David Scott ja geologisen kenttäkokemuksen tärkeys

Apollo 15 oli Apollo-ohjelman ensimmäinen tieteellisesti todella kunnianhimoinen J-tyypin lento. Lennon komentaja David Scott laskeutui Jim Irwinin kanssa Imbriumin törmäysallasta reunustavien Apenniinien juurelle, tarkemmin sanottuna Hadleyn laavakanavan reunalle, Al Wordenin keskittyessä kaukokartoitukseen Kuun kiertoradalta. Apollo 15:n kuumoduli Falcon laskeutui kauemmas Kuun päiväntasaajasta kuin yksikään toinen lento, ja ainakin omasta mielestäni Apollo-lennoista maisemallisesti kaikkein kauneimmalle alueelle. Scott oli myös yksi harvoista Apollo-astronauteista, joka todella aidosti kiinnostui geologiasta, eikä yrittänyt päteä siinä ainoastaan siksi, ettei kukaan tiennyt, kuinka suuren painoarvon Deke Slayton antoi Kuun tutkimukseen painottuville ansioille miehistövalinnoissaan. Scottin mukana myös Irwin ja Worden panostivat geologian opintoihinsa, ja tuloksena olikin tieteellisesti erittäin menestyksekäs lento. Dave Scottin pysyvästä kiinnostuksesta Kuun tutkimusta ja tulevaisuuden kuulentoja kohtaan kertoo myös se, että hän edelleenkin – vetreänä kahdeksankymppisenä – käy silloin tällöin tieteellisissä konferensseissa puhumassa kuututkimuksesta. Eikä Scott ainoastaan keskity muistelemaan vanhoja kunnian päiviä, vaan hän on myös mukana esimerkiksi entisen opinahjonsa Massachusetts Institute of Technologyn avaruustekniikan laboratorion projektissa suunnittelemassa Kuuhun paluuta. Kiinnostavaa tässä Human Architecture for Lunar Operations -suunnitelmassa on muun muassa se, ettei se vaadi jättimäisiä kantoraketteja, vaan se voitaisiin toteuttaa jo olemassaolevilla ja todennäköisesti pian valmistuvilla raketeilla, ja myös laskeutumisalus on tässä suunnitelmassa realistisen kokoinen.

David Scott puhui tänään Brown–Vernadsky-mikrosymposiumissa toki myös Apollo 15:stä. Scott painotti, että tie Marsiin vie Kuun kautta, ja korosti miehistön geologisen kenttäkoulutuksen merkitystä. Ja sen sijaan, että miehistö kuljettaisi mukanaan monimutkaisia analyysilaitteita, Scott myös korosti, että miehistön tärkein rooli on kerättävien näytteiden geologisen kontekstin ymmärtäminen, ja sen myötä oikeiden näytteiden valinta, koska tarkimmat analyysit saadaan kuitenkin tehtyä vasta Maassa. Fiksu mies. On tosin syytä huomata, että nykyiset kannettavat analyysilaitteet alkavat jo lähestyä Star Trek -teknologiaa, joten olisi varsin kummallista, ellei sellaisia tulevaisuudessa Kuussa käytettäisi.

Oheisessa ääninäytteessä, jonka mukana on hieman suttuista videokuvaa, Scott puhuu lähinnä kahdesta maineikkaasta Apollo 15:n kuunäytteestä, vulkaanisista vihreistä lasipallosista eli sferuleista koostuneesta 15425:stä (joka kuljetuksen aikana hajosi useampaan osaan), josta jokunen vuosi sitten löydettiin enemmän vettä kuin aiemmin kuviteltiin voivan olla mahdollista (tämä tutkimus käytännössä aloitti vetisen Kuun vallankumouksen, kun puhutaan Kuun sisäisestä vedestä eikä pinnalla, napojen ikuisessa pimeydessä olevien kraatterien pohjalla olevasta jäästä), sekä huokoisesta basaltista 15016, jonka hakemiseksi pieni valkoinen valhe turvavyöongelmista oli tarpeen. Videon jälkimmäisessä pätkässä, josta jopa jotain näkee, Scottin seurana patsastelee mikrosymposiumin vetäjä, professori James W. Head III. Hän oli mukana kouluttamassa Apollo-astronautteja, ja on sittemmin tutkinut kutakuinkin kaikkea mahdollista planeettageologian alalla.