Kuun törmäysaltaat ja meret – kaksi eri asiaa

Kuun geologisen historian perusteiden ymmärtämisessä on muutama oleellinen seikka. Ensinnäkin Kuu syntyi – tai ainakin valtaosa tutkijoista nykyisin uskoo sen syntyneen – kun suunnilleen Marsin kokoinen Theiaksi nimetty protoplaneetta törmäsi nuoreen Maahan. Törmäysroippeista kasaantui Kuu.

Siinä rytäkässä ja radioaktiivisen lämmöntuoton avittamana vastasyntynyt Kuu suli. Kuuta peitti magmameri, eli (lähes) koko sen pinta oli enimmäkseen sulan kiven peitossa (yksityiskohdista kiistellään kuten kunnon tieteellisestä hypoteesista kuuluukin, mutta ei takerruta nyt siihen). Raskaimmat alkuaineet kuten rauta ja nikkeli painuivat sulaneen kuupallon ytimeen. Keskiraskaat aineet puolestaan päätyivät vaippaan, joka muodostaa suurimman osan Kuusta. Kevyet ainekset nousivat pintaan kuin kuona. Tästä kuonasta syntyivät Kuun ylänköalueet, eli nykyäänkin paljain silmin vaaleina näkyvät alueet, jotka peittävät valtaosan kiertolaisemme pinnasta. Törmäyssynty ja magmameri selittävät oleellisimmat osat Kuun koostumuksesta.

Tähän asti kaikki sujuu yleistajuisissakin esityksissä Kuun historiasta useimmiten ihan hyvin, mutta sitten alkaa jostain syystä mennä huomattavasti vaikeammaksi. Maallikon kannalta Kuun pinta koostuu pääpiirteissään vain kahdesta kivilajista. Vaaleat ylängöt ovat kevyehköä anortosiittia (siis sitä edellä mainittua kelluvaa kuonaa), tummat meret puolestaan raskaampaa basalttia. Meri on latinaksi mare, joten Kuun tapauksessa puhutaan usein mare-basalteista. Anortosiitti ja basaltti ovat kivilajeja, jotka puolestaan koostuvat eri mineraaleista, jotka edelleen koostuvat alkuaineista. Kivilajit menevät mediassa turhan usein sekaisin mineraalien kanssa, ja joskus jopa mineraalit ja alkuaineet sekoitetaan keskenään. Kuun pääkivilajien ero on kuitenkin tiedotusvälineissäkin useimmiten vielä jollain lailla hallinnassa.

Vasta sitten kun mediassa aletaan käsitellä kysymystä siitä, missä tummat basaltit eli Kuun meret sijaitsevat ja kuinka vanhoja ne ovat, mennään lähes poikkeuksetta todella pahasti pöpelikön puolelle. Ei ole väliä onko kyseessä tavallinen ns. rivitoimittaja, tiedetoimittaja, tähtitieteen harrastaja, tähtitieteilijä tai jopa planetaarisiin kohteisiin erikoistunut geofyysikko tai geokemisti – Kuun meret aiheuttavat jatkuvia ja todella suuria väärinkäsityksiä. Ongelman ytimessä ovat törmäysaltaat.

Kuun geologia on suurelta, muidenkin kuin itseni kaltaisten törmäyskraatteri-intoilijoiden mielestä jopa suurimmalta osin törmäysaltaiden geologiaa. Törmäysaltaiden monimuotoiseen olemukseen (Mikä on ”törmäysallas”? Miten määritellään törmäysaltaan halkaisija?) tulee varmasti palattua joskus myöhemmin huomattavasti tarkemmin, mutta tässä yhteydessä riittää ymmärtää, että törmäysaltaat ovat erittäin suuria kraattereita. Ja kraattereistakaan ei nyt tarvitse tietää muuta kuin se, että ne ovat syviä kuoppia, ja että niiden pohjalla ja reunoilla on vielä syvemmälle ulottuvia rakoja.

Törmäysaltaat ovat jopa muinaisten piirteiden hallitsemassa Kuussa hyvin vanhoja. Ne syntyivät, kun aurinkokunnan rakennusvaiheesta jäljelle jääneet suuret asteroidit törmäsivät Kuuhun enimmäkseen joskus yli neljä miljardia vuotta sitten. Suurin ja vanhin tunnettu törmäysallas on South Pole – Aitkenin allas, jonka halkaisija lienee noin 2500 km. Sen ikä on yksi kuututkimuksen suuria avoimia kysymyksiä. Nuorin suuri ”aito” monirenkainen törmäysallas on Orientalen allas, jonka halkaisija on noin 940 km ja ikä ehkä jossain 3,8 miljardin vuoden hujakoilla.

Törmäysaltaat ovat valtavia, ja niitä on paljon. Näitä edelleen topografiassa, pinnanmuodoissa ja painovoimakartoissa näkyviä satojen ja jopa tuhansien kilometrien läpimittaisia kraatterijättiläisiä on Kuussa vieri vieressä.

Altaiden vaikutus ulottuu moninkertaisesti niiden reunojen ulkopuolelle. Altaat synnyttävät ympärilleen säteittäisten ja konsentristen rakojen systeemin, joka vaikuttaa nuorempien geologisten piirteiden syntyyn ja kehitykseen. Vielä oleellisempaa on, että altaiden synnyn yhteydessä sulanut ja murskautunut kiviaines leviää heittelekenttänä kaikkialle Kuun pinnalle. Kuun ylängöt muodostuvat – ainakin jos rapsuttaa hieman ylimmän kerroksen alle – melkein pelkistä toinen toistensa päälle kasaantuneista vanhojen törmäysaltaiden heittelekerroksista.

Tätä kohtalaisen yksinkertaista törmäysaltaiden hallitsemaa maailmaa saapuivat sotkemaan meret (meri on latinaksi mare, joten Kuun tapauksessa meri ja mare ovat synonyymejä). Jossain vaiheessa altaiden pohjien ja reunojen rakoja pitkin alkoi kohota sulaa, runsaasti rautaa ja magnesiumia sisältävää tummaa kiviainesta, eli jo edellä mainittua basalttia. Toisin kuin hyvin usein virheellisesti kuvitellaan, mare-basaltit eivät siis ole altaiden syntyessä muodostunutta törmäyssulakiveä, vaan peräisin syvältä Kuun sisuksista.

Koska meillä ei ole keinoja selvittää, mitä Kuun törmäysaltaiden pohjilla on, emme tiedä, kuinka pian altaiden synnyn jälkeen ne alkoivat täyttyä näistä Kuun vaippakerroksen osittaisesta sulamisesta alkunsa saaneista laavoista. Apollo- ja Luna-näytteiden ja kraatterilaskujen perusteella kuitenkin tiedetään, että mare-basaltit eli Kuun meret ovat satoja miljoonia ja jopa miljardeja vuosia itse törmäysaltaita nuorempia. Samoin tiedetään, että niiden purkautuminen kesti satoja miljoonia vuosia, eikä reippaasti yli miljardin vuoden kestokaan yhden meren alueella tapahtuneelle tuliperäiselle toiminnalle ole mitenkään poikkeuksellista.

Yksittäiset mare-basalttien virrat olivat joidenkin metrien tai kymmenien metrien paksuisia. Tästä voidaan tehdä aivan suoria havaintoja: Joskus harvoin meren pinnalla erottuvat nuorimpien laavavirtojen muodot, mutta useimmiten kyse on basaltteihin syntyneestä törmäyskraatterista, jonka reunalta voidaan nähdä toisiaan kerros kerrokselta seuranneet laavapurkaukset. Kokonaisuutena muhkeimmat mare-basalttikerrostumat ovat ehkä muutaman kilometrin paksuisia, mutta yleensä Kuun meriä peittää noin kilometrin tai muutaman sadan metrin vahvuinen kerroksellinen basalttikakku.

Jotkut kerros kerrokselta hiljalleen muodostuneista meristä täyttävät törmäysaltaan lähes sen (oletettuja) reunoja myöten. Tällaisia ovat esimerkiksi Mare Imbrium eli Sateiden meri, sekä Mare Fecunditatis eli Hedelmällisyyden meri. Tämä on ainakin osaltaan johtanut siihen valitettavan sitkeään virhekäsitykseen, että meri ja allas olisivat sama asia.

 

Monen väärinkäsityksen lähde? Mare Imbrium ja siihen liittyvät pienemmät mare-alueet Sinus Iridum, Palus Putredinis ja nykyisin nimetön mutta aiemmin Palus Nebularumina tunnettu alue täyttävät lähes koko vanhemman Imbriumin törmäysaltaan. Tässä ja seuraavissa kuvissa musta soikio kuvaa likimääräistä törmäysaltaan reunan sijaintia, valkea soikio puolestaan marea. Pohjoinen on kaikissa kuvissa ylhäällä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

On kuitenkin myös meriä, jotka eivät nykykäsityksen mukaan sijaitse törmäysaltaassa. Tällaisia ovat mm. ison osan Kuun lähipuolen läntisestä puoliskosta peittävä Oceanus Procellarum (Myrskyjen valtameri) ja kuu-ukon kulmakarvan muodostava Mare Frigoris (Kylmyyden meri). Pyöreydestään huolimatta myöskään Mare Tranquillitatiksen (Rauhallisuuden meri) alapuolella ei törmäysallasta luultavasti ole. Meri ei siis syntyäkseen vaadi törmäysallasta.

 

Vaikka Mare Tranquillitatis eli Rauhallisuuden meri onkin muodoiltaan varsin pyöreä, se ei nykyisen käsityksen mukaan sijaitse vanhassa törmäysaltaassa. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

Selvimmin ero altaan ja meren välillä käy ilmi niistä altaista, joita meri ei peitä kuin osittain. Nuorin allas, Orientale, on kaikkein ilmeisin tapaus. Orientalea ei kuitenkaan Maasta pääse kunnolla näkemään, koska ainoastaan sen itäiset osat ovat suotuisan libraation aikaan jotenkin näkyvissä.

 

Orientalen monirenkainen törmäysallas on selkein esimerkki vanhan altaan ja sitä osin täyttävän maren erosta. Mare Orientale peittää vain pientä osaa altaan keskustasta. Lacus Veris ja pienempi Lacus Autumni altaan itäosissa ovat purkautuneet ulomman Rookin renkaan ja Cordilleran renkaan (eli altaan reunan) juurille. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.

Onneksi Nectariksen allas on myös oivallinen esimerkki vain osittain mare-basalteilla täyttyneestä altaasta. Se on erinomaisesti näkyvissä kasvavan sirpin aikoihin pari päivää ennen puolikuuta. Nectariksen allas on ikivanha, ehkä noin 4,1 tai 3,9 miljardia vuotta. Altaan reuna on yleisimmän käsityksen mukaan Rupes Altain jyrkänteen kautta kulkeva rengasrakenne. Kuten kuka tahansa voi kiikareilla todeta, on Rupes Altailta matkaa vaalean ylänköaineksen yli Mare Nectariksen tummaan rantaan melkomoisen paljon, eli noin 275 km.

Ainoastaan Nectariksen altaan syvimpiä keskiosia peittävän Mare Nectariksen pinta on saanut osakseen poikkeuksellisen niukasti ikämäärityksiä, mutta mahdollisesti meren vanhimmat edelleen näkyvät osat syntyivät noin 3,8 miljardia vuotta sitten. Mare Nectariksen nuorimmilla basalteilla on ikää kenties vain noin 3,0 miljardia vuotta. Sikäli kun ikämääritykset pitävät paikkansa, Nectariksen törmäysaltaalla ja Mare Nectariksen nuorimmilla osilla on ikäeroa siis noin miljardi vuotta. Tiivistäen: Nectariksen törmäysallas ja Mare Nectaris ovat aivan eri ikäisiä, ja meri peittää allasta vain melko pieneltä osin. Ne eivät ole alkuunkaan sama asia. Kannattaa katsoa itse.

      

Nectariksen altaan lounainen reunajyrkänne on nimeltään Rupes Altai, mutta myös Altain pohjois- ja itäpuolella altaan reuna on nähtävissä kiikarillakin helposti. Mare Nectaris täyttää vain altaan keskiosan. Tämä on harrastajan kannalta helpoimmin havaittava kohde, jossa vanhemman altaan ja sitä ainoastaan pieneltä osin täyttävän nuoremman maren ero on erittäin selvä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Etenkin Kuun etäpuolella on runsain määrin altaita, joita meri ei peitä laisinkaan. Tämä on johtanut siihen silloin tällöin esille putkahtelevaan harhaan, että etäpuolella altaita olisi vähemmän kuin lähipuolella. Tilastolliset virherajat huomioiden altaita kuitenkin on molemmilla puolilla sama määrä. Erot lähi- ja etäpuolen altaiden nykyisessä ulkonäössä johtuvat vain siitä, että lähipuolen kuori on ohuempi kuin etäpuolella, joten altaiden synnyttämä rakoilu on puhkaissut lähipuolen kuoren helpommin ja näin luonut laavoille reitin pintaan. On myös mahdollista, että lämpöä tuottavien alkuaineiden epäsymmetrinen jakauma on osaltaan vaikuttanut merien epätasaiseen sijoittumiseen Kuun pinnalla.

Törmäysaltaat ovat kiistatta yksi tärkeimmistä Kuun ja muiden maankaltaisten planeettojen geologisista rakenteista. Kuussa, kuten alussa totesin, ne ovat ehdottomasti tärkein. Eräs 1960–70-lukujen Apollo-lentojen merkittävimmistä tieteellisistä tuloksista oli altaiden ja merien ikä- ja koostumuseron selvittäminen. Olemme siis tienneet jo viiden vuosikymmenen ajan niiden keskeisen eron ja merkityksen. Silti asia ei vieläkään ole selvä edes niille, jotka yliopistossa ovat kuulleet jotain Marsista, puhumattakaan toimittajista ja maallikoista. Ongelma ei koske pelkästään Suomea, vaan on yleinen ainakin anglosaksisessa maailmassa. Tämä on melkoisen hämmästyttävää, ja myös surullista.

Olen monesti miettinyt, mistä ongelma juontaa juurensa. Kunnon vastausta en ole keksinyt. Yksi osaselitys lienee, ettei asteroiditörmäysten geologiaa juuri opeteta edes planeettageologian koulutusohjelmissa. Planeettageologeilla on taustansa paljon useammin esimerkiksi Maan geologiasta tutuissa vulkanismissa ja sedimentologiassa kuin törmäyskraatteritutkimuksessa.

Toinen osaselitys voi olla siinäkin, ettei törmäysaltailla ole virallisia nimiä. Kuussa mare-täytteiset altaat on nimetty niitä enemmän tai vähemmän peittävän meren mukaan, siis esimerkiksi Humorumin allas, Crisiumin allas, ja niin edelleen. Tämä lienee suuri(n?) syy virheelliselle maren ja altaan yhdistämiselle.

Hankalinta on, kun kerrotaan hämmentävästi ja siis virheellisesti tyyliin ”Mare Moscoviensen altaan ikä on...” Tällöin ei helposti voi tietää, onko kyse altaasta vai sitä osin täyttävästä nuoremmasta merestä.


Esimerkkejä vääristä ja oikeista ilmauksista Kuun ja Marsin törmäysaltaisiin ja niitä täyttäviin muodostumiin liittyen.

Väärin / Väärin	Oikein / Oikein	Miksi?
Mare Imbriumin allas	Mare Imbrium (Sateiden meri) / Imbriumin allas	Imbriumin allas on vanhempi ja törmäyssyntyinen, altaan lähes täysin täyttävä Mare Imbrium taas nuorempi ja laavasyntyinen
Mare Orientalen allas	Mare Orientale (Itäinen meri) / Orientalen allas	Orientalen allas on vanhempi ja törmäyssyntyinen, Mare Orientale taas nuorempi ja laavasyntyinen ja täyttää vain pienen osan Orientalen altaasta
Mare Tranquillitatiksen allas / Tranquillitatiksen allas	Mare Tranquillitatis (Rauhallisuuden meri)	Mare Tranquillitatiksen alla ei liene törmäysallasta lainkaan
Argyre Planitian allas	Argyre Planitia / Argyren allas	Argyren allas on vanhempi ja törmäyssyntyinen, Argyre Planitia taas nuorempi ja enimmäkseen(?) sedimenttisyntyinen

 

Törmäysaltaiden nimiongelmat eivät jää tähän. Joillakin selväpiirteisimmillä pienillä törmäysaltailla on tavallinen kraatterinimi, kuten Schrödinger. Grimaldi taas on ainoastaan nimitys Grimaldin altaan keskusrenkaalle ja sen sisäpuolelle jäävälle maretäytteiselle osalle. Tämä on hämäävää, mutta historiallisten syiden vuoksi täysin ymmärrettävää.

 

Grimaldin allas on kaksirenkainen törmäysallas Kuun lähipuolen länsireunalla. Sen mare-täytteinen keskusrengas on saanut kraatterinimen Grimaldi. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Suuri osa Kuun altaista on kuitenkin nimetty kahden altaan reunan tuntumassa olevan kraatterin mukaan, esimerkiksi Schiller–Zucchiuksen allas. Tällainen nimeämisen sekamelska ei ole ainakaan tehnyt altaita ja niiden satunnaista suhdetta meriin yhtään helpommin hahmotettaviksi.

 

Ikivanha kaksirenkainen Schiller–Zucchiuksen allas sijaitsee lähipuolen lounaisreunalla ja on usein mukavasti havaittavissa hieman ennen täysikuuta. Sitä ei varsinainen pinnalla oleva mare-basaltti täytä laisinkaan, joskin ylänköjä hieman tummempi sävy, rautarikkaampi koostumus ja alueella tavattavat tummakehäiset kraatterit viittaavat siihen, että aivan pinnan alla mare-basaltteja esiintyy. Tällaisia alueita kutsutaan kryptomareksi. Schiller–Zucchiuksen kryptomaren pinnalla olevia melko ohuita kerrostumia on arveltu Orientalen törmäysaltaan heitteleeksi. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Erot törmäysaltaiden ja niitä täyttävien kerrostumien synnyn, iän ja sijainnin välillä eivät tietenkään rajoitu pelkästään Kuuhun. Tilanne on periaatteessa sama myös esimerkiksi Merkuriuksessa ja Marsissa. Argyren törmäysallas on yksi Marsin komeimmista. Sen läpimitta lienee jonkin verran yli 1500 km. Sen keskellä on Argyre Planitia eli Argyren tasanko, jonka halkaisija on noin 900 km. Argyre Planitiaa peitti todennäköisesti muinoin sisämeri (Marsin tapauksessa meret sisälsivät vettä).^* Sittemmin jäätikköjen ja tuulen toiminta on kasannut alueelle lisää sedimenttejä. Argyren törmäysallas on siis paljon vanhempi ja suurempi kuin Argyre Planitia.

 

Argyren allas on Marsin merkittävimpiä törmäysaltaita. Toisin kuin Kuussa, Marsin törmäysaltaiden keskiosia ei yleensä täytä basaltti, vaan esimerkiksi Argyre Planitian pinnalla on sisämeren pohjalle kerrostuneita sedimenttejä, jäätikkösyntyisiä sedimenttejä, sekä tuulen tuomaa hienoainesta. Kuvassa punaiset alueet ovat korkeimpia, tummansiniset matalimpia. Kuva: NASA / Viking / MGS MOLA / JPL / MarsTrek / T. Öhman.

 

Esimerkkejä voisi luetella paljon lisääkin, mutta eiköhän perusviesti tullut jo selväksi. Törmäysallas ja sitä enemmän tai vähemmän täyttävä kerrostuma ovat aivan eri asioita niin synnyltään kuin iältäänkin. Tämä pätee niin Kuussa kuin muuallakin aurinkokuntamme suurilla kiinteäpintaisilla kappaleilla. Siksi niitä pitäisi kutsua omilla nimillään niin tieteellisessä tekstissä kuin yleistajuisissakin esityksissä. Asioiden ymmärtämisen kannalta niiden nimillä on merkitystä.

 

---

^*Hämäyksen vuoksi Marsissa on edelleen käytössä kaksi nimijärjestelmää. Niistä vanhempi, pinnan kirkkaus- eli albedoeroihin perustuva systeemi sisältää myös tummia ”mareja”. Kuun tapaan nämä ovat joskus, mutteivat suinkaan aina, laavatasankoja tai muita vulkaanisia alueita. Todellisten, vettä ammoisina aikoina sisältäneiden Marsin merien kanssa Marsin mareilla ei ole mitään tekemistä.

---

Tämä juttu ilmestyi myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.

Hiipuuko myöhäinen pommitus?

Yksi Apollo-ohjelman keskeisimmistä tieteellisistä tuloksista on aiheuttanut pahemmanpuoleista päänvaivaa planeettatutkijoille suunnilleen vuodesta 1974 saakka. Tuolloin Caltechin nerokkaasti nimetyn Lunatic Asylumin tutkijat väittivät, että Kuuta ja samalla tietysti myös Maata kohtasi katastrofaalinen asteroidipommitus noin 3,9 miljardia vuotta (Ga) sitten.

Tämän ajatuksen mukaan useat Kuun suurimmista törmäysaltaista olisivat syntyneet Kuun geologian puitteissa hyvin lyhyen ajan, eli korkeintaan parin sadan miljoonan vuoden sisällä. Myöhemmin kaikkein äärimmäisimmissä malleissa aika puristetiin kymmenesosaan tuosta.

Näihin kohtalaisen hurjiin päätelmiin johti törmäyksissä radioaktiivisen kellonsa nollanneiden kuunäytteiden iänmääritys. Neljää miljardia vuotta vanhempia näytteitä ei löytynyt. Kaiken järjen mukaan planeettojen muodostumisesta jäljelle jääneitä hukkapaloja olisi kuitenkin pitänyt törmäilla Kuuhun reilut 4 Ga sitten vaikka kuinka paljon. Törmäysten olisi pitänyt jättää jälkensä näytteissä havaittavaan ikäjakaumaan.

Se oli Imbriumin vika

Idea suunnilleen 3,9 Ga sitten huipentuneesta lyhytkestoisesta törmäyspiikistä tunnetaan hieman eri vivahteilla joko pelkästään Kuun kataklysminä (terminal lunar cataclysm) tai koko sisempää aurinkokuntaa runnelleena rajuna myöhäisenä pommituksena (late heavy bombardment, LHB). Ajatus sai osakseen välittömästi rajua kritiikkiä. Arvostelijoiden mukaan kyseessä on vain harha ja tulkintavirhe, sillä havaitut kuunäytteiden iät olivat heidän mukaansa täysin sopusoinnussa hiljalleen hiipuvan asteroidipommituksen kanssa, eikä minkäänlaista myöhäistä piikkiä törmäysvuossa ollut olemassa.

Kriitikoiden toinen keskeinen argumentti liittyi Apollo-lentojen perusongelmaan: teknisen ja rahallisen pakon sekä NASAn johtoportaan riskien välttelyn sanelemina ne suuntautuivat melko kapealle vyöhykkeelle Kuun päiväntasaajan tuntumaan, ja tietenkin lähipuolelle. Kuten jokainen voi kiikarien avulla havaita, tämän alueen geologiaa hallitsee Imbriumin törmäysaltaan heittele, joka on uurtanut jälkensä lähes koko lähipuolelle. Kritiikin idea on siis, että liki kaikki Maahan saadut vanhempaa ainesta edustavat kuunäytteet ajoittaisivat ainoastaan Imbriumin altaan syntymisen noin 3,9 Ga sitten. Tuota ongelmaa voi verrata siihen, että koko maapallon geologia tunnettaisiin näytteiden muodossa vain Kongon ja Saharan väliseltä alueelta, ja Suuri Jumalainen Puskutraktori olisi levittänyt paksun kerroksen Saharan santaa koko alueen päälle.

Sateiden meren suurimmalta osin myöhemmin täyttämä Imbriumin törmäysallas levitti heittelettään lähes koko Kuun lähipuolelle, ja saattoi hyvinkin ”saastuttaa” kaikki Apollo-lentojen laskeutumispaikat. Altaan läpimitta on noin 1160 km ja useimmat ikäarviot pyörivät noin 3,9–3,8 miljardin vuoden paikkeilla. Topografinen kartta (siniset matalia, punaruskeat korkeimpia) kuvamosaiikin päällä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

LHB:n nousu ja tuho?

Ideoita ja todisteita LHB:n puolesta ja sitä vastaan esitettiin seuraavien vuosikymmenien kuluessa intohimoisesti, mutta varmuutta asiasta ei saatu. 2000-luvun alussa LHB näytti kuitenkin pääsevän niskan päälle, koska myös satunnaisista paikoista Kuun pinnalta Maahan päätyneet kuumeteoriitit tuottivat noin 3,9 Ga:n ikiä. Varmemmaksi vakuudeksi sama 3,9 Ga:n ikäpiikki löytyi useista meteoriittiluokista, maineikas marsilainen ALH 84001 mukaan luettuna. LHB näytti pyyhkäisseen koko sisemmän aurinkokunnan läpi.

Samaan aikaan mallintajat saivat jättiläisplaneetat puljaamaan pitkin ja poikin aurinkokuntaa, synnyttäen siinä sivussa LHB:n. Astrobiologit ja muinaisen Maan tutkijat olivat hekin innoissaan, koska vanhin tuolloin tunnettu maapallon mantereinen kuori  oli iältään noin 3,9 Ga, ja pian sen jälkeen oli nähtävissä ensimmäiset suht vakuuttavat todisteet elämästä. Niin Maan kuori kuin elämäkin pääsivät kehittymään rauhassa, kun satakilometrisiä kivenmurkuloita ei vähän väliä putoillut niskaan. Palaset tuntuivat sopivan kauniisti yhteen.

Kaikki olisi ollut hyvin, jos tutkijat olisivat tässä vaiheessa ymmärtäneet lopettaa asioiden penkomisen. Sitä he eivät kuitenkaan jostain syystä tehneet. Niinpä kävi kuten kauniille hypoteeseille usein tuppaa käymään: ikävät datapisteet alkoivat harata vastaan. Kuunäytteistä löytyi yhä useampia kiusallisen vanhoja altaiden syntyaikoja, osa näistä vakuuttavampia kuin toiset.

Samalla myös mallintajien helmitaulut päivitettiin laskutikuiksi, joten jättiläisplaneetat eivät enää seilanneetkaan niin kuin aiemmin oletettiin. Kaiken tämän seurauksena muutama vuosi sitten muuan ansioitunut tutkija pääsi jo julistamaan kataklysmin kuolleeksi.

Merkuriuksen törmäysaltaat ja LHB

Viimeisin omiin silmiini osunut artikkeli LHB:stä on hyväksytty julkaistavaksi arvostamassani Journal of Geophysical Research: Planets -lehdessä. Berliiniläisvetoisessa tutkimuksessa Csilla Orgel kollegoineen tutki Merkuriuksen törmäysaltaita ja niiden merkitystä LHB:lle.
Aiemmissa Merkuriuksen törmäysaltaiden etsinnöissä ei vielä ollut käytössä kaikkia NASAn MESSENGER-luotaimen tuottamia aineistoja, joten Orgelin ryhmän tuloksia voi pitää ensimmäisenä kattavana Merkuriuksen törmäysaltaiden inventaariona. Niitä löytyikin 1,7 kertaa niin paljon kuin aiemmissa tutkimuksissa. Varmoja tai todennäköisiä vähintään kolmesataakilometrisiä[1] törmäysaltaita tunnetaan Merkuriuksesta nyt 80. Mahdolliset altaat huomioiden luku on 94.

Selkeästi monirenkaisia törmäysaltaita, jollaisista Kuun Orientale on paras esimerkki, ei uudessakaan kartoituksessa Merkuriuksen pinnalta löydetty. On mahdollista, että niitä ei syystä tai toisesta Merkuriuksessa koskaan syntynytkään, tai sitten Merkuriuksen aktiivisempi geologia on hävittänyt todisteet altaiden useammista renkaista.

Paitsi renkaat, monessa tapauksessa myös itse altaat ovat hävinneet. Altaita nimittäin löytyi vain puolet siitä, mitä mallien mukaan voisi olettaa syntyneen. Vanhimmat törmäysaltaat ovat siis kadonneet jäljettömiin. Nekin, jotka ovat vielä jäljellä, ovat hieman nuhjaantuneen ja pliisun oloisia.

Rembrandt on yksi Merkuriuksen nuorimpia törmäysaltaita. Sen läpimitta on noin 730 km. Uuden tutkimuksen mukaan sen ikä saattaa olla noin 3,65 miljardia vuotta. Topografinen kartta (siniset matalia, punaruskeat korkeimpia) kuvamosaiikin päällä. Kuva: NASA / Johns Hopkins APL / MESSENGER / USGS / QuickMap / T. Öhman.

LHB:n kannalta oleellisinta Orgelin ja kumppanien tutkimuksessa oli altaiden ikien aiempaa tarkempi määrittäminen. Planeettojen pintojen iät saadaan selville lähinnä kraatterilaskujen avulla. Periaatteessa kyseessä on yksinkertainen menetelmä: mitataan kraatterien koot ja lasketaan niiden määrä pinta-alayksikköä kohti. Mitä enemmän kraattereita, sitä vanhempi pinta. Käytännössä kuitenkin erilaisiin malleihin ja törmäysvuo-oletuksiin perustuvan iän saaminen on hankalaa hommaa. Myös itse laskentamenetelmissä tapahtuu koko ajan kehitystä esimerkiksi erilaisten virhelähteiden huomioimisen osalta. Tässä berliiniläisryhmä on maailman huippua.

Toisin kuin useasti aiemmin, uudessa tutkimuksessa ei löydetty Merkuriuksen törmäysaltaiden synnyttäjiksi kuin yksi törmäävien kappaleiden populaatio. Ei siis mitään suurten kappaleiden yhtäkkistä piikkiä 3,9 Ga sitten tai milloinkaan muulloinkaan, vaan ainoastaan yksi ja sama hiljalleen laantuva törmäävien kappaleiden vuo. Tämä sopii erinomaisesti yhteen Orgelin parin vuoden takaisen Kuun altaita käsitelleen samoja uusia menetelmiä käyttäneen tutkimuksen kanssa. Myöskään siinä ei löydetty todisteita kataklysmistä.
   

Kataklysmin ja LHB:n tulevaisuus?

Tällä hetkellä Kuun kataklysmi ja aurinkokunnan sisäosia kurittanut LHB ovat heikommassa hapessa kuin pitkiin aikoihin. Arkkua ei kuitenkaan vielä ole naulattu kiinni.
Kuun kataklysmin osalta ratkaisu voi olla jo näkyvissä. Kuusta varmasti saadaan uusia näytteitä useastakin paikasta kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa. Jos, ja rohkenen sanoa kun esimerkiksi South Pole – Aitkenin, Nectariksen ja Orientalen altaista saadaan törmäyssulakiviä Maahan ja niiden myötä altaiden syntyajat selville, on Kuun törmäyshistorian keskeisimmät vaiheet ajoitettu. Niiden myötä kataklysmi joko varmistuu tai katoaa historian hämyyn hyvänä ideana, joka kuitenkin osoittautui vääräksi.

Uusien kuunäytteiden myötä myös laajempi LHB joko vahvistuu tai on henkitoreissaan. Marsin törmäysaltaista saatavat näytteet ratkaisisivat tuon kysymyksen. Vaikka kallis ja teknisesti vaativa näytteenhakulento saataisiinkin aikaiseksi, Marsin monimuotoisemman geologian vuoksi sopivien näytteiden löytäminen ei ole niin ”yksinkertaista” kuin Kuussa. Ja vaikka altaiden ikämääritykset onkin ymmärretty keskeiseksi tieteelliseksi tavoitteeksi, eivät altaiden törmäyssulakivet kuitenkaan aivan ensimmäisten Maahan tuotavien Mars-näytteiden joukossa ole.

Niinpä LHB saattaa jatkaa sitkutteluaan, vaikka Kuun kataklysmi perinteisessä muodossaan kuolisikin pois. Joka tapauksessa niin näytteitä ajoittavilla isotooppigeologeilla, kraatterilaskijoilla kuin mallintajillakin riittää vielä rutkasti väiteltävää aurinkokuntamme kehityshistorian tiimoilta.

---

[1] 300 km:n valinta törmäysaltaan läpimitan alarajaksi on käytännössä täysin mielivaltainen. Se on peruja Kuun törmäysaltaiden ynnäilyistä. Erityisen hyvää perustetta sillekään valinnalle ei aikoinaan ollut. Kukaan ei kuitenkaan ole esittänyt törmäysaltaalle yleisesti hyväksyttyä määritelmää, joten vaikkei sille fysikaalisia perusteita oikein ole, se on ihan käypä nyrkkisääntö.

Tämä juttu ilmestyi myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.

Helmi ja Kuu

Helmikuun lopun selkeinä iltoina Venus ja Kuu tarjosivat iltataivaalla harvinaisen kaunista katseltavaa. Neljän illan aikana Kuu kulki Venuksen alapuolelta ja kasvoi hiljalleen, ihan kuten sen tietysti pitikin. Suomessa vaan neljänkin illan selkeät jaksot tuppaavat olemaan poikkeuksellisia, joten tuolloin oli hyvä tilaisuus seurata Kuun vaiheen kasvua, ja Kuun liikettäVenuksen suhteen.

Kuu 26.–29.2.2020 Äänekoskella Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja kevyehkösti GIMPattuna (sama pätee kaikkiin seuraaviinkin kuviin). Tätä eikä vallankaan seuraavia kuvia ei paljon kannata suurempana katsella, koska kuvanlaatu ei sitä oikein salli. Kuva: T. Öhman.

Kuu ja Venus olivat 26.2.2020 vielä varsin kaukana
toisistaan. Kuva: T. Öhman.

Kuten jokainen Kuuta kiikarilla tai kaukoputkella useammin kuin yhden kerran katsonut tietää, vaikuttavat valaistusolosuhteet – eli kuunpinnan kohteiden varjojen pituus ja suunta – ratkaisevasti siihen millä tavoin kohteet näkyvät. Kaukoputkella havaitessa yön ja päivän raja etenee sellaista haipakkaa, että kohteiden ulkonäkö muuttuu selvästi jo tunnin aikana.

Kaikkein laakeimmat kohteet, kuten vaikkapa vulkaaniset doomit, vaativat hyvin loivan valaistuksen näkyäkseen mitenkään. Meriä halkovat harjanteet taas näkyvät hieman doomeja pystymmälläkin valolla.

Pinnan kirkkaus- ja koostumuserot puolestaan erottuvat parhaiten, kun täydenkuun aikaan ei varjoja pinnalle lankea lainkaan. Nuorten kraatterien kirkkaat säteet ja tummat, tuliperäisen tuhkan peittämät pyroklastiset alueet ovat tällaisista eroista helpoimmin havaittavia esimerkkejä (jos ilmeisin, eli merien ja ylänköjen ero unohdetaan). Valtaosa Kuun kohteista on parhaiten nähtävissä näiden ääripäiden välillä. 

Alla oleva suunnilleen samaa aluetta Mare Crisiumin ympäristössä noin vuorokauden välein kuvaava sarja antaa kohtalaisen selkeän kuvan valaistuksen vaikutuksista. Meren itärannan kukkulat erottuvat parina esimmäisenä iltana hyvin, mutta ovat kolmantena jo kadonneet. Crisiumin pohjoispuolella oleva Cleomedes näkyy parhaiten toisena iltana, mutta on neljäntenä jo melko vaatimattoman oloinen. Länsipuolella taas vinon törmäyksen synnyttämän Procluksen säteet erottuvat lähempänä kraatteria jo kolmantena iltana, mutta etäisemmät säteet näkyvät vasta neljäntenä iltana, kun Aurinko Crisiumin yllä on noussut korkeammalle.

Mare Crisium ympäristöineen
26.-29.2.2020.
Valon tulokulma vaikuttaa
ratkaisevasti siihen, millaiset
yksityiskohdat
näkyvät.
Kuvat: T. Öhman.

Yksittäisen, varsinkin Suomen kaltaisessa erittäin pilvisessä paikassa asuvan kuuhavaitsijan näkökulmasta täysin samaa valaistusolosuhdetta ei käytännössä pääse Kuun pinnalta kahta kertaa havaitsemaan. Siksi Kuuta kannattaa havaita aina kun mahdollista on. Joka kerta sieltä nimittäin näkee jotain, mihin ei ole koskaan ennen tullut kiinnittäneeksi huomiota.

Kuu ja Venus olivat 27.2.2020 riittävän lähellä toisiaan muodostaakseen iltataivaalle oikein nätin kaksikon.
Kuva: T. Öhman.

Esitelmä Kuun synnystä Helsingissä

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry:n tämän kevään esitelmäsarjassa keskitytään Kuuhun ja Marsiin. Minä puhun tiistaina 26.3.2019 klo 18.00 alkaen kohtalaisen kaikenkattavalla otsikolla "Kuun synty, kehitys ja tutkimuksen tulevaisuus." Kun kerran Kuun synnystä puhutaan, mukana on toki myös hieman tieteen historiaa 1600-luvulta alkaen.

Huomasin tuolta Ursan esitelmäsivulta, että erinomaisen tiedetoimittajan ja avaruuslentoekspertin Jari Mäkisen esitelmässä kaksi viikkoa minun vuoroni jälkeen on tarkoitus myös puhua Kuuhun paluusta. Esitelmien päivämäärämulkkausten seurauksena Jarilla on myös käytettävissään reippaasti enemmän aikaa kuin minulla, joten minä tulen jättämään tulevien kuulentojen osuuden huomattavasti lyhyemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Lähinnä tulen siis keskittymään Kuun perinteisiin syntyteorioihin, törmäysteorian perusteisiin ja nykytilaan, sekä Kuun geologisen historian päävaiheisiin. Ursan mukaan "esitystä voi seurata suorana sivulla https://www.youtube.com/watch?v=sR_YML4gh8k. Linkki toimii myös joitain päiviä jälkikäteen, kunnes esitelmä siirretään Ursan YouTube-kanavalle editoituna, jolloin sen voi katsoa sieltä." Tilaisuus on luonnollisesti maksuton ja kaikille avoin.

Aika: ti 26.3.2019 klo 18.00–19.00
Paikka: Tieteiden talo, sali 104, Kirkkokatu 6, Helsinki
Järjestäjä: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry.    

Paul Spudis (1952-2018)

Yksi aikamme johtavista kuututkijoista ja Kuuhun palaamisen väsymätön puolestapuhuja Paul Spudis kuoli keuhkosyöpään 29.8.2018. Paitsi eturivin tutkija, hän oli myös selväsanainen kuututkimuksen popularisoija, joka kahdella blogillaan ja useilla kirjoillaan toi kuututkimuksen tulokset myös suuremman yleisön saataville. Paluu Kuuhun oli hänelle sydämen asia. Hänen ensimmäinen kirjansa The Geology of Multi-Ring Impact Basins  on edelleenkin yksi parhaista lukemistani planeettageologian kirjoista ja omalla kuuhulluuden sarallani erittäin merkittävä teos.

Paul Spudis (1952-2018). Kuva: LPI

Paul Spudis kantoi huolta myös seuraavasta tutkijasukupolvesta ja hän veti Lunar and Planetary Instituten (LPI) kesäharjoitteluohjelmaa vuosikaudet. LPI:ssä hänet oppi tuntemaan ystävällisenä, erittäin terävä-älyisenä, vanhat scifi-elokuvat hyvin tuntevana hauskana kollegana, jolla oli aina aikaa jutella ja jakaa neuvojaan.

Kiitos, ja kevyet mullat.

Kuun meret ja altaat vs. Helsinki ja Suomi

Kuun merien ja törmäysaltaiden suhde pitäisi olla hyvin helppo ymmärtää. Miljardeja vuosia sitten Kuuhun törmäili suuria asteroideja, jotka synnyttivät satojen kilometrien läpimittaisia ja myös erittäin syviä kuoppia.  Tällaisia suuria kuoppia kutsutaan törmäysaltaiksi. Sitten satojen miljoonien, osin miljardienkin vuosien aikana kuoppien keskiosat täyttyivät ohuella kerroksella laavaa. Näin syntyivät lukuisia törmäysaltaita etenkin Kuun lähipuolella suurelta osin peittävät meret. Sama periaate toimii muillakin planeetoilla: itse törmäysallas on huomattavasti vanhempi ja suurempi kuin sen syviä keskiosia täyttävä aines. Ajatus ei ole mitenkään uusi, vaan Kuun osalta se on ymmärretty jo viitisenkymmentä vuotta.

Katsellaanpa sitten EU:n kovaa ydintä, Suomea. Kotomaamme kallioperä saatiin suurissa puitteissaan valmiiksi hieman reilut puolitoista miljardia vuotta sitten, kun viimeisetkin Etelä-Suomen rapakivigraniitit syntyivät. Aivan eteläisen Suomen eteläreunalla sijaitsee kaupunki nimeltään Helsinki. Sitä peittää laajalti ohut kerros asfalttia ja betonia. Ikäero alla olevaan kallioperään Helsingin kohdalla on vajaat pari miljardia vuotta. Kuun merien tapaan Helsingin betonin ja asfaltin voi erottaa kiertoradalta otetuissa kuvissa.

Alla on kaksi kuvaa. Ensimmäisessä on Kuun nuorimman monirenkaisen törmäysaltaan, eli Orientalen altaan tietokoneella luotu perspektiivikuva, jonka päällä on esietty tietoa GRAIL-luotainten mittaamasta painovoiman ns. ilma-anomalian suuruudesta. Lähes samaa, mutta hieman tiukemmin rajattua kuvaa käytti suuresti arvostamani Tähdet ja Avaruus -lehti (T+A) viime viikolla verkkouutisessaan, jossa mainostettiin NASAn päivitettyä ja varsin näyttävää videopätkää eräistä erityisen kiinnostavista kohteista Kuussa. Yksi näistä oli törmäysaltaiden arkkityyppinä usein (ja ehkä osin virheellisestikin) pidetty Orientalen allas.

Toisessa kuvassa on satelliittikuva eteläisestä Suomesta. Kun tietää mitä etsii, voi kuvasta helposti erottaa pääkaupunkiseudun asfalttiviidakon. Tämän nuorimman kerrostuman lisäksi tottumattomampikin silmä erottaa mm. noin 10 000 vuoden takaiset Salpausselät ja vaikkapä Säkylän Pyhäjärven hautavajoaman, jonka ikää ei tarkasti tiedetä, mutta jonka sisältämä Satakunnan hiekkakivi on suunnilleen 1,4 miljardin vuoden ikäistä.

Orientalen törmäysaltaan painovoiman ilma-anomalia. Mare Orientale on kuvan keskellä sijaitsevan punaisella merkityn soikean alueen keskiosissa sijaitseva tummempana häämöttävä alue. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.

Eteläisen Suomen satelliittikuva. Helsinki erottuu vaaleampana alueena keskellä alimmassa kolmanneksessa. Helsingin lisäksi kuvassa näkyvät mm. viimeisimmän jäätiköitymisen loppuvaiheessa syntyneet Salpausselät ja hautavajoama, jossa sijaitsee Säkylän Pyhäjärvi ja 1,4 miljardia vuotta vanhaa hiekkakiveä. Muutoin kuvassa näkyvän alueen kallioperän ikä on noin 1,9–1,5 miljardia vuotta. Tämän kuvan ei pitäisi sanoa kuvaavan Helsinkiä, aivan samoin kuin ylemmän kuvan ei pitäisi sanoa kuvaavan Mare Orientalea. Kuva: NASA WorldWind Explorer / USGS Landsat.

Olisi täysin älytöntä erityisesti korostaa, että alempi kuva esittää Helsinkiä. Helsinki on kyllä kuvassa, ja sen pääpiirteissään pystyy siitä erottamaan. Helsinki ei kuitenkaan ole kuvassa millään muotoa pääosassa, vaikka suht keskellä kuvaa sijaitseekin. Kuvassa näkyy monivaiheisen geologisen toiminnan, biologian ja ihmistoiminnan vaikutusten yhteistulos.

Minusta olisi ihan yhtä järjetöntä korostaa, että ylemmässä kuvassa on Mare Orientale: sen erottaminen kuvasta on suht hankalaa, ja sen vaikutus kuvan pääasiaan, eli Orientalen altaan painovoimapoikkeamaan on hyvin vähäinen. Juuri niin kuitenkin T+A kuvatekstissään tekee: "Kuun Mare Orientale eli Itäinen meri väritettynä alueen paikallisten painovoimamittausten mukaan." Kuvateksti ei sinänsä ole virheellinen, mutta antaa asiasta täysin väärän käsityksen. Painovoimapoikkeaman aiheuttaa törmäysallas, ei heikosti näkyvä meri.

Orientale-kuvassa on ikivanhaa kraatteroittunutta ylänköä, jota verhoaa Orientalen altaan heittele. Heittelekerroksen muodostanut Orientalen törmäysallas syntyi noin 3,68 miljardia vuotta sitten, ja altaan keskiosa alkoi täyttyä basalttisella laavalla noin sata miljoonaa vuotta myöhemmin. Kuvassa heikosti erottuvat törmäysaltaan renkaiden välissä sijaitsevat pienemmät basalttisen laavan alueet, Lacus Veris ja Lacus Autumni, saivat viimeisen laavapeitteensä ehkäpä niinkin äskettäin kuin noin 1,66 miljardia vuotta sitten. Pelkästään basalttinen vulkanismi siis kesti Orientalen altaan alueella noin 1,9 miljardia vuotta. Näin ollen kuvassa näkyy hyvin pitkän ja monivaiheisen geologisen kehityksen tulos, aivan kuten eteläistä Suomeakin esittävän kuvan kohdalla.

Lipsahduksia sattuu kaikille, eikä kukaan edes lue kuvatekstejä, joten mitäpä sitä turhia murehtimaan ja nipottamaan, vai mitä? Ei se vaan valitettavasti ole ihan näin yksinkertaista. NASAn videossa, jota uutinen koski, ei puhuttu halaistua sanaa Mare Orientalesta, vaan koko ajan Orientalen altaasta. T+A:n toimituksen on siis itse aktiivisesti pitänyt muuttaa uutista, pelkkä kääntäminen ei ole riittänyt. Tämä kertoo paljon syvällisemmästä väärinymmärryksestä.

Ongelma ei ole tietenkään ole yksin T+A:n: joskus yritin parin sähköpostin voimin vääntää rautalankaa Bad Astronomer Phil Plaitille, mutta eipä vaan Kuun merien ja altaiden ero mennyt korteksiin. Niinpä hänen suositussa ja viihdyttävässä blogissaan (juttu oli varmaan vanhan Discover Magazinen blogin puolella) kai tänäkin päivänä puhutaan tuosta asiasta ihan puuta heinää. Vastaavia munauksia altaiden ja merien osalta on mediamaailma pullollaan.

1960-luvulla pistemäisinä näkyneet ja usein voimakasta radiosäteilyä lähettävät kvasaarit osoitettiin aktiivisiksi galaksiytimiksi, jotka sijaitsevat hyvin kaukana tunnetun universumin äärirajoilla. Suunnilleen samoihin aikoihin löydettiin yksi alkuräjähdysteorian peruspilareista, eli kolmen kelvinin taustasäteily. Kvasaarien punasiirtymän ei nykyisessä tiedemediassa kerrota johtuvan siitä, että sähkömagneettinen säteily joutuu pakenemaan kvasaarin syvästä gravitaatiokuopasta, vaan kyllä sen sanotaan ihan vain johtuvan maailmankaikkeuden laajenemisesta. Kolmen kelvinin taustasäteilyn ei edes kuvateksteissä kerrota aiheutuvan pulunpaskasta antennissa tai ikuisen maailmankaikkeuden etäisten galaksien valosta, vaan maailmankaikkeuden alkuräjähdyksestä. Mutta Kuun kehityksen perusteita ei mediassa ymmärretä alkuunkaan, jutuissa tehdään parin miljardin vuoden virheitä, ja niissä toistellaan käsityksiä, jotka on tiedetty virheellisiksi jo 50 vuotta sitten. Kuten taannoin sanoin Suomen kraatterit -blogin puolella, ei talous- tai urheilutoimituksilta tämmöisiä töppäyksiä katsottaisi läpi sormien. Ei pitäisi katsoa tiedetoimitustenkaan kohdalla.

Miten me planeettageologit ja kuuhullut olemme epäonnistuneet viestinnässämme niin pahasti, että edes fiksuja tiedetoimittajia ei ole saatu puolessa vuosisadassa ymmärtämään hyvin yksinkertaista Kuun törmäysaltaiden ja merien eroa? Samassa ajassa astrofyysikko- ja kosmologikollegamme ovat kuitenkin saaneet jokaisen vähänkään tähtitiedettä seuraavan toimittajan ja asiasta kiinnostuneen kansalaisen käsittämään huomattavasti vaikeammin ymmärrettävien kosmologisten kysymysten perusteet. Onko kyse vain siitä, että lähin naapurimme avaruudessa ei vaan kiinnostavuudessaan vedä vertoja käsityskykymme rajoja koettelevalle ja yleensä ne ylittävälle kosmologialle? Kun asia ei kiinnosta, ei faktoillakaan ole niin väliä.

Vai onko kyse kenties vain silkasta tietämättömyydestä? Esimerkiksi Suomessa ei planeettageologiaa ole enää vuosiin opetettu yliopistoissa, eikä alaa maailmallakaan järin laajalti harrasteta. Puhdas tietämättömyys ei siis ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto. Ja jos aihe ei kiinnosta, ei kai (vapaiden) toimittajien voi olettaa esimerkiksi lukevan kirjaa alan perusteista ennen kuin kirjoittaa aiheesta. Pahuksen noloa tuollainen 50 vuotta ajastaan jäljessä seilaaminen kuitenkin on. Harmi vain, ettei tiedetoimituksissa edes ymmärretä asiaa sen vertaa, että oltaisiin noloja.

P.S. 23.4.2018: Vastuunsa tuntevana mediana T+A yritti korjata tuon välittömästi, kun asiasta heille mainittiin. Olisivatpa muutkin tiedotusvälineet yhtä hanakoita korjaamaan virheensä. Sääli vain, että ensimmäinen korjausyritys ei ollut juurikaan alkuperäistä onnistuneempi: "Kuun Mare Orientalen törmäysallas väritettynä..." Ja tämä siitä huolimatta, että tarjosin käytettäväksi suoraan oikean sanamuodon. Katsotaan, josko se vielä osuisi kohdalleen...
P.P.S. Kyllähän se oikeinkin lopulta menee kun aikansa potkii: "Kuun Orientalen törmäysallas väritettynä..."