Franciscus Assisilaisen vuoret

Italia on muutakin kuin toinen toistaan koomisempia korruptoituneita poliitikkoja, tai puolustuksen ja hiusgeelin varaan rakentuvaa jalkapalloa. Italia on nimittäin geologisesti kiehtova ja kummallinen, ja tieteellisen geologian voi perustellusti väittää syntyneen juuri Italiassa. Tästä on lähinnä kiittäminen muuatta tanskalaista geologia nimeltä Niels Stensen (1638–1686), joka tunnetaan paremmin nimellä Nicolaus Steno. Steno, joka oli myös anatomian professori, lääkäri, myöhemmin piispa, ja nyttemmin matkalla pyhimykseksi, vietti 1660-luvulla runsaasti aikaa Toscanan kauniilla kukkuloilla. Näillä retkillään hän keksi Stenon laeiksi kutsutut kivien kerrostumisjärjestystä ja -olosuhteita tutkivan stratigrafian perusperiaatteet, jotka mahdollistavat kivien suhteellisen iänmäärityksen.

Samoilla Toscanan kukkuloilla ja muualla Apenniineilla ovat vuosisatojen saatossa vaeltaneet monet muutkin geologit. Näihin kuuluu myös Berkeleyn geologian professori Walter Alvarez, joka muutama vuosi sitten kirjoitti edeltäjistään ja Apenniinien geologiasta kirjan The Mountains of Saint Francis. Kirjalle nimen antaneella Franciscus Assisilaisella ei geologian kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, Alvarez vaan sattui pitämään köyhyyden nimiin vannoneen pappismiehen kunniaksi rakennetusta ökykirkosta ja siihen käytetyistä kivistä. Kirjassa kulkeekin alusta loppuun myös henkilökohtainen tarina Alvarezin yhdessä vaimonsa kanssa Italiaan etenkin 70-luvulla tekemistä matkoista.  

Geologia ei ole niitä kaikkein helpoimpia eikä myöskään mediaseksikkäimpiä tieteenaloja popularisoitavaksi. Alvarezin kirja on erittäin hyvä yritys tehdä hankalia asioita ymmärrettävämmiksi, ja monessa kohdassa Alvarez myös onnistuu mainiosti. Kirjassa on myös paljon kiehtovia niin uudempaan kuin vanhempaankin tieteenhistoriaan liittyviä tarinoita, joita ei geologian oppikirjoista tapaa. Esimerkiksi Välimeren kuivuminen kuutisen miljoonaa vuotta sitten on tuttu juttu, mutta itselleni oli uutta se, että tapahtuman ymmärtämisessä auttoi huomattavasti neuvostoliittolaisten johdolla tehty Assuanin padon rakentaminen Niiliin 1960-luvulla. Geologi I. S. Chumankov (en lähde arvailemaan, mikä olisi oikea suomalainen translitterointi) oli havainnut Assuanin kairaustuloksista, että Niilin alla on hienojen mereen kerrostuneiden sedimenttien täyttämä syvä kanjoni, jossa geologisesti ei ollut mitään järkeä. Niilin ei olisi pitänyt pystyä sellaista uurtamaan, koska kanjoni oli paljon syvemmällä kuin missä Välimeren pinnan voitiin järkevästi olettaa muinoin olleen. William Ryanin, Kenneth Hsün ja Maria Bianca Citan villi ajatus kuivuneesta Välimerestä sopi kuitenkin täydellisesti yhteen Niilin kanjonin kanssa: Kokonaan tai lähes kokonaan kadonnut meri mahdollistaa kanjonin syvän eroosion, ja Välimeren täyttyminen uudelleen puolestaan selittää syvällä nykyisessä sisämaassa Niilin kanjonin pohjalle kertyneet merisedimentit.

Ilmeisin ihmetyksen aihe Italian geologiassa on, että Apenniinit ovat siellä missä ne nyt sattuvat olemaan, ja ovat esimerkiksi Alpeista poiketen lähinnä luoteis–kaakko-suuntaisia. Alueen tektoniikka on erittäin monimutkaista ja edelleen kohtalaisen huonosti ymmärrettyä, mutta jutun pääjuju on siinä, että toisin kuin voisi äkkiseltään ajatella, ei Apenniineilla ole kovinkaan paljon välitöntä tekemistä suurten Afrikan ja Euraasian mannerlaattojen törmäämisen kanssa. Tärkeämpiä ovat Calabrian ja Korsikan–Sardinian mikrolaattojen törmäilyt Adrian mikrolaatan kanssa.    

Apenniineja jossain melko lähellä Coldigiocoa ja Gubbiota, kuvattuna toukokuussa 2002 vuorenhuipulta, jonka nimeä en enää muista. Nätti paikka joka tapauksessa. Kuva: T. Öhman

The Mountains of Saint Francis ei ole ollenkaan huono kirja, vaan jopa hyväksikin sitä voisi kehua. Ei se kuitenkaan ole likikään yhtä mainio kuin Alvarezin edellinen kirja, T. Rex and the Crater of Doom, jossa hän seikkaperäisesti mutta kiinnostavasti kävi läpi vaiheet, jotka johtivat aluksi erittäin kiistanalaiseen, mutta nyttemmin yleisesti hyväksyttyyn Walter Alvarezin yhdessä isänsä, Nobel-fyysikko Luis Alvarezin kanssa kehittämään teoriaan siitä, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon Maahan törmänneen kymmenkilometrisen asteroidin vuoksi. Tämän K/T-rajakerroksen ja sen merkityksen Alvarez kuittaa tässä jälkimmäisessä kirjassaan hyvin lyhykäisesti. Tämä oli odotettavissakin, mutta hiukan olin pettynyt siihen, ettei kirjassa mainittu lainkaan eoseeni/oligoseeni-kausien rajaa, josta löytyy niin Popigain kuin Chesepeake Bayn törmäyskraatterien heittelettä ja jonka tyyppikerrostumat sijaitsevat Massignanossa kohtalaisen lähellä Gubbion kuuluisia K/T-kerroksia. Samoin Alvarez jättää kokonaan käsittelemättä juuri tällä samalla Umbria–Marchen altaan alueella olevat huikeat liitukautiset kerrostumat, joissa näkyvät kauniisti Maan akselin kaltevuuden ja kiertoradan muutosten aiheuttamat Milankovitchin jaksot. Nämä nyt tietysti ovat vain henkilökohtaisia mieltymyksiä, ja esimerkiksi vaikkapa turbidiiteista innostunut lukija saanee kirjasta enemmän irti kuin tällainen planetaarikko. Isompi ongelma kirjassa on, että Alvarezin amerikkalaisia tv-dokumentteja muistuttava toistava ja lässyttävä tyyli tuppaa paikoitellen ylittämään ärsytyskynnyksen. Ja sen verran pahasti olen geologisiin kaavoihin kangistunut, että kirjan geologisen tarinan eteneminen nykyajasta  ja antiikin Roomasta geologiseen menneisyyteen eikä toisin päin tuntuu turhan hankalalta. Hyvästä hakemistostaan kirja ansaitsee kehut, ja lyhyehkö sanasto auttaa varsin hyvin kirjan geologisen termistön ymmärtämisessä.

Arvio:






Walter Alvarez: The Mountains of Saint Francis – Discovering the Geologic Events That Shaped Our Earth. W. W. Norton & Company, 2009, 304 s.