Näkymätön pimennys

Kuun puolivarjopimennykset eivät yleensä ole elämää suurempia kokemuksia. Tämän sain omakohtaisesti tänä aamuna jälleen kerran huomata. Tämänkertainen pimennys näkyi Houstonissa noin klo 06.15 alkaen. Ongelmana oli etenkin se, että Kuu laski jo reilut puoli tuntia myöhemmin. Helpotusta havaitsemiseen ei tuonut sekään, että puolivarjoon ensimmäisenä joutunut osa oli lähinnä Oceanus Procellarumin laavatasankoa, joka näyttää tummalta jo muutenkin.

Muutamaa minuttia ennen Kuun katoamista puiden siimekseen luulen nähneeni paljain silmin ja kiikarilla, ei niinkään kaukoputkella, että Kuun luoteisreuna oli alkanut hivenen tummua. Ilmakehän aiheuttama voimakas Kuun värinä ei tehnyt havaintoa yhtään varmemmaksi. Niinpä tämä pimennys meneekin omiin aikakirjoihini lähinnä hyvin näkyneenä näkymättömänä pimennyksenä.

On se pimentynyt, vaikkei siltä näytäkään. Kuun puolivarjopimennys Houstonin Clear Lakessa 28.11.2012 klo 06.41. Jos oikein kovasti kuvittelee, voi Kuun luoteisreunan kello yhden suunnassa nähdä olevan ehkä aavistuksen tummempi kuin se normaalisti olisi. Tai sitten ei. Scopetech (D=60 mm f=700 mm, K20 mm), Canon Ixus 70. Kuva: T. Öhman

ESAn suunnittelema Kuu-laskeutuja haudattiin

Euroopan avaruusjärjestön ministerikokouksesta kuului huonoja uutisia jo ennen kuin kokous varsinaisesti alkoikaan. Muiden muassa SpaceNews ja Spaceflight Now uutisoivat tänään, että saksalaisvetoinen, Kuun Etelänavalle vuonna 2019 tähdännyt mielikuvituksellisesti nimetty European Lunar Lander -hanke haudattiin jo ennen kuin ministerit pääsivät sen tekemään.

Saksan päätös ei ollut yllätys, mutta kirpaisee se silti. Uutisissa syyksi mainitaan mm. Espanjan rahapula, ja huhut kertovat brittipoliitikkojen tappaneen heidän osallistumisensa hankkeeseen, koska heitä ei vain Kuu satu kiinnostamaan. Koska Britannia on yksi harvoista maista Euroopassa, jossa tehdään aktiivista Kuu-tutkimusta, oli poliitikkojen temppu todella tyly etenkin heidän omia tutkijoitaan kohtaan. Britannian vetäytyminen ja Espanjan velkakriisi tekivät hankkeen kokonaisrahoituksen toteuttamisesta mahdottoman.

Mitään uuttahan tässä ei ole. ESAssa mennään aina politiikka ja byrokratia edellä. Näiden jälkeen tulevat bisnes ja teknologian kehittäminen, ja jossain kaukana niiden takana tulee tiede. Hakematta mieleen tulee 90-luvulla tapettu Kuun kaukokartoitussatelliittihanke MORO. Pienimuotoisena ihmeenä täytyy pitää sitä, että ESA sai SMART-1:n Kuuhun. No, sehän olikin lähinnä pieni teknologiakoe, jonka tieteellisistä tuloksista ei ole pahemmin kylillä huudeltu.

NASAn puolellakin ESAn Kuu-laskeutujan tappaminen aiheuttaa parranpärinää. Huhujen mukaan ainakin siellä täällä NASAssa oli nimittäin ajateltu ESAn laskeutujan nivoutuvan osaksi yhteistä kansainvälistä päämäärää, josssa Kuuhun palattaisiin niin miehittämättömien laskeutujien ja kulkijoiden, kuin myöhemmin myös miehitettyjen lentojen voimin. Vaan ranskalaiset voivat taas kerran olla tyytyväisiä, kun pääsevät kehittelemään seuraavaa Arianeaan. Kuuhullua ei vaan liiemmin nyt hymyilytä. 

ESAn nyt kuopatun laskeutujan piti suunnitelmien mukaan suunnata Kuun Etelänavan tuntumaan vuonna 2019. Alkuperäiskuva: ESA

Bond, W. Bond

Viikko sitten lauantaina 10.11.2012 tehtiin suomalaista Kuu-historiaa. Tiettävästi ensimmäistä kertaa Chuck Woodin Lunar Photo of the Day -sivulla julkaistiin suomalaisen harrastajan ottama kuva Kuusta. Tästä saavutuksesta vastuussa oli Ari Haavisto, joka on eittämättä yksi Suomen parhaita Kuuhun ja planeettoihin erikoistuneita valokuvaajia. Onnittelut Lempäälään!

Arin kuvassa on kraatteri W. Bond, joka sijaitsee Mare Frigoriksen pohjoisrannalla, suunnilleen Oulua vastaavalla leveyspiirillä. Nimensä tämä noin 156 km:n läpimittainen, huomattavan kulmikas kraatteri on saanut amerikkalaiselta kelloseppä–tähtitieteilijältä William Bondilta (1789–1859), joka oli Harvard Collegen observatorion ensimmäinen johtaja, ja joka yhdessä poikansa George Bondin (1825–1865) kanssa löysi mm. Saturnuksen eriskummallisen Hyperion-kuun. Bondit olivat myös tähtivalokuvauksen pioneereja. Kraatteri W. Bond tunnettiin aiemmin nimellä Bond (ja myös nimellä W. C. Bond), mutta koska myös George Bond ansaitsi oman, tosin huomattavasti pienemmän kraatterinsa, tunnetaan isän ja pojan kraatterit nykyisin nimillä W. Bond ja G. Bond. Pelkkä nimen etukirjaimen käyttö kraattereiden nimissä koko etunimen sijaan on kyllä pelkästään hölmöä, mutta IAU:n päätösten mukaan on elettävä.

W. Bond on varsin iäkäs kraatteri, mikä näkyy hyvin siitä, että se on suurelta osin Imbriumin törmäysaltaan heitteleen täyttämä. Näin ollen on helppo todeta W. Bondin olevan vähintään suunnilleen 3,8 miljardia vuotta vanha. Don Wilhelms sanoo kirjassaan The Geologic History of the Moon W. Bondin olevan iältään peräti prenectarinen, eli ennen Nectariksen allasta syntynyt, mikä tekee siitä vähintään noin 3,9 miljardia vuotta vanhan. Nuorista törmäyskraattereista W. Bondin luoteispuolella sijaitsevan Anaxagoraksen säteet peittävät myös laajalti W. Bondin pohjaa, mutta koska säteet ovat äärimmäisen ohuita kerrostumia, ei Anaxagorasta parane syyttää W. Bondin kurpahtaneesta ulkonäöstä.

Yksi silmiinpistävimmistä piirteistä W. Bondissa on sen pohjaa halkova rako, joka näkyy hienosti Arinkin kuvassa. Kraattereita, joiden pohjat ovat todennäköisimmin magmaattisten intruusioiden vaikutuksesta rakoilleet, tunnetaan Kuusta satoja, etenkin lähipuolelta. Sellaiseksi W. Bondkin luokitellaan, vaikkakaan varsinainen koulukirjaesimerkki se ei ole.

Yllä on Arin kuva W. Bondista siinä muodossa kuin se LPOD:ssa esitettiin. Löyhemmin rajattuna kuva löytyy Arin omilta sivuilta. Hänen ja muiden suomalaisten huippukuvaajien tuoreita otoksia pääsee ihailemaan Ursan Avaruus-keskustelufoorumin Kuun yksityiskohtia käsittelevältä palstalta.

Edit 22.1.2015: Poistin Arin kuvan W. Bondista, koska sen lätkäiseminen tänne oli käsittääkseni tekijänoikeusrikkomus. Pahoitteluni. Voi noita rikkomuksia muitakin olla, sen verran hämärä tuo tekijänoikeuslaki maallikolle nimittäin on.

Iltakävelijän Kuu

Kuu on siinäkin mielessä erittäin kiehtova kohde, että siitä on hyvin helppo saada esteettisesti kohtalaisen miellyttäviä kuvia ilman kalliita laitteita ja monien vuosien kokemuksen tuomaa taitoa. Digipokkari ja ei juuri lelua kummempi kaukoputki tallentavat helposti esimerkiksi noin 15 km läpimitaltaan olevat kraatterit, kuten alla olevan räpsäisyn alkuperäisversiossa Mare Crisiumin lounaisosissa sijaitsevan Greavesin. Ja eihän Kuun kauneudesta nauttimiseen välttämättä tarvita minkäänlaisia optisia apuvälineitä, vaan iltarusko ja kuunsirppi ovat lumoava parivaljakko paljain silmin iltakävelyllä katseltuina. Kuuta kannattaakin katsella ja kuvata aina, oli käytössä sitten avaruusluotain, huippuluokan kaukoputki, tai vain omat silmät.

Kuu Houstonin Clear Lakessa illalla 17.11.2012 klo 18.35. Vasemmanpuoleinen kuva otettu huteran Scopetech D=60 mm f=700 mm linssiputken ja K20 mm okulaarin läpi käsivaralta Canon Ixus 70 digipokkarilla, jolla myös oikeanpuoleinen kuva on otettu noin 40 minuuttia aiemmin. Kuva: T. Öhman

Kadonnutta allasta etsimässä

Kuun geologia on mitä suurimmissa määrin törmäysaltaiden geologiaa. Jos haluaa ymmärtää miksi Kuu on sellainen kuin se nyt sattuu olemaan, täytyy ensin selvittää törmäysaltaiden synty ja kehitys. Mutta mitä sitten, jos koko Kuun geologisen historian mahdollisesti suurin törmäysallas ei olekaan olemassa? Ja nyt taas ehkä onkin?

Englantilainen geokemisti Peter Cadogan esitteli vuosina 1974 ja 1975 ideansa jättimäisestä törmäysaltaasta, joka peittäisi suuren osan Kuun lähipuolesta. Ehdotetun altaan läpimitta oli huimat 2400 km, ja sillä oli jättiläiselle sopiva nimikin: Gargantuan. Altaan länsireunan muodostivat Cadoganin ideassa Oceanus Procellarumin länsiranta, ja pohjoisessa allasta reunusti Mare Frigoriksen pohjoisranta. Muualla Cadoganin allaskandidaatti olikin sitten vaikeammin hahmotettavissa, etelä- ja itäreunojen suunnilleen myötäillessä Oceanus Procellarumin ja Mare Insularumin rantoja.

Walesilainen, mutta enimmäkseen Arizonan yliopistossa työskennellyt Kuun kartoittaja Ewen Whitaker oli Chuck Woodin kertoman tarinan mukaan ehdottanut suunnilleen vastaavaa allasta jo aiemmin, mutta ei ollut koskaan tullut julkaisseeksi siitä mitään. Vuonna 1981 hän kuitenkin julkaisi altaastaan artikkelin, jossa kartoitti altaalle kolme rengasta, mikä on varsin tyypillistä Kuun törmäysaltaille. Koska Oceanus Procellarum kattaa suurimman osan altaasta, antoi Whitaker altaalleen nimen Procellarum. Whitakerin hahmottelemien renkaiden läpimitat olivat 1700, 2400, ja 3200 km. Hiukan yllättäen hän rinnasti suurimman renkaansa Orientalen Montes Cordilleran renkaaseen ja Imbriumin Montes Apenninuksen¹ renkaaseen, jotka ovat näiden altaiden topografisia päärenkaita, ja joiden halkaisija yleensä mainitaan altaiden koosta puhuttaessa. Näin tulkiten Procellarumin allas oli huomattavasti suurempi kuin Gargantuan.

Don Wilhelms on eräs kaikkein merkittävimmistä Kuun geologian tutkijoista, ainakin kun puhutaan kaukokartoituksesta. Wilhelmsille Procellarumin allas sopi mainiosti, ja hänen Kuun geologian perusteoksessaan The Geologic History of the Moon (1987) Procellarumin allas oli aivan keskeisessä roolissa etenkin Kuun lähipuolen geologisessa kehityksessä. Monet muut eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita sen paremmin Gargantuanin kuin Procellarumin altaan olemassaolosta. Peter Schultz ja Paul Spudis nostivat kissan pöydälle, ja osoittivat lukuisia aukkoja niin geokemiallisissa kuin topografisissa ja morfologisissa todisteissa, joita näiden jättiläisaltaiden puolesta oli esitetty. Schultz ja Spudis osoittivat, että aivan yhtä vahvoin perustein voidaan sanoa havaintojen selittyvän pelkästään suuren ja geologisesti varsin nuoren Imbriumin altaan vaikutuksilla. Erinomaisessa kirjassaan The Geology of Multi-Ring Impact Basins (1993) Spudis oli jo suoraan sitä mieltä, ettei Procellarumin allasta ollut olemassakaan. Ei sille tukea löytynyt Clementine-luotaimen korkeusmittauksistakaan, joiden perusteella saatiin ensimmäiset modernit topografiset kartat koko Kuusta.

Kuun suuri lähipuolen allas ei kuitenkaan ottanut kuollakseen. Charles Byrnelle ei riittänyt minkäänlainen muunnos Gargantuanista tai Procellarumista, vaan hän toi tarjolle lähipuolen mega-altaan, jolla kokoa on yli 6000 km. Kuututkijoiden suuri enemmistö ei kuitenkaan alkuunkaan lämmennyt tälle ajatukselle.

Nyt viimeisen parin viikon ajan on kuitenkin suuri lähipuolen allas ollut taas tutkijoiden huulilla ja näppäimistöillä. Nature Geoscience -lehdessä julkaistu japanilaisen Ryosuke Nakamuran ja kumppaneiden Kaguya-luotaimen spektrianalyysiin perustuva kiehtova uusi tutkimus väittää, että Procellarumin ympäriltä löydetyt noriittista koostumusta vastaavat signaalit olisivat todiste törmäyssynnyn puolesta. Tätä ajatusta he tukevat mm. sillä, että vastaavia koostumuksia on löydetty myös Imbriumin ja South Pole – Aitkenin törmäysaltaiden ympäriltä.

Missä lienee Kuun suuri lähipuolen allas?

Lähde	Ehdotetun altaan nimi	Keskipiste	Altaan tai sen renkaiden läpimitta
Cadogan (1974)	Gargantuan Basin	23°N 29°W	D=2400 km
Whitaker (1981)	Procellarum Basin	23°N 15°W	D1=1700 km, D2=2400 km, D3=3200 km
Willhelms (1987)	Procellarum Basin	26°N 15°W	D=3200 km
Byrne (2007)	Near Side Megabasin	8,5°N 22°E	D=6026 x 6640 km
Nakamura et al. (2012)	Procellarum Basin	15°N 23°Wa	D>3200 km

 ^aIlmeisesti kyseessä on painovirhe, ja Nakamura et al. tarkoittavat koordinaatteja 23°N 15°W.

Noriitti on kivilaji, jonka päämineraalit ovat plagioklaasimaasälpä ja niukalti kalsiumia sisältävä pyrokseeni. Jos tarkkoja ollaan, spektrikaukokartoituksella ei havaita kivilajeja vaan mineraaleja, joten juuri tämä alhaisen kalsiumin pyrokseeni oli se signaali, jota japanilaistutkijat etsivät ja jonka he siis myös löysivät. Japanilaistutkijoiden ajatuksen mukaan suurimpien altaiden massiiviset törmäyssulakerrokset differentioituvat, jolloin muodostui noriittia². Myöhemmin tapahtuneet nuoremmat törmäykset paljastivat tämän noriittikerroksen, joka nyt näkyy altaiden ympärillä. Pienemmät altaat, kuten Crisium ja Moscoviense, olisivat synnyttäneet niin paljon vähemmän törmäyssulaa, ettei sulan differentioitumista tapahtunut, eikä näin ollen noriittia olisi päässyt muodostumaan, minkä vuoksi niiden ympäriltä ei noriittisignaalia löydy.

Keltaiset ruudut, siniset kolmiot, ja punaiset ristit osoittavat noriittista koostumusta, ja vihreät neliöt oliviinia, jota suurten törmäysten oletetaan nostaneen Kuun vaipasta. Kuva: Nature Geoscience / Nakamura et al. (2012).

Kuun alakuoren oletaan yleisesti olevan koostumukseltaan noriittinen. Imbriumin altaan synnyttänyt törmäys rouhaisi reippaasti alakuorta, joten noriittiskoostumuksista Imbriumin sulaheittelettä löytyy kaikkialta Kuun lähipuolelta. Itselleni yksi suurimmista japanilaistutkimuksen ongelmista onkin, mihin Procellarumin allasta välttämättä tarvitaan, kun Imbrium joka tapauksessa levitti noriittiskoostumuksisia kiviä yltympäriinsä, eikä viisaammiltakaan ole hirvittävän myönteisiä lausuntoja korviini toistaiseksi sattunut. Kuten odottaa sopikin, Paul Spudis ei blogissaan edelleenkään lämmennyt ajatukselle Procellarumin altaasta. Toinen erittäin ahkera Kuu-valistaja, Chuck Wood, piti kirjassaan The Modern Moon (2003) ovea varovasti raollaan Gargantuan/Procellarum-hypoteesille, ja varovaisen myönteisellä kannalla hän on edelleen.

Vaikkei todella suurta törmäysallasta lähipuolella olisikaan, voi syynä lähipuolen poikkeavaan koostumukseen ja rakenteeseen silti olla törmäyksessä. Peter Schultz ja David Crawford esittivät viime vuonna hypoteesin, jonka mukaan South Pole – Aitkenin allas syntyi vinon törmäyksen seurauksena, ja sen heitteleen ja etenkin Kuun vastakkaiselle puolelle syvälle vaippaan yltäneiden seismisten vaikutusten ansiosta muodostuivat niin koostumuserot kuin Whitakerin kartoittamat harjanteet ja vajoamatkin. Schultzin ja Crawfordin ajatus on varsin villi, ja osittain siksikin niin tenhoava, mutta ainakin periaatteessa se voisi selittää paljon Kuun merkillisyyksistä.

GRAIL-luotaimet Ebb ja Flow tuovat varmasti huikean määrän uutta, mullistavaakin tietoa Kuun syvärakenteesta. Voi hyvin olla, että sen myötä syy Kuun lähi- ja etäpuolien erilaisuuteen selviää, ja saman tien ajatus todella suuresta törmäysaltaasta Kuun lähipuolella voidaan joko hyväksyä tai hylätä. Se on kuitenkin täysin varmaa, ettei uusi japanilaistutkimus jää viimeiseksi sanaksi Procellarumin altaan olemassaolosta. Ja hyvä niin.      

¹Koska kyseessä ovat IAU:n hyväksymät nimet, en lähde vuoristojen tai minkään muunkaan nimiä suomentamaan, vaikka sinänsä Kordillieerit ja Apenniinit käypiä nimiä olisivatkin.

²Aivan samoin tapahtuu myös Maassa, tosin yleensä magmaattisen toiminnan seurauksena. Koillismaan ja Lapin kerrosintruusiot ovat mainioita esimerkkejä magmaattisesta differentiaatiosta.

Takaisin Kuuhun – tai ainakin lähelle sitä?

Barack ”Buzz kävi siell䔹 Obaman uudelleenvalinnalla Yhdysvaltain presidentiksi on ollut, ja etenkin tulee olemaan, monia mielenkiintoisia seurauksia. Yksi niistä on NASAn tulevaisuutta koskevien huhujen painopisteen muuttuminen, jälleen kerran. Constellation-ohjelmasta luopumisen jälkeen NASAlla ei ole ollut mitään selkeää tavoitetta miehitettyjen lentojen suuntaamiseksi Kansainvälistä avaruusasemaa kauemmaksi. NASAn johtajien puheet asteroideista, Marsin kiertoradasta tai kuista, ja jopa Marsin pinnalle laskeutumisesta ovat olleet kaiken konkretian puutteessa pelkkää sanahelinää. NASAn ja sen alihankkijoiden insinöörit ja tutkijat, jotka ovat onnistuneet välttämään irtisanomisen, ovat olleet syystäkin turhautuneita. Ne, jotka varsinaisen työn tekevät, ovat oman suppean ja täysin epätieteellisen otantani ja huhupuheiden perusteella lähes yksimielisiä siitä, että miehitetty lento asteroidille tai Marsiin ilman, että teknologiaa ja menetelmiä testataan ensin Kuussa, on sulaa hulluutta. Ja erittäin kallista sellaista.

Nyt viimeisen viikon aikana on julkisuudessa alkanut liikkua yhä enemmän huhuja siitä, että myös NASAn poliittisesti nimettyä johtoa alkaisi kiinnostaa paluu Kuuhun, vaikka vielä lokakuun lopulla pidetyssä Lunar Exploration Analysis Groupin kokouksessa paikalla olleiden mukaan Kuu-vastaista mantraa vielä NASAn johtajien toimesta toisteltiinkin. Nyt kuitenkin vaikuttaisi siltä, että NASAa kiinostaisi jo Space Launch Systemin nimellä kulkevan kantorakettijärjestelmänsä käyttöönoton alkuvaiheessa lento Maa–Kuu-järjestelmän L2-pisteeseen. Mikä tämä L2 sitten oikein on, ja miksi sinne kannattaisi mennä?

Kun kaksi suhteellisen suurimassaista kappaletta, kuten vaikkapa Maa ja Kuu, kiertää yhteistä massakeskipistettään, löytyy tästä painovoimasysteemistä viisi pistettä, jossa suhteellisen pienimassainen kappale pysyy paikoillaan systeemin pääkappaleisiin nähden. Näitä Leonhard Eulerin (1707–1783) ja Joseph-Louis Lagrangen (1736–1813) löytämiä pisteitä kutsutaan Lagrangen pisteiksi, tai useimmiten lyhyesti vain L-pisteiksi. Kuten oheisesta kuvasta selviää, ovat pisteet L1–L3 Maan ja Kuun kanssa samalla linjalla, mutta L4 ja L5 samalla radalla Kuun kanssa, tosin 60° sen edellä tai jäljessä. L4 ja L5 ovat erityisen vakaita pisteitä, kuten etenkin Aurinko–Jupiter-järjestelmän troijalaiset asteroidit hyvin osoittavat. Maa–Kuu-järjestelmän L4-pisteestäkin löydettin viime vuonna ensimmäinen ”Maan troijalainen”. Pisteet L1–L3 sen sijaan ovat epävakaampia, mutta niidenkin tapauksessa varsinaista Lagrangen pistettä kiertävä rata voidaan pitää vakaana hyvin vähällä vaivalla.

Maa–Kuu-järjestelmän Lagrangen pisteet. Harmaat viivat ovat painovoiman tasa-arvokäyriä, ja sininen viiva kuvaa Kuun rataa. Kuva: LPI

Vielä toistaiseksi NASA Lunar Science Institute -nimellä kulkevan virtuaali-instituutin tutkijat ovat jo pitkään perehtyneet L2-pisteen tuomiin mahdollisuuksiin Kuun itsensä tutkimuksessa, samoin kuin Kuun käyttämiseen astrofysikaalisen observatorion sijoituspaikkana. Sattumaa ei liene, että he toivat ajatuksensa suuremmin julkisuuteen juuri presidentinvaalien kynnyksellä. Kuun etäpuoli on edelleenkin lähipuolta huomattavasti heikommin tunnettu, ja siellä sijaitsevat mm. South Pole–Aitkenin allas ja sen sisällä oleva Schrödingerin kraatteri (tai Schrödingerin allas, jos harhaanjohtavaa englantiin pohjautuvaa vain Kuuta koskevaa terminologiaa haluaa noudattaa). Nämä on lukuisissa tutkimuksissa osoitettu Kuun geologisen historian selvittämisen kannalta ensiarvoisen tärkeiksi kohteiksi. NLSI:n tutkijoiden ajatuksen mukaan Orion-aluksessa L2-pistettä kiertävällä radalla noin 65000 km:n päässä Kuun etäpuolen pinnasta pysyttelevä miehistö voisi ohjata reaaliajassa Kuun pintaa tutkivaa ja näytteitä keräävää kulkijaa. Astrofysiikan kannalta taas Kuun etäpuolen radiohiljaisuus ja ionosfäärin puute antaa oivat mahdollisuudet maailmankaikkeuden ensimmäisten tähtien ja galaksien tutkimiseen. Tätä tarkoitusta varten astronautit voisivat etätöinä hoitaa matalataajuisen radioteleskoopin pystyttämisen Kuun pinnalle.

Paitsi että NASAn paluu Kuun lähelle olisi puhtaasti tieteellisestä kannalta erittäin mielenkiintoista, olisi se sitä myös miehitettyjen lentojen tulevaisuuden kannalta. Mikäli NASA aikoo joskus onnistua miehitetyissä lennoissa asteroideille tai Marsiin, on näitä syytä harjoitella ensin hieman anteeksiantavammissa olosuhteissa. Lento L2-pisteeseen tarjoaisi tähän mahdollisuudet. Samalla se auttaisi selvittämään Maa–Kuu-järjestelmän syntyä ja varhaiskehitystä, ja maailmankaikkeuden perimmäisiä kysymyksiä. Ei hullumpi tavoite NASAlle, jonka suurin ongelma ei tällä hetkellä ole rahan, vaan selkeän päämäärän puute.

¹Jollei Obaman vuoden 2010 puhetta Kennedyn avaruuskeskuksessa jaksa kuunnella kokonaan, löytyy hänen surullisenkuuluisa ”Buzz has been there” -lausahduksensa noin 23:n minuutin kohdalta.

Lisäys 20.11.2012: Aiheesta kirjoitettu artikkeli on nyt hyväksytty julkaistavaksi Advances in Space Research -lehdessä. Artikkelia ei vielä näy lehden sivuilla, mutta näillä tiedoilla se painossa olevien artikkelien joukosta varmasti piakkoin löytyy:
J. O. Burns, D. A. Kring, J. B. Hopkins, S. Norris, T. J. W. Lazio, & J. Kasper:
A Lunar L2-Farside Exploration and Science Mission Concept with the Orion Multi-Purpose Crew Vehicle and a Teleoperated Lander/Rover

Mahalasku Maahan

Al Worden oli Apollo 15:n komento- ja huoltomodulin pilotti, jonka nopeassa nousukiidossa ollut ura NASAssa päättyi potkuihin ja entisten työtoverien hyljeksintään hänen ainoaksi jääneen avaruuslentonsa jälkeen. Sotilas- ja koelentouralta NASAan viidennessä astronauttiryhmässä (itseironisesti nimetty ”The Original 19”) keväällä 1966 päätynyt maalaispoika Worden työskenteli ensin Apollo 8:n komentomodulin parissa, ja valittiin sitten Apollo 9:n tukimiehistöön. Apollo 12-lennolla Worden toimi komentomodulin varapilottina, ja Deke Slaytonin (1924–1993) miehistökierrätyksen mukaisesti hän päätyi yhdessä Dave Scottin ja Jim Irwinin (1930–1991) kanssa ensimmäiselle tieteellisesti todella kunnianhimoiselle J-luokan Apollo-lennolle heinä–elokuussa 1971.

Apollo 15 oli kaikilla mittareilla mitattuna äärimmäisen menestyksekäs lento. Scott ja Irwin laskeutuivat Falcon-kuumodulissaan Imbriumin törmäysaltaan itäkaakkoiselle reunalle Apenniinien vuoriston lomaan. Kun Scott ja Irwin ajelivat ensimmäisellä kuuautolla keräten kolmella kuukävelyllään enemmän ja monipuolisempia näytteitä kuin millään aiemmilla lennoilla, kiersi Worden komentomoduli Endeavourilla Kuuta pitäen itsensä äärimmäisen kiireisenä lähinnä Kuun kaukokartoituksen ja Kuun valokuvauksen ja visuaalihavainnoinnin parissa. Paluumatkan alussa Wordenista tuli ensimmäinen avaruuskävelyn Maan kiertoradan ulkopuolella suorittanut ihminen, kun hän kävi hakemassa filmikanisterit huoltomodulin kyljessä olleesta mittalaitearsenaalista.

Maahanpaluun jälkeen kaikki vaikutti aluksi hyvältä. Kansa hurrasi, Nixon tarjosi illallisen, ja tutkijat kiittelivät erinomaisia tuloksia. Mutta kun Worden oli Apollo 17:n varamiehistössä geologian kenttäkurssilla toukokuussa 1972, Deke Slayton soitti, ja käski Wordenin tyhjentää työhuoneensa Houstonissa seuraavaan maanantaihin mennessä. Mikä  oli mennyt pieleen?

Ongelmat juonsivat juurensa alkujaan Dave Scottin junailemiin hämärän rajamailla liikkuneisiin sopimuksiin joidenkin satojen ensipäiväkuorien lennättämisestä miehistön henkilökohtaisten tavaroiden joukossa. Sopimusten tarkoituksena oli kustantaa varsin kehnopalkkaisten astronauttien lapsille yliopistokoulutus. Enemmän tai vähemmän vastaavanlaisia viritelmiä oli ollut jo aiemmillakin lennoilla, mutta niitä oli NASAssa katsottu läpi sormien. Apollo 15:n miehistön kohtaloksi koituivat ”yhteistyökumppanit”, jotka eivät pitäneet lupaustaan kuorien tuomisesta julkisille markkinoille ennen kuin Apollo-ohjelma oli loppunut ja miehistö lähtenyt NASAn palveluksesta. Tämän seurauksena miehistö joutui niin NASAn kuin senaatinkin hampaisiin, ja kärsimään joutui etenkin Worden, joka Irwinin lailla oli kuitenkin lähinnä ollut vain hyväuskoinen hölmö. Kaikki kuitenkin myönsivät, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut, ainostaan astronauttien harkinta oli pettänyt. Tästä huolimatta niin NASAn kuin suuren yleisönkin silmissä syntipukiksi valittu Worden oli merkitty mies, ja hänet potkittiin pois astronauttijoukoista ja piilotettiin NASAn Amesin tutkimuslaitoksen perimmäiseen nurkkaan. NASA takavarikoi laittomasti kuoret, mutta lopulta oikeusjutun päätteeksi vuonna 1983 Apollo 15:n miehistö sai kuorensa takaisin, ja ainakin osittain kunniansa palautettua.  

Al Wordenin yhdessä Francis Frenchin kanssa kirjoittama omaelämäkerta Falling to Earth (Smithsonian Books, 2011) on lukemieni astronauttikirjojen eliittiä. Worden kertoo kiehtovan tarinansa elävästi lakonisen huumorinsa säestämänä, ripotellen sekaan mainioita anekdootteja muista astronauteista. Worden ei säästele itseään, vaan auliisti myöntää omat munauksensa niin siviilissä kuin astronauttinakin. Ja vaikka Wordenin syyttävä sormi osoittaa erinäisiin NASAn johtajiin, eikä hän Dave Scottista ihmisenä anna järin myönteistä kuvaa (vaikka astronautti Dave Scottia ylistääkin, kuten syytä onkin), ei kirjassa kuitenkaan alennuta iltapäivälehtitasolle. Kirjassa on ainakin onnistuttu luomaan illuusio siitä, että Worden kertoo tarinansa rehellisesti. 

Apollo 15:stä Falling to Earth antaa paljon paremman kuvan kuin Jim Irwinin uskoon hurahtamiseen keskittyvä Kuumatka (1977) tai Dave Scottin ja Aleksei Leonovin yhteisteos Two Sides of the Moon (2004), ja on kaikin puolin virkistävää ja suositeltavaa luettavaa. Kirjan reilu vuosi sitten tapahtuneen julkaisun tiimoilta Planetary Radio haastatteli Wordenia, ja se haastattelu on ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Tuolta Planetary Radion sivulta kannattaa erikseen etsiä mp3:na koko Wordenin leikkaamaton haastattelu.

Arvio:
 

 

 

Kuuhullun päiväkirja?

Päätin eilen, mahdollisesti lievän lentsun aivoja pehmittävästä vaikutuksesta johtuen, perustaa blogin. Blogin oli tarkoitus olla nimeltään Kerran Kuussa, mutta koska nimi oli jo varattu (joskin toisin kirjoitettuna), päädyin nimeen Hieman Kuusta. Tarkoituksena on, silloin tällöin kun siltä sattuu tuntumaan, kommentoida ja linkitellä uutisia lähinnä Kuun geologiaa koskien. Uutisten ei ole pakko olla absoluuttisen tuoreita, vaan lähinnä uutisia itselleni, joten sikäli ne voivat olla vaikkapa muutaman sata vuotta vanhoja. Lievänä motivaattorina tässä toimii lisäksi se pitkään itseäni harmittanut tosiseikka, että suomeksi ei verkosta Kuuta koskevia kommentteja tai uutisia juurikaan löydä.

Pidätän itselläni oikeuden eksyä blogissani myös kiinnostaville sivupoluille, joiden varrelta voi löytyä melkein mitä tahansa, ehkäpä kuitenkin useimmiten törmäyskraattereita tai muiden planeettojen geologiaa. Hyvin todennäköisenä pidän sitäkin, että ellei pikainen kyllästyminen tai kiire estä blogin päivitystä, tulee tänne satunnaisesti myös esimerkiksi lyhyitä kirja-arvosteluja. Ehkä on tarpeen varmuuden vuoksi myös mainita, että sikäli kun tulen täällä esittämään mielipiteitä, jotka aika ajoin saattavat sivuta työtänikin, edustavat ne korkeintaan minun omia näkemyksiäni, jos niitäkään.

Alun lopuksi todettakoon, että otsikon taustakuvana on Apollo 15:n laskeutumispaikka kera kuumoduli Falconin. Heti Falconin vasemmalla puolella oleva vuori on Mons Hadley Delta, keskellä olevat kukkulat ovat nimeltään Swann Range (vaihtoehtoiselta epäviralliselta nimeltään Swann Hills), ja vasemmassa reunassa on itse Mons Hadley (yleisemmin tunnettu aiemmalla nimellään Mount Hadley), joka kohoaa vajaat puolitoista kilometriä ympäröivän tasangon yläpuolelle. Tarkemmat kuvatiedot löytyvät Lunar and Planetary Instituten Apollo Surface Panoramas -sivulta. Koko blogin taustakuva on otettu hieman Apollo 15-kuvaa pienemmällä budjetilla syksyllä 2009 Oulun Arktoksen Puolivälinkankaan tähtitornilla, ja siinä näkyy lähinnä kraatteri Ptolemaeuksen ympäristöä. Niin Apollo 15:stä kuin Ptolemaeuksestakin saattaa myöhemmin tulla asiaa enemmän, mutta näillä eväillä kuitenkin lähdetään liikkeelle.