on. Joka kerta sieltä nimittäin näkee jotain, mihin ei ole koskaan ennen tullut kiinnittäneeksi huomiota.

Kuu ja Venus olivat 27.2.2020 riittävän lähellä toisiaan muodostaakseen iltataivaalle oikein nätin kaksikon.
Kuva: T. Öhman.