Apollo 15 ja astronauttien merkitys planeettageologiassa

Heinä–elokuun taitteessa vietettiin Apollo 15 -lennon 50-vuotisjuhlia. Kekkereihin oli syytäkin, sillä kyseessä oli monella tapaa käänteentekevä kuumatka. Se oli myös erinomainen esimerkki siitä, että ihmisen mukanaolo toista taivaankappaletta paikan päällä tutkittaessa ei ole vain kallis menoerä, vaan uusien löytöjen ja ylipäätään tutkimuksen mahdollistaja.

Suuri yleisö muistaa Apollo 15:n – jos ylipäätään muistaa ollenkaan – ensimmäisenä kuulentona, jolla oli mukana kuuauto. Nelipyöräohjauksella varustettu kevyt nelivetoinen sähköauto oli kuitenkin vain näkyvin osa J-tyypin lennosta.

Apollo-ohjelman kolmella viimeisellä eli ns. J-lennoilla tarkoituksena oli kattava Kuun tutkimus niin kiertoradalta kuin tieteellisesti kiinnostavimmiksi arvioiduilla laskeutumisalueillakin. Kuuta reilun sadan kilometrin korkeudessa kiertänyt Apollo 15:n komento- ja huoltomoduuli sai edeltäjiinsä verrattuna rutkasti uusia tutkimuslaitteita. Huoltomoduulin kylkeen upotetusta mittalaitelaarista löytyi mm. uudet panoraama- ja kartoituskamerat ja gammaspektrometri sekä Kuuta kiertämään jäänyt sähkö-, magneetti- ja painovoimakenttiä tutkinut pienoissatelliitti.

J-lentoja varten tehdyt kuumoduulin parannukset mahdollistivat kolmen päivän tutkimukset Kuun pinnalla. Myös avaruuspukujen elossapitojärjestelmiä kehitettiin ja niistä saatiin myös hieman vähemmän tönkköjä, minkä ansiosta astronauttien oli helpompi tehdä kenttätöitä.

Laiteparannusten ohella aivan keskeistä kolmen viimeisen Apollo-lennon tieteellisen menestyksen kannalta oli miehistöjen koulutus. Geologiaa oli opetetettu kaikille aiemmillekin Apollo-miehistöille, mutta Apollo 15:stä lähtien siihen todella panostettiin. Toukokuusta 1970 toukokuuhun 1971 Apollo 15:n Kuuhun laskeutunut miehistö, komentaja Dave Scott ja kuumoduulin pilotti Jim Irwin, osallistui ainakin 16:lle geologiselle kenttäretkelle. Ne suuntautuivat paitsi eri puolille Yhdysvaltoja, myös kuumaisten laavakenttien Islantiin. Maasto-oloissa opiskelun ohella teoriatunteja kertyi 80.

Kartta Apollo 15:n komentajan Dave Scottin ja kuumoduulin pilotti Jim Irwinin tutkimusmatkoista Hadleyn laavauoman kupeella ja Hadley Delta -vuoren alarinteillä 50 vuotta sitten. LM = kuumoduuli, LRV = kuuauto, ALSEP = geofysikaalinen tutkimuslaitteisto. Pohjoinen likimain alhaalla. Kuva: NASA / ASU / LRO.

 

 

Arvokkaita geologisia havaintoja voi tehdä niin Maan tai Kuun pinnalta kuin sen yläpuoleltakin. Niinpä Apollo 15:n komentomoduulin pilotti Al Worden sai hänkin osansa geologiasta, eli noin 80 tuntia käytännön opetusta Kuun kiertoradalta tapahtuvaa havainnointia varten. Apollo 16:n ja 17:n päägeologi professori Bill Muehlberger arvioi Don Wilhelmsin loistavassa kirjassa To a Rocky Moon J-lentojen astronauttien saaneen geologista oppia saman verran kuin geologiasta valmistunut maisteri. Kuulentojen kannalta erityisen oleellista oli, että astronautit näkivät kentällä enemmän geologiaa kuin keskimääräinen yliopistokurssit läpikahlannut maisteri.

Al Wordenin ottama kuva Apollo 15:n laskeutumisalueesta. Pohjoinen melko tarkoin ylhäällä. Vertaa ylläolevaan karttaan. Hadleyn laavauoman mutkassa sijaitseva Elbow-kraatteri on hyvä kiintopiste. Kuva: NASA / Apollo 15 / Al Worden / AS15-87-11720 / Kipp Teague.

 

Yksi kolmen viimeisen lennon menestyksen avaimista oli koulutuksen aikana Dave Scottissa syttynyt intohimoinen kiinnostus geologiaa kohtaan.^* Tämä tarttui muihin miehistön jäseniin, eivätkä erittäin kilpailuhenkiset myöhempien lentojen astronautit halunneet olla geologiassakaan yhtään edeltäjiään huonompia. Tällä oli kiistaton vaikutus lentojen tieteelliseen antiin.

Apollo 15 toi hyvin esiin astronauttien luovien ratkaisujen ansiot. Ollessaan ajelemassa takaisin kohti kuumoduulia ensimmäisen kuukävelyn loppupuolella, Scott ja Irwin olivat hieman aikataulusta jäljessä ja Houstonin lennonjohto hoputti heitä. Scott kuitenkin huomasi poikkeuksellisen huokoisen kiven. Hän tiesi, ettei lennonjohto antaisi lupaa ylimääräiseen pysähdykseen ja näytteen keräämiseen. Siitä huolimatta hän stoppasi kuuauton ja selitti, että hänellä on ongelmia turvavyönsä kanssa. Tämä oli uskottavan kuuloinen väite, sillä vyöt olivat aiheuttaneet päänvaivaa heille aiemminkin. Jim Irwin oli välittömästi juonessa mukana ja höpötteli Houstonissa yhteysmiehenä eli capcomina toimineelle Joe Allenille niitä näitä kraattereista ja kivistä sillä välin kun Scott nousi autosta ja keräsi lähes kilon painoisen, hohkaisen kiven matkaan. Vasta takaisin Houstoniin palattuaan Scott kertoi asioiden todellisen laidan. Nykyisin näyte 15016 tunnetaan nimellä Seatbelt Basalt eli turvavyöbasaltti. Se on noin 3,4 miljardia vuotta vanha oliviinibasaltti, joka kerkesi nököttää paikoillaan noin 300 miljoonaa vuotta ennen kuin Dave Scott poimi sen mukaansa.

Seatbelt Basalt, eli kuunäyte 15016. Kivi on oliviinibasaltti, jonka huokoisuus johtuu jähmettyneen laavan suuresta kaasumäärästä. Kivellä on ikää noin 3,4 miljardia vuotta. Kuva: NASA / JSC.

 

Astronautit voivat tällaisia tieteellisesti arvokkaita luovia tempauksia tehdä, mutta miehittämättömillä mönkijöillä moinen ei välttämättä ole mahdollista. Neuvostoliiton kahdella Lunohod-kuukulkijalla olisi voitu tehdä enemmän tutkimusta kuin niillä loppujen lopuksi saatiin aikaiseksi. Geologit olisivat halunneet pysähdellä useammin ja analysoida kuunpinnan koostumusta ja lujuusominaisuuksia tarkemmin. Heillä oli sama ongelma kuin Scottilla ja Irwinillä: lennonjohto hengitti niskaan. Scott ja Irwin kuitenkin pystyivät tekemään oikean ratkaisun, koska olivat kahdestaan paikan päällä. Neuvostoliittolaiset sen sijaan joutuivat tyytymään vähempään tutkimukseen, koska vieressä pönöttäneet korkeammat tahot halusivat, että mönkijää käytetään kilometrien taittamiseen eikä joutavaan  tieteen tekemiseen. Tämän ansiosta Le Monnierin kraatteria vuonna 1973 tutkineella Lunohod 2:lla oli avaruusalusten mönkimisennätys vuoteen 2014 asti. Kaiken tuon mittavan mönkimisen tieteellinen anti vain jäi hivenen heppoiseksi.

Luova niskurointi on vain yksi monista hyvistä syistä käyttää ihmisiä muiden taivaankappaleiden tutkimuksessa. Toinen on raaka voima. Apollo 15 on tästäkin opettavainen esimerkki.

Geologeilla on yleensä lähes vastustamaton vimma päästä kurkistamaan, mitä hieman syvemmällä piilee. Pinnan alapuolelle pääseminen ja sieltä näytteen saaminen vain on joskus hyvin hankalaa Maassakin, ja se on aina sitä muilla planeetoilla. Tästä Marsia tutkivan InSight-laskeutujan lipsahdellut keinokontiainen on oivallinen tuore näyte. Niin on myös Perseverance-mönkijä, joka kivisen kairasydämen sijasta sai muutama viikko sitten otettua näytteen Marsin kaasukehästä.

Apollo 15:kin oli omat ongelmansa kairaamisen kanssa. Lämpövuoantureita ei meinattu millään saada haluttuun syvyyteen. Kairasydännäytteenottokaan ei Scottilta sujunut vaikeuksitta, vaikka hänen kairansa lopulta noin 2,4 m kuunpinnan alapuolelle upposikin. Valitettavasti vain kaira ei suostunut nousemaan ylös. Lopulta Scott ja Irwin rykäisivät sen kahteen pekkaan väkisin pois siten, että he kyykistyivät hieman saaden hartiansa poran kahvojen alle ja punnersivat pystyyn.^[1] Mönkijältä jäisi moinen temppu tekemättä.

Dave Scott Hadleyn laavauoman reunalla. Kuva: NASA / JSC / Jim Irwin / LPI.

 

Kuudella Kuuhun laskeutuneella Apollo-lennolla saatiin tarkasti tunnetuista ja hyvin kuvatuista paikoista kuunäytteitä Maahan noin 382 kg. Vastaavasti kolmella miehittämättömällä Neuvostoliiton Luna-laskeutujalla saatiin vuosina 1970–1976 kehnohkosti tunnetuista kohteista vajaat 330 grammaa kiviainesta. Apollo-lennot toivat Maahan siis Luna-laskeutujiin verrattuna yli tuhatkertaisen määrän Kuun kiviä. Kiinan Chang’e 5 -laskeutuja taas toi viime joulukuussa noin 1731 grammaa näytteitä. Erinomainen saalis, mutta kalpenee Apollon rinnalla.

Apollo-ohjelman ylivoima näytemäärissä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ihmisiä kuljettavat avaruusalukset on väkisinkin tehtävä huomattavasti massiivisemmiksi ja tilavammiksi kuin robottiluotaimet. Kun tuodaan ihmisiä takaisin Kuusta tai jonain päivänä Marsista, saadaan samalla vaivalla rutkasti myös kiviä. Ja vaikka kaikenlainen paikan päällä mitattu numeerinen tieto on planeettojen synnyn ja kehityksen tutkimuksessa tietenkin täysin välttämätöntä, on sen merkitys vähäinen verrattuna siihen, mitä kivistä saadaan maanpäällisissä laboratorioissa irti. Kuunäytteet ovatkin Apollo-ohjelman tärkein tieteellinen perintö.

USGS:n Dale Jackson oli äärimmäisen innoissaan Scottin ja Irwinin kenttätyön laadusta: "Did you see those guys today? They got up there on the side of that mountain and found that boulder and they sampled the soil around the rock, and then they knocked a piece off it, and then they rolled it over and got some of the soil underneath it. Why, they did everything but fuck that rock!" (Chaikin: A Man on the Moon, s. 421-422). Tähän hätään ei ole tarjolla tämän lohkareen näytenumeroita, pengotaan esiin ehkä joskus. P.S. 17.11.2021: Kyseessä oli ensimmäisen kuukävelyn Station 2:n lohkare. Kiitokset Jari Kuulalle tämän tarkistamisesta. Kuva: NASA / Apollo 15 / AS15-86-11558HR.

 

Kun ihmisen lähettämistä toisille taivaankappaleille mollataan kalliiksi,^[2] vaaralliseksi^[3] ja ylipäätään turhaksi touhuksi, unohdetaan tieteen lisäksi myös asian inhimillinen puoli. Halu nähdä ja omin aistein kokea, mitä seuraavan kukkulan takana on, on aina ajanut ihmiskuntaa eteenpäin. Vaikka NASA ja ESA kuinka yrittävät inhimillistää luotaimiaan ensimmäisessä persoonassa sirkuttavien Twitter-tilien avulla, on ihminen kuitenkin aina innostavampi, kiinnostavampi ja samaistuttavampi tarinankertoja kuin kylmä kokoelma virtapiirejä ja moottoreita.

Lukemattomat nuoret ovat hakeutuneet luonnontieteiden ja tekniikan aloille Apollo-ohjelman innoittamina. Tästä on hyötynyt koko ihmiskunta. On hankala kuvitella vaikuttavampaa perusfysiikan demonstraatiota kuin Dave Scott pudottamassa haukansulkaa ja kivivasaraa Kuun pölyiseen pintaan. Etenkin Yhdysvaltojen kaltaisessa hyvin eriarvoisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus ei ole itsestäänselvyys, tällaisilla asioilla on oikeasti merkitystä.  Sivuuttaa ei sovi sitäkään, että miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat ainakin hetkellisesti unohtaneet maalliset murheensa Apollo-ohjelman moninaisista tuloksista populaaritieteen ja viihteen muodossa nauttien.

Vaikka ihmisellä on kiistattomat ansionsa aurinkokuntamme kiinteiden kappaleiden paikan päällä tehtävässä tutkimuksessa, ei astronautteja toki kaikkialle kannata lähettää. Ihminen on parhaimmillaan geologisesti monimuotoisten maailmojen tutkijana. Tällaisia ovat esimerkiksi Kuu, Mars ja Saturnuksen kookkain kuu Titan. Jupiterin suuret kuut olisivat myös sopiva kohde kenttägeologeille, kunhan vihamielisen säteily-ympäristön kanssa jotenkin opitaan pärjäämään. Viime aikoina onnellisten luotainuutisten ansiosta paljon tapetilla ollut Venus olisi tietenkin geologiansa puolesta myös mitä kiehtovin ympäristö, mutta äärimmäiset paine- ja lämpötilaolosuhteet pitävät sen järkevän ihmistoiminnan ulkopuolella vielä erittäin pitkään.

Miehittämättömien luotainten ja mönkijöiden luontaisinta valtakuntaa ovat paitsi ihmisen kannalta turhan kaukaiset ja vihamieliset ympäristöt, myös liian pienet ja yksinkertaiset kappaleet. Ihminen on mikropainovoimassa aikamoisen kömpelö eläin, joten asteroideille ja komeetoille ei astronautteja kannattane ainakaan lähitulevaisuudessa lähettää. On myös hankala keksiä, kuinka ihminen olisi kustannustehokas tutkija primitiivisellä pienkappaleella, jonka geologinen kehitys päättyi jo pitkästi yli neljä miljardia vuotta sitten. Kauko-ohjatut ja osittain autonomiset alukset ilman ihmisten painolastia ovat tällaisissa tapauksissa aivan riittäviä niin kartoituksessa kuin näytteenotossakin.

Tutkimmepa aurinkokuntamme kappaleita suoraan tai välillisesti erilaisten luotainten avulla, kyse on kuitenkin ihmisen perimmäisten tarpeiden tyydyttämisestä. Kuten Dave Scott Hadley Delta -vuoren jylhissä maisemissa 50 vuotta sitten totesi:

”Man must explore. And this is exploration at its greatest.”^[4]

---

^*Yksi osoitus Scottin kiinnostuksesta geologiaa kohtaan on se, että hänen silloinen vaimonsa Lurton kävi Houstonin yliopiston järjestämällä geologian johdantokurssilla, jotta heillä olisi kotona jotain yhteistä puhuttavaa.

¹Rehellisyyden nimissä on todettava, että vaikka raa’an voiman avulla kaira saatiin irti, myös syy kairan jumittumiseen oli luultavasti liiallinen voimankäyttö. Myöhemmillä lennoilla kairausta opeteltiin enemmän ja hommasta selvittiin hieman vähemmällä.

²Aina voi myös kysyä, onko noin 0,4 % bruttokansantuotteesta paljon. Tämä oli Apollo-ohjelman hinta huippuvuonna 1966. Ja tottakai nykyisinkin ihmisten avaruuteen lähettämiseen käytetyt rahat (tai edes pienen osan niistä) voisi käyttää luonnonsuojeluun, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen, tai vanhustenhoitoon. Mutta ei kai kukaan kuvittele, että niin oikeasti tehtäisiin?

³Gemini- ja Apollo-ohjelmien aikana kuoli seitsemän aktiiviastronauttia. Ted Freeman, Elliott See, Charlie Bassett ja C. C. Williams kuolivat enemmän tai vähemmän hölmöissä lento-onnettomuuksissa, Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee puolestaan harjoituksen aikana syttyneessä tulipalossa laukaisualustalla. Tämä voi tuntua paljolta, mutta se oli enimmäkseen koelentäjätaustaisille astronauteille täysin hyväksyttävä riskitaso. Avaruudessa ei tähän päivään mennessä ole kuollut yksikään avaruuslentäjä, nousuissa ja laskuissa kylläkin.

⁴“Ihmisen täytyy tutkia. Ja tämä on tutkimusmatkailua parhaimmillaan.”

---

Tämä juttu ilmestyi ensin vähemmillä linkeillä ja kuvilla Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.

---

Jälkikirjoitus tähän versioon: Kun itse tekstissä ei oikein ollut sopivaa kohtaa linkata professori Ian A. Crawfordin loistavaan artikkeliin Dispelling the Myth of Robotic Efficiency, niin tehdään se tässä. Se kannattaa kaikkien asiasta vähänkään kiinnostuneiden lukea, ja erityisesti suosittelen sitä miehitettyjä lentoja vihaaville meteorologi-insinööreille ja tähtitieteilijöille. Ja mainitaan vielä sekin, että Mielipiteet-sivulta löytyy aikoinaan Hesariin kirjoittamani samansisältöinen vuodatus.

Dick Gordon (1929–2017)

Apollo 12:n komentomodulin ja Gemini 11:n pilotti Richard Francis Gordon Jr. kuoli kotonaan Kalifornian San Marcosissa 6.11.2017. Hän oli syntynyt Seattlessa 5.10.1929. Ennen uraansa laivaston koelentäjänä Dick Gordon oli opiskellut kemiaa valmistuen kandidaatiksi Washingtonin yliopistosta vuonna 1951. Gordon olikin yksi harvoista NASAn alkuvuosien astronauteista, joilla oli luonnontieteellinen koulutus. Hän oli pyrkinyt astronautiksi jo toisessa hakuerässä vuonna 1962, muttei tullut tuolloin valituksi. Parhaan ystävänsä Pete Conradin kannustamana hän kuitenkin haki uudelleen, ja hyväksyttiin NASAn kolmannelle astronauttikurssille lokakuussa 1963 yhdessä mm. Al Beanin kanssa.

Dick Gordon (5.10.1929–6.11.2017). Kuva: NASA.

Dick Gordonin ensimmäinen avaruuslento tapahtui Pete Conradin kanssa syyskuussa 1966. Gemini 11 (tai Gemini XI; ei NASAkaan tiennyt, miten Gemini-lennot olisi pitänyt numeroida) oli kolmipäiväinen lento, jolla Gordon teki kaksi avaruuskävelyä. Näistä ensimmäinen oli useiden muiden Gemini-avaruuskävelyjen tapaan fyysisesti äärimmäisen vaativa. Conrad joutuikin määräämään ystävänsä lopettamaan avaruuskävelyn hieman ennen aikojaan, sillä Gordonin syke oli 150:ssä, eikä hän silmiin valuvan hien ja höyrystyneen kypärän visiirin vuoksi nähnyt juuri mitään.
Jälkimmäinen avaruuskävelyistä oli huomattavasti helpompi, sillä Gordon seisoi avoimessa luukussa ja lähinnä vain otti valokuvia. Tämä "stand-up EVA" oli niin leppoisaa touhua, että niin Gordon kuin aluksen sisällä ollut Conradkin nukahtivat sen aikana.

Dick Gordon palaamassa avaruuskävelyltä Atlantin yläpuolella Gemini 11 -lennolla syyskuussa 1966. Kuva: NASA.

Apollo 12 -lennolle marraskuussa 1969 Conrad ja  Gordon saivat mukaansa kolmannen laivaston miehen, Al Beanin. Tämä neljäs, Surveyor 3 -laskeutujan luo reilut 100 km Lansbergista kaakkoon sijaitseville laavatasangoille suuntautunut kuulento oli monin tavoin poikkeuksellinen, mutta eritoten se oli sitä inhimilliseltä kannalta: se oli ainoa Apollo-lento, jonka miehistön muodostivat hyvät ystävykset. Ulkoisesti näkyvimpänä merkkinä tästä täysin poikkeuksellisesta yhteenkuuluvuudesta olivat tietenkin Conradin, Gordonin ja Beanin samanlaiset Corvettet. 

Pete Conrad, Dick Gordon ja Al Bean North Americanin tehtaalla testaamassa komentomodulia. Kuva: NASA.

Yankee Clipper -komentomodulin pilottina Dick Gordon jäi Kuun kiertoradalle Pete Conradin ja Al Beanin laskeutuessa pinnalle Intrepidillä. Gordon olisi kuitenkin palavasti halunnut päästä kävelemään Kuussa. Tämän tavoitteen saavuttaminen olikin hyvin lähellä: mikäli Nixon ei olisi perunut jo valmisteltuja Apollo-lentoja, olisi Gordon todennäköisesti komentanut Apollo 18 -lentoa. Sen kohteena olisi luultavimmin ollut joko Gassendi tai Copernicus. Todettakoon näin sivumennen, että Apollo 18:n komentomodulin pilottina olisi todennäköisesti ollut Vance Brand, ja Kuun pinnalle olisi Gordonin kanssa laskeutunut luultavasti Joe Engle, viimeinen elossa oleva X-15-pilotti. Mahdotonta ei olisi ollut sekään, että Gordon olisi ollut Apollo 17:n komentaja, sillä se tosiseikka, että Gene Cernan hölmöyksissään rysäytti helikopterin jorpakkoon ja siinä hötäkässä lähes tappoi itsensä, olisi hyvinkin voinut johtaa lentojen vaihtoon. Näin ei kuitenkaan käynyt, eikä Dick Gordon koskaan päässyt toteuttamaan unelmaansa Kuun pinnalla kävelystä.

Lähdettyään NASAsta vuonna 1972 Gordon vietti vuosia New Orleans Saintsin jenkkifutisjoukkueen sikariportaassa. Loppuosa hänen työurastaan kuluikin sitten perinteisemmissä töissä erilaisissa teknologiateollisuuden johtotehtävissä. Dick Gordonin läheinen ystävyys Pete Conradin kanssa säilyi loppuun, eli Conradin vuonna 1999 tapahtuneeseen ennenaikaiseen kuolemaan saakka

Kevyet mullat.

Huonoja esityksiä

Aiemmin lukemani ja kuulemani perusteella olin pitänyt Helsingin yliopiston avaruusfysiikan professori Hannu Koskista ihan fiksuna miehenä. Nyt en ole enää ollenkaan niin varma asiasta.

Ylen verkkosivuille ilmestyi tänä aamuna pitkä, mielenkiintoinen ja sinänsä oikein mainio Aishi Zidanin kirjoittama artikkeli käynnissä olevasta uudesta avaruuskilvasta, jossa mm. Kiina ja Intia ovat jo pidempään olleet mukana, ja johon Yhdistyneet arabiemiirikunnat on viime aikoina tullut yksityisten firmojen ohella vakavasti otettavaksi osanottajaksi. Jutussa haastateltiin Koskisen lisäksi omien alojensa huippuja, Ilmatieteen laitoksen ryhmäpäällikkö Ari-Matti Harria ja Aalto-yliopiston apulaisprofessori Jaan Praksia. Koskinen ja Harri pääsivät kommentoimaan myös miehitettyjä avaruuslentoja, niin menneitä kuin tuleviakin. Koskinen kertoi jutun mukaan Yhdysvaltain 1960–1970-lukujen kuuohjelmasta näin:

"Ne olivat oikeastaan huonoja esityksiä vaivannäköön nähden. Sieltä kerättiin satunnaisesti kiviä, joita sitten analysoitiin täällä. Sillä panostuksella olisi voitu lähettää valtava määrä mönkijöitä keräämään tavaraa."

Kuinkahan vakavissaan Koskinen on tuon kommenttinsa heittänyt? Toivoa sopii, että se oli puhdas vitsi, jonka toimittaja erehtyi ottamaan todesta. Koskisen täytyy tietää, että satunnaisuudella ei ollut mitään tekemistä kuunäytteiden hakemisen kanssa. Apollo-lentojen laskeutumispaikat valittiin erittäin pitkällisen ja monivaiheisen valintaprosessin jälkeen. Astronautit, joista osa oli tohtoritason tutkijoita, kävivät läpi laadukkaan geologisen koulutuksen, johon toki toiset astronauteista suhtautuivat vakavammin kuin toiset. Ja jostain kumman syystä Kuuhun lähetettiin geologi, ei vaikkapa avaruusfyysikkoa. Tällä kaikella pyrittiin maksimoimaan lentojen tieteellinen anti käytettävissä olleiden resurssien puitteissa. Jollei Koskinen tätä tiedä, kannattaisi hänenkin lukaista vaikkapa Don Wilhelmsin loistava To a Rocky Moon.

Koskinen on mieltynyt konditionaaliin. Totta kai Mercury-, Gemini- ja Apollo-ohjelmien kuluilla "olisi voitu lähettää valtava määrä mönkijöitä keräämään tavaraa." No, Surveyor-ohjelmassa lähetettiin jos nyt ei mönkijöitä niin ainakin laskeutujia, joista Surveyor 6 myös vaihtoi välillä paikkaansa. Surveyorien tulokset olivat kiistatta merkittäviä ja Ranger- ja Lunar Orbiter -ohjelmien ohella mahdollistivat miehitetyt kuulennot. Mutta tuskinpa Koskinenkaan oikeasti kuvittelee, että vaikka laskeutujia, mönkijöitä ja Neuvostoliiton Luna-ohjelmassa käytettyjen kaltaisia näytteenhakualuksia todellakin "olisi voitu lähettää valtava määrä", niitä oikeasti olisi muutamaa enempää lähetetty. "Entä jos?" -tyyppiset ajatusleikit ovat tietenkin hauskoja, mutta ainakin henkilökohtaisesti koen TV Smithin onnistuvan siinä huomattavasti professori Koskista paremmin.

Huono esitys. Joku epämääräinen jamppa hengailemassa jossain ennalta arvaamattomassa paikassa, mutta Kuussa vissiin. Tai geologi Jack Schmitt, PhD, tekemässä kenttähavaintoja ja ottamassa näytteitä Apollo 17 -lennolla Taurus-Littrow'n laaksossa, tutkimuspiste 6:lla 13.12.1972. Kuva: NASA / Apollo 17 / AS17-146-22294.

Koskisen muutamaan lyhyeen virkkeeseen sisältyy vielä ainakin yksi erikoinen sanavalinta: kuunäytteitä "analysoitiin täällä". Miksi Koskinen käyttää imperfektiä? Apollo-lennoilla tuotuja näytteitä tutkitaan kiivaasti edelleen, jatkuvasti paranevaa uusinta analyysitekniikkaa hyödyntäen. Koska näytteitä tuotiin Apollo-lennoilla noin 382 kg eikä kolmen Luna-lennon tapaan muutamaa sataa grammaa, on näytteitä voitu tutkia koko ajan ympäri maailmaa mitä moninaisimpia menetelmiä hyödyntäen. Parempaa tekniikkaa odottamassa on edelleen huomattava määrä korkkaamattomia näytteitä. Voi tietysti olla, että Koskinen viittaa Birger Wiikiin ja siihen, että hänen johdollaan Suomessakin aikoinaan tutkittiin kuunäytteitä. Ei tutkita enää.

Ylen jutussa myös Ari-Matti Harri jatkaa tuttua linjaansa. Olisi kiva joskus lukea tai kuulla, kuinka Harri perustelee nämä toistuvat lausuntonsa:

”Ihmisen lähettämistä Marsiin ei voi enää nykyteknologian kyvykkyyden vuoksi perustella tieteellisellä tutkimuksella. Ihmisen läsnäolo on tarpeeton tai jopa haitallinen elementti, jos halutaan tutkia uutta planeettaa. Miehitetty lento myös vaatii suuruusluokaltaan tuhatkertaisen panostuksen verrattuna suureen luotainohjelmaan.”

Harrin heittoon tuhatkertaisesta panostuksesta puutuin jo helmikuussa ja noihin yleisiin perustelemattomiin kommentteihin miehitettyjen lentojen väitetystä hyödyttömyydestä jo muutama vuosi sitten Hesarissa. Se on kuitenkin sanottava, että Harri on ainakin lausunnoissaan ja mielipiteissään johdonmukainen. Ja mikäpä siinä, kun kerran on keksinyt hyvän tarinan, niin tokihan siitä kannattaa pitää kiinni. 

Suuremmassa kuvassa ihan mielenkiintoista vaikkakaan ei ollenkaan uutta on, että asiantuntijalausuntoja etupäässä geologisista kysymyksistä antavat ihmiset, joiden koulutustausta ja työssä hankittu osaaminen on fysiikassa, ei geotieteissä. Tämä ongelma ei koske vain Suomea, vaan on globaali. Fyysikot hybriksessään ovat vuosisatojen aikana onnistuneet luomaan mielikuvan geotieteistä ja oikeastaan kaikesta muusta kuin fysiikasta toisen luokan tieteenä, eivätkä geotietelijät ole järin kiinnostuneita muuttamaan tätä käsitystä. Tietenkin maailmassa ja jopa omassa tuttavapiirissäni on avarakatseisiakin fyysikoita. He vain useimmiten ymmärtävät olla kommentoimatta julkisesti asioita, joihin eivät ole perehtyneet.

Ylen jutun lopussa todetaan ylevästi, Koskiseen viitaten, näin:

"Emme koskaan tiedä, mihin uteliaisuus johtaa."

Harmi vain, että tämän maailman koskiset ja harrit – sipilöistä, stubbeista, grahn-laasosista ja persuista puhumattakaan – ovat tappamassa inhimillistä uteliaisuutta ja uuden löytämisen riemua.

Miehitettyjen kuu- ja marslentojen hinta ja hyöty?

Ilmatieteen laitoksen ryhmäpäällikkö Ari-Matti Harri väitti Helsingin Sanomien haastattelussa, etteivät miehitetyt kuu- tai marslennot olisi tieteellisesti hyödyllisiä taloudelliseen panostukseen nähden (HS 14.2.2017 s. B6–B7). Samalla hän laski miehitetyn marslennon hinnalla saatavan tuhat Curiosity-mönkijää.¹ Tällaiset vuosia toistetut väitteet² sopivat Suomen kansalliseen avaruusstrategiaan ja Curiosityssakin ansiokkaasti mukana olevan Ilmatieteen laitoksen linjaan. Ne eivät kuitenkaan perustu tutkittuun tietoon.

Kuvat: NASA (ylempi) ja NASA/JPL-Caltech/MSSS (alempi).

Yhdysvaltain Apollo-ohjelman tieteellisen annin on useissa tutkimuksissa osoitettu olevan täysin ylivertainen miehittämättömiin lentoihin nähden. Toisin kuin miehittämättömien ohjelmien kohdalla, Apolloon pohjautuvien tutkimusten määrä kasvaa edelleen jyrkästi. ”Hyötyä” laskettaessa ei myöskään Apollon teknologisia, kulttuurisia ja taloudellisia tuottoja sovi unohtaa. On vaikea kuvitella, että Curiositysta tehtäisiin 25 vuotta myöhemmin elokuva, joka tuottaa yli 350 miljoonaa dollaria voittoa, kuten pelkästään Apollo 13 -elokuva on tehnyt. Väite miehitettyjen kuulentojen heikosta panos/tuotto -suhteesta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Curiosity-mönkijä on maksanut noin 2,5 miljardia dollaria. Suoraan laskien Harrin mainitsemat tuhat Curiositya tekisi siis 2500 miljardia dollaria. Sarjatuotanto tietenkin laskisi kustannuksia. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tiedeyhteisö ei olisi halunnut edes toista Curiosityn kaltaista mönkijää, jollainen aiotaan laukaista vuonna 2020. Sarjatuotannosta ei kannata haaveilla.

Miehitetyn marslennon hintaa ei tiedä kukaan. Suurimmat varteenotettavat arviot pyörivät 100–230 miljardin dollarin tienoilla. Nuo rahat käytettäisiin muutaman vuosikymmenen aikana. Jopa marslentojen vastustajat selviäisivät yhdeksästä miehitetystä marslennosta 1500 miljardilla. Vaikka avaruusbudjetit tunnetusti ylittyvät, on tästä pitkä matka 2500 miljardiin. Vertailun vuoksi, kansainvälisen avaruusaseman ISS:n kustannukset ovat 20–30 vuoden aikana olleet sadan miljardin luokkaa. Euroopan avaruusjärjestön osuus tästä on euro yhtä eurooppalaista kohti vuodessa.

Vaikka Donald Trumpin arvoituksellisista avaruuslinjauksista Ari-Matti Harrin tapaan pitäisikin, ”vaihtoehtoisten tosiasioiden” soisi kuitenkin pysyvän kotimaisesta tiedekeskustelusta kaukana.³

---

¹Harrin lausuntoja on Hesarissa alkuperäisen jutun jälkeen nykyiseen orwellilaiseen tapaan muuteltu. Alkuperäisessä artikkelissa kirjoitettiin mm. näin (sitaatti HS:n mukaan Harrilta):

"Joku Trumpin tiimissä totesi, että Nasan tehtävänä ei ole tutkia maapallon ilmakehää. Olen tästä samaa mieltä." 

Nasan budjetista noin kaksi miljardia dollaria on nyt suunnattu Earth science -ohjelmiin eli geotieteisiin ja ilmakehän tutkimukseen. Rahat saatetaan siirtää ilmakehän ja valtamerten tutkimuksen laitokseen (NOAA).

Nyt artikkelissa lukee jo huomattavasti järkevämmin näin:
”Joku Trumpin tiimissä totesi, että Nasan tehtävänä ei ole tutkia maapallon ilmakehää. Tätä voisi yrittää tulkita positiivisesti uutena työnjakona keskusvirastojen välillä.”

Nasan budjetista noin kaksi miljardia dollaria on nyt suunnattu Earth science -ohjelmiin eli geotieteisiin ja ilmakehän tutkimukseen. Tämän osuuden pitäisi siirtyä sää- ja valtamerentutkimushallitus NOAA:lle, jos Nasa keskittyisi tulevaisuudessa vain avaruuteen.

”Mutta tietysti, jos tuo raha vain häviäisi Nasalta, niin se olisi huono juttu”, Harri lisää.

Tästä nyt on tietenkin ullkopuolisen mahdotonta tietää, kuka oikeasti sanoi mitä, ja mitä sillä mahdettiin tarkoittaa. Miehitettyjen kuu- ja marslentojen perustelematon kritisointi ja älytön heitto tuhannesta Curiositysta on kuitenkin edelleen paikoillaan:

”Miehitetty kuulento ei kuitenkaan ole tieteellisesti hyödyllinen suhteessa panostukseen, puhumattakaan Mars-lennosta, jonka hinnalla saisi tuhat Curiosity-mönkijää”, Harri sanoo.

²Linkitetyssä Ylen tv-haastattelussa joulukuulta 2013 tosin keskitytään Chang'e 3:n ja Yutun merkityksen vähättelyyn ja toimittajan yllyttämänä väitetään täysin virheellisesti Kuusta tuodun tonnikaupalla näytteitä. Kuudella Apollo-lennolla tuotiin 382 kg kuukiviä Maahan, ja kolmella miehittämättömällä Luna-lennolla muutama sata grammaa. Näiden lisäksi tällä hetkellä tunnetaan noin 280 Kuusta peräisin olevaa kiveä, jotka tosin edustavat huomattavasti vähäisempää määrää erillisiä meteoriitteja. Ylen haastattelussa toistettiin sekin virheellinen väite, että Chang'e 3:lla olisi tehty ensimmäiset tähtitieteelliset havainnot Kuussa. Jo Apollo 16 -lennolla huhtikuussa 1972 kuitenkin oli mukana ultraviolettialueella toiminut kamera/spektrografi, joka kuvasi niin Maapallon ja sen lähiavaruuden kuin syvän avaruudenkin kohteita. 

³Tässä voi tietenkin kysyä täysin perustellusti, enkö tee – kenties jälleen kerran – kärpäsestä härkästä. Näin voi olla, mutta en vaan voi sille mitään, että kun johtavassa asemassa oleva valtion virkamies esittää toistuvasti täysin perustelematta väitteitä, jotka eivät alkuunkaan pidä paikkaansa, nousee väkisinkin mieleeni kysymyksiä siitä, mikä tämän kaiken tarkoitus oikein on. Olettaisin, että virkamiehetkin saavat ilmaista julkisuudessa omia mielipiteitään, mutta asiantuntijalaitosten edustajien soisi virkatehtävissään pysyvän kuitenkin tosiasioissa.

Gene Cernan (1934–2017)

Kaksi kuulentoa tehnyt ja toistaiseksi viimeinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen Eugene Andrew Cernan kuoli 16.1.2017. Laivaston lentäjänä ennen NASA-uraansa toiminut Cernan oli syntynyt Chicagossa 14.3.1934.

Cernanista tuli kesäkuussa 1966 Gemini 9A -lennolla toinen amerikkalainen avaruuskävelijä. Kuun kiertoradalle hän pääsi toukokuussa 1969 Apollo 10:n kuumodulin pilottina. Viimeisen avaruuslentonsa hän teki 44 vuotta sitten Apollo 17:n komentajana Taurus–Littrow'n laaksoon.

Cernan oli yksi ainoastaan kolmesta ihmisestä, joka pääsi Kuun kiertoradalle kahdesti. Kuun pinnalla käyneitä ihmisiä on enää elossa kuusi. 

Kevyet mullat, Gene Cernan.

Gene Cernan (14.3.1934–16.1.2017) Taurus–Littrow'n laaksossa joulukuussa 1972.
Kuva: NASA / Project Apollo Archive / AS17-140-21389.

P.S. 19.2.2017: Gene Cernanin muistotilaisuus on katseltavissa täällä.

44 vuotta sitten...

Tänään 14.12.2016 tulee kuluneeksi 44 vuotta siitä, kun ihmiskunta poistui Kuun pinnalta. Itse asiassa jos ihan tarkkoja ollaan, se tapahtui 15.12.1972 klo 00.54.37 Suomen aikaa. Tuolloin Apollo 17:n astronautit Gene Cernan ja ainoa Kuussa käynyt geologi Jack Schmitt nousivat Taurus-Littrow'n laaksosta Challenger-kuumodulillaan. Reilua kahta tuntia myöhemmin he telakoituivat Ron Evansin kipparoimaan America-komentomoduliin. Ihmiskunnan viimeinen miehitetty kuulento päättyi Tyyneen valtamereen 19.12.1972. Apollo17.org -sivustolla pääsee vielä myötäelämään ihmiskunnan viimeiset hetket toisen taivaankappaleen pinnalla "reaaliajassa".

Apollo-ohjelman tuomia näytteitä ja muita tieteellisiä tuloksia käytetään edelleen erittäin aktiivisesti. Aika moni muu on kanssani samaa mieltä siitä, että Apollo-ohjelma on ihmiskunnan suurin saavutus. Mikä tärkeintä, se innoittaa ihmisiä sukupolvesta toiseen, kansallisuudesta riippumatta. Nyt amerikkalaiset eivät pääse omin voimin edes Maan kiertoradalle. Samalla kun iloitsen menneistä saavutuksista, en voi kuin ihmetellä, miten hitossa asiat haluttiin väkisin sössiä näin pahasti?

Jack Schmitt Apollo 17:n EVA 3:n lopussa 14.12.1972. Tämä on tiettävästi viimeinen valokuva Apollo-astronautista Kuun pinnalla. Kuva: NASA / JSC / Kipp Teague / AS17-143-21941.

---
P.S. 16.12.2016: Huomasin sattumalta käyttäneeni lähes identtistä otsikkoa jo Clear Lakessa 21.7.2013. Neljäkymmentäneljä vuotta taaksepäin tuosta päivämäärästä tunnelmat olivat hieman toisenlaiset, mutta itselläni tuolloin kolme ja puoli vuotta sitten tuntemukset olivat näköjään varsin samat kuin nyt.  Jonkinlaista ympyrän sulkeutumista tässä on aistittavissa.

John Glenn (1921-2016)

Ensimmäinen maapallon kiertoradalle päässyt amerikkalainen astronautti John Herschel Glenn Jr. kuoli Ohion Columbuksessa 8.12.2016. Glenn oli syntynyt Ohion Cambridgessä 18.7.1921.

Korean sodan veteraani Glennin Friendship 7 eli Mercury-Atlas 6 -lento oli Mercury-ohjelman kolmas miehitetty lento, ja hänestä tuli viides avaruudessa lentänyt ihminen. Samalla Glenn oli vasta kolmas maapallon ympäri lentänyt avaruuslentäjä. Hänen historiallinen kolmen kierroksen lentonsa 20. helmikuuta 1962 kesti 4 tuntia 55 minuuttia ja 23 sekuntia.

Glennin avaruuslento oli ensimmäinen miehitetty Atlas-raketilla suoritettu lento. Se oli suuri menestys, mutta ei suinkaan virheetön. Sydämen tykytystä aiheutti erityisesti epävarmuus siitä, oliko aluksen lämpökilpi kunnolla kiinni vai ei.

John Glenn Mercury-Atlas 6 (Friendship 7) -lennollaan 20.2.1962. Kuva: NASA.

Mercury-ohjelman ensimmäisten ballististen hyppyjen jälkeen Glennin lento loi uskoa siihen, että Yhdysvallat voi ottaa Neuvostoliiton etumatkan avaruuskilpajuoksussa kiinni. Tämän myötä Glennistä tuli aikansa todellinen supertähti. Glenn erosi NASAsta pari vuotta lentonsa jälkeen ja ryhtyi colakauppiaaksi, päätyen lopulta Ohion demokraattisenaattoriksi vuosiksi 1974-1999.

Vanhoilla päivillään Glenn pääsi avaruuteen toisen kerran. Hän oli mukana loka-marraskuussa 1998 Discovery-sukkulan lennolla STS-95. Glenn oli tuolloin 77 vuoden ikäinen ja on edelleen vanhin avaruudessa käynyt ihminen. Glennin poismenon myötä yksi aikakausi tuli päätökseen, sillä hän oli viimeinen elossa ollut alkuperäisen Mercury Seven -ryhmän astronauteista.

Kevyet mullat.