Al Worden oli Apollo 15:n komento- ja huoltomodulin
pilotti, jonka nopeassa nousukiidossa ollut ura NASAssa päättyi potkuihin ja
entisten työtoverien hyljeksintään hänen ainoaksi jääneen avaruuslentonsa
jälkeen. Sotilas- ja koelentouralta NASAan viidennessä astronauttiryhmässä (itseironisesti
nimetty ”The Original 19”) keväällä 1966 päätynyt maalaispoika Worden
työskenteli ensin Apollo 8:n komentomodulin parissa, ja valittiin sitten Apollo
9:n tukimiehistöön. Apollo 12-lennolla Worden toimi komentomodulin
varapilottina, ja Deke Slaytonin (1924–1993) miehistökierrätyksen mukaisesti
hän päätyi yhdessä Dave Scottin ja Jim Irwinin (1930–1991) kanssa ensimmäiselle
tieteellisesti todella kunnianhimoiselle J-luokan Apollo-lennolle heinä–elokuussa
1971.
Apollo 15 oli kaikilla mittareilla mitattuna äärimmäisen
menestyksekäs lento. Scott ja Irwin laskeutuivat Falcon-kuumodulissaan
Imbriumin törmäysaltaan itäkaakkoiselle reunalle Apenniinien vuoriston lomaan.
Kun Scott ja Irwin ajelivat ensimmäisellä kuuautolla keräten kolmella
kuukävelyllään enemmän ja monipuolisempia näytteitä kuin millään aiemmilla
lennoilla, kiersi Worden komentomoduli Endeavourilla Kuuta pitäen itsensä
äärimmäisen kiireisenä lähinnä Kuun kaukokartoituksen ja Kuun valokuvauksen ja
visuaalihavainnoinnin parissa. Paluumatkan alussa Wordenista tuli ensimmäinen
avaruuskävelyn Maan kiertoradan ulkopuolella suorittanut ihminen, kun hän kävi
hakemassa filmikanisterit huoltomodulin kyljessä olleesta
mittalaitearsenaalista.
Maahanpaluun jälkeen kaikki vaikutti aluksi hyvältä.
Kansa hurrasi, Nixon tarjosi illallisen, ja tutkijat kiittelivät erinomaisia
tuloksia. Mutta kun Worden oli Apollo 17:n varamiehistössä geologian
kenttäkurssilla toukokuussa 1972, Deke Slayton soitti, ja käski Wordenin
tyhjentää työhuoneensa Houstonissa seuraavaan maanantaihin mennessä. Mikä oli mennyt pieleen?
Ongelmat juonsivat juurensa alkujaan Dave Scottin
junailemiin hämärän rajamailla liikkuneisiin sopimuksiin joidenkin satojen
ensipäiväkuorien lennättämisestä miehistön henkilökohtaisten
tavaroiden joukossa. Sopimusten tarkoituksena oli kustantaa varsin
kehnopalkkaisten astronauttien lapsille yliopistokoulutus. Enemmän tai vähemmän
vastaavanlaisia viritelmiä oli ollut jo aiemmillakin lennoilla, mutta niitä oli
NASAssa katsottu läpi sormien. Apollo 15:n miehistön kohtaloksi koituivat
”yhteistyökumppanit”, jotka eivät pitäneet lupaustaan kuorien tuomisesta
julkisille markkinoille ennen kuin Apollo-ohjelma oli loppunut ja miehistö
lähtenyt NASAn palveluksesta. Tämän seurauksena miehistö joutui niin NASAn kuin
senaatinkin hampaisiin, ja kärsimään joutui etenkin Worden, joka Irwinin lailla
oli kuitenkin lähinnä ollut vain hyväuskoinen hölmö. Kaikki kuitenkin
myönsivät, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut, ainostaan astronauttien
harkinta oli pettänyt. Tästä huolimatta niin NASAn kuin suuren yleisönkin
silmissä syntipukiksi valittu Worden oli merkitty mies, ja hänet potkittiin
pois astronauttijoukoista ja piilotettiin NASAn Amesin tutkimuslaitoksen
perimmäiseen nurkkaan. NASA takavarikoi laittomasti kuoret, mutta lopulta
oikeusjutun päätteeksi vuonna 1983 Apollo 15:n miehistö sai kuorensa
takaisin, ja ainakin osittain kunniansa palautettua.
Al Wordenin yhdessä Francis Frenchin kanssa kirjoittama
omaelämäkerta Falling to Earth (Smithsonian Books, 2011) on lukemieni
astronauttikirjojen eliittiä. Worden kertoo kiehtovan tarinansa elävästi
lakonisen huumorinsa säestämänä, ripotellen sekaan mainioita anekdootteja
muista astronauteista. Worden ei säästele itseään, vaan auliisti myöntää omat
munauksensa niin siviilissä kuin astronauttinakin. Ja vaikka Wordenin syyttävä
sormi osoittaa erinäisiin NASAn johtajiin, eikä hän Dave Scottista ihmisenä
anna järin myönteistä kuvaa (vaikka astronautti Dave Scottia ylistääkin, kuten
syytä onkin), ei kirjassa kuitenkaan alennuta iltapäivälehtitasolle. Kirjassa
on ainakin onnistuttu luomaan illuusio siitä, että Worden kertoo tarinansa
rehellisesti.
Apollo 15:stä Falling to Earth antaa paljon paremman kuvan kuin
Jim Irwinin uskoon hurahtamiseen keskittyvä Kuumatka (1977) tai Dave Scottin ja
Aleksei Leonovin yhteisteos Two Sides of the Moon (2004), ja on kaikin puolin
virkistävää ja suositeltavaa luettavaa. Kirjan reilu vuosi sitten tapahtuneen
julkaisun tiimoilta Planetary Radio haastatteli Wordenia, ja se haastattelu on
ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Tuolta Planetary Radion sivulta kannattaa
erikseen etsiä mp3:na koko Wordenin leikkaamaton haastattelu.
Arvio:
Arvio:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti