Kuun meret ja altaat vs. Helsinki ja Suomi

Kuun merien ja törmäysaltaiden suhde pitäisi olla hyvin helppo ymmärtää. Miljardeja vuosia sitten Kuuhun törmäili suuria asteroideja, jotka synnyttivät satojen kilometrien läpimittaisia ja myös erittäin syviä kuoppia.  Tällaisia suuria kuoppia kutsutaan törmäysaltaiksi. Sitten satojen miljoonien, osin miljardienkin vuosien aikana kuoppien keskiosat täyttyivät ohuella kerroksella laavaa. Näin syntyivät lukuisia törmäysaltaita etenkin Kuun lähipuolella suurelta osin peittävät meret. Sama periaate toimii muillakin planeetoilla: itse törmäysallas on huomattavasti vanhempi ja suurempi kuin sen syviä keskiosia täyttävä aines. Ajatus ei ole mitenkään uusi, vaan Kuun osalta se on ymmärretty jo viitisenkymmentä vuotta.

Katsellaanpa sitten EU:n kovaa ydintä, Suomea. Kotomaamme kallioperä saatiin suurissa puitteissaan valmiiksi hieman reilut puolitoista miljardia vuotta sitten, kun viimeisetkin Etelä-Suomen rapakivigraniitit syntyivät. Aivan eteläisen Suomen eteläreunalla sijaitsee kaupunki nimeltään Helsinki. Sitä peittää laajalti ohut kerros asfalttia ja betonia. Ikäero alla olevaan kallioperään Helsingin kohdalla on vajaat pari miljardia vuotta. Kuun merien tapaan Helsingin betonin ja asfaltin voi erottaa kiertoradalta otetuissa kuvissa.

Alla on kaksi kuvaa. Ensimmäisessä on Kuun nuorimman monirenkaisen törmäysaltaan, eli Orientalen altaan tietokoneella luotu perspektiivikuva, jonka päällä on esietty tietoa GRAIL-luotainten mittaamasta painovoiman ns. ilma-anomalian suuruudesta. Lähes samaa, mutta hieman tiukemmin rajattua kuvaa käytti suuresti arvostamani Tähdet ja Avaruus -lehti (T+A) viime viikolla verkkouutisessaan, jossa mainostettiin NASAn päivitettyä ja varsin näyttävää videopätkää eräistä erityisen kiinnostavista kohteista Kuussa. Yksi näistä oli törmäysaltaiden arkkityyppinä usein (ja ehkä osin virheellisestikin) pidetty Orientalen allas.

Toisessa kuvassa on satelliittikuva eteläisestä Suomesta. Kun tietää mitä etsii, voi kuvasta helposti erottaa pääkaupunkiseudun asfalttiviidakon. Tämän nuorimman kerrostuman lisäksi tottumattomampikin silmä erottaa mm. noin 10 000 vuoden takaiset Salpausselät ja vaikkapä Säkylän Pyhäjärven hautavajoaman, jonka ikää ei tarkasti tiedetä, mutta jonka sisältämä Satakunnan hiekkakivi on suunnilleen 1,4 miljardin vuoden ikäistä.

Orientalen törmäysaltaan painovoiman ilma-anomalia. Mare Orientale on kuvan keskellä sijaitsevan punaisella merkityn soikean alueen keskiosissa sijaitseva tummempana häämöttävä alue. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.

Eteläisen Suomen satelliittikuva. Helsinki erottuu vaaleampana alueena keskellä alimmassa kolmanneksessa. Helsingin lisäksi kuvassa näkyvät mm. viimeisimmän jäätiköitymisen loppuvaiheessa syntyneet Salpausselät ja hautavajoama, jossa sijaitsee Säkylän Pyhäjärvi ja 1,4 miljardia vuotta vanhaa hiekkakiveä. Muutoin kuvassa näkyvän alueen kallioperän ikä on noin 1,9–1,5 miljardia vuotta. Tämän kuvan ei pitäisi sanoa kuvaavan Helsinkiä, aivan samoin kuin ylemmän kuvan ei pitäisi sanoa kuvaavan Mare Orientalea. Kuva: NASA WorldWind Explorer / USGS Landsat.

Olisi täysin älytöntä erityisesti korostaa, että alempi kuva esittää Helsinkiä. Helsinki on kyllä kuvassa, ja sen pääpiirteissään pystyy siitä erottamaan. Helsinki ei kuitenkaan ole kuvassa millään muotoa pääosassa, vaikka suht keskellä kuvaa sijaitseekin. Kuvassa näkyy monivaiheisen geologisen toiminnan, biologian ja ihmistoiminnan vaikutusten yhteistulos.

Minusta olisi ihan yhtä järjetöntä korostaa, että ylemmässä kuvassa on Mare Orientale: sen erottaminen kuvasta on suht hankalaa, ja sen vaikutus kuvan pääasiaan, eli Orientalen altaan painovoimapoikkeamaan on hyvin vähäinen. Juuri niin kuitenkin T+A kuvatekstissään tekee: "Kuun Mare Orientale eli Itäinen meri väritettynä alueen paikallisten painovoimamittausten mukaan." Kuvateksti ei sinänsä ole virheellinen, mutta antaa asiasta täysin väärän käsityksen. Painovoimapoikkeaman aiheuttaa törmäysallas, ei heikosti näkyvä meri.

Orientale-kuvassa on ikivanhaa kraatteroittunutta ylänköä, jota verhoaa Orientalen altaan heittele. Heittelekerroksen muodostanut Orientalen törmäysallas syntyi noin 3,68 miljardia vuotta sitten, ja altaan keskiosa alkoi täyttyä basalttisella laavalla noin sata miljoonaa vuotta myöhemmin. Kuvassa heikosti erottuvat törmäysaltaan renkaiden välissä sijaitsevat pienemmät basalttisen laavan alueet, Lacus Veris ja Lacus Autumni, saivat viimeisen laavapeitteensä ehkäpä niinkin äskettäin kuin noin 1,66 miljardia vuotta sitten. Pelkästään basalttinen vulkanismi siis kesti Orientalen altaan alueella noin 1,9 miljardia vuotta. Näin ollen kuvassa näkyy hyvin pitkän ja monivaiheisen geologisen kehityksen tulos, aivan kuten eteläistä Suomeakin esittävän kuvan kohdalla.

Lipsahduksia sattuu kaikille, eikä kukaan edes lue kuvatekstejä, joten mitäpä sitä turhia murehtimaan ja nipottamaan, vai mitä? Ei se vaan valitettavasti ole ihan näin yksinkertaista. NASAn videossa, jota uutinen koski, ei puhuttu halaistua sanaa Mare Orientalesta, vaan koko ajan Orientalen altaasta. T+A:n toimituksen on siis itse aktiivisesti pitänyt muuttaa uutista, pelkkä kääntäminen ei ole riittänyt. Tämä kertoo paljon syvällisemmästä väärinymmärryksestä.

Ongelma ei ole tietenkään ole yksin T+A:n: joskus yritin parin sähköpostin voimin vääntää rautalankaa Bad Astronomer Phil Plaitille, mutta eipä vaan Kuun merien ja altaiden ero mennyt korteksiin. Niinpä hänen suositussa ja viihdyttävässä blogissaan (juttu oli varmaan vanhan Discover Magazinen blogin puolella) kai tänäkin päivänä puhutaan tuosta asiasta ihan puuta heinää. Vastaavia munauksia altaiden ja merien osalta on mediamaailma pullollaan.

1960-luvulla pistemäisinä näkyneet ja usein voimakasta radiosäteilyä lähettävät kvasaarit osoitettiin aktiivisiksi galaksiytimiksi, jotka sijaitsevat hyvin kaukana tunnetun universumin äärirajoilla. Suunnilleen samoihin aikoihin löydettiin yksi alkuräjähdysteorian peruspilareista, eli kolmen kelvinin taustasäteily. Kvasaarien punasiirtymän ei nykyisessä tiedemediassa kerrota johtuvan siitä, että sähkömagneettinen säteily joutuu pakenemaan kvasaarin syvästä gravitaatiokuopasta, vaan kyllä sen sanotaan ihan vain johtuvan maailmankaikkeuden laajenemisesta. Kolmen kelvinin taustasäteilyn ei edes kuvateksteissä kerrota aiheutuvan pulunpaskasta antennissa tai ikuisen maailmankaikkeuden etäisten galaksien valosta, vaan maailmankaikkeuden alkuräjähdyksestä. Mutta Kuun kehityksen perusteita ei mediassa ymmärretä alkuunkaan, jutuissa tehdään parin miljardin vuoden virheitä, ja niissä toistellaan käsityksiä, jotka on tiedetty virheellisiksi jo 50 vuotta sitten. Kuten taannoin sanoin Suomen kraatterit -blogin puolella, ei talous- tai urheilutoimituksilta tämmöisiä töppäyksiä katsottaisi läpi sormien. Ei pitäisi katsoa tiedetoimitustenkaan kohdalla.

Miten me planeettageologit ja kuuhullut olemme epäonnistuneet viestinnässämme niin pahasti, että edes fiksuja tiedetoimittajia ei ole saatu puolessa vuosisadassa ymmärtämään hyvin yksinkertaista Kuun törmäysaltaiden ja merien eroa? Samassa ajassa astrofyysikko- ja kosmologikollegamme ovat kuitenkin saaneet jokaisen vähänkään tähtitiedettä seuraavan toimittajan ja asiasta kiinnostuneen kansalaisen käsittämään huomattavasti vaikeammin ymmärrettävien kosmologisten kysymysten perusteet. Onko kyse vain siitä, että lähin naapurimme avaruudessa ei vaan kiinnostavuudessaan vedä vertoja käsityskykymme rajoja koettelevalle ja yleensä ne ylittävälle kosmologialle? Kun asia ei kiinnosta, ei faktoillakaan ole niin väliä.

Vai onko kyse kenties vain silkasta tietämättömyydestä? Esimerkiksi Suomessa ei planeettageologiaa ole enää vuosiin opetettu yliopistoissa, eikä alaa maailmallakaan järin laajalti harrasteta. Puhdas tietämättömyys ei siis ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto. Ja jos aihe ei kiinnosta, ei kai (vapaiden) toimittajien voi olettaa esimerkiksi lukevan kirjaa alan perusteista ennen kuin kirjoittaa aiheesta. Pahuksen noloa tuollainen 50 vuotta ajastaan jäljessä seilaaminen kuitenkin on. Harmi vain, ettei tiedetoimituksissa edes ymmärretä asiaa sen vertaa, että oltaisiin noloja.

P.S. 23.4.2018: Vastuunsa tuntevana mediana T+A yritti korjata tuon välittömästi, kun asiasta heille mainittiin. Olisivatpa muutkin tiedotusvälineet yhtä hanakoita korjaamaan virheensä. Sääli vain, että ensimmäinen korjausyritys ei ollut juurikaan alkuperäistä onnistuneempi: "Kuun Mare Orientalen törmäysallas väritettynä..." Ja tämä siitä huolimatta, että tarjosin käytettäväksi suoraan oikean sanamuodon. Katsotaan, josko se vielä osuisi kohdalleen...
P.P.S. Kyllähän se oikeinkin lopulta menee kun aikansa potkii: "Kuun Orientalen törmäysallas väritettynä..."

Orientalen renkaiden synty

Kuun geologia on suurimmaksi osaksi törmäysaltaiden geologiaa. Niukasti Kuun etäpuolella sijaitseva Orientale on nuorin ja suurin monirenkainen allas. Sitä onkin tutkittu erittäin hartaasti vuodesta 1962 alkaen, jolloin Bill Hartmann ja Gerard Kuiper klassikkoartikkelissaan oivalsivat altaiden olevan huomattavasti monimutkaisempia olioita kuin "pelkkiä" suuria kraattereita. Orientale kiinnostaa edelleen, ja suunnilleen kaikki Kuun pinnanmuotoihin perustuvaa tutkimusta tuon jälkeen tehneet ovat jossain vaiheessa sotkeutuneet Orientaleen ainakin jollain tavalla.

Orientalen allas Lunar Reconnaissance Orbiterin
kuvaamana. Sisärenkaan rajaama Mare  Orientale
täyttää vain altaan keskiosan. Sen itäpuolella sisem-
män ja ulomman Rookin renkaan välissä näkyy
tummana Lacus Veris, ja uloimpana Cordilleran
renkaan sisäpuolella puolestaan on Lacus Autumni.
Cordilleran renkaan ja samalla koko törmäysaltaan
läpimitta on noin 930 km.
Kuva: NASA / GSFC / ASU / LRO WAC.

Lokakuun lopulla Science-lehdessä ilmestyi kansikuvan kera parikin artikkelia Orientalesta. Jutuista toinen ylitti Suomessakin uutiskynnyksen,^* mutta lyhyessä lehdistötiedotteeseen perustuvassa uutisessa ei tietenkään voi juuri mitään kertoa. Kyseessä oli kuitenkin minun mielestäni ihan kohtalaisen kiinnostava kokonaisuus, joten kerrottakoon asiasta nyt hivenen enemmän.

Uutisten taustalla on NASAn huikean menestyksekäs, neljä vuotta sitten toimintansa lopettanut GRAIL-luotainkaksikko, joka mittasi Kuun painovoimakenttää ennennäkemättömällä tarkkuudella. GRAILin aineistoa on ehditty hyödyntää vasta hyvin pintapuolisesti, ja nyt julkaistut artikkelit ovat ensimmäiset, joissa käsitellään GRAILin loppuvaiheiden tuloksia. Orientalen merkittävyyden vuoksi luotainpari ohjattiin viime vaiheissaan lentämään Orientalen itäosan yli vain kahden kilometrin korkeudelta, joten viimeiset painovoimamittaukset ovat jopa GRAILin mittakaavassa huikaisevan tarkkoja. Painovoimamallin erotuskyky on 3–5 km, mikä toisen taivaankappaleen painovoimakenttää tutkittaessa on äärimmäisen hyvä suoritus.

Artikkeleista ensimmäinen on GRAILin päätutkijan Maria Zuberin ja laajan kollegajoukon kirjoittama. Se on eräässä mielessä hyvin perinteinen Sciencen artikkeli: milloin hyvänsä jokin avaruusluotain tekee jotain uutta ja ihmeellistä, kuten GRAIL lennon loppuvaiheessakin teki, siitä kirjoitetaan artikkeli Scienceen. Tuollaiset artikkelit eivät oikeastaan koskaan sano juuri mitään, mutta niitä on kuitenkin myöhemmin pakko siteerata, koska ne ovat ensimmäisiä. Käyttökelpoisemmat artikkelit tulevat sitten myöhemmin muissa lehdissä. Tästä lähtökohtaisesta kritiikistä huolimatta Zuberin porukka on tehnyt aivan erinomaista työtä, ja GRAILin tulokset ovat monessa mielessä mullistavia.

Zuberin artikkelin oleellisin tieto on uusi arvio Orientalen kaivautumiskraatterin läpimitasta, noin 320–460 km. Tämä sijoittaa sen reunan sisemmän Rookin renkaan (ks. kuva yllä) ja Mare Orientalea rajaavan sisärenkaan (jota Zuber ja kumppanit kutsuvat nimellä "inner depression") väliin. Vuosikymmenten saatossa kaikkia Orientalen päärenkaista, eli sisärengasta (D=320 km), sisempää Rookin rengasta (D=480 km), ulompaa Rookin rengasta (D=620 km) ja Cordilleran rengasta (D=930 km), sekä melkeinpä mitä tahansa 100 km:a suurempaa lukemaa on esitetty Orientalen kaivautumiskraatterin halkaisijaksi. 

Kaivautumiskraatteri on se tilapäinen kraatteri, jonka tilavuus juuri ennen sen luhistumista on suurimmillaan. Sen merkitys on siinä, että sen koko varsinaisesti määrittelee kaiken, mitä kraatterille myöhemmissä kraatteroitumisprosessin vaiheissa tulee tapahtumaan. Niinpä sen koon tunteminen olisi hyvin oleellista pyrittäessä ymmärtämään kraatterien ja altaiden syntyä. Ongelma piilee siinä, että se on ohimenevä ja myös idealisoitu ilmiö, eikä siitä lopullisen kraatterin pinnalla havaittavaan muotoon jää mitään todistetta. Tarkat painovoimatutkimukset kuitenkin mahdollistavat aiempaa tarkemmat arviot sen koosta, sillä painovoimakenttään se jättää jälkensä. Helppoa sen määrittäminen ei siltikään ole, mistä kielii myös Zuberin ja kumppanien arvion varsin suuri epävarmuus. Kokoarvioiden joukossa Zuberin ryhmän arvio menee pienehköön päähän, ja on esimerkiksi pienempi kuin kollegani Amanda Nahmin kanssa muutama vuosi sitten tehdyssä artikkelissa järkeilemäni 500–550 km (Rookin renkaiden välissä). Varmaa on, että vaikka 320–460 km on nyt ehkäpä varmimmalla pohjalla oleva kokoarvio, se ei tule olemaan viimeinen. Kun GRAIL-tutkimusryhmän ulkopuolisetkin tahot pääsevät nyt käsiksi kaikkein tarkimpaan painovoima-aineistoon, tulemme varmasti näkemään runsaasti mielenkiintoisia uusia kurkistuksia Kuun pinnanalaiseen maailmaan.

Jälkimmäinen Sciencen artikkeli onkin sitten paljon kiinnostavampi. Siinä Brandon Johnson kollegoineen yrittää GRAILin antamien pohjatietojen varassa simuloida Orientalen tärkeimpien renkaiden (Rookin renkaat ja Cordillera) syntyä. Tunnustan suoraan, että simulointi on lähtökohtaisesti itselleni hieman ongelmallinen ala, eikä vain kraatteritutkimuksessa. Valitettavan paljon nimittäin näkee simulaatioihin perustuvia tutkimuksia, joissa todellisen geologian tai ylipäätään havaintojen asettamat reunaehdot sivuutetaan täysin. Osa tämän uudenkaan artikkelin kirjoittajista, ykköskirjoittaja professori Johnson ja akateemikko Jay Melosh mukaan lukien, ei ole sitä syntiä aiemmin onnistunut välttämään. Tällä kertaa hommassa kuitenkin tuntuu enimmäkseen pysyneen järki mukana. 

Sciencen kanteen päässyt kaunis näkymä Orientalen törmäysaltaaseen. Kuvassa on yhdistetty NASAn Lunar Reconnaissance Orbiterin laserkorkeusmittarin ja JAXAn SELENE / Kaguyan stereokuva-aineistoihin perustuva digitaalinen korkeusmalli GRAILin värikoodattuun painovoiman ilma-anomaliaan. Punaiset alueet ovat positiivisia painovoimapoikkeamia, eli niillä on massaa keskimääräistä enemmän. Kuva: Ernie Wright / GSFC / NASA Scientific Visualization Studio.

Johnsonin ja kumppaneiden parhaassa simulaatiossa, jossa 64 km:n läpimittainen duniittiasteroidi törmää nopeudella 15 km/s 52 km paksuun kuoreen, kaivautumiskraatterin läpimitaksi saatiin noin 390 km. Zuberin asettamien rajojen sisällä siis pysyttiin. Simulaatio myös tuottaa kolme keskeisintä rengasta oikeille paikoilleen. Simulaation ennustamat ulompien renkaiden siirrokset läpäisevät koko kuorikerroksen yltäen Kuun vaippaan saakka. Ne ovat loivempia (50°–55°) kuin mitä topografiaan pohjautuvalla siirrosmallinnuksella yleensä arvioitiin, mutta lasketut siirtymät ovat näissä täysin erilaisissa lähestymistavoissa samaa muutaman kilometrin luokkaa, mikä tietenkin lisää luottamusta tulokseen tuntuvasti.  

Yksi omasta mielestäni kiinnostavimmista johtopäätöksistä on Johnsonin artikkelissa lähes piilotettu yhteen lyhyeen kappaleeseen. Osin tämä varmasti johtuu artikkelin kirjoittajajoukostakin, johon mahtuu ainakin kahden allaskoulukunnan edustajia. Johnsonin simulaatiossa sisempi Rookin rengas on romahtanut keskuskohouma, kuten sen olla pitääkin. Kuten jo edellä viittasin, ulompi Rookin rengas ja Cordilleran rengas sen sijaan ovat normaalisiirrosten synnyttämiä. Siirrokset syntyivät kaivautumiskraatterin romahtamisen aiheuttamana vaippa-aineksen virratessa kohti altaan keskustaa. Samalla vaippa veti mukanaan kuorikerrosta. Tämä johti kuoren venytykseen, ja sen myötä normaalisiirrosten syntyyn. Tämä syntymalli on täysin ns. rengastektonisen teorian mukainen. Itseäni tämä miellyttää, sillä olen aina pitänyt rengastektonista teoriaa selvästi eleganteimpana allasmallina, ja sillä on sekin pieni etu puolellaan, että se sopii yhteen havaintojen kanssa. Eräät muut syntymallit ovat maineikkaasta esittäjästään huolimatta vähintäänkin omituisia.

Ongelmattomana Johnsonin uutta simulaatiotutkimusta ei sen kiistattomista ansioista huolimatta tietenkään voida pitää. Pahin puute on, että simulaatio on laskennallisten pakotteiden sanelemana kaksiulotteinen. Kaksiulotteiset simulaatiot hyvin todennäköisesti yliarvioivat keskuskohouman koon, ja koska sisempi Rookin rengas syntyy keskuskohouman romahtamisesta, voisi näin simulaatiomaallikkona olettaa realistisemman kolmiulotteisen simulaation tuottavan huomattavasti pienemmän renkaan. Sikäli tulosten ja todellisuuden vastaavuudelta putoaisi pohja pois.

Simulaation kaksiulotteisuus myös automaattisesti tarkoittaa sitä, että törmäyksen oletetaan olleen pystysuora, vaikka luonnossa pystysuoria törmäyksiä ei ole, ja todennäköisen törmäyskulma on 45°. Törmäyksen vinous aiheuttaa runsaasti erittäin merkittäviä muutoksia kraatteroitumisprosessiin, ja pystysuoraan törmäykseen nähden 45°:n törmäyksen synnyttämän kaivautumiskraatterin tilavuus on vain kolme neljäsosaa. Jo lähtökohtaisesti siis tiedetään, että simulaatio ei vastaa todellista Orientalen altaan synnyttänyttä törmäystä.

Toinen ongelmakohta ovat simulaatioiden ytimessä vaikuttavat materiaalien tilanyhtälöt. Tilanyhtälöt ovat joukko fysikaalisia yhtälöitä, jotka kuvaavat aineen ominaisuuksia eri olosuhteissa. Kraatteroitumisprosessin äärimmäisissä olosuhteissa kiviaineksen tilanyhtälöt tunnetaan erittäin heikosti. Lisäksi artikkelissa käytetään Kuun kuoren kuvaamisessa graniitin tilanyhtälöä, sillä todellisuutta vastaavalle anortosiitille tilanyhtälöitä ei käytännössä tunneta juuri lainkaan. Saman ryhmän aiemmat tutkimukset ovat antaneet viitteitä, joiden mukaan altaiden kokoluokassa kuoren tilanyhtälöllä ei olisi mainittavaa merkitystä, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Ylipäätään tilanyhtälöiden heikko tuntemus on yksi kraatterimallinnuksen suurista ongelmakohdista, joista tosin simulaatiotutkimusten lehdistötiedotteissa ymmärrettävistä syistä ollaan hiljakseen.

Yksi asia, josta niin Zuber kuin Johnsonkin artikkeleissaan vaikenevat täysin, on hyvinkin oleellinen, jos Orientalea käytetään kaikkien altaiden arkkityyppinä, kuten hyvin usein tehdään. Paul Spudis puhui asiasta kirjassaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Orientale on nimittäin nuorin Kuun törmäysaltaista, ja nuori verrattuna myös muiden planeettojen altaisiin. Sen synnyttänyt törmäys tapahtui verrattain myöhään, jolloin Kuun lämpövuo oli jo huomattavasti alhaisempi ja kuori paksumpi kuin useimpien muiden altaiden syntyessä. Kuoren paksuus ja lämpötila ovat hyvin merkittäviä muuttujia altaiden synnyssä ja kehityksessä, ja Orientalen kohdalle ne siis eivät olleet samat tai välttämättä kovinkaan vertailukelpoiset muiden altaiden kanssa. Niinpä Orientalen altaan rakenteen tai simuloidun syntymekanismin ei suoraan voi olettaa kertovan, miten muut altaat syntyivät tai millaisilta ne nuoruudessaan näyttivät. Tämä kannattaa pitää mielessä tuleviakin Orientale-tutkimuksia lukiessa. Niitä odotellessa kannattaa kuitenkin lukaista niin Zuberin kuin Johnsoninkin artikkelit, sillä ne toimivat hyvänä johdantona erittäin laajaan Orientale-kirjallisuuteen perehdyttäessä.
--
^{*Kyllä, T+A:n uutisen aloitus "Kuun valoisan puolen laidalla" ärsytti todella pahasti, ja yritin saada toimittaja Riikosen korjaamaan tuon valheellisen väittämän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuo kertonee ongelman laajuudesta. Miten voisi edes toivoa, että Kuun valaistusolosuhteet olisivat millään lailla suuren yleisön tiedossa, kun asia ei Pohjoismaiden suurimman tähtitiedelehden verkkouutisten toimituksessakaan missään vaiheessa iske kenenkään silmään? Työmaata tälläkin saralla selvästi riittää...}

Kamala kartta Kuusta

Kuinka monta huippuluokan planeettakartografia ja muuta tutkijaa tarvitaan tuottamaan harvinaisen ruma topografinen kartta Kuusta? Yksitoista.

Suomessakin havaittiin paitsi harrastajien, myös kollega Korteniemen toimesta, että Yhdysvaltain geologisen tutkimuskeskuksen (USGS) astrogeologian yksikkö julkaisi taannoin uudet Lunar Reconnaissance Orbiterin laajakuva- ja lasertopografia-aineistoihin perustuvat pohjakartat Kuusta. USGS tuottaa kaikkien kuuhullujen ja muiden planetaarisista asioista pitävien iloksi erinomaisia karttoja ja ohjelmistoja, ja ne ovat vapaasti kaikkien saatavilla. Laatu on lähes aina parasta mitä Maapallolta löytyy, vaikkakaan ei aina ihan täydellistä. Ja sitten välillä tulee tällaisia omituisuuksia.

Minä pidän kartoista. Käytän erilaisia karttoja jatkuvasti, etenkin geologisia ja topografisia karttoja. Oikein vanhat kartat ovat taideteoksia, mutta se on tietenkin asia erikseen. Uudempiakin karttoja ihailen usein ihan vain huvikseni, sillä niistä aina oppii jotain uutta. Tätä USGS:n uusinta topografista karttaa Kuusta minun on kuitenkin hyvin vaikea edes katsoa. Etäisesti muistelen, että olisin joskus jossain kartassa nähnyt vastaavan, aivan kammottavan ja epäintuitiivisen sini–valko–mustan korkeusskaalan, mutta tyypillistä se ei onneksi ole. Mare-tasangoilla sinisävyt vielä toimivat ihan kohtalaisesti, vaikkakaan erotuskykyä ei sävyjen vähäisyyden vuoksi juuri ole. Heti kun siirrytään ylängöille, iskee puistatus. Ylängöt ovat valkoharmaata mössöä sinisin häivähdyksin, ja korkeimmat kohdat ovat mustia. Jestas sentään… Miksei Kuun kohdalla voitu käyttää esimerkiksi samaa violetista ruskeaan ja valkoiseen yltävää perinteistä väriskaalaa kuin vaikkapa erittäin kauniissa ja informatiivisessa Marsin kartassa? 

Nectariksen törmäysallas USGS:n uuden topografisen kartan mukaan. Esimerkiksi altaan lounaisen reunan muodostava Rupes Altai erottuu toki ihan kohtalaisesti, mutta kyllähän tämä kaiken kaikkiaan on kamalan ruma kartta.

Tämä uusi topografinen kartta on tietenkin kartografiselta kannalta tarkastellen paras ja tarkin kartta, joka Kuusta on saatavissa. Mutta tarvitsenko sitä tutkimuksen tekemiseen? En. Tarvitsenko sitä havaitsemiseen tai muuhun harrastushenkiseen toimintaan? En. Aionko tulostaa sen ja laittaa seinääni koristamaan? En taatusti. Nimistöä karttaan ei ole juuri laitettu, joten sen avulla ei voi myöskään löytää mitään tiettyä kohdetta Kuusta. Minun on siis hyvin vaikea kuvitella, että tätä karttaa juuri kukaan tulisi käyttämään, ei nyt jaettavana PDF-tiedostona tai ilmeisesti joskus tulevaisuudessa ilmestyvässä paperimuodossakaan. Kartan pohjana oleva mittausaineisto on sitten tietenkin asia erikseen. Lisäksi tämän topografisen kartan kanssa samassa paketissa ilmestynyt WAC-kuviin perustuva kartta on myös huomattavasti käyttökelpoisempi, ja ennen kaikkea nätimpi. Mutta jos kaunista topografista karttaa Kuusta haluaa katsella, kannattaa ladata vaikkapa Maurice Collinsin lähipuolen kartta. Tätä USGS:n uutukaista tekelettä kannattaa välttää viimeiseen asti, ellei tosiaan jotenkin ihmeesti keksi jonkinlaista todellista käyttöä sille.

Arvio:

Trent M. Hare, Rosalyn K. Hayward, Jennifer S. Blue, Brent A. Archinal, Mark S. Robinson, Emerson J. Speyerer, Robert V. Wagner, David E. Smith, Maria T. Zuber, Gregory A. Neumann, and Erwan Mazarico, 2015. Topographic Map of the Moon. USGS.

P.S. 19.5.2015: Kauneus on tunnetusti katsojan silmässä. Kovasti arvostamani Bad Astronomer Phil Plait kutsuu tuoreessa blogimainoksessaan karttaa uskomattoman kauniiksi, ja uhkaa vieläpä vertailla sitä (tai luultavasti lähinnä valokuvaversiota kartasta, eikä minun käsittelemääni topografista karttaa) kaukoputkensa tarjoamaan näkymään. No, voi kai sen niinkin tehdä, jos ei parempia kartoja jostain syystä halua käyttää... Plaitilla syyllistyy myös pahanlaiseen harhaanjohtamiseen. Lähinnä astrofyysikko kun taustaltaan on, ei sinänsä ole ihme, että hän rinnastaa Orientalen törmäysaltaan sen keskusosia täyttävään Mare Orientaleen. Se on valitettavan yleinen ja erittäin vakava moka, jonka useimmiten tekevät hyvää tarkoittavat astrofyysikot tai ylipäätään muut kuin Kuun geologiaa tutkivat. Orientalen tapauksessa virhe vaan on äärimmäisen selvä, koska yhdellä vilkaisulla käy ilmeiseksi, että kyseessä on kaksi täysin eri asiaa, jotka myös syntyivät luultavimmin satojen miljoonien vuosien aikaerolla. Ero altaan ja maren välillä näkyy selvästi myös tuossa yllä olevassa Nectariksen altaan kuvassa – mare-basaltit täyttävät vain altaan keskiosan.