maanantai 18. maaliskuuta 2013

David Scott ja geologisen kenttäkokemuksen tärkeys

Apollo 15 oli Apollo-ohjelman ensimmäinen tieteellisesti todella kunnianhimoinen J-tyypin lento. Lennon komentaja David Scott laskeutui Jim Irwinin kanssa Imbriumin törmäysallasta reunustavien Apenniinien juurelle, tarkemmin sanottuna Hadleyn laavakanavan reunalle, Al Wordenin keskittyessä kaukokartoitukseen Kuun kiertoradalta. Apollo 15:n kuumoduli Falcon laskeutui kauemmas Kuun päiväntasaajasta kuin yksikään toinen lento, ja ainakin omasta mielestäni Apollo-lennoista maisemallisesti kaikkein kauneimmalle alueelle. Scott oli myös yksi harvoista Apollo-astronauteista, joka todella aidosti kiinnostui geologiasta, eikä yrittänyt päteä siinä ainoastaan siksi, ettei kukaan tiennyt, kuinka suuren painoarvon Deke Slayton antoi Kuun tutkimukseen painottuville ansioille miehistövalinnoissaan. Scottin mukana myös Irwin ja Worden panostivat geologian opintoihinsa, ja tuloksena olikin tieteellisesti erittäin menestyksekäs lento. Dave Scottin pysyvästä kiinnostuksesta Kuun tutkimusta ja tulevaisuuden kuulentoja kohtaan kertoo myös se, että hän edelleenkin – vetreänä kahdeksankymppisenä – käy silloin tällöin tieteellisissä konferensseissa puhumassa kuututkimuksesta. Eikä Scott ainoastaan keskity muistelemaan vanhoja kunnian päiviä, vaan hän on myös mukana esimerkiksi entisen opinahjonsa Massachusetts Institute of Technologyn avaruustekniikan laboratorion projektissa suunnittelemassa Kuuhun paluuta. Kiinnostavaa tässä Human Architecture for Lunar Operations -suunnitelmassa on muun muassa se, ettei se vaadi jättimäisiä kantoraketteja, vaan se voitaisiin toteuttaa jo olemassaolevilla ja todennäköisesti pian valmistuvilla raketeilla, ja myös laskeutumisalus on tässä suunnitelmassa realistisen kokoinen.

David Scott puhui tänään Brown–Vernadsky-mikrosymposiumissa toki myös Apollo 15:stä. Scott painotti, että tie Marsiin vie Kuun kautta, ja korosti miehistön geologisen kenttäkoulutuksen merkitystä. Ja sen sijaan, että miehistö kuljettaisi mukanaan monimutkaisia analyysilaitteita, Scott myös korosti, että miehistön tärkein rooli on kerättävien näytteiden geologisen kontekstin ymmärtäminen, ja sen myötä oikeiden näytteiden valinta, koska tarkimmat analyysit saadaan kuitenkin tehtyä vasta Maassa. Fiksu mies. On tosin syytä huomata, että nykyiset kannettavat analyysilaitteet alkavat jo lähestyä Star Trek -teknologiaa, joten olisi varsin kummallista, ellei sellaisia tulevaisuudessa Kuussa käytettäisi.

Oheisessa ääninäytteessä, jonka mukana on hieman suttuista videokuvaa, Scott puhuu lähinnä kahdesta maineikkaasta Apollo 15:n kuunäytteestä, vulkaanisista vihreistä lasipallosista eli sferuleista koostuneesta 15425:stä (joka kuljetuksen aikana hajosi useampaan osaan), josta jokunen vuosi sitten löydettiin enemmän vettä kuin aiemmin kuviteltiin voivan olla mahdollista (tämä tutkimus käytännössä aloitti vetisen Kuun vallankumouksen, kun puhutaan Kuun sisäisestä vedestä eikä pinnalla, napojen ikuisessa pimeydessä olevien kraatterien pohjalla olevasta jäästä), sekä huokoisesta basaltista 15016, jonka hakemiseksi pieni valkoinen valhe turvavyöongelmista oli tarpeen. Videon jälkimmäisessä pätkässä, josta jopa jotain näkee, Scottin seurana patsastelee mikrosymposiumin vetäjä, professori James W. Head III. Hän oli mukana kouluttamassa Apollo-astronautteja, ja on sittemmin tutkinut kutakuinkin kaikkea mahdollista planeettageologian alalla.  









torstai 14. maaliskuuta 2013

Himmeän töhryn viehätys

Komeetat ovat siitä mukavia, että ne kulkevat omia polkujaan. Vaikka ne toki seuraavat Keplerin lakeja siinä kuin kaikki muutkin kappaleet, on niiden tarkkaa rataa mahdoton ennustaa, sillä kun komeetat hiljalleen lähestyvät Aurinkoa, tapahtuu niiden jäisten ytimien lämmetessä purkauksia, jotka toimivat rakettimoottorien tavoin ja muuttavat niiden ratoja. Samasta syystä niiden kirkkauden tarkka ennustaminen on mahdotonta. Joskus purkaukset voivat lisätä komeetan kirkkautta jopa puolisen miljoonaa kertaa, kuten syksyllä 2007 upeasti Suomessakin näkyneen komeetta Holmesin tapauksessa kävi. Eikä myöskään ole lainkaan tavatonta, että komeetat hajoavat useampaan osaan. Kiinnostavia kohteita siis.

Harmillista komeetoissa on lähinnä vain se, että ne vain harvoin ovat niin kirkkaita, että ne olisivat näyttäviä kiikarikohteita, paljain silmin näkymisestä puhumattakaan. Kunnolla paljain silmin näkyviä komeettoja kun on suunnilleen vain pari–kolme vuosikymmenessä. Niinpä näinä päivinä matalalla iltataivaalla paljainkin silmin näkyvä komeetta C/2011 L4 (PANSTARRS) (jonka kirjoitusasusta löytyy häkellyttävä määrä eri vaihtoehtoja) on hyvin tervetullut vierailija.

Komeetta C/2011 L4 PANSTARRS löydettiin kesällä 2011 Havaijilla sijaitsevalla Pan-STARRS kaukoputkella. Pan-STARRS (Panoramic Survey Telescope and Rapid Response System) on sikäli äärimmäisen kiinnostava ja tarpeellinen järjestelmä, että sen pääasiallinen tehtävä on kartoittaa Maata mahdollisesti uhkaavia kappaleita, vaikka paljon muutakin tutkimusta Pan-STARRSilla tehdään. 

Aiemmin C/2011 L4 PANSTARRSista ennustettiin tulevan hyvinkin kirkas, mutta kuten niin usein ennenkin, kirkkausennusteita on sittemmin hieman rukattu alaspäin. Itse näin tämän komeetan ensimmäisen kerran illalla 12.3., jolloin se täällä Houstonissa oli kiikarilla hyvinkin helppo kohde, ja näkyi heikosti paljainkin silmin, jopa keskeltä parkkipaikan valomerta. Pyrstöntynkä tosin näkyi vain kiikarilla. Illalla 13.3. se olikin jo huomattavasti himmeämpi, mutta kiikarilla kuitenkin oikein kaunis. Komeettaa kannattaakin katsella nyt, sillä seuraavan kerran se näyttäytyy aurinkokuntamme sisäosissa ehkä reilun 100000:n vuoden kuluttua. Kun tuon pitää mielessä, tuntuu digipokkarin kennolle tarttunut mitätön töhrykin jo huomattavasti viehättävämmältä ja merkityksellisemmältä.



Kuu ja komeetta C/2011 L4 PANSTARRS Houstonin Clear Lakessa 13.3.2013 klo 20.19 Canon Ixus 70 -digipokkarilla kuvattuna. Oikeassa laidassa oleva negatiivisuurennus on toisesta ruudusta napattu ja rääkätty, mutta näyttää töhryn soikeuden, eli pyrstön kirkkaimman osan. Kuva: T. Öhman

Päivitys 14.3.

Tänään PANSTARRS näkyikin huomattavasti paremmin kuin eilen, ja paljain silminkin se näkyi taas oikein mainiosti. Paitsi että keli oli tänään hieman parempi, auttoi näkymistä huomattavasti paitsi itse komeetan nouseminen radallaan ylemmäs, myös se, että löysin komeetan aiemmin, jolloin pääsin katselemaan sitä korkeammalla taivaalla.
Kuu ja komeetta C/2011 L4 PANSTARRS Houstonin Clear Lakessa 14.3.2013 klo 20.18. Negatiivisuurennus muutamaa minuuttia aiemmin otetusta kuvasta. Kuva: T. Öhman
   

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Mistastin ilmasta nähtynä

Joskus vain sattuu käymään hirvittävän hyvä mäihä. Kuten viime tiistaina, ollessani palaamassa Amsterdamista Houstoniin. Olen ennenkin ihastellut lentokoneesta Labradorin niemimaan maisemia, ja etenkin sitä, kuinka hyvin erilaiset geologiset rakenteet näkyvät, mutta nyt oli tarjolla jotain omasta mielestäni poikkeuksellisen hienoa. Mistastinin törmäyskraatteri nimittäin näkyi oikein mainiosti ikkunastani.

Mistastin (55°53’N; 63°18’W), tai Kamestastin, kuten paikalliset sitä kutsuvat, on läpimitaltaan noin 28 km ja iältään vain noin 36 miljoonaa vuotta (tosin uunituoreet tulokset viittaavat hieman nuorempaan noin 32.7 Ma:n ikään), ja se on esimerkiksi useimpiin Suomen törmäyskraattereihin verrattuna kohtalaisen hyvin säilynyt. Niinpä sitä on tutkittu jo 1960-luvun lopulta lähtien, ja viime vuosina Mistastinilla on tehty myös uusia kenttätutkimuksia. Yksi syy uudelleenheränneeseen mielenkiintoon Mistastinia kohtaan piilee siinä, että noin 1350:n miljoonan vuoden ikäinen kohdekallioperä koostuu melko suurelta osin anortosiitista, eli samasta kivilajista, josta Kuun ylänköalueet ovat muodostuneet. Mistastinin anortosiittisia impaktiitteja voidaankin pitää hyvänä vertailukohtana Kuun kiville, ja kanadalaisen University of Western Ontarion Centre for Planetary Science and Exploration on viime vuosina paitsi järjestänyt Mistastinilla kenttätutkimuksia, myös harjoitellut siellä tulevien kuulentojen kenttätyövaiheita.       

Mistastin on yksi fotogeenisimmistä kraattereista, sillä Discovery Hillin törmäyssulakiviseinämässä on nähtävissä kaunis pylväsmäinen rakoilu, aivan kuin tavallisemmissa vulkaanisissa kivissä, ja kuva siitä löytyy melkein jokaisesta kraattereita käsittelevästä yleiskatsauksesta. Oheiset kuvat eivät toki vedä vertoja matalammalta otetuille viistokuville Mistastinista, mutta jonkinlaisen käsityksen kraatterista ne kuitenkin antavat.
 


Mistastinin törmäyskraatteri Labradorin niemimaalla, nähtynä 26.2.2013 KLM:n lennolla 661 Amsterdamista Houstoniin. Kuva: T. Öhman

Sinipunalaseilla katseltava anaglyfikuva Mistastinin törmäyskraatterista. Järven läpimitta on noin 16 km, mutta kraatterin alkuperäiseksi halkaisijaksi on arvioitu noin 28 km. Järven keskellä sijaitseva Horseshoe Island on kraatterin keskuskohouma. Kuva: T. Öhman