Yllätyspaluu: Suomalaiset Kuussa ja Lappajärvellä

Vuonna 2016 kehotin Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry:n Kuu ja planeetat -ryhmän puitteissa kuuharrastajia havaitsemaan ja kuvaamaan Kuun kraattereita, jotka ovat saaneet nimensä suomalaistutkijoiden mukaan. Kirjoittelin vuonna 2018 aiheesta pari artikkeliakin Ursan Zeniitti-verkkolehteen. Suomalaiskraattereita on nykyisin yhteensä 39.

Koostin noihin aikoihin myös valokuvanäyttelyn suomalaisista Kuussa. Näyttelyyn päätyneet kuvat olivat alun perin suunnilleen vuosina 1990–2010 Oulun yliopistossa toimineen NASAn Pohjoismaisen planeettakuva-arkiston (Nordic Regional Planetary Image Facility) aarteita, jotka yliopisto oli suuressa viisaudessaan päättänyt polttaa. Me entiset Oulun planeettageologit emme tietenkään polttoaikeista innostuneet, joten yritimme saada arkiston pelastettua jonnekin. 

Onneksi Järviseutu-Seura ry. tuli alkukesällä 2016 hätiin ja otti haltuunsa koko tuhansien ainutlaatuisten valokuvien arkiston. Vuonna 2019 Järviseutu-Seuran hankkeessa kokosin kuvista kolme pientä näyttelykokonaisuutta, eli Apollo-lennot, Lappajärven vertailukohdat ja edellä mainitun Suomalaiset Kuussa. Ne kuitenkin joutuivat suoraan varastoon ilman että kukaan niitä pääsi näkemään, ja kuvatkin siirtyivät kesälllä 2019 Lappajärven kunnan omistukseen. 

Tästä huolimatta tein kesäksi 2021 Järviseutu-Seuran pyynnöstä vielä kaksi uutta näyttelyä, aiheinaan Mars ja Merkurius. Ne olivat jopa nähtävillä Kortesjärvellä Markin museossa. Seuraavana kesänä otos niistä oli esillä Soinissa Kuninkaantuvalla. Mars- ja Merkurius-näyttelyiden tiimoilta kirjoittelin aiheesta blogijutunkin. Siitä löytyy myös hieman tarkempaa tietoa planeettakuva-arkistosta ja sen myöhäisvaiheista. 

Keväällä 2022 silloisen Kraatterijärvi Geopark -hankkeen pyynnöstä kolme ensimmäistä näyttelyä saatiin osittain näkyville, eli Lappajärvelle hotelli Kivitipun seinille. Suomalaiset Kuussa tosin päätyi erään luentosalin takaseinälle, joten tuskinpa sitä monikaan pääsi näkemään. Viime huhtikuussa Kivitippu meni konkurssiin ja kuvat jäivät lukkojen taakse. 

Nyt syyskuun lopulla kuului kuitenkin kummia: Lappajärven kirjasto tarvitsi lokakuuksi pienen näyttelyn seinäänsä koristamaan, joten helposti saatavilla oleva valmis planeettakuvanäyttely ymmärrettävästi kiinnosti heitä. Tein kuville uudet esittelytekstit ja näyttely on ollut nähtävillä Lappajärven kirjastossa osoitteessa Hyytisentie 5 viime tiistaista eli 1.10.2024 lähtien. Näyttely on esillä lokakuun loppuun saakka.

Suomalaisiin Kuussa pääsee lokakuun ajan tutustumaan Lappajärven kirjastossa. Kuva: T. Öhman.

Näyttelyssä esitellään suomalaiskraatterit NASAn historiallisten Lunar Orbiter- ja Apollo-kuvien avulla. Kuvat eivät siis ole nettikuvien tulosteita, vaan alkuperäisiä NASAn tekemiä vedoksia. Ne ovat melkoisen harvinaista, sillä tiettävästi esimerkiksi Lunar Orbiter -kuvia ei löytyne mistään eurooppalaisesta NASAn planeettakuva-arkistosta. Kuvien tukena olevassa johdantotaulussa ja esittelyteksteissä pääsee hieman myös perehtymään kiehtoviin henkilöihin, jotka nimien takaa paljastuvat. 

Huomenna eli maanantaina 7.10.2024 klo 17–18 kirjastolla on näyttelyn esittelytilaisuus. Toisin sanoen minä olen tuolloin paikalla kertoilemassa suomalaisista Kuussa – niin kraattereista kuin tutkijoistakin. Tilaisuus on luonnollisesti ilmainen, ja lisäksi kirjasto tarjoaa kahvit. Jos on lähistöllä eikä parempaakaan tekemistä ole ja Kuu tai suomalaisen tieteen historia yhtään kiinnostaa, tai edes kahvi houkuttelee, kannattanee tulla paikalle. Tilaisuus toteutetaan yhteistyössä Kraatterijärvi Geoparkin kanssa.

Toisin kuin mainoksen sanamuodosta voisi päätellä, tilaisuudessa ei varsinaisesti esitellä minua, vaan kuvia Kuusta. Kuva: Lappajärven kirjasto.

--- 

Muokkaus 7.10.2024: Hieman korjailin jutun alun vuosilukuja, kun kävi ilmi, että muistikuvissani oli parinkin vuoden heittoja. Tarinan kronologia on nyt entistäkin hyppiväisempi, mutta tuskinpa tuo niin vaarallista on.

Kuuluuko Kuu kaikille, uskonnosta riippumatta?

Aluksi

Kun nyt valo on monessa mielessä – ja nimenomaan mielessä – taas tilapäisesti voittamassa syksyn ja talven pimeyden, ajattelin herättää tämän bloginkin henkiin. Ainakin hetkeksi. Enpä äkkiseltään muista, että tällaista puolen vuoden taukoa olisi ennen ollut. Kerta se on ensimmäinenkin, ja epäilemättä näitä jatkossakin tulee. Vakaa aikomus kuitenkin on, että lähimmän muutaman kuukauden sisällä tänne vielä ainakin joku muukin tekstinpätkä tai kuvakooste ilmestyisi. No, näkee kun elää.

Kirjoittelin alla olevan jutun alkuperäisversion maaliskuun viimeisellä viikolla. Jutun ei ollut tarkoitus päätyä tähän omaan blogiini vaan aivan muuanne. Jutussa ei kuitenkaan olisi sitäkään vähää järkeä, jonka luulen nyt sieltä täältä pilkistävän, jos tästä jättäisi poliittiset kannanotot pois. Koska taho, jonne tätä alkujaan suunnittelin, on poliittisesti, uskonnollisesti yms. täysin sitoutumaton, ei tämä tällaisenaan sinne sovi. Niinpä en katsonut järkeväksi yrittää tavoitella yleisöä sensuroidulla versiolla, vaan laitan tämän nyt näkysälle tänne. On tämä kuitenkin kai järkevämpää kuin pelkälle omalle kovalevylleni jupiseminen.

Joiltain osin tässä on toistoa kahdeksan vuoden takaiseen kirjoitukseeni nähden. Toisto selittyy tietenkin sillä, että alkujaan suunniteltu kohde oli toinen. Ja sitä paitsi kai kahdeksan vuotta on riittävän pitkä aika, että saa jo alkaa puhua osittain samoista asioista?

Se siitä, nyt asiaan.

Kuun pinnanmuotojen nimeämisperusteet

Luonnollisilla taivaankappaleilla on se erikoinen ominaisuus, että niin kauan kuin ne pysyvät avaruudessa, kukaan ei omista niitä. Ei Jeff Bezos, Elon Musk tai Mark Zuckerberg, ei Donald Trump, Xi Jinping tai Petteri Orpo, ei EK tai SAK. Omaan kollektiiviseen napaamme tuijottaen voimme ajatella niitä koko ihmiskunnan yhteisenä “omaisuutena”. Laajemmassa katsantokannassa ne ovat maailmankaikkeuden lahjoja kaikille niille eliöille, jotka jollain tavoin pystyvät niitä aistimaan tai olemaan niiden kanssa vuorovaikutuksessa. Toisin kuin poliitikot, taivaankappaleet ovat todellinen yhdistävä tekijä.

Auringon jälkeen Kuu on ollut ihmislajiin eniten niin fyysisesti kuin henkisestikin vaikuttanut taivaan kohde. Se on muodostanut vanhimpien tunnettujen kalenterien perustan ja sen myötä antanut ihmisille ainutlaatuisen mahdollisuuden ajatella asioita pelkkää välitöntä eloonjäämistä tai lisääntymistä abstraktimmin ja suunnitelmallisemmin, tulevaisuuteen suuntautuen. Yhä edelleen monien kulttuurien ja uskontojen käyttämät kalenterit perustuvat ainakin osittain Kuuhun. Merkittävimpiä näistä ovat kiinalainen, hindulainen, buddhalainen, juutalainen ja islamilainen kalenteri.

Tätä taustaa vasten ei olekaan mikään ihme, että ihmiset kautta aikojen ja kulttuuripiirien ovat tyypillisesti pitäneet Kuuta jumalana tai ainakin jonkinlaisen jumaluuden ilmentymänä. Yhä edelleen vaikkapa sadat miljoonat romaanisten kielten taitajat viittavat Kuusta puhuessaan roomalaiseen Kuun jumalattareen Lunaan.

Länsimaissa käsitys Kuusta vaihtui jumalasta tai täydellisestä jumalaisen suunnitelman ilmentäjästä maankaltaiseksi kappaleeksi 1600-luvun alusta alkaen. Tuolloin Galileo Galilein (1564–1642) johdolla nähtiin, että Kuu ei ole sen kummempi kuin Maakaan. Kuun pinnanmuodot ovat ehkä hieman erilaisia kuin mihin täällä on totuttu, mutta ainakin Kuulla on pinnanmuotoja. Ideaalisen täydellisen pyöreän Kuun katoamisen myötä ihmisten näkökulma siihen muuttui, samalla myös maailmankatsomus.

Galileita seuranneet Kuun tutkijat kokivat tarpeelliseksi nimetä sen pinnanmuotoja. Alkuun nimeäminen oli villiä ja vapaata, mutta ennen pitkää nimeämiskäytännöt vakiintuivat. Isommat ja pienemmät tummat laavatasangot saivat runollisempia nimiä, mutta yleisimmät pinnanmuodot eli kraatterit nimettiin erityisesti tähtitieteen tutkijoiden mukaan. Näin vältettiin poliittisten nimitysten aiheuttamat riidat, ainakin suurimmalta osin.

Koska entisaikoina tutkijat olivat hyvin usein samalla pappeja, kuukarttoihin päätyi runsain määrin erilaisten hengenmiesten ja joskus hyvin harvoin myös -naisten nimiä. Osa näistä Kuuhun nimensä saaneista oli vastuussa niin joukkomurhista kuin vähäisemmästäkin uskonnon nimissä harjoitetusta vainosta. Myös tähtitiedettä tukeneita maallisia hallitsijoita kunnioitettiin nimeämällä kraattereita heidän mukaansa. Pääosin kuitenkin Kuuhun nimensä saaneet henkilöt ovat olleet ihmisiä, joiden tieteellisiä ansioita on ollut mahdollista kunnioittaa kulttuuritaustasta tai esimerkiksi uskonnollisesta näkemyksestä riippumatta.

Kuun sekava nimistö saatettiin 1930-luvulla kansainvälisen tähtieteellisen unionin (IAU) valvovan silmän alle. Kun avaruusluotaimet alkoivat tutkia planeettoja ja niiden kuita yhä tarkemmin, tarvittiin pinnanmuotojen nimeämiseen selkeät ja yhtenäiset periaatteet. Nykyisellään planetaaristen kappaleiden nimeämissääntöjen yhdeksäs pykälä sanoo seuraavaa:

“No names having political, military or religious significance may be used, except for names of political figures prior to the 19th century.”

Hyvin vapaasti suomennettuna tuo pykälä kuuluu suunnilleen näin: Nimiä, joilla on poliittista, sotilaallista tai uskonnollista merkitystä ei voi käyttää, poislukien ennen 1800-lukua vaikuttaneet poliittiset hahmot.

Äkkiseltään ajatellen tuo tuntuu pykälältä, jonka arvo ja merkitys on hyvin helppo ymmärtää, ja jonka noudattaminen olisi vallan yksinkertaista. Käytäntö on osoittanut, että sitä voidaan soveltaa myös takautuvasti, sillä ilmeisimmät kuunatsit saatiin jokunen vuosi sitten kaikessa hiljaisuudessa siivotuksi nimistöstä pois. Tämä ei tosin tietenkään koskenut tuhansien, jopa kymmenien tuhansien orjatyöhön pakotettujen keskitysleirivankien ja V2-rakettihyökkäysten uhrien kuolemaan keskeisesti vaikuttanutta SS-majuri Wernher von Braunia (1912–1977), joka oli liittynyt natsipuolueeseen jo vuonna 1937.

Jumalien kieltoon pinnanmuotojen niminä on käytännössä joitakin selviä poikkeuksia. Esimerkiksi Venuksen kartat ovat täynnä erilaisia jumalattaria. Jupiterin tulivuorten peittämän Io-kuun nimistö taas tulee suurelta osin erilaisilta tulen, tulivuorten tai Auringon jumalilta ja jumalattarilta. Myös kolmella muulla Jupiterin suurella kuulla on erilaisten kohteiden nimien teemoina jumalia, samoin Saturnuksen suurimmalla kuulla Titanilla. Kääpiöplaneetoista Cereksellä ja Plutolla on myös omat jumalteemaiset pinnanmuotonsa. Ovat tietysti itse planeettojenkin nimet jumalilta peräisin. Kaikille näille jumalille varmasti löytyy vielä jostain palvojansa, mutta pääsääntöisesti kyseessä ovat kuitenkin erilaiset historian hämystä kaivetut mytologiset hahmot, eivät suurten uskontojen nykyisin palvotut jumalat, profeetat tai arvostetut pyhimykset.

Erityisesti on syytä panna merkille, että taivaankappaleista läheisimmän eli Kuun nimeämisohjeissa ei sanota, että minkäänlaisia kohteita sopisi enää nimetä jumalien, pyhimysten tai muiden uskonnollisten hahmojen mukaan. Tällä vuosituhannella IAU onkin pääasiallisesti kyennyt noudattamaan sääntöään uskonnon samoin kuin politiikankin pitämisessä poissa Kuusta. Uskonnollisesta näkökulmasta kaksi tuoreehkoa poikkeamista IAU:n nimeämissäännöistä pistää kuitenkin pahasti silmään.

Pyhä Hildegard

Hildegard Bingeniläinen (n. 1098–1179) oli nykyisen Saksan alueella vaikuttanut katolinen abbedissa, joka johti benediktiiniläisluostaria. Näkyjensä vuoksi Hildegardia pidettiin jo hänen elinaikanaan profeettana. Nykysilmin tarkastellen Hildegard oli mystikko, teologi, kirjailija, säveltäjä ja oman aikansa lääketieteen kontekstissa merkittävä parantaja, joka perehtyi laajasti kasveihin ja niiden oletettuihin terveysvaikutuksiin. Hän kävi kirjeenvaihtoa useiden paavien ja muiden ajan merkkimiesten kanssa. Keskiajalla eläneenä oppineena ja osin vaikutusvaltaisenakin monialaisena naisena hän oli kiistatta erittäin kiinnostava ja merkittävä hahmo.

Vuodelta 1151 peräisin olevan Scivias-teoksen 

kuvituksessa Hildegard Bingeniläinen saa näyn ja 

kertoo sen opettajalleen munkki Volmarille.  

Kuva: Miniature from the Rupertsberg Codex 

of Liber Scivias, Public Domain / Wikimedia.

 

Hildegardin aikana, vuosina 1147–1150, toteutettiin toinen ristiretki. Asiaa syvällisemmin tuntemattomana maallikkona on mahdotonta sanoa, millainen lopulta oli Hildegardin suhtautuminen ristiretkien kaltaisiin verisiin uskonsotiin, mutta ainakin hän ylisti toiselle ristiretkelle sotilaita värvänneen Bernhard Clairvauxlaisen (sittemmin Pyhä Bernhard, 1090–1153) pyrkimyksiä, osin tietysti omia etujaankin ajaakseen.¹

Keskiaikaisen katolisen abbedissan ja profeetan uskonnollisesta merkityksestä nykypäivänä voisi varmastikin saivarrella pitkään. Eri asia kuitenkin on, että katolisille Hildegard on pyhimys. Epävirallisesti Hildegardia on pidetty pyhänä jo vuosisatojen ajan, ja vuonna 2012 pedofiilien suojelijanakin tunnetuksi tullut paavi Benedictus XVI (1927–2022) teki hänestä myös virallisesti kirkon pyhimyksen.

Suomen katolisen kirkon mukaan ”Kirkko kunnioittaa (dulia) – ei koskaan palvo (latria) – pyhiä ihmisiä heidän antamansa uskontodistuksen vuoksi varmana siitä, että Jumala on ottanut heidät luokseen taivaaseen, ja luottavasti uskoen, että hän kuuntelee heidän esirukouksiaan.” Pyhimyksillä siis voi perustellusti katsoa olevan merkittävä asema katolisessa kirkossa ja uskonnossa.

Katolisten lisäksi myös anglikaanit ja episkopaalit pitävät Hildegard Bingeniläistä yleisesti pyhänä. Virallisten ja vaikutusvaltaisten kirkkokuntien pyhimysaseman lisäksi Hildegardin uskonnollinen merkitys näkyy siinä, että uskontoihin rinnastuva new age -liike on pitänyt hänen mainettaan yllä etenkin hänen mystisten näkyjensä ja luonnonlääketieteellisen työnsä vuoksi.

Erilaisissa uskomusjärjestelmissä suurta arvonantoa nauttivana ja pyhimykseksi ylennettynä henkilönä Hildegardia voisi siis kaiken järjen mukaan pitää IAU:n sääntöjen mukaan täysin sopimattomana henkilönä saamaan nimensä Kuun pinnalle. Vaan kuinka ollakaan, talvella 2016 IAU:n Kuun nimistöstä päättävä työryhmä katsoi parhaaksi laittaa Hildegardin nimen Kuuhun peräti kahteen kertaan. Ennestään nimetön 122-kilometrinen ikivanha (pre-nektarinen) kraatteri Kuun etäpuolella sai nimekseen Hildegard. Lisäksi Hildegardin sisällä sijaitseva, aiemmin nimellä Pikel’ner K tunnettu 33-kilometrinen hieman nuorempi (nektarinen) kraatteri on nykyisin Hildegard K.

Hildegard ja Hildegard K ovat vanhoja törmäyskraattereita Kuun etäpuolella. Pohjoinen ylhäällä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

IAU kertoo lyhyesti myös jokaisen nimen taustan. Hildegardin kraattereiden kohdalla hänen todetaan olleen saksalainen kirjailija, säveltäjä mystikko ja visionääri, ja että Saksassa häntä pidetään luonnonhistorian tieteellisen tutkimuksen perustajana. Samalla sujuvasti unohdetaan, että hän on myös pyhimys.

Kukaan tuskin kiistää Hildegardin teologisia, taiteellisia, lääketieteellisiä ja osin luonnontieteellisiäkin ansioita. Niiden perusteella hänen voisi ajatella ansaitsevan paikkansa jonkin aurinkokuntamme kohteen pinnalla, vaikkapa naisten planeetta Venuksesta, tai kenties taiteilijoistaan kuulun Merkuriuksen kraatterin nimenä. Kuun kraatterien nimeäminen hänen mukaansa on kuitenkin hieman erikoisempaa, sillä Kuun kraatterien nimien teemana tulisi olla luonnontieteilijät, insinöörit, tutkimusmatkailijat ja muut henkilöt, jotka ovat antaneet merkittävän panoksen tähtitieteelle, planeettatutkimukselle tai avaruustutkimukselle.² No, ehkä Hildegardin kirjassaan Scivias esittelemä ”kosminen muna” riittää merkittäväksi panokseksi tähtitieteelle. Hänen muut ansionsa eivät kuitenkaan muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että Hildegard on myös ja eritoten katolinen pyhimys.

Universumi Hildegardin näyn mukaan. Kuva: Meister des Hildegardis-Codex - The Yorck Project (2002) 10.000 Meisterwerke der Malerei (DVD-ROM), distributed by DIRECTMEDIA Publishing GmbH. ISBN: 3936122202, Public Domain / Wikimedia.

 

 

Hildegardin nimi Kuun pinnalla on sääntöjenvastaisuudestaan huolimatta ellei varsinaisesti puolusteltavissa niin ainakin jossain mielessä ymmärrettävissä. Maaliskuussa IAU:n Kuun nimistötyöryhmä teki kuitenkin päätöksen, joka ei kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua ja saattaa koko työryhmän erittäin kyseenalaiseen valoon.

Shiva, Shakti ja hindulainen dualismi

Intian Vikram-laskeutuja ja Pragyan-mönkijä päätyivät viime elokuussa onnistuneesti Kuun pinnalle, eteläiselle tasangolle Manzinus U ja Boguslawsky C -kraatterien välimaastoon. Erilaisten ensimmäisten onnistuneiden kuulaskeutumisten kunniaksi on annettu virallisia nimiä 1960-luvulta alkaen, kuten Planitia Descensus Luna 9:n (ensimmäinen pehmeä laskeutuminen), Statio Tranquillitatis Apollo 11:n (ensimmäinen miehitetty laskeutuminen, Statio Tianhe Chang’e-4:n (ensimmäinen pehmeä laskeutuminen etäpuolelle) ja Statio Tianchuan Chang’e-5:n (Kiinan ensimmäinen näytteenhakulento) kunniaksi, joten Intian menestyksen myötä odotettavissa oli tämän hieman epämääräisen perinteen jatkuminen.

Narendra Modi vuonna 2022.  

Kuva: Prime Minister's Office (GODL-India).

Intian hindunationalistinen pääministeri Narendra Modi (1950–) antoikin jo tuoreeltaan aiheesta varsin erikoislaatuisia lausuntoja. Ne eivät sinänsä yllättäneet, sillä Modi on koko poliittisen uransa ajan ollut tunnettu paitsi kiihkeänä nationalistina, myös puhtaana humpuukimaakarina ja Intian kansanterveydelle vaarallisena tieteen kieltäjänä. Modin mukaan jo muinaiset intialaiset hallitsivat esimerkiksi geeniteknologian ja plastiikkakirurgian, joten norsun pään liittäminen ihmiseen ei ollut mikään ongelma. Ja alle kuusitoistavuotiaille intialaisille ei enää Modin aikana ole soveliasta opettaa evoluution tai alkuaineiden jaksollisen järjestelmän kaltaisia vaarallisia aiheita. Modin kuupuheet saattoikin kuitata seteliselkärankaisen populistihihhulin surullisina höpinöinä, jotka tuovat kyllä ääniä, mutta joilla ei sen kummempaa merkitystä Kuun kansainvälisesti hyväksytyn kartografian kannalta ole.

Järkytys olikin melkoinen, kun IAU julkisti 19.3.2024 tekemänsä päätöksen: Vikramin ja Pragyanin laskeutumispaikka tunnettaisiin tästä lähtien nimellä Statio Shiv Shakti. IAU:n virallisen selityksen mukaan nimen taustalla on ilmaus, joka intialaisessa mytologiassa tarkoittaa luonnon maskuliinisesta (Shiva) ja feminiinisestä (Shakti) puolesta koostuvaa dualismia. Kun viime elokuussa intialaiset oppositiopoliitikot vastustivat Modin ehdotusta, juuri näin Modi oli esitystään puolustellut. Modin esitys oli siis mennyt IAU:ssa läpi käytännössä sellaisenaan.

Laskeutumispaikat, kuten tässä kuvassa esitetty Statio Shiv Shkakti, ovat virallisesti pistemäisiä kohteita, joten niillä on kyllä koordinaatit (tässä tapauksessa 69,37°S, 32,32°E) mutta ei läpimittaa. Itse Vikram-laskeutujaa on vaikea nähdä vasemman alakulman suurennetustakaan näkymästä, mutta laskeutujan varjo erottuu selvästi rakettimoottorien valkoiseksi pyyhkimää taustaa vasten. Kuvan keskellä olevan valkoisen laatikon leveys 338 m (laatikko ei kuvaa vasemmalla alhaalla suurennettuna olevaa aluetta vaan on vain NASAn kuvaan piirtämä löytämisapu). Kuva: NASA / ASU / LRO NAC M1447750764LR / T. Öhman.

IAU ei julkisesti perustele päätöksiään. Henkilökohtaisesta kokemuksesta tiedän, ettei sieltä myöskään haluta vastata sähköpostitse lähetettyihin, ainakin omasta mielestäni asiallisiin kysymyksiin tai kritiikkiin. Näin ollen ulkopuolisen on täysin mahdotonta arvioida, miten hindunationalistinen propaganda ja uskonto voivat noin vain päätyä Kuun nimistöön.

Tiedon puutteesta ei voi olla kyse, sillä alkeelliseenkin yleissivistykseen pitäisi kuulua, että Shiva on jonkinmoinen intialainen jumala. Jos uskomme vaikkapa suomenkielistä Wikipediaa, ”Shiva on sekä luoja, ylläpitäjä että tuhoaja. Shaivismin mukaan kaikki hindujen jumalat ja jumalattaret ovat osa Shivaa.” Shakti on keskimääräiselle länsimaiselle ihmiselle varmasti vieraampi, mutta kyseessä on ”hindulaisuudessa naispuolisen jumalallisen energian käsite”. Esimerkiksi englanninkielisen Wikipedian mukaan Shaktia voidaan pitää myös jumalana, ja shivashakti (eli shivshakti) on käsite, joka koostuu maskuliinisesta tietoisuudesta ja feminiinisestä jumalallisesta energiasta. IAU:n täytyykin ymmärtää ”uskonnollinen merkitys” jollakin itselleni tyystiin vieraalla tavalla.

IAU puhui Modin suulla kaunistellen mytologiasta, ei aktiivisesti harjoitettavasta uskonnosta ja yhdestä maailman palvotuimmista jumalista. IAU ei kuitenkaan päätöksellään rikkonut vain sääntöjensä uskontoa käsittelevää osaa, sillä Statio Shiv Shakti on tietysti myös poliittinen nimi. 

Narendra Modi on ollut Intian pääministerinä pian vuosikymmenen. Jos vähänkään seuraa uutisia, ei ole voinut välttyä huomaamasta, että Modi on erittäin suuren rahan tukema uskonnollinen kiihkoilija, joka on tehnyt etenkin muslimivähemmistön elämästä Intiassa entistäkin vaarallisempaa. Modin poliittiset vastustajat siirretään syrjään ja kriittiset äänet vaiennetaan. 

Vikramin laskeutumispaikan nimeäminen Statio Shiv Shaktiksi onkin märkä rätti vasten kaikkien niiden kasvoja, jotka eivät jaa Modin uskonnollisia tai poliittisia näkemyksiä. Chandrayaan-3:n, Vikramin ja Pragyanin menestys ja Statio Shiv Shaktin nimen virallistaminen tulivat Modin propagandan kannalta hyvään aikaan, sillä Intian parlamenttivaalit alkoivat 19.4.2024 ja kestävät puolitoista kuukautta. Olisi ollut kiinnostavaa seurata keskustelua, jota nimistötyöryhmä kävi vaalien huomioimisesta. Vai mahdettiinkohan moista edes käydä?

Onneksi Intiassa sentään keskustelua on käyty ja eräät intialaiset tutkijat ovat peräti tohtineet kritisoida Modin tapaa valjastaa intialaisten huikea teknologinen saavutus osaksi uskontoa ja politiikkaa. Helppoa vastahankaan asettuminen ei ole, sillä ilmeisenä vaarana on työpaikan menetys tai urakehityksen katkeaminen. Mielenkiintoista tässä kaikessa on sekin, että länsimaista kritiikkiä IAU:n päätöksestä ei ole pahemmin näkynyt. Osin kyse on tietysti siitäkin, että harva tutkija on kiinnostunut Kuun nimistöstä ja vielä harvempi siitä, onko jokin nimistöön liittyvä asia moraalisesti kestävällä pohjalla vai ei. Osa varmasti vaikenee somelynkkauksen pelostakin.

Pitäisikö asiasta sitten ylipäätään välittää? Jumalien ja jumalattarien nimiä on lähiavaruus täynnä, joten mitäpä sillä on väliä, että Kuussa on katolinen pyhimys tai hindulainen jumaluus? Kumpaakaan emme voi Maasta käsin havaita, joten nimien merkitys on lähinnä symbolinen. 

Symbolien painoarvoa ei kuitenkaan sovi väheksyä, ja etenkin Kuulla on aivan erityinen merkitys ihmisten mielissä. Pyhä Hildegard tai Shivshakti herättävät varmasti lukuisissa ihmisissä vilpittömän positiivisia ajatuksia. Selvää kuitenkin on, että monille muille niistä tulee mieleen silmitön väkivalta ja vähäisemmät sorron ilmenemismuodot.

Ja missä kulkee raja? Kun nyt hyväksymme Narendra Modin poliittis-uskonnollisen propagandan, mitä tapahtuu jos Venäjä saa aikaiseksi onnistuneen kuulaskeutujan? Mikäli Vladimir Putin (1952–) silloin päättää, että laskeutumispaikan nimeksi tulee Statio Stalin, hyväksymmekö senkin mukisematta?

Kummat kiehkurat ja paluu Kuuhun

Kuun läntisellä pallonpuoliskolla Oceanus Procellarumissa eli Myrskyjen valtameressä Marius-, Reiner- ja Cavalerius-kraatterien välissä sijaitsee kummallinen, lähinnä siittiöltä tai nuijapäältä näyttävä kirkas aaltomainen kuvio, Reiner Gamma. Se on tunnetuin esimerkki joukosta Kuun erikoisia ja kauniita piirteitä, joita kutsutaan englanniksi nimellä swirl. Vakiintunutta suomenkielistä nimitystä niille(kään) ei ole, mutta itse olen aina tilaisuuden tullen tavannut puhua kiehkuroista. Sellaisilta ne näyttävät, kuten englanninkielinenkin nimitys antaa ymmärtää.

Reiner Gammasta esitetään yleensä vain sen keskiosa, mutta koko kiehkura-alue yltää yläoikealta kuvan alareunaan saakka. Pohjoinen ylhäällä. Kuva: NASA / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Kiehkurat ovat harvinaisia, sillä niitä on tunnistettu koko Kuun pinnalta vain 11–12 kappaletta. Kuuharrastajille Reiner Gamman ohella tutuimpia ovat Kuun itäisellä libraatiovyöhykkeellä sijaitsevat Mare Marginiksen kiehkurat, sillä ne päätyivät Chuck Woodin Lunar 100 -luettelon viimeiseksi havaintokohteeksi. Kuun lähipuolella on kuitenkin kolme muutakin kiehkuraa harrastajien tavoiteltaviksi, eli Descartesin, Airyn ja Rimae Sirsaliksen kiehkurat.

Reiner Gamma kiinnitti erikoisen muotonsa vuoksi jo 1800-luvun herrasmiestutkijoiden mielenkiinnon. Englantilaishavaitsijoista turhan nuorena kuollut Thomas Gwyn Empy Elger (1836–1897) kutsui sitä munniharpuksi (Jew's Harp). Edmund Neison (1849–1940; oikealta nimeltään Edmund Neville Nevill) puolestaan totesi sen olevan paljon silmiinpistävämpi kuin läheinen Reinerin kraatteri. Saksalaiset Wilhelm Wolff Beer (1797–1850; Beer oli ennen kaikkea Mädlerin työn rahoittaja) ja Johann Heinrich von Mädler (1794–1874) taas ihmettelivät, kuinka heitäkin varhaisemmat kuuhavaitsijat olivat onnistuneet sekoittamaan olemukseltaan täysin erilaiset Reinerin ja Reiner Gamman. He pitivät Reiner Gammaa hyvin matalana ylätasankona.

Havaintotarkkuuden parantuessa kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei Reiner Gammalla sen paremmin kuin muillakaan, vasta lähinnä viime vuosikymmeninä löydetyillä kiehkuroilla ole minkäänlaista nähtävissä olevaa topografiaa tai ylipäätään mitään korrelaatiota pinnanmuotojen kanssa. Pintapuolisesti tarkastellen kiehkurat ovatkin vain kummallisen muotoisia kirkkaita läiskiä. Tarkemmin tutkittaessa kiehkuroista paljastuu silti monia mielenkiintoisia ja merkillisiäkin piirteitä.

Kuun kiehkuroiden sijainti. Yläkuvassa Kuun magneettikentän voimakkuus Lunar Prospectorin mittauksien pohjalta (J. S. Halekas, 2003), alakuvassa Clementine-luotaimen kuvamosaiikki. Huomaa, että etäpuoli sijoittuu kartoissa keskelle. Kuva: G. Y. Kramer.

 

Kiehkuroissa on eroja, mutta kirkkaan ja yleensä mutkittelevan ulkomuotonsa ja näennäisen topografian puutteensa ohella niillä on useita muitakin yhteisiä piirteitä. Yksi oleellisimmista on, että jokainen kiehkura esiintyy magneettikentän poikkeaman eli anomalian kohdalla. Tämä ei tosin päde toisin päin, eli suinkaan jokaisen magneettisen anomalian kohdalla ei ole kiehkuraa. Lisäksi jotkut kiehkurat ulottuvat hieman magneettisen anomalian ulkopuolella. Magneettikentän voimakkuus ei kuitenkaan suoraan korreloi kiehkuran esiintymisen tai kiehkuran kirkkaiden osien tai niiden väliin jäävien tummien osien sijaintien kanssa. Se sentään tiedetään, että ainakin Reiner Gamman tapauksessa magneettiset kenttäviivat ovat kirkkailla alueilla enimmäkseen vaakasuorassa ja tummilla alueilla enimmäkseen pystysuorassa.

Useimmat kiehkurat sijaitsevat melko tarkoin toisella puolella Kuuta kuin jokin törmäysallas. Tämä yhteys olisi muuten hyvin mielenkiintoinen, mutta se voi olla täyttä sattumaa, sillä selväpiirteisimmän kiehkuran eli Reiner Gamman vastapuolelta ei allasta löydy. Kuussa myös törmäysaltaita riittää, joten kohtalaisen hyvä yhteensopivuus täysin sattumalta ei olisi tavaton ihme.

Chandrayaan-1 -luotaimen Moon Mineralogy Mapper (M³) -spektrometri mahdollisti kiehkuroidenkin koostumuksen tarkemman tutkimuksen. M³-havaintojen perusteella kirkkaat kiehkurat sisältävät vähemmän vettä (tarkemmin sanoen hydroksyyli- eli OH^–-ioneja) kuin ympäröivät alueet tai kiehkuroiden tummat vyöhykkeet. Lisäksi kirkkaat alueet eivät ole optisesti niin ”kypsiä” kuin tummat. Se kielii siitä, että niissä on vähemmän hiukkaspommituksen synnyttämää rautaa. Tämä perinteikäs havainto on tosin myös kiistetty, eikä lopullista varmuutta asiasta vielä liene.

Kiehkuroiden erikoinen ulkonäkö ja ominaisuudet ovat johtaneet suureen joukkoon erilaisia ideoita niiden synnyn selittämiseksi. Yksi suosituimmista on ollut, että kiehkuroiden voimakas magneettikenttä suojelee alla olevaa pintaa etenkin Auringon tummentavalta protonipommitukselta. Tämä selittäisi kiehkuroiden kirkkauden ja monet muutkin niiden spektroskooppisista ominaisuuksista. Avoimeksi kuitenkin jää, miksei sitten kaikkien magneettisten anomalioiden kohdalla ole kiehkuraa.

Suurten törmäysaltaiden vastapuolilla eli antipodeilla tapahtuu joskus kummallisia asioita. Tämä tunnetaan etenkin Merkuriuksesta, jossa Caloriksen altaan vastapuolen maasto on hyvin kummallista. Antipodin kohdalla yhteen kasautuneet törmäyksen maanjäristysaallot ja heittele ovat luultavasti synnyttäneet Merkuriuksen oudon maaston. Erilaisten mallinnusten mukaan myös Kuussa törmäysaltaan antipodin alueella villisti virtaileva kuuma heittele olisi voinut synnyttää lyhytaikaisen voimakkaan magneettikentän, joka sitten jämähti kiinni kiviin. Nykyisinkin se ns. remanenttina kenttänä suojelisi alla olevaa pintaa hiukkaspommitukselta. Reiner Gamman puuttuva törmäysallas on kuitenkin kantona kaskessa, samoin kuin se kiusallinen tosiasia, ettei Merkuriuksen tapaista outoa maastoa ole varmuudella Kuun törmäysaltaiden vastapuolilta havaittu.

Malleja toki on muitakin. Kuten monesti muulloinkin kun Kuussa pitäisi selittää jotain erikoista, esiin on loihdittu komeettatörmäykset. Kunnon hopealuodin tavoin komeetat ratkaisevat minkä tahansa ongelman, myös kiehkurat. Uskottavampana vaihtoehtona on esitetty, että magneettikenttä tavalla tai toisella jaottelee ja uudelleenkerrostaa hienorakeista tummaa pölyä, joka rautapitoisempana on magneettisempaa kuin vaalea pöly. Näin erottuisivat kiehkuroiden kirkkaat ja tummemmat alueet.

Eräs mielenkiintoinen kiehkuraidea liittyy sähköstaattisten voimien leijuttamaan pölyyn. Niin hiukkas- kuin mikrometeoriittipommituskin johtavat siihen, että Kuun pölyhiukkasilla tapaa olla heikko sähkövaraus (mikä osaltaan vaikuttaa pölyn sotkevuuteen). Pienet sähkökentät riittäisivät tämän idean mukaan siihen, että pöly leijailisi Kuun pinnan yläpuolella. Tällaisesta levitoinnista on suoria havaintojakin, sillä Apollo-lentoja edeltäneet Surveyor 5, 6 ja 7 -laskeutujat kuvasivat Kuun hämärätaivaalla valoilmiöitä, jotka lienevät pölyn heijastamaa auringonvaloa. Myös Apollo 17:n komentajan Gene Cernanin (1934–2017) kuuluisat piirrosluonnokset auringonnoususta Kuun kiertoradalta nähtynä saattavat osittain selittyä sähköstaattisten voimien leijuttamalla pölyllä.

Auringonlaskun jälkeisiä valoilmiöitä Kuussa Surveyor 7 -laskeutujan kuvaamana alkuvuonna 1968. Horisontin hehkun oletetaan olevan peräisin pölystä, joka leijailee kuunpinnan yläpuolella sähköstaattisten voimien kannattelemana. Kuva: NASA / JPL-Caltech / University of Arizona Lunar and Planetary Laboratory / Gary Rennilson.

 

Leijuvaan pölyyn liittyy myös Geophysical Research Letters -julkaisusarjassa maaliskuun alussa ilmestynyt artikkeli. Siinä Deborah Dominguen johtama tutkimusryhmä amerikkalaisesta Planetary Science Institutesta tutki Kuun etäpuolella sijaitsevaa Mare Ingeniin kiehkura-aluetta. Heidän lähtökohtansa poikkesi aiemmista töistä sillä, että heidän käytössään oli merkittävästi aiempaa tarkemmat korkeusmallit.

Näiden 70–80 cm:n horisontaali- ja korkeuserotuskykyyn yltävien korkeusmallien myötä vähintään vuosisadan ajan ”tiedetty” kiehkuroiden riippumattomuus paikallisesta tai alueellisesta topografiasta on joutumassa havaintojen hautausmaalle. Tai ainakin sitä ollaan hieman tuuppimassa siihen suuntaan. Dominguen ja kollegoiden uusien havaintojen mukaan kiehkuroiden kirkkaat osat ovat nimittäin pääosin kahdesta kolmeen metriä alempana kuin tummat vyöhykkeet. Heidän mukaansa raekooltaan kymmenestä mikrometristä jopa millimetriin oleva pöly rikastuisi näihin matalampiin kohtiin. Joko magnetismi, sähköstaattinen leijuminen tai niiden yhdistelmä höystettynä painovoimalla johtaisi pintapölyn kokojaotteluun siten, että hieno tumma aines jäisi ylemmäksi. Samalla matalampien kirkkaiden alueiden pinnasta tulisi millimetrimittakaavassa hieman karkeampi ja myös kiinteämpi. Tämä sopii aiempiin spektro- ja fotometrimittauksiin kiehkuroiden koostumuksesta ja pintarakenteesta.

Vaikka Dominguen ryhmän havaitsema topografiariippuvuus on mielenkiintoinen uusi pelinavaus Kuun kiehkuratutkimuksessa, ei se kuitenkaan ratkaise monia avoimia kysymyksiä. Havaintoihinkin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin tulee myös suhtautua vielä terveellä skeptisyydellä. Uudet suuren erotuskyvyn korkeusmallit kattavat vain kaksi erittäin pientä osaa Ingeniin kiehkuroista. Näilläkään alueilla tulokset eivät ole täysin yhteneväiset, sillä toisella tutkitulla profiililla alhaisin mediaanisyvyys tavataan kirkkaiden kiehkuroiden välisellä tummalla alueella, eli juuri toisin päin kuin yleistetyistä havainnosta tehdyt johtopäätökset kertovat. Järin paljon Domingue kumppaneineen ei tätä ilmeistä ristiriitaa käsittele.

Kuun etäpuolella sijaitseva pieni Mare Ingenii eli Taitavuuden meri täyttää osittain 560 km:n läpimittaista Ingeniin törmäysallasta. Ingeniin kiehkuroiden selväpiirteisimmät osat sijiaitsevat meren ja altaan eteläosissa. Pohjoinen ylhäällä. Kuva: NASA / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Toinen tällä hetkellä ilmeiseltä vaikuttava mahdollinen ongelma, joka artikkelissakin mainitaan, liittyy pölyn kuljettamiseen tarvittaviin sähkökenttiin. Niin teorioiden kuin laboratorikokeidenkin perusteella Kuussa vähän tavallista voimakkaampia sähkökenttiä muodostuu esimerkiksi kraattereiden reunoihin ja muihin teräväpiirteisiin pinnanmuotoihin. Ingeniin kiehkuroiden tasaisilla tutkimusalueilla tällaisia ei ole. Varsinainen pölyä liikutteleva mekanismi on siis melkoisen epävarmalla pohjalla.

Luonnontieteessä havaintojen pohjalta yleensä ainakin jossain vaiheessa luodaan hypoteeseja ja malleja. Jos ne selittävät useita erilaisia havaintoja ja vieläpä tarjoavat testattavia ennusteita, aina parempi. Ja jos uudet, mieluiten useampien toisistaan riippumattomien tutkijoiden toistamat havainnot eivät sovi vanhoihin malleihin, joutavat vanhat käsitykset romukoppaan. Näin käy siitäkin huolimatta, että ”totuudet” voivat periytyä satojen vuosien takaa.

Dominguen tutkimusryhmän tulokset ja kiehkuroiden osittainen syntyhypoteesi ovat sikäli oivallista luonnontiedettä, että ne tarjoavat testattavissa olevan ennusteen. Sen pätevyyden testaamiseen ei tarvita kuin yksityiskohtaisia toisten kiehkuroiden korkeusmalleja. Jos muidenkin kiehkuroiden alueilta havaitaan samanlaista topografista korrelaatiota kuin Ingeniistä, voi leijuvan pölyn mallin sanoa olevan aika vahvoilla. Samalla tietysti kaikkien kuututkijoiden tuntema perinteinen opinkappale siitä, ettei kiehkuroilla ja topografialla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, osoittautuisi virheelliseksi.

Henkilökohtaisen persnäppituntuman esittely sallittaneen näin blogin vapaamuotoisissa ympyröissä. Dominguen ryhmän tutkimusalueet olivat hyvin tasaisella mare-tasangolla. Kiehkuroita on kuitenkin ylängöilläkin: pienehköt Gerasimovichin kiehkurat sijaitsevat keskellä etäpuolen kraatteroitunutta ylänköä, eivätkä lähipuolella sijaitsevat selväpiirteiset Airyn tai läiskämäisemmät Descartesin kiehkurat sen tasaisemmassa maastossa ole. Veikkaisinkin, että mahdollisen topografiakorrelaation löytäminen ylänkökiehkuroista ei tule olemaan järin helppoa. Vaikka siis olenkin Dominguen ryhmän uusista tuloksista vilpittömän innoissani, keski-ikäisenä konservatiivijääränä en ole ihan vielä luopumassa edeltäjieni hyväksi havaitsemista opeista.

Kiehkuroiden tutkimista voi jopa kuututkimuksen sisällä pitää melkoisen eksoottisena puuhana, sillä eihän niitä edes tunneta kuin noin tusina. Muilta taivaankappaleilta ei vastaavia piirteitä ole havaittu laisinkaan (mikä sinänsä on vallan merkillistä, ja varmasti kertoo jostain jotain). Kovin vahvasti niiden syynäämistä ei siis vertailevan planeettatutkimuksenkaan nimissä voi puolustella. Silti kiehkuroilla on kauaskantoisempaakin tieteellistä merkitystä.

Toisin kuin Maalla, Kuulla ei nykyisin ole kaunista kaksinapaista ja eläväistä magneettikenttää. Sen sijaan Kuun magneettikentästä on jäljellä vain kiviin kiinnittyneet muinaiset magneettiset jäänteet. Kiehkuroiden ja niihin liittyvien magneettisten anomalioiden tutkimus, mieluiten paikan päällä, voikin syventää ymmärrystämme Kuun magneettikentän ajallisesta ja paikallisesta kehityksestä vuosimiljardeja sitten. Yksi mahdollinen alkuperä kiehkuroiden magneettisille poikkeamille ovat pinnanalaiset magmaattiset juonet tai kenties laavatunnelit. Mikäli tämä ajatus pitää paikkansa, voidaan kiehkuroita tutkimalla päästä käsiksi laajempiin kysymyksiin Kuun tuliperäisen toiminnan kehityksestä.

Kuten perustutkimuksessa usein käy, myös vuosikymmeniä jatkuneelta akateemiselta puuhastelulta vaikuttavalta kiehkuroiden ja niihin kytkeytyvien magneettisten poikkeamien tutkimuksella voi pian olla käytännöllistäkin merkitystä. Kun astronautit palaavat Kuuhun ja ovat ensin möyrineet etelänavan tuntumassa kyllikseen, aletaan myös muita ympäristöjä tutkia tarkemmin. Jossain vaiheessa kiehkuratkin ovat astronauttien asialistalla. Ihmisten näkökulmasta kiehkuroilla on se etu puolellaan, että niiden voimakkaampi magneettikenttä ainakin jossain määrin suojelee astronautteja haitalliselta hiukkaspommitukselta. Visaisempi kysymys on, onko tällä käytännön merkitystä. Pysyvämpi kuuasema kun kuitenkin vaatii suojakseen vähintään kerroksen Kuun pinta-ainesta.

Toinen astronauttien kannalta kiinnostava piirre kiehkuroissa on niiden vesipitoisuus. Itse kirkkaissa kiehkuroissa hydroksyyli-ioneina esiintyvää vettä on ympäristöään niukemmin. Ideat – joskaan eivät tiettävästi vielä havainnot – viittaavat siihen, että kun vettä kerran on kiehkuroiden kirkkaissa osissa keskimääräistä vähemmän, täytyy kiehkuroita reunustavissa tummissa vyöhykkeissä sitä olla vastaavasti keskimääräistä enemmän. Vettä on Kuussa napaseutuja lukuun ottamatta niin äärimmäisen pieniä määriä, että sen vähäinenkin rikastuminen voi jossain vaiheessa olla merkittävää.

On hyvinkin mahdollista, että saamme paikan päältä tietoa kiehkuroista jo ennen kuin seuraavat astronautit ehtivät niitä tutkimaan. Viime marraskuussa NASA päätti myöntää rahoituksen Intuitive Machines -yhtiön astronautittomalle Nova-C -laskeutujalle. Sen määränpäänä on Reiner Gamma. Tämä olisi kolmas Nova-C -laskeutuja (eli tylsästi nimetty IM-3). Jos kaksi ensimmäistä laskeutujaa onnistuvat ja jo nyt viivästynyt hanke pysyy jatkossa aikataulussa, Reiner Gamman alueelle saavuttaisiin vuonna 2024.

Amerikkalaiset eivät ole ainoita, jotka ovat olleet kiinnostuneita Reiner Gamman lähitarkastelusta. Korealla oli nimittäin vielä jokunen vuosi sitten oma suunnitelmansa pienestä CubeSat-pohjaisesta törmäysluotaimesta. Sen oli tarkoitus iskeytyä loivalla kulmalla Reiner Gammaan ja mitata samalla sen magneettikenttää. Itse en ole suunnitelmasta enää vähään aikaan kuullut, joten voi olla, että se on tässä muodossaan haudattu. Korealaiset ovat kuitenkin keskeisesti mukana NASAn ja Intuitive Machinesin Reiner Gammaan suuntaavan Nova-C -laskeutujan laitekehityksessä. Oletettavaa on, että CubeSat-projektin suunnittelussa karttunutta osaamista on suoraan hyödynnetty Nova-C:ssä.

Elämme siis hyvin mielenkiintoisia aikoja niin kuututkimuksessa yleensä kuin kiehkuratutkimuksessa erityisesti. Hyvällä tuurilla jo muutaman vuoden päästä meillä on suoria mittaustuloksia kaikkein maineikkaimmasta kiehkurasta ja sen magneettikentästä. Vaikkei tuolloin vielä selviäisi, mistä kiehkuroissa ja niiden magneettikentissä pohjimmiltaan on kyse, olisi jo yhdenkin syntymallin poissulkeminen merkittävä edistysaskel. Toivotaan parasta.

Nova-C -laskeutujan malli. Kuva: NASA GSFC / Wikimedia / CC BY 2.0.

 

---

Kiitokset Georgiana Kramerille kiehkurakartasta.

Tämä juttu ilmestyi alkujaan Ursan Kraatterin reunalta -blogissani. Lisäilin tähän versioon kuitenkin mm. vanhojen partojen elinvuosia, hieman yksityiskohtia ja melkoisesti linkkejä. Etenkin Elger-linkki kannattaa vilkaista, se oli itselleni uusi löytö. Myös Nova-C:n kuvan lisäsin tähän loppuun. Se tuhosi kertaalleen koko siihen mennessä tekemäni muokkaustyön. On tämä Blogger vaan niin kätevä.

Chang'e-5:n laskeutumisalue

Kiinan Chang'e-5 teki onnistuneen laskeutumisen Kuun pinnalle eilen 1.12.2020. Tätä kirjoittaessani myös näytteenotto niin kairalla kuin kauhallakin on sujunut suunnitellusti. Paluumatka Maahan alkaa noin vuorokauden sisällä.

Kuu 1.12.2020 klo 20.17 Voltissa Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja vähän GIMPillä muokattuna. Ympyrä osoittaa likimain Chang'e-5:n laskeutumisalueen sijainnin. Kuva: T. Öhman.

 

Laskeutumispaikka on melkoisen piirteetöntä tasankoa pohjoisella Oceanus Procellarumilla eli Myrskyjen valtamerellä noin 170 km Mons Rümkeristä koilliseen. Tämänhetkisten tietojen mukaan Chang'e-5:n koordinaatit ovat noin 43,0567°N 51,9164°W. Laskeutumisalueen löytämisen kannalta paras tuntomerkki on aiemmin nimellä Louville ω tunnettu noin 10 km pitkä ja 500 m korkea laavatasangon keskeltä törröttävä massiivi (kipuka). Chang'e-5 laskeutui siitä noin 10 km koilliseen. Muinainen laavauoma Rima Sharp mutkittelee noin 17 km Chang'e-5:stä länteen.

Laskeutumisalueen geologia pääpiirteissään on melko yksinkertainen. Kyseessä on nuori, eratosheeninen basalttitasanko. Kraatterilaskujen perusteella sen iäksi on määritelty noin 1,3 miljardia vuotta. Pääosa Kuun vulkanismista tapahtui reilut kaksi miljardia vuotta aiemmin, joten Chang'e-5:n näytteet ovat erittäin kiinnostavia monessakin mielessä. Näytteiden tieteellisestä merkityksestä kirjoittelin enemmän toissapäivänä.

Koostumukseltaan laskeutumisalue luokitellaan alhaisen titaanipitoisuuden basaltiksi. Siinä on noin 6–9 paino-% titaania (TiO₂:na ilmoitettuna). Rautaa alueen basaltissa puolestaan on noin 17,5 paino-% (FeO:na ilmoitettuna). Nämä perustuvat tietenkin kaukokartoitustuloksiin, joten kun Chang'e-5:n näytteet saadaan takaisin Maahan ja analysoitua, saadaan yksi tärkeä mittauspiste lisää laboratoriossa määritettyjen pitoisuuksien ja kaukokartoitustulosten korrelointia varten.

En netistä ole onnistunut löytämään täysin itseäni miellyttäviä karttoja Chang'e-5:n laskeutumisalueesta, joten tein sellaiset itse. Tarkan paikan pöllin Phil Stookelta, joka on erilaisten laskeutumisalueiden paikantamisen mestari, joten se pitänee paikkansa. Oma kopioni Stooken kartasta ei tarkimmassa kartassa ole ihan pikselilleen samassa kohdassa, mutta sillä nyt ei omalta kannaltani ole minkäänlaista merkitystä.

Chang'e-5:n laskeutumisalue Oceanus Procellarumin pohjoisosassa. Nimistä Louville ω ei enää nykyään ole virallisesti hyväksytty. Karttaan ei selvyyden vuoksi ole merkitty kaikkia alueen nimettyjä kraattereita. Kuva: NASA / ASU / LROC / WAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / WAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / NAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / NAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Yllättävää kyllä, Kuu myös näyttäytyi Suomen taivaalla Chang'e-5:n laskeutumisen ja näytteenoton kannalta kriittisinä päivinä. Sitä piti tietenkin ihailla, vaikka juuri nyt ei satu kameraa kummempaa silmänjatketta mukana olemaankaan. Laitetaan siis tähän loppuun Chang'e-5:n innoittama kuvakavalkadi parilta viime päivältä. Kaikki allaolevat kuvat on napattu Nikon Coolpix P900:lla ilman jalustaa, ja kaikkia on ainakin hivenen säädetty GIMPillä.

Kuu puolisen vuorokautta täysikuun ja puolivarjopimennyksen jälkeen 30.11.2020 klo 22.30 melkoisen paksun stratocumulus-pilvikerroksen läpi. Kuva: T. Öhman.

 

1.12.2020 klo 20.18. Kuva: T. Öhman.

1.12.2020 klo 20.20. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.39. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.40. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.41. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.43. Kuva: T. Öhman.

Chang'e-5 ja kuututkimuksen uusi kulta-aika

Kiina laukaisi viime viikolla Chang'e-5 luotaimen onnistuneesti kohti Kuuta. Kyseessä ei ole mikä tahansa kuuluotain. Sen tavoitteena on nimittäin hakea ainakin pari, ehkä jopa nelisen kiloa kuukiviä Maahan analysoitaviksi. Jos kiinalaiset onnistuvat tässä, se on vasta kolmas maa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton jälkeen, joka moiseen saavutukseen on pystynyt.

Vuosina 1969–1972 amerikkalaiset toivat 382 kg huolellisesti valikoituja kiviä kuudella miehitetyllä Apollo-lennolla. Samoihin aikoihin, vuosina 1970–1976 Neuvostoliitto puolestaan onnistui Luna 16-, 20- ja 24-lennoilla tuomaan muutaman sata grammaa kairasydännäytteitä Kuun lähipuolen itäosista. Sen jälkeen ei uusia kuunäytteitä ole saatu, jollei tuntemattomista paikoista peräisin olevia kuumeteoriittejä lasketa.

Chang’e 5:n suunniteltu laskeutumisalue on merkitty keltaisella soikiolla. Sinisellä on merkitty likimääräiset Apollo-lentojen laskeutumispaikat, punaisella puolestaan Luna-näytteenhakupaikat. Onnistuessaan Chang’e-5:n näytteenhaku laajentaisi merkittävästi näytteiden alueellista jakaumaa. Kuva: Virtual Moon Atlas / ASU / LRO WAC / T. Öhman.

 

Kantorakettiongelmat viivästyttivät Chang’e-5:n lähtöä muutaman vuoden, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että odottaminen on kannattanut ja kuulento on sujunut ongelmitta. Tätä kirjoittaessani Chang’e-5 on asettunut onnistuneesti Kuun kiertoradalle ja laskeutumisosa irtautunut kiertolaisesta ja maahanpaluuosasta. Laskeutuminen, Kuun pehmeän pintamateriaalin eli regoliitin kauhominen palautusämpäriin, sekä kovempien näytteiden kairaus parin metrin syvyydeltä saakka olisi useampien lähteiden mukaan tarkoitus toteuttaa huomenna tiistaina 1.12.2020.

Kiinan kuuohjelma on tietysti huomattavalta osaltaan suurvaltapolitiikkaa. Kyynikonkin on kuitenkin myönnettävä, että Kiina on ainoa avaruusmahti, jolla on monivuotinen, todistetusti toimiva ja loogisesti etenevä kuututkimusohjelma. Mikäli Chang'e-5:n näytteenhaku onnistuu, se olisi merkittävä tekninen saavutus ja mahtava propagandavoitto. Kaikkiaan siis komea sulka Kiinan punaiseen propellihattuun. Ja kuten tiedotusvälineissäkin on huomattu, olisihan se nyt vaan yksinkertaisesti todella siistiä, jos ensimmäistä kertaa 44:ään vuoteen Kuusta saataisiin tunnetusta paikasta uusia näytteitä.

Kaiken pintakiillon ja somehälyn alla on kuitenkin rutkasti painavia tieteellisiä syitä, miksi Chang'e-5:n näytteenhakureissusta kannattaa olla todella innoissaan. Tarkkaa Chang’e-5:n laskeutumispaikkaa ei ole vielä kerrottu, mutta suurin piirtein alue on ollut tiedossa jo vuosikausia. Näytteitä haetaan Kuun lähipuolen luoteisosasta, pohjoiselta Oceanus Procellarumilta eli Myrskyjen valtamereltä. Kaavailtu laskeutumisalue on enimmäkseen basalttitasankoa, mutta sinne sijoittuu myös tavattoman kiehtova Mons Rümkerin nuori, suurten törmäysten heitteleestä ja monimuotoisista tuliperäisistä rakenteista ja kerrostumista koostuva kompleksi. Kirjoittelin Mons Rümkerin ja sen lähialueiden geologiasta Ursa Zeniitti-verkkolehteen muutama vuosi sitten, joten se juttu kannattanee lukaista, jos aihe kiinnostaa enemmän. Kiehtovinta olisi, jos Chang’e-5 laskeutuisi Mons Rümkerille, mutta tämä voi hyvin olla toiveajattelua.

Meneepä Chang’e-5 Mons Rümkerille tai ei, näytteenhakualue sijoittuu kauaksi Apollo- ja Luna-lentojen laskeutumispaikoista. Vaikka näytteitä ei olekaan ihminen hakemassa, saadaan niiden ymmärtämisen kannalta keskeinen geologinen konteksti kohtalaisen hyvin selville. Tästä pitävät huolen Chang’e-5:n laskeutumisosassa olevat panoraamakamera, sekä etenkin maatutka ja spektrometri. Niinpä näytteet – sikäli kun teknisesti erittäin vaativa operaatio onnistuu – avaavat aivan uuden ikkunan Kuun geologiseen historiaan. Samalla ne auttavat ymmärtämään koko aurinkokunnan kehitystä.

Valkoinen suorakaide osoittaa Chang’e-5:n suunnitellun laskeutumisalueen. Mons Rümkerin kiehtova vulkaaninen kompleksi on mahdollinen laskeutumispaikka, mutta turvallisempi basalttitasanko saattaa hyvin viedä voiton. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Aurinkokunnan historia

Chang’e-5:n kaavaillulla laskeutumisalueella sijaitsevat eräät Kuun nuorimmiksi tulkituista basalttitasangoista. Niiden iäksi on määritelty vain hieman toista miljardia vuotta. Valtaosa Kuun laavoista on iältään yli kaksi miljardia vuotta vanhempia.

Kivien syntyiän määrittäminen ei ole aivan yksinkertaista. Eri isotooppimenetelmät kertovat hieman eri asioita, ja Kuun tapauksessa etenkin suuremmat ja pienemmät törmäykset tuppaavat nollaamaan kivien isotoppikellon joko kokonaan tai osittain. Huolellisella ajoitettavien mineraalien ja koko näytteen sekä sen laajemman geologisen kontekstin analysoinnilla pystytään eri ”ikien” joukosta kuitenkin usein määrittämään kiven syntyhetki ja antamaan kohtalaisen tarkka tapahtuma-aika kiveä kohdanneille myöhemmille tapahtumille.

Apollo- ja Luna-näytteet ja niistä määritetyt absoluuttiset, siis vuosissa mitattavat iät kattavat häviävän pienen osan Kuun pinnasta. Näin on, vaikka otettaisiin huomioon, että törmäykset levittävät Kuun ainesta ympäriinsä. Periaatteessa siis lähes missa tahansa Kuun pinnalla voi olla kiviä melkeinpä mistä tahansa muualta. Näin esimerkiksi Tycho- ja Copernicus-kraattereiden ikiä (kenties noin 100 ja 800 miljoonaa vuotta) on yritetty määritellä, vaikka näytteenhakulennot eivät laskeutuneet lähellekään näitä Kuun nuorimpiin kuuluvia suuria kraattereita. Heitteleenä levinneen aineksen alkuperän määrittäminen ja sen seurannaisvaikutusten arviointi vain ovat aika viheliäisiä ongelmia, eikä esimerkiksi Tychon usein mainittu geologisesti nuori sadan miljoonan vuoden ikä välttämättä pidä paikkaansa. 

Jos sitten Kuun absoluuttisia ikiä tunnetaan vain hyvin harvoista paikoista, miten Chang’e-5:n laskeutumisalueen tuliperäiset kivet on määritelty reilun miljardin vuoden ikäisiksi? Vastaus piilee kraatterilaskuissa. Mitä vanhempi taivaankappaleen pinta on, sitä enemmän siihen on ehtinyt syntyä törmäyskraattereita. Suurelta osin tästä syystä esimerkiksi Suomen ikivanhasta kallioperästä tunnetaan jo 12 törmäyskraatteria, vaikka pinta-alaltaan hieman suuremmasta mutta geologisesti monin verroin nuoremmasta Saksasta niitä on löydetty vain kaksi (nekin vain yhdessä törmäystapahtumassa syntyneitä).

Apollo- ja Luna-näytteistä on mitattu laskeutumispaikkojen pintojen absoluuttiset iät. Valokuvista ja muusta kaukokartoitusaineistosta taas puolestaan on määritelty se geologinen yksikkö, johon laskeutumipaikka kuuluu. Näin periaatteessa yhdestä pisteestä määritetty ikä kuvastaa huomattavasti laajempaa aluetta.

Kun lasketaan törmäyskraatterien lukumäärä pinta-alayksikköä kohden eri-ikäisillä geologisilla yksiköillä, saadaan lopputuloksena käyrä, joka kertoo, kuinka monta minkäkin kokoista kraatteria esimerkiksi miljoonaa neliökilometriä kohden pitäisi minkäkin ikäisellä pinnalla olla. Luoteisella Oceanus Procellarumilla kraattereita on vähän, joten pinnan on Kuun mittakaavassa oltava nuorta. Kraatteriliaskut yksin antavat kuitenkin vain pinnan suhteellisen iän, eli niiden avulla voidaan esimerkiksi sanoa, että yksikkö A on vanhempi kuin B, mutta C puolestaan näitä molempia iäkkäämpi. Sen sijaan vuosissa mitattavaa ikää kraatterilaskut eivät yksinään kerro.

1960-luvun avaruuskilpajuoksun ansiosta Kuu on Maan ohella ainoa paikka aurinkokunnassamme, jossa absoluuttiset ja suhteelliset iänmääritykset voidaan yhdistää. Tämä kuunäytteiden ja kraatterilaskujen korrelointi muodostaa perustan koko aurinkokunnan kiinteäpintaisten kappaleiden ajanlaskulle. Näin Chang’e-5:n näytteiden merkitys on ”vain” Kuun geologista historiaa merkittävästi laajempi. Uusilla näytteillä saadaan kraattereiden syntytahtia eli törmäysvuota kuvaavan käyrän heikosti tunnettuun nuoreen päähän yksi tarkasti määritelty kiintopiste lisää. Se vaikuttaa geologisten tapahtumien ikämäärityksiin Merkuriuksesta Arrokothiin saakka.

Kuun koostumus ja magmaattinen kehitys

Kuunäytteiden alkuaine- ja isotooppikoostumus pystytään laboratorioissa määrittämään häkellyttävällä tarkkuudella. Näiden tutkimusten perusteella kivilajien syntyä tutkivat petrologit ovat laatineet yksityiskohtaisia malleja siitä, miten Kuusta tuli sellainen kuin se on. Erityisesti Kuun kiertoradalta tehtyjen spektroskooppisten tutkimusten perusteella kuitenkin tiedetään, että Apollo- ja Luna-näytteet eivät monimuotoisuudestaan huolimatta kattaneet likikään kaikkia Kuussa tavattavia kivilajeja.

Kuun meret muodostavia tummia basaltteja on lukuisia erilaisia geokemiallisin ja rakenteellisin perustein määriteltyjä tyyppejä. Ne kertovat eri aikoina ja eri alueilla vallalla olleista geologisista prosesseista. Samoin Kuun vaaleat ylängöt muodostavat anortosiitit eivät suinkaan ole kaikki yhtä ja samaa, vaan hyvin monimuotoinen kivilajiryhmä. Heitteleen leviämisen ansiosta myös erilaisia anortosiitteja varmasti löytyy Chang’e-5:n näytteistä, vaikka se basalttitasangolle (tai enimmäkseen basalttiselle kompleksille, jos hyvin käy) laskeutuukin. Näin Chang’e-5:n näytteet (toivottavasti) auttavat rinnastamaan erilaisia vain kaukokartoituksen perusteella määriteltyjä kivilajiyksiköitä konkreettisiin laboratorioissa analysoitaviin kiviin.

Kemiallisin perustein Kuu on jaettu kolmeen suuralueeseen eli terraaniin. Nämä ovat ylänköterraani, South Pole – Aitken -terraani, ja Procellarum KREEP -terraani (lyhyesti PKT). Viimeksi mainittu kattaa suuren osan lähipuolesta Oceanus Procellarumin ja Imbriumin törmäysaltaan vaikutuspiirissä. KREEP tarkoittaa kaliumia (kemialliselta merkiltään K), harvinaisia maametalleja (englanniksi rare earth elements, REE) ja fosforia (kemialliselta merkiltään P), sillä näitä on havaittu KREEP-kivissä poikkeuksellisen runsaasti.

Kaliumin ohella KREEP sisältää reilusti myös muita radioaktiivisia alkuaineita, etenkin uraania ja toriumia. Esimerkiksi Kuun kuoren toriumista 40 % on alueella, joka kattaa vain 10 % kuoren tilavuudesta. Radioaktiivisuus tuottaa lämpöä, lämpö puolestaan tuottaa vulkanismia. Niinpä ei olekaan millään lailla merkillistä, että Kuun nuorimmat basaltit löytyvät lännestä PKT:n alueelta: radioaktiivisuus johti siihen, että tuliperäinen toiminta pysyi PKT:n alueella käynnissä jopa miljardeja vuosia pidempään kuin muualla Kuussa. Aukoton tämäkään idea ja päättelyketju ei ole. Vallankaan siihen, miksi PKT sijaitsee juuri lähipuolen luoteisosassa, ei kellään ole tarjota järin vakuuttavaa selitystä.

Useimmat Apollo- ja Luna-näytteet ovat enemmän tai vähemmän Imbriumin altaan heitteleen ja siten PKT-aineksen ”saastuttamia” (tämän vuoksi näytteet esimerkiksi Kuun etäpuolelta olisivat erittäin tervetulleita, mutta se on ihan oma tarinansa). Kapeasti katsoen tässä mielessä Chang’e-5 ei tarjoa mitään täysin uutta. Se laskeutuu kuitenkin esimerkiksi Apollo 12:een, 14:ään ja 15:een verrattuna kauaksi PKT:n toiselle laidalle. Näin näytteet tarjoavat aivan uuden näkökulman PKT:n olemukseen ja Kuun vaipan magmaattiseen kehitykseen vuosimiljardien kuluessa.

Kuun dynamo ja ytimen kehitys

Kuulla ei nykyisin ole Maan tapaista voimakasta kaksinapaista magneettikenttää. Pitkään oltiin vakuuttuneita siitä, että Kuun dynamo lakkasikin toimimasta jo noin kolme ja puoli miljardia vuotta sitten. Vuonna 2017 saatiin Apollo 15:n näytteiden pohjalta kuitenkin vahvoja viitteitä sen puolesta, että magneettikenttä olisi voinut olla voimissaan vielä vaivaiset miljardi vuotta sitten. Hankaluutena on, etteivät nykyisen ymmärryksen mukaan Kuun rautanikkeliytimen virtaukset voineet enää tuossa vaiheessa luoda havaitun kaltaista voimakasta kenttää.

Jos Chang’e-5:n näytteet osoittautuvat reilun miljardin vuoden ikäisiksi, kuten kraatterilaskujen perusteella oletetaan, saattavat ne mahdollistaa entistä tarkemmat analyysit Kuun muinaisesta magneettikentästä. Kuun ytimellä on luultavasti täytynyt olla kaksi erillistä mekanismia voimakkaan magneettikentän tuottamiseen. Ne olisivat olleet käynnissä eri vaiheissa Kuun historiaa. Tällä hetkellä ei vain näytä siltä, että ytimen hitaan kiteytymisen aiheuttamat konvektiovirtaukset, Kuun etääntyminen Maasta, tai jättimäiset törmäykset pystyisivät selittämään pitkään elänyttä vahvaa magneettikenttää. Uusia ideoita siis tarvitaan. Ne voivat hyvinkin kummuta Chang’e-5:n näytteiden tutkimuksesta. Kun Kuun sisäosien kehitys ymmärretään paremmin,  vaikuttaa se vääjäämättä myös käsityksiin muiden maankaltaisten planeettojen syvimmästä olemuksesta.

Joulukuun jännät hetket käsillä

Mikäli Chang’e-5:n huominen näytteiden keräys onnistuu ja myös paluu Maahan sujuu suunnitellusti, mötkähtää ehkäpä joulukuun 15.–17. päivänä jonnekin Sisä-Mongoliaan hallitusti muutama kilo Kuuta. Kiinalaiset ovat lupautuneet jakamaan näytteitä myös muiden maiden tutkijoille, joten maailman johtavat kuututkijat pääsevät jossain vaiheessa syynäämään uusia kuukiviä parhaissa mahdollisissa laboratorioissa.

Tämä vuosikymmeniä jatkuva tutkimustyö tullee tarjoamaan ainakin osittaisia vastauksia paitsi edellä esiteltyihin kysymyksiin, myös moniin muihin, esimerkiksi taas viime aikoina kovasti esillä olleeseen ongelmaan Kuun sisäosien veden määrästä, alkuperästä ja jakautumisesta. Parasta on tietenkin se, että näytteistä aivan varmasti paljastuu asioita, joita emme tällä hetkellä osaa kuvitellakaan.

Maan ulkopuolisista tarkkaan tunnetuista paikoista haetuista näytteistä kiinnostuneiden kannalta hermoja raastavia hetkiä koetaan kuitenkin jo ennen Chang’e-5:n kaavailtua paluuta. Tulevana lauantai-iltana, siis 5.12.2020, pitäisi Japanin Hayabusa2:n toimittaa Australian Woomeran seudulle pieni annos asteroidia. Hayabusa2 sai viime vuonna poimittua mukaansa hieman Ryugu-asteroidin ainesta niin pinnalta kuin vähän syvemmältäkin. Nämä näytteet tulevat olemaan ensiarvoisen tärkeitä Ryugun kaltaisten, Maata hyvin lähelle tulevien ja siten mahdollisen törmäysvaaran aiheuttavien kappaleiden ominaisuuksien ja niiden torjuntamahdollisuuksien selvittelyssä.

Viisikymmentä vuotta sitten Kuun ja muiden aurinkokuntamme kappaleiden tutkimus oli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton keskinäistä kilpailua. Sittemmin etenkin avaruudesta haettuihin näytteisiin perustuvaa tutkimusta on suvereenisti hallinnut Yhdysvallat. Vaikka sen paremmin Chang’e-5:n kuin Hayabusa2:n onnistumisesta näytteiden palauttamisessa ei vielä ole minkäänlaisia takeita, osoittavat lennot jo tähän mennessä maailman muuttuneen planeettageologien näkökulmasta huomattavasti moninapaisemmaksi. Tämä on tietenkin yksinomaan erinomainen asia.

1960-luvun loppu ja 1970-luvun alkupuoli olivat kuu- ja planeettatutkimuksen kulta-aikaa. Huippuhetkiä on ollut toki lukuisia sen jälkeenkin, mutta ei ole liioittelua sanoa, että toinen kulta-aika on käsillä juuri nyt, 2020-luvun alkuvuosina. Eräät sen jännittävimmistä hetkistä koetaan seuraavan parin viikon aikana. 

---

Tämä juttu ilmestyi myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani. 

 

P.S. Lisätäänpä tähän vielä näkymä Kuuhun tänä iltana, siis 30.11.2020.

Jonnekin suunnilleen noille tienoille Chang'e-5:n pitäisi huomenna yrittää laskeutua. Kuu 30.11.2020 klo 22.30 Nikon Coolpix P900:lla stratocumulusten läpi kuvattuna ja vähän liikaa GIMPillä rääkättynä. Kuva: T. Öhman.