Suomalaiset Kuussa, osa 2: Väisälä

Yrjö Väisälä 1950-luvun alussa.
Kuva: Museovirasto / Wikipedia.

Jos Gyldén oli niin kraatterina kuin henkilönäkin ehkä hieman tuntemattomampi, samaa ei voi sanoa Suomalaiset Kuussa -projektin tämänkertaisesta esittelykohteesta. Yrjö Väisälä (1891–1971; vuoteen 1906 asti Veisell) lienee Suomen maineikkain tähtitieteilijä, ja samalla merkittävä geodeetti. Hän oli Väisälän poikkeuksellisen lahjakkaan veljestrion keskimmäinen. Hän muun muassa löysi vuosina 1935–1944 peräti 128 asteroidia ja kolme komeettaa.

Väisälä oli paitsi havaitsija, myös optiikan suunnittelija ja rakentaja. Useilla suomalaisilla tähtiharrastajien yhdistyksillä on edelleen käytössään Väisälän rakentamia linssikaukoputkia. Jos hän olisi tullut julkaisseeksi suunnitelmansa uudenlaisen laajan mutta enimmäkseen virheettömän kuvakentän omaavan kaukoputken optisista periaatteista, Väisälän nimi olisi edelleen kaikkien tähtitieteen harrastajien huulilla. Valitettavasti hän jätti suunnitelmansa muistikirjansa kätköihin, kun taas virolainen Bernhard Schmidt julkaisi omansa. Niinpä meillä on Schmidt-kamerat ja Schmidt-Cassegrain-teleskoopit Väisälä-kameroiden ja -teleskooppien sijasta.

Niin kraatterina kuin luonnollisesti Kuun pinnanmuodon nimenäkin kahdeksankilometrinen Väisälä on melko uusi tulokas Kuussa. Edelleenkin valitettavasti silloin tällöin törmää karttoihin ja artikkeleihin, joissa Väisälä kulkee vanhalla nimellään Aristarchus A. Väisälänä se on kuitenkin tunnettu vuodesta 1971 alkaen. Itse kraatteri on iältään kopernikaaninen, joten se on säilyttänyt maljamaisen muotonsa hyvin kauniisti, vaikka Väisälän eteläpuolella sijaitsevan vielä nuoremman Aristarchuksen heittele hieman sen reunoja onkin muokannut. Ero vanhaan ja kärsineeseen Gyldéniin on kuitenkin melkoinen.

Väisälä, Aristarchus, Aristarchus B, Aristarchus Z, osa Rimae Aristarchuksen
laavauomista, ja aivan vasemmassa  alareunassa osa Kobran päästä ja Schröterin
laaksosta. Huomaa heti Väisälän itäpuolella oleva vulkaaninen kraatteri, josta
lähtee laavauoma. Osa LRO WAC -kuvasta M117807044ME Mercator-
projektiossa. Alkuperäisen kuvan erotuskyky 58 m / pikseli.
Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.

Väisälä on havaitsijan kannalta sikäli mukavassa paikassa, että Aristarchuksen ylängöllä sijaitsevana kraatterina sen näkee havaitessaan eräitä Kuun unohtumattomimpia maisemia. Itse Aristarchus on Kuun kirkkain suuri kraatteri. Vanhassa Kuun pinnanmuotojen kirkkausjärjestelmässä Aristarchuksen keskuskohoumaa (kirkkausarvo 10) ja sisäosia (kirkkausarvo 9,5) pidettiin kaikkein kirkkaimpien kohteiden mittatikkuina. Heti Aristarchuksen luoteispuolella on Kobran pää ja Kuun suurin laavauoma Schröterin laakso. Pienempiä laavauomia (eli Rimae Aristarchus) alueella on vaikka kuinka paljon, kuten viereisestä Lunar Reconnaissance Orbiter -luotaimen laajakulmakuvastakin näkee. Yksi sellainen lähtee Väisälän itäpuolella olevasta nimettömästä vulkaanisesta kraatterista.

Väisälä on siis päässyt erittäin hyvään seuraan. Kokoakin kraatterilla on sen verran, että varsin pienelläkin putkella sen näkee melko helposti, jos vain keli ja valaistusolosuhteet sallivat. Voisin siis veikata, että Väisälä on ylivoimaisesti havaituin suomalaiskraatteri. Itsekin sitä taas viime viikolla parina iltana katselin. Harjavallassa havaitsijakollega Jari Kuula oli 10.12. havaitsemassa Väisälää vähän toista tuntia minun jälkeeni, ja teki näkemästään erinomaisen piirroshavainnon.

Hieman Gyldénin tapaan Väisälä on – nuoruudestaan huolimatta – ehkä kraatterina hieman tavanomainen. Sen lähiympäristön kiehtovuus tekee siitä kuitenkin ehdottomasti havaitsemisen arvoisen kohteen. Ja onhan Suomen tähtitieteen kovimman tekijämiehen kunniaksi nimetty kraatteri sellainen, jota jokaisen Kuusta kiinnostuneen pitäisi aina silloin tällöin muistaa ihastella.

Aristarchuksen heittele on hieman muokannut Väisälän reunaa. Sekundäärikraatterien klassisen kauniit "kalanruotokuviot" osoittavat kohti isäntäkraatteria, eli tässä tapauksessa kohti etelää ja Aristarchusta. Osa LRO NAC -kuvasta M1188663437LE Mercator-projektiossa. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / T. Öhman.

---
Päivän huushollauskommentteina todettakoon, että sivuilla uutuutena on LRO:n twiittilista ja LROCin ja Science Dailyn RSS-syötteet (juu, olihan ne toki aiemmin linkkeinä, mutta näin täällä on jotain eloa silloinkin kun minä en itse tee mitään, eli usein). Kokeeksi on mukana myös Moon Todayn twiittilista, mutta jos se testikäytössä paljastuu ihan säläksi, se häipyy tuosta kyllä pian. Tunnisteluettelon heivasin mäkeen, sillä se oli ruma ja turha.

Itselleni hyödyllisin uudistus on Ursan Taivaanvahti -havaintopalvelusta koottu tuoreimpien kuuhavaintojen luettelo järjestettynä havaintoajan (ei siis ilmoitusajan) mukaan. Olen aika tykästynyt siihen. Sen ääkköset eivät itselläni toimi, mutta toisilla tuntuvat pelaavan, enkä ole tarpeeksi nörtti saadakseni sitä korjattua. Niinpä se saa olla tuommoisena, ei haittaa minua.

Loppuun vielä mainostettakoon, että Avaruus.fi -foorumilla pääsee vuoden loppuun asti äänestämään talvikauden havaintokohteesta. Äänestysvaihtoehtoina ovat Bullialdus, Clavius ja Rupes Altai. Siitä vaan itse kukanenkin äänestämään suosikkiaan!

---

P.S. 21.3.2018: Tuli Suomalaiset Kuussa -artikkelia varten etsiskeltyä NASAn kuvia suomalaisista, eivätkä ne kaikki kuitenkaan juttuun mahtuneet, joten lisäillään sitten tänne blogiin, jotta pääsevat sopivassa yhteydessä esille.

Vasemmassa alakulmassa sijaitseva Väisälä Apollo 15-lennolla kuvattuna. Suurista kraattereista vasemmanpuoleinen on Aristarchus, sen oikealla puolella Herorodotus. Kuun suurin laavauoma Schröterin laakso hallitsee kuvaa. Kuva: NASA / LPI / AS15-M-2611.

InOMN 2014 Korkalovaarassa, ja suositusten laaduntarkistus

Tahtoo kaikenlaisia puolivalmiita tekstinpätkiä jäädä kovalevylle lojumaan, joten viimeistelläänpä tässä nyt edes yksi valmiiksi asti, vaikka tämä ei enää järin ajankohtainen olekaan. Vaan Kuun kauneushan sinänsä on ajatonta.

- - -

Maailmalla, joskaan ei tiettävästi Suomessa ainakaan virallisesti, vietettiin syyskuun kuudentena International Observe the Moon Night (InOMN) -tapahtumaa. Nimensä mukaisesti tapahtuman tarkoituksena on samana iltana havaita Kuuta ympäri maailmaa, järjestää yleisötapahtumia, ja ylipäätään levittää ilosanomaa Kuusta ja sen havaitsemisesta. Hieno idea, ja kaikesta päätellen – paikallisista järjestäjistä toki riippuen – yleensä erittäin hauska tapahtuma. Harmi, ettei se Suomessa ole saanut aikaiseksi minkäänlaista innostusta. Saapa nähdä, miten ensi vuoden InOMNissa 19.9.2015 käy.

Rovaniemellä sää osittain suosi InOMNia. Koska tapahtumaa tuli Ursan Zeniitti-lehdessä etukäteen mainostettua ja annettua havaintovinkkejä, ja toisaalta koska nuo vinkit perustuivat vain Virtual Moon Atlakseen (VMA) eikä sen tarkempiin kolongitudin laskemisiin, eikä VMA:n terminaattori tunnetusti välttämättä ole täsmälleen kohdallaan, on ehkä laaduntarkkailun nimissä hyvä käydä läpi, kuinka oikeassa tai pielessä havaintosuositukset olivat.

Havaintopaikkanani toimi parveke, mistä muutenkin heikohko seeing kärsi vielä lisää, ja havainnot tuli tehtyä ohuen cirrostratus-harson läpi. Havaintolaitteena taas oli liioittelematta legendaarinen, paljon syystä ja myöskin syyttä parjattu, mutta optiikaltaan aikoinaan ihan kelvollinen noin 30 vuotta vanha RET-45 (D=114 mm, f=900 mm) pikkustandardin mukaisilla ortoskooppisilla okulaareilla (f=6 ja 9 mm) varustettuna.

Mons Rümker

Kuun ehkäpä selväpiirteisin tulivuori jäi hieman liiaksi yön puolelle. Se kyllä näkyi muhkurana terminaattorilla, mutta olisi ollut parhaimmillaan todennäköisesti vasta aamulla. Satunnaisella havaitsijalle tämä olisi luultavasti jäänyt melkoiseksi mysteeriksi.

Aristarchuksen ylänkö

Tämä ei petä oikeastaan missään valaistusolosuhteissa, joten hieman terminaattorilta päivän puolelle ehtiminen ei haitannut lainkaan. Schröterin laakso on aina kaunis kunhan valaistus on vaan vähänkin vino, ja Väisäläkin näkyi huonosta seeingistä huolimatta mainiosti. Samoin ylängön koostumuksesta kielivä poikkeava väri erottui hyvinkin selvästi.

Kuu VMA:n mukaan 6.9.2014 klo 21.00 ja kuvattuna (Kowa TSN-821 (D=82 mm) ja Canon Ixus 70 -digipokkari) Rovaniemen Korkalovaarassa klo 23.35. Kuva: T. Öhman

Mariuksen kukkulat

Noinkin pienellä putkella ja huonossa kelissä Mariuksen tulivuoret olivat yllättävänkin selviä. Eihän tulivuorista toki yksityiskohtia erottunut, mutta pinnan röpelöisyys oli hyvinkin ilmeistä. Ero tasaisiin mare-alueisiin oli kiistaton.

Reiner gamma

Kuun kuuluisin kiehkura eli swirl oli terminaattorilla kuten pitikin, ja siten kaikkea muuta kuin ideaalisessa paikassa näkymisen kannalta, tallaiset kirkkauseroihin perustuvat kohteet kun ovat parhaimmillaan valon tullessa kohtisuorempaan. Se kuitenkin näkyi kuten pitikin, mutta suurelle yleisölle tuota toki kannattaa näyttää lähempänä täydenkuun aikaa.

Rimae Sirsalis

Tämä Kuun pisin graben oli, kuten odottaa sopikin, etenkin kelin ja osin myös putken pienuuden vuoksi mainostamistani kohteista ainokaisena itselleni saavuttamattomissa. Aiemman kokemuksen perusteella kuitenkin oletettavasti parikymmensenttisellä kelpo kohde.

Schillerin–Zucchiuksen allas

Yleensä turhan vähälle huomiolle jäävä Schiller–Zucchius oli jälleen kerran upea ilmestys altaan molempien renkaiden näkyessä mainiosti. Kiehtova kohde ainakin omasta mielestäni.

Yhteenvetona ja jonkinmoista objektiivisuutta hakien väittäisin, että Kuusta vähänkään enemmän kiinnostuneen kannalta suositusten osuminen kohdalleen oli kohtalaisen hyvä. Lähinnä vain Mons Rümkerin kohdalla VMA:n terminaattori antoi hieman turhan positiivisen kuvan tilanteesta. Suuren yleisön kannalta valittu Kuun vaihe oli melkoisen epäkiitollinen, joten perinteisesti kiinnostavimmat kohteet olivat varsin huonosti näkyvissä. Ensi vuonna InOMNin aikaan Kuu on vähän vajaa puolikas, joten valinnanvaraa mielenkiintoisista ja näyttävistä kohteista on huomattavasti enemmän.

Kotka sai nimikkokraatterin Marsista

Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin (IAU) planetaaristen nimien työryhmä hyväksyi 15.9.2014 erään Marsin törmäyskraatterin nimeksi Kotka. Kotkan kraatteri sijaitsee Marsin pohjoisilla alangoilla kohdassa 19,25°N 169,88°E, ja on läpimitaltaan 39,45 km. Jos siis kraatterin keskuskohouma olisi Kotkan kirkon kohdalla, olisi sen itäinen reuna hieman Haminan keskustan itäpuolella ja läntinen reuna lähes Pyhtäällä. Pohjoisessa kraatteri ulottuisi Rapakivenjärvelle Anjalan eteläpuolella.

NASAn Mars Odyssey-luotaimen THEMIS-infrapunakameran kuvamosaiikki Kotkasta. Törmäyksen kraatterista ulos viskaama heittele levisi vetisenä piparkakkumaisena vyörynä etenkin Kotkan pohjois- ja länsipuolisille tasangoille. Kuva: NASA/ASU/USGS/T. Öhman

Kotka sijaitsee hyvin nuorella (myöhäisamatsonisella) tuliperäisellä tasangolla matalan Tartarus-vuoriston kupeella, Elysiumin jättimäisen tulivuoren itäpuolella. Kotka on keskikokoiseksi marsilaiseksi kraatteriksi varsin nuori ja hyvin säilynyt, vaikkakaan sen todellista ikää ei tiedetä. Luultavimmin Kotka kuitenkin syntyi viimeisen muutaman sadan miljoonan vuoden aikana. Kraatteria ympäröivä piparkakkumainen heittelekenttä kielii siitä, että marsperässä oli tuolloin vettä. Vesi oli todennäköisimmin routana, joka esiintyi mahdollisesti useampana kerroksena. 

Pinnanläheisten kivilajien kerroksellisuudesta kertoo etenkin Kotkan läntisellä sisäreunalla hyvin näkyvä "ylimääräinen" reunan suuntainen harjanne. Tämä on ns. peripheral peak ring (PPR), joka olisi muuten hyvä nimitys, ellei se olisi niin harhaanjohtava. PPR:n synnyllä ei nimittäin ole mitään tekemistä kraatterin keskuskohouman tai -renkaan kanssa, vaan kyseessä on kerroksellisessa kohdemateriaalissa – tyypillisesti juuri laavatasangoilla – syntyvä reunan romahdusrakenne. PPR kuitenkin poikkeaa merkittävästi tavallisista kraatterien reunaterasseista, sillä PPR:ssä liike on huomattavassa määrin horisontaalista, kun kaikenlaisissa kohdemateriaaleissa syntyvissä terasseissa pystysuuntaisen liikkeen osuus on suurempi. Kotka on siis geologisessa mielessä erittäin kiinnostava ja antoisa kraatteri!

Kotkan kraatteri (paikka merkitty tähdellä, jonka koko ei viittaa kraatterin kokoon) sijaitsee Marsin pohjoisella alangolla, Elysiumin tulivuoresta itään. Kuvassa matalat alueet näkyvät sinisinä ja korkeimmat punaruskeina ja valkeina. Kuva: NASA/MOLA/T. Öhman

Kotka liittyi harvalukuiseen joukkoon, sillä suomalaisnimistä Marsiin on päässyt aiemmin vain Porvoo (hyväksytty vuonna 1976), Virrat (1982) ja Koillisväylän läpi ensimmäisenä purjehtineen tuhattaituri Adolf Erik Nordenskiöldin mukaan nimetty Nordenskiöld (1982). Näistä kaksi viimeksi mainittua tosin ovat amerikkalaisen käsityksen mukaan ruotsalaisia! Marsin suomalaiskraattereista Kotka ei ole suurin, mutta nuoruutensa ansiosta selvästi kaunein ja, kuten jo edellä tuli todettua, monessa mielessä kiinnostavin. 

Jo entuudestaan Kotkalla oli taivaallisena kaimanaan Yrjö Väisälän vuonna 1938 Turussa löytämä pikkuplaneetta, joka kiertää Aurinkoa Marsin ja Jupiterin välisellä asteroidivyöhykkeellä, samoin kuin Porvoo ja Nordenskiöldkin. Avaruuden suomalaisnimien tilastoykköseksi Kotkalla ja muilla marsilaisilla on kuitenkin vielä matkaa, sillä Yrjö Väisälällä on nimissään kraatteri Kuussa, pikkuplaneetta, ja kolme ja puoli komeettaa, joista komeetta Väisälä on tulossa tänä syksynä yksitoistavuotisen kiertonsa Aurinkoa lähimpänä olevaan pisteeseen. Mars lähestyy Aurinkoa myös, mutta näkyy tänä syksynä erittäin huonosti, sillä se on loppuvuodesta hyvin matalalla iltataivaalla. Kotkan uutukaista nimikkokraatteria ei tietenkään Kotkasta tai muualtakaan Maapallolta voi havaita, mutta ainakin jos minä olisin kotkalainen, katselisin Marsia tänä syksynä hieman tavallistakin suuremmalla mielenkiinnolla.

Se kolmas uusi kartasto

Kuten aiemmin tuli todettua, hyvistä kuukartastoista ei tällä hetkellä ole pulaa. Kartastoista 21^st Century Atlas of the Moon ja The Cambridge Photographic Moon Atlas, samoin kuin karttaohjelmisto Virtual Moon Atlas tuli jo arvioitua aiemmin. Nyt on vuorossa kolmas uusi kartasto, Ben Busseyn ja Paul Spudiksen täysin uudistettu painos erinomaisesta The Clementine Atlas of the Moonista.

Sanotaan tärkein heti tähän aluksi: Clementine Atlas on paras kartasto, minkä minä olen Kuusta koskaan nähnyt julkaistun. Ylivoimaisesti. Tässä kuitenkin kannattaa pistää paino sanalle kartasto. Se ei ole pieni kätevä kartta, jonka voi helposti napata mukaansa kaukoputken ääreen, ja jossa sitä on helppo ja mukava käyttää. Siihen tarkoitukseen löytyy sopivampia teoksia, etenkin 21^st Century Atlas. Clementine Atlas on se kartasto, jota käytetään ennen ja jälkeen havaintojen, samoin kuin ihan milloin tahansa, kun haluaa perehtyä Kuun kiehtovaan maailmaan.

Vuonna 1994 Kuuta tutkinut Clementine oli alun perin Yhdysvaltain puolustusministeriön alainen teknologiakokeilu, johon NASAn tieteellinen osuus tuli mukaan vähän jälkijunassa. Tavallaan hyvä niin, sillä sen ansiosta hanke oli erittäin halpa, ja toteutettiin nopeasti. Ongelmiakin oli, muun muassa kuvaavan spektrometrin (suomeksi kameran) suodatinten kalibroinnissa, eikä Clementine ohjelmistovirheen vuoksi koskaan päässyt suorittamaan jatkotehtäväänsä, asteroidi 1620 Geographoksen lähiohitusta. Näistä vastoinkäymisistä huolimatta Clementine oli erittäin menestyksekäs lento, jonka aineistoa käytetään jatkuvasti edelleen.

Clementinen päätarkoitus oli Kuun pinnan spektroskooppinen kartoitus eri aallonpituuksilla ultravioletista kaukoinfrapunaan asti. Lisäksi mukana oli mm. laserkorkeusmittari. Lennon päätarkoituksesta johtuen sen kiertorata valittiin siten, että kuvat saatiin otettua lähellä paikallista keskipäivää. Tämän vuoksi kuvissa ei ole juurikaan varjoja, paitsi lähempänä napa-alueita, joille auringonvalo lankeaa aina viistosti. Näin ollen Clementine-kuvista eivät Kuun pinnanmuodot juurikaan erotu, mutta sen sijaan kirkkauserot sitäkin paremmin. Vaikutelma on siis sama kuin katselisi Kuuta kaukoputkella täydenkuun aikaan.

Jo Clementine Atlaksen ensimmäisessä painoksessa Bussey ja Spudis ratkaisivat pinnanmuotojen huonon erottumisen Clementine-kuvissa käyttämällä apuna toista, topografista reliefikarttaa (Mitähän ”shaded relief” mahtaisi olla sujuvaksi suomeksi?). Nyt tuo vanha, USGS:n korkeusmalliin perustunut kartta on korvattu Lunar Reconnaissance Orbiterin Wide Angle Cameran stereokorkeusmalliin yhdistettynä saman luotaimen Lunar Orbiter Laser Altimeter-mittauksiin napa-alueilta. Käytössä on näin ollen paras ja uusin koko Kuun kattava korkeusmalli, joka takaa yhtenäisen ja laadukkaan aineiston. Kartasto sisältää siis kaksi erilaista, kahden eri luotaimen tuottamaa näkymää Kuun pintaan, vaikka sitä vain Clementinen nimellä markkinoidaankin.

Käytännössä kartasto esittää koko Kuun pinnan 144:llä suurella karttalehdellä, kukin omalla aukeamallaan. Aukeamalla aina vasemmalla on Clementine-kuva ja oikealla korkeusmalli, jonka yhteyteen on lisätty erittäin kattava – käytännössä täydellinen – virallinen nimistö. Lehtijako noudattaa perinteistä 1960-luvulla luotua Lunar Aeronautical Charts -jakoa, jossa mittakaava on 1:1 000 000. Clementine-kuvissa tämä ei ole ongelma, mutta varsinkin lähempänä napoja reliefikartta paikoitellen hieman pikselöityy. Tämä on kuitenkin erittäin minimaalinen kiusa.

Hieman suurempi mielipaha sen sijaan aiheutuu siitä, että vaikka tekijät sanovat korjanneensa ensimmäisen painoksen runsaita paino- ja muita virheitä ja ovat osin näin myös tehneet, hyvin helppojakin tapauksia on silti jäänyt korjaamatta, puhumattakaan vähäisemmistä. Esimerkiksi Ptolemaeuksen pohjoispuolella kartassa lukee Glyden, vaikka siellä toki pitäisi suomalaisten ja osin ruotsalaistenkin iloksi lukea Gyldén. Erittäin kovasti taas kismittää se, että Aristarchus A on kartassa saanut pitää vanhan nimensä, vaikka se on jo vuodesta 1973 tunnettu nimellä Väisälä. Tällainen puolihuolimattomuus on ärsyttävää, sillä kartasto muutoin on niin mainio. Lisäksi lista korjausta vaativista kohdista olisi ollut erittäin helposti saatavilla Kuu-Wikistä.

Jos kartastosta joskus tehdään kolmas uudistettu painos, siihen toivoisin hieman lisää monipuolisuutta, siis todellista atlasmaisuutta. Clementine-aineiston analysointi tuotti erinomaiset globaalit raudan ja titaanin jakaumakartat, jotka ovat erittäin hyödyllisiä esimerkiksi eri-ikäisten mare-basalttiyksiköiden erottelemisessa. Nämä ja muutama muu teemakartta ovat toki kartastossa esillä, mutta näistä ei kovin paljon kostu, sillä kussakin teemassa koko Kuu on ahdettu yhdelle sivulle. Hieman tarkempi näkökulma olisi erittäin tervetullut.

Vaikka karttasivut muodostavat Clementine Atlaksen keskeisimmän osan, on kirjan alussa myös pätevä, tiivis johdatus Kuun geologiaan ja sen tutkimukseen. Jos Paul Spudiksen kirjoihin on tullut tutustuttua enemmänkin, saattaa tekstin vanhempi osa tuntua tutulta. Se ei ole ihme, sillä teksti on kopioitu hänen aiemmasta kirjastaan The Once and Future Moon. No, itseltään varastaminen on kai ainakin moraalisesti sallittua niin kauan kuin kustantaja ei huomaa.

Kaikkinensa The Clementine Atlas of the Moon on siis loistava kartasto Kuusta kiinnostuneille, joilla on jokin toinen kartta kaukoputken ääressä käytettäväksi, tai joita ei käytännön havaitseminen kiinnosta. Täysin uudistettujen LRO:n korkeusaineistoihin perustuvien karttojensa ansiosta se oikeastaan kannattaa hankkia, vaikka ensimmäinen painoskin hyllystä löytyisi, vallankin kun se pehmytkantisuutensa ansiosta ei uutenakaan tällä hetkellä maksa kuin 40 taalaa, ja käytettynä puolet siitä.

Arvio:

 

Ben Bussey & Paul Spudis: The Clementine Atlas of the Moon. Revised and Updated Edition, 2012. Cambridge University Press, 317 s.