Al Worden (1932–2020)

Apollo 15:n komentomoduulin pilotti Alfred Merrill Worden kuoli nukkuessaan viime yönä 18.3.2020.¹ Hän oli syntynyt 7.2.1932 Michiganin Jacksonissa. Maatilalla varttunut Worden oli NASAn viidettä, The Original Nineteen -astronauttiryhmää, joka valittiin keväällä 1966. Sitä ennen hän oli toiminut Yhdysvaltain ilmavoimissa mm. koelentäjänä.

Al Worden Apollo 15:n PR-kuvassa. Kuva: NASA.

NASAssa Worden työskenteli jo Apollo 8:n komentomodulin parissa. Merkittävämmät tehtävät alkoivat kuitenkin Apollo 9:n tukimiehistössä. Komentomoduulin varapilottina hän toimi Apollo 12 -lennolla syksyllä 1969. Siitä hän jatkoi Deke Slaytonin (1924–1993) normaalin miehistökierrätyksen puitteissa Apollo 15:n komentomoduulin pilotiksi.

Imbriumin törmäysallasta reunustavien Apenniinien juurelle Hadleyn laavauoman viereen laskeutunut Apollo 15 oli ensimmäinen J-luokan lento. Sen tieteelliset päämäärät olivat paljon aiempia lentoja kunnianhimoisemmat. Kun Dave Scott (1932–) ja Jim Irwin (1930–1991) opiskelivat kenttägeologiaa ja ajamaan kuuautoa, Farouk El-Baz (1938–) opetti Wordenille, kuinka tehdään oikeasti hyödyllisiä geologisia havaintoja kiertoradalta.² Wordenin osaksi tuli myös käyttää komentomoduulin uutta tutkimuslaitteiden ja kameroiden patteristoa.

El-Bazin, Wordenin ja Vance Brandin (1931–) kirjoittama artikkeli ihmisen kiertoradalta tekemistä Kuun geologisista havainnoista on edelleen kiinnostavaa luettavaa. Tieteellisessä mielessä kaikki Wordenin kiertoradalta tekemistä havainnoista vedetyt päätelmät eivät toki enää ole täysin nykykäsitysten mukaisia, mutta itse havainnot ovat edelleen arvokkaita. Artikkelin loppukaneetti pätee aina:



 

Ruutukaappaus 16 mm:n filmiltä, joka tallensi Al Wordenin tekemän, ihmiskunnan ensimmäisen Maan kiertoradan ulkopuolella tapahtuneen avaruuskävelyn. Avaruuskävelyllä Worden haki huoltomoduulin kylkeen asennettujen kartoitus- ja panoraamakameroiden filmikanisterit. Kuva: NASA / AP15-S71-43202HR.

Al Wordenin loistava NASA-ura katkesi yhtäkkisesti, kun hän oli geologian kenttäkurssilla Apollo 17:n varamiehistön jäsenenä toukokuussa 1972. NASA ja senaatti tarvitsivat syntipukin Apollo 15:n ensipäiväkuoriskandaaliin, joten Worden, Scott ja Irwin saivat lähteä. Synninpäästön he saivat vuonna 1983, mutta tätä harva jaksaa muistaa.

Worden oli monia vahvasti "perusinsinööriluonteisia" astronauttikollegojaan värikkäämpi persoona. Nuorena latotansseissa soittaessaan hän esimerkiksi haaveili jazz-pianistin urasta.³ Elämästään, Apollo 15:stä, ensipäiväkuoriskandaalista, NASAsta ja muista astronauteista Worden kertoo erittäin elävästi yhdessä Francis Frenchin kanssa kirjoittamassaan muistelmateoksessa Falling to Earth. Se on yksi parhaista lukemistani Apollo-elämäkerroista, ja erittäin lämpimästi suositeltava teos kaikille Apollosta ja NASAn loiston päivistä kiinnostuneille. Kirjoittelin kirjasta lyhykäisen arvion vuonna 2012.

Kevyet mullat, Al Worden.

Al Worden Apollo 15:n maahanpaluun jälkeen USS Okinawan kannella 7.8.1971. Kuva: NASA / AP15-S71-42261.

"Some day all of us who journeyed to the Moon will be gone. Take a walk on a summer night, look up at the Moon, and think of us. A part of us is still there and always will be." 

Al Worden, 1932–2020

---

¹Tällä hetkellä (illalla 18.3.2020) ei ole vielä tarkkaa tietoa, kuoliko Worden 17. vai 18.3. Tarkennellaan kun tiedetään. Nyt jokunen päivä myöhemmin (24.3.2020) useampi lähde sanoo kuolinpäiväksi 18.3., joten uskotaan siihen.

²P.S. 19.3.2020. Katselin tässä yön pimeinä tunteina Wordenin muistoksi pari mainiota Youtubesta löytyvää Wordenin haastattelua. Ne muistuttivat yhdestä Apollo-ohjelman kannalta erittäin merkittävästä havainnosta, jonka hän teki Kuun kiertoradalta. Hän nimittäin oli näkevinään Taurus–Littrow'n alueella tuhkakeiloja. Ne, yhdessä tavallista tummemman mare-tasangon pinnan ja kukkuloiden rinteiden tummien vyöryjen ohella saivat geologit vakuuttuneiksi siitä, että Taurus–Littrow'n laakso tarjoaisi mahdollisuuden Kuun nuoren tuliperäisen toiminnan tutkimiseen. Niinpä viimeinen Apollo-lento päätettiin suunnata sinne.

Joulukuussa 1972 Jack Schmitt ja Gene Cernan löysivätkin erittäin kiinnostavia oranssin ja mustan vulkaanisen lasin kerrostumia, mutta ne eivät suinkaan olleet nuoria. Ne, mitä Al Worden ja moni erittäin pätevä geologi pitivät tuhkakeiloina, olivat todennäköisesti tummakehäisiä törmäyskraattereita. Ne olivat rouhaisseet pinnan alta vanhaa tummaa vulkaanista ainesta ja nostaneet sen kraattereita ympäröiviksi tummiksi heittelekentiksi. Taurus–Littrow oli erittäin hyvä ja monipuolisesti kiinnostava laskeutumispaikka, mutta monet osittain Al Wordenin havaintoihin perustuneista syistä sinne menemiseen ovat sittemmin osoittautuneet virheellisiksi. Tämä ei suinkaan vähennä Wordenin havaintojen arvoa. Havainnot olivat erinomaisia, mutta tuolloisen tiedon pohjalta tehdyt tulkinnat menivät pieleen.

³P.P.S. 19.3.2020. Tämäkin muistui mieleen vasta jälkikäteen: Al Worden on ainoa Apollo-astronautti, joka on julkaissut runokirjan. Tuo teos, Hello Earth: Greetings From Endeavour, julkaistiin vuonna 1974. Pari runoa on luettavissa Wordenin kotisivulla, ja aikoinaan julkaisematta jäänyt runo Rising from Earth löytyy Collect Spacen sivulta.

Harvinaista Apollo 17 -herkkua

Tänä yönä, 21.–22.3.2018 klo 00.00–01.00 (siis torstain 22.3. puolella) on tarjolla harvinaisen kiinnostava suora lähetys 49^th Lunar and Planetary Science Conference -kokouksesta Houstonista. LPSC-kokous on etenkin planeettageologien ja kraatteritutkijoiden tärkein vuosittainen konferenssi. 

Tänä yönä kokouksessa järjestetään Apollo 17 -lennon 45-vuotisjuhlallisuuksien merkeissä ainakin etukäteen erittäin mielenkiintoiselta vaikuttava paneelikeskustelu. Paneelissa ovat mukana Apollo 17:n kuumodulin pilotti Jack Schmitt, Apollo 17:n lennonjohtajana toiminut Gerry Griffin, ja mm. Apollo 17:n takahuonegeologina häärännyt Jim Head. Puhetta johtaa etenkin Kuun ja muiden maankaltaisten planeettojen spektroskopian uranuurtaja Carle Pieters.

Paneelin lisäksi Apollo 17 on muutenkin hyvin esillä kokouksessa, sillä tänään pidetään Taurus-Littrow'n laakson geologiasta istunnot niin aamu- kuin iltapäivälläkin.

Suoraa lähetystä pääsee seuraamaan tästä linkistä. 

Jack Schmitt Taurus-Littrow'n laaksossa Apollo 17:n kolmannella kuukävelyllä (station 6). Kuva: NASA / Apollo 17 / AS17-146-22294.

---

Oma panokseni tämän vuoden LPSC-kokoukseen koskee Lappajärven tutkimushistoriaa ja mahdollista tulevaisuutta, ja on luettavissa täällä.
P.S. Mainittakoon vielä se, että 14.3. Maaseudun tulevaisuudessa ilmestyneen Lappajärvi-haastattelun lyhyempi verkkoversio on puolestaan luettavissa täällä.

---

P.P.S. 22.3.2018: Olipa erinomaisen viihdyttävä keskustelutuokio! Jos tuota livelähetystä ei päässyt näkemään, kannattaa käydä sivulla myöhemmin uudestaan katsomassa, josko sinne ilmestyisi tallenne keskustelusta. Luultavasti ilmestyy, sillä muitakin tallenteita siellä LPSC:n muusta kuin puhtaan tutkimuksellisesta annista on. Jos Kuu ja sen geologinen tutkimus, Apollo-lennot, tai esimerkiksi tulevaisuuden miehitetyt avaruuslennot Kuuhun ja Marsiin vähääkään kiinnostavat, on tuo Griffinin, Schmittin ja Headin keskustelu ja kysymyksiin vastaaminen erittäin antoisaa seurattavaa.

Olen tietysti kaikkea muuta kuin objektiivinen tarkkailija, mutta mielestäni kaksi viestiä nousi keskustelussa selvästi esiin: Kuuhun on pakko palata ennen kuin voidaan vakavasti kuvitellakaan miehitettyjen Mars-lentojen suunnittelua. Toiseksi, koulutettu geologi on tutkimuksen kannalta hyödyllisyydessään ja tehokkuudessaan täysin eri suuruusluokkaa kuin miehittämättömät kulkijat. Sitä vaan jotenkin toivoisi, että suomalaiset asiantuntijatkin edes joskus sattuisivat perehtymään sellaisten ihmisten näkemyksiin, jotka oikeasti kokemuksensa perusteella tietävät, mistä puhuvat. Kuten vaikkapa sellaisten kuin Gerry Griffin, Jack Schmitt ja Jim Head.

Huomasin vahingossa käyttäneeni jutun ykköskuvana samaa klassista kuvaa Jack Schmittistä kuin aiemminkin, ja sellainenhan on tietenkin melkoisen tylsää. Tässäpä siis toinen, jossa Jack Schmitt on 11.12.1972 ensimmäisen kuukävelyn ensimmäisellä tutkimuspisteellä. Niin tämän kuin edellisenkin kuvan luonnollisesti otti Gene Cernan. Kuva: NASA / Apollo 17 / AS17-134-20426.

P.P.P.S. Ja keskustelun tallenne näköjään on jo sivulla.

Huonoja esityksiä

Aiemmin lukemani ja kuulemani perusteella olin pitänyt Helsingin yliopiston avaruusfysiikan professori Hannu Koskista ihan fiksuna miehenä. Nyt en ole enää ollenkaan niin varma asiasta.

Ylen verkkosivuille ilmestyi tänä aamuna pitkä, mielenkiintoinen ja sinänsä oikein mainio Aishi Zidanin kirjoittama artikkeli käynnissä olevasta uudesta avaruuskilvasta, jossa mm. Kiina ja Intia ovat jo pidempään olleet mukana, ja johon Yhdistyneet arabiemiirikunnat on viime aikoina tullut yksityisten firmojen ohella vakavasti otettavaksi osanottajaksi. Jutussa haastateltiin Koskisen lisäksi omien alojensa huippuja, Ilmatieteen laitoksen ryhmäpäällikkö Ari-Matti Harria ja Aalto-yliopiston apulaisprofessori Jaan Praksia. Koskinen ja Harri pääsivät kommentoimaan myös miehitettyjä avaruuslentoja, niin menneitä kuin tuleviakin. Koskinen kertoi jutun mukaan Yhdysvaltain 1960–1970-lukujen kuuohjelmasta näin:

"Ne olivat oikeastaan huonoja esityksiä vaivannäköön nähden. Sieltä kerättiin satunnaisesti kiviä, joita sitten analysoitiin täällä. Sillä panostuksella olisi voitu lähettää valtava määrä mönkijöitä keräämään tavaraa."

Kuinkahan vakavissaan Koskinen on tuon kommenttinsa heittänyt? Toivoa sopii, että se oli puhdas vitsi, jonka toimittaja erehtyi ottamaan todesta. Koskisen täytyy tietää, että satunnaisuudella ei ollut mitään tekemistä kuunäytteiden hakemisen kanssa. Apollo-lentojen laskeutumispaikat valittiin erittäin pitkällisen ja monivaiheisen valintaprosessin jälkeen. Astronautit, joista osa oli tohtoritason tutkijoita, kävivät läpi laadukkaan geologisen koulutuksen, johon toki toiset astronauteista suhtautuivat vakavammin kuin toiset. Ja jostain kumman syystä Kuuhun lähetettiin geologi, ei vaikkapa avaruusfyysikkoa. Tällä kaikella pyrittiin maksimoimaan lentojen tieteellinen anti käytettävissä olleiden resurssien puitteissa. Jollei Koskinen tätä tiedä, kannattaisi hänenkin lukaista vaikkapa Don Wilhelmsin loistava To a Rocky Moon.

Koskinen on mieltynyt konditionaaliin. Totta kai Mercury-, Gemini- ja Apollo-ohjelmien kuluilla "olisi voitu lähettää valtava määrä mönkijöitä keräämään tavaraa." No, Surveyor-ohjelmassa lähetettiin jos nyt ei mönkijöitä niin ainakin laskeutujia, joista Surveyor 6 myös vaihtoi välillä paikkaansa. Surveyorien tulokset olivat kiistatta merkittäviä ja Ranger- ja Lunar Orbiter -ohjelmien ohella mahdollistivat miehitetyt kuulennot. Mutta tuskinpa Koskinenkaan oikeasti kuvittelee, että vaikka laskeutujia, mönkijöitä ja Neuvostoliiton Luna-ohjelmassa käytettyjen kaltaisia näytteenhakualuksia todellakin "olisi voitu lähettää valtava määrä", niitä oikeasti olisi muutamaa enempää lähetetty. "Entä jos?" -tyyppiset ajatusleikit ovat tietenkin hauskoja, mutta ainakin henkilökohtaisesti koen TV Smithin onnistuvan siinä huomattavasti professori Koskista paremmin.

Huono esitys. Joku epämääräinen jamppa hengailemassa jossain ennalta arvaamattomassa paikassa, mutta Kuussa vissiin. Tai geologi Jack Schmitt, PhD, tekemässä kenttähavaintoja ja ottamassa näytteitä Apollo 17 -lennolla Taurus-Littrow'n laaksossa, tutkimuspiste 6:lla 13.12.1972. Kuva: NASA / Apollo 17 / AS17-146-22294.

Koskisen muutamaan lyhyeen virkkeeseen sisältyy vielä ainakin yksi erikoinen sanavalinta: kuunäytteitä "analysoitiin täällä". Miksi Koskinen käyttää imperfektiä? Apollo-lennoilla tuotuja näytteitä tutkitaan kiivaasti edelleen, jatkuvasti paranevaa uusinta analyysitekniikkaa hyödyntäen. Koska näytteitä tuotiin Apollo-lennoilla noin 382 kg eikä kolmen Luna-lennon tapaan muutamaa sataa grammaa, on näytteitä voitu tutkia koko ajan ympäri maailmaa mitä moninaisimpia menetelmiä hyödyntäen. Parempaa tekniikkaa odottamassa on edelleen huomattava määrä korkkaamattomia näytteitä. Voi tietysti olla, että Koskinen viittaa Birger Wiikiin ja siihen, että hänen johdollaan Suomessakin aikoinaan tutkittiin kuunäytteitä. Ei tutkita enää.

Ylen jutussa myös Ari-Matti Harri jatkaa tuttua linjaansa. Olisi kiva joskus lukea tai kuulla, kuinka Harri perustelee nämä toistuvat lausuntonsa:

”Ihmisen lähettämistä Marsiin ei voi enää nykyteknologian kyvykkyyden vuoksi perustella tieteellisellä tutkimuksella. Ihmisen läsnäolo on tarpeeton tai jopa haitallinen elementti, jos halutaan tutkia uutta planeettaa. Miehitetty lento myös vaatii suuruusluokaltaan tuhatkertaisen panostuksen verrattuna suureen luotainohjelmaan.”

Harrin heittoon tuhatkertaisesta panostuksesta puutuin jo helmikuussa ja noihin yleisiin perustelemattomiin kommentteihin miehitettyjen lentojen väitetystä hyödyttömyydestä jo muutama vuosi sitten Hesarissa. Se on kuitenkin sanottava, että Harri on ainakin lausunnoissaan ja mielipiteissään johdonmukainen. Ja mikäpä siinä, kun kerran on keksinyt hyvän tarinan, niin tokihan siitä kannattaa pitää kiinni. 

Suuremmassa kuvassa ihan mielenkiintoista vaikkakaan ei ollenkaan uutta on, että asiantuntijalausuntoja etupäässä geologisista kysymyksistä antavat ihmiset, joiden koulutustausta ja työssä hankittu osaaminen on fysiikassa, ei geotieteissä. Tämä ongelma ei koske vain Suomea, vaan on globaali. Fyysikot hybriksessään ovat vuosisatojen aikana onnistuneet luomaan mielikuvan geotieteistä ja oikeastaan kaikesta muusta kuin fysiikasta toisen luokan tieteenä, eivätkä geotietelijät ole järin kiinnostuneita muuttamaan tätä käsitystä. Tietenkin maailmassa ja jopa omassa tuttavapiirissäni on avarakatseisiakin fyysikoita. He vain useimmiten ymmärtävät olla kommentoimatta julkisesti asioita, joihin eivät ole perehtyneet.

Ylen jutun lopussa todetaan ylevästi, Koskiseen viitaten, näin:

"Emme koskaan tiedä, mihin uteliaisuus johtaa."

Harmi vain, että tämän maailman koskiset ja harrit – sipilöistä, stubbeista, grahn-laasosista ja persuista puhumattakaan – ovat tappamassa inhimillistä uteliaisuutta ja uuden löytämisen riemua.

Gene Cernan (1934–2017)

Kaksi kuulentoa tehnyt ja toistaiseksi viimeinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen Eugene Andrew Cernan kuoli 16.1.2017. Laivaston lentäjänä ennen NASA-uraansa toiminut Cernan oli syntynyt Chicagossa 14.3.1934.

Cernanista tuli kesäkuussa 1966 Gemini 9A -lennolla toinen amerikkalainen avaruuskävelijä. Kuun kiertoradalle hän pääsi toukokuussa 1969 Apollo 10:n kuumodulin pilottina. Viimeisen avaruuslentonsa hän teki 44 vuotta sitten Apollo 17:n komentajana Taurus–Littrow'n laaksoon.

Cernan oli yksi ainoastaan kolmesta ihmisestä, joka pääsi Kuun kiertoradalle kahdesti. Kuun pinnalla käyneitä ihmisiä on enää elossa kuusi. 

Kevyet mullat, Gene Cernan.

Gene Cernan (14.3.1934–16.1.2017) Taurus–Littrow'n laaksossa joulukuussa 1972.
Kuva: NASA / Project Apollo Archive / AS17-140-21389.

P.S. 19.2.2017: Gene Cernanin muistotilaisuus on katseltavissa täällä.

44 vuotta sitten...

Tänään 14.12.2016 tulee kuluneeksi 44 vuotta siitä, kun ihmiskunta poistui Kuun pinnalta. Itse asiassa jos ihan tarkkoja ollaan, se tapahtui 15.12.1972 klo 00.54.37 Suomen aikaa. Tuolloin Apollo 17:n astronautit Gene Cernan ja ainoa Kuussa käynyt geologi Jack Schmitt nousivat Taurus-Littrow'n laaksosta Challenger-kuumodulillaan. Reilua kahta tuntia myöhemmin he telakoituivat Ron Evansin kipparoimaan America-komentomoduliin. Ihmiskunnan viimeinen miehitetty kuulento päättyi Tyyneen valtamereen 19.12.1972. Apollo17.org -sivustolla pääsee vielä myötäelämään ihmiskunnan viimeiset hetket toisen taivaankappaleen pinnalla "reaaliajassa".

Apollo-ohjelman tuomia näytteitä ja muita tieteellisiä tuloksia käytetään edelleen erittäin aktiivisesti. Aika moni muu on kanssani samaa mieltä siitä, että Apollo-ohjelma on ihmiskunnan suurin saavutus. Mikä tärkeintä, se innoittaa ihmisiä sukupolvesta toiseen, kansallisuudesta riippumatta. Nyt amerikkalaiset eivät pääse omin voimin edes Maan kiertoradalle. Samalla kun iloitsen menneistä saavutuksista, en voi kuin ihmetellä, miten hitossa asiat haluttiin väkisin sössiä näin pahasti?

Jack Schmitt Apollo 17:n EVA 3:n lopussa 14.12.1972. Tämä on tiettävästi viimeinen valokuva Apollo-astronautista Kuun pinnalla. Kuva: NASA / JSC / Kipp Teague / AS17-143-21941.

---
P.S. 16.12.2016: Huomasin sattumalta käyttäneeni lähes identtistä otsikkoa jo Clear Lakessa 21.7.2013. Neljäkymmentäneljä vuotta taaksepäin tuosta päivämäärästä tunnelmat olivat hieman toisenlaiset, mutta itselläni tuolloin kolme ja puoli vuotta sitten tuntemukset olivat näköjään varsin samat kuin nyt.  Jonkinlaista ympyrän sulkeutumista tässä on aistittavissa.