Mons Hansteen ja Kuun läntinen vulkanismi digiscopingilla

Kuu on havaintokohteena monessa suhteessa mukava. Se ei vaadi pimeää ympäristöä, ja jo kiikarilla ja vallankin pienellä kaukoputkella siitä näkee lähes loputtomasti yksityiskohtia, kunhan vain oppii katsomaan. Kuusta on myös hyvin helppo napata itselleen kuva muistoksi tai dokumentiksi siitä, mitä tulikaan havaittua. Kauniiden ja yksityiskohtia täynnä olevien kuukuvien ottaminen toki vaatii putkeltä hieman kokoa, kameralta laatua ja kuvankäsittelijältä osaamista, mutta tähtinäytösvieras, satunnaishavaitsija tai perinteiseen havaitsemiseen keskittyvä kuuhullu pärjää paljon vähemmälläkin.

Kuu 4.5.2020 klo 23.25 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja vähän liikaa GIMPillä käsiteltynä. 
Kuva: T. Öhman.

Kännykällä tai pokkarilla saa kaukoputken läpi käsivaraltakin napattua omiin tarkoituksiin yleensä aivan kelvollisen kuvan. Ei tuollaisissa räpsyissä toki yhtä runsaasti yksityiskohtia ole kuin mitä omin silmin pystyy näkemään, eivätkä kuvat useinkaan ole esteettisesti järin ansiokkaita, mutta mukavia muistoja ne yhtä kaikki ovat. Tätä kuvaustekniikkaa, jossa joko kännykkä tai pokkari laitetaan “silmän paikalle” ja otetaan kuva okulaarin tuottamasta näkymästä, kutsutaan digiscopingiksi. Sujuvaan suomennosta ainakaan minä en ole sille tavannut, vaikka se on ollut suosittu kuvausmuoto ja digipokkareiden alkutaipaleelta lähtien.

Tapanani on suunnilleen viimeisen vuoden verran ollut, että otan (lähes) aina kuuhavaintojeni yhteydessä Kuusta kuvat niin kameraoptiikalla kuin digiscopingillakin. Tarkoituksena on ainoastaan tuottaa itselleni jonkinmoinen pysyvähkö dokumentti illan annista, eikä niinkään edes yrittää tuottaa varsinaisesti laadukasta kuvaa kuunpinnan yksityiskohdista. Kun omaan muistiin ei ole pahemmin luottamista, auttaa rumakin kuva kummasti havaintojen jälkikäteisselvittelyssä. 

Oceanus Procellarumin lounaisrantaa ja Humorumin
törmäysaltaan länsiosia 4.5.2020 klo 23.28 Nikon
Coolpix P900:lla kuvattuna. Mons Hansteen näkyy
kirkkaana kolmiomaisena täplänä kuvan keski-
kohdasta hollin matkaa alaspäin. Kaikissa kuvissa
pohjoinen suunnilleen ylhäällä. Kuva: T. Öhman.

Kuunpinnan yksityiskohtien näkemisessä kaksi asiaa on ylitse muiden: valaistusolosuhteet ja seeing. Vaikka keli olisi kuinka hyvä ja laitteisto laadukas, jos valo tulee väärästä kulmasta, ei kohdetta näe. Ja toisaalta parahultainenkaan valaistus ei auta, mikäli ilma väräilee pahasti, eli seeing on kehno. Kaukoputken ja muun optiikan laatu on kolmas oleellinen tekijä, ja vasta sen jälkeen tulee putken koko. Koolla on kuitenkin merkitystä, sillä suurempi aukko mahdollistaa suurten suurennusten käytön ja sen myötä pienten yksityiskohtien näkemisen.

Viime viikolla mainostin Mons Hansteenia kiinnostavana havaintokohteena. Se oli eilen illalla 4.5.2020 oikein mukavasti hollilla, ihan kuten pitikin (on aina mukavaa, kun taivaanmekaniikka toimii). Kelikin suosi, ainakin täällä keskellä Keski-Suomea. Tämä oli tälle keväälle kolmas kerta, kun pääsin katselemaan Mons Hansteenia kohtalaisen hyvin. Ensimmäisellä kerralla seeing oli perinteistä tytinää, ja toisella taas Aurinko oli Mons Hansteenilta katsellen ennättänyt kivuta hivenen turhan korkealle. Eilen, vaikka keli ei ollutkaan yhtä rauhallinen kuin kuukausi takaperin, oli valaistuksen ja kelin yhdistelmä Mons Hansteenin havaitsemisen kannalta tämän kevään paras.

Mons Hansteenin ympäristöä 4.5.2020 klo 23.05. Vaikkei kuva ole 
kummoinen, erottuvat Mons Hansteenin eteläreunan laaksomaiset  
rakenteet  siinä silti. Myös Humorumin törmäysaltaan 
synnyttämään jännityskenttään luultavimmin liittyvä Rimae
Merseniuksen pitkä graben (~hautavajoama) näkyy
kuvan oikeassa  puoliskossa ylävasemmalta alaoikealle
kulkevana viivamaisena piirteenä. Kraatteri Billyä täyttävät
tummat laavat ovat alueen nuorimpia. Celestron 8 (200/2000 mm),
15 mm Plössl-okulaari, Canon Ixus 70, liiallinen rääkkäys
GIMPillä. Kuva: T. Öhman. 

Mons Hansteenin eteläosassa on muutamia pari–kolme kilometriä leveitä ja muutamasta vajaaseen kymmeneen kilometriin pitkiä laaksomaisia rakenteita. Niiden myötä vuoren eteläosa on hieman nakkisormimainen. Nämä rakenteet ovat ilmeisesti kontrolloineet Mons Hansteenin pienten vulkaanisten purkausaukkojen sijaintia. Viime yönä ne erottuivat vallan helposti. Valaistus oli sen verran mukavasti kohdillaan, että tarttuivat digiscoping-kuviinkin.

Kuun läntisellä pallonpuoliskolla on runsaasti erilaisia kiehtovia tuliperäisiä rakenteita. Näistä monet ovat erinomaisesti näkyvissä täsmälleen samaan aikaan kuin Mons Hansteenkin. Aristarchuksen ylänkö ja Schröterin laakso ovat kaikille kuuharrastajille tuttuja kohteita. Mariuksen kukkulat eivät suuren yleisön parissa ole aivan yhtä tunnettuja, mutta tämä satojen pienten tulivuorten joukko näyttää kyllä vaikuttavalta jo pienelläkin kaukoputkella.

Överiksi vedetty ja liian paljon pokkarin zoomaukseen luottanut kuva Mons Hansteenin ympäristöstä ei ole kaunis katsella, mutta yksityiskohtien tallentamisessa omaan käyttöön tällaisellakin on käyttöarvonsa. 4.5.2020 klo 23.16, Celestron 8, 15 mm, Canon Ixus 70. Kuva: T. Öhman.

Aristarchuksen ylänkö ja Schröterin laakso
kuuluvat Kuun maineikkaimpiin tuliperäisiin
rakenteisiin. 4.5.2020 klo 23.07. 
C8, 15 mm, Canon Ixus 70.
Kuva: T. Öhman.

Kuun läntisen pallonpuoliskoon monimuotoiseen ja pitkään jatkuneeseen tuliperäiseen toimintaan pääsyyllinen on radioaktiivisuus. Nimellä Procellarum KREEP Terrane eli PKT tunnettu Kuun geokemialliseen jaotteluun perustuva suurprovinssi sisältää syystä tai toisesta merkittävästi enemmän radioaktiivisen lämmön tuottajia kuin Kuun muut seudut. PKT:n synnystä ja perimmäisestä olemuksesta käydään edelleen kiivasta tieteellistä keskustelua.

Harrastajan kannalta oleellisinta tietysti on, että PKT:n ansiosta nähtävillä on Mons Hansteenin, Aristarchuksen ylängön ja Mariuksen kukkuloiden lisäksi lukuisia muitakin kiehtovia vulkanismin ilmentymiä. Niistä, niiden synnystä ja PKT:n olemuksesta tulee epäilemättä jossain vaiheessa kirjoiteltua hieman lisää.

Mariuksen kukkuloiden alueella on lähes vieri vieressä
satojen metrien korkuisia tulivuoria. 4.5.2020 klo 
23.06, C8, 15 mm, Canon Ixus 70.
Kuva: T. Öhman.

---

Edit 6.5.2020: Pieniä kirjoitusvirheitä korjailtu (tai toistaiseksi vain yksi).

International Observe the Moon Night lauantaina 20.10.2018

Taas on koittanut se aika vuodesta, kun ympäri maailmaa järjestetään suurempia ja pienempiä yleisötapahtumia, joiden teemana on Kuu. International Observe the Moon Night -tapahtuma (InOMN) järjestetään tällä kertaa lauantaina 20.10. Tällä hetkellä, viikkoa ennen h-hetkeä, InOMN-sivuston laskurin mukaan rekisteröityjä tapahtumia on 553. Valitettavasti Suomessa tai edes Pohjoismaissa ei tällä(kään) kertaa ole ainakaan toistaiseksi ilmoitettu järjestettävän ainuttakaan tapahtumaa.

Toisin kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, Kuu on InOMNin aikaan Suomesta katsellen lähes siedettävästi, vaikkakaan ei missään nimessä hyvin havaittavissa. Kuu on lauantai-iltana 85 %:sti valaistu. CalSky-sivuston perusteella sen näkyvyys Äänekosken horisontin mukaan on tuolloin tällainen:

• Kuu nousee klo 17.37 suunnasta 115°.
• Kuu on etelässä klo 22.17 16°:n korkeudella.
• Kuu laskee klo 01.51 suuntaan 240°.

Terminaattorilla eli yön ja päivän rajalla on hyvinkin näyttäviä ja mielenkiintoisia kohteita havaittavissa. Eteläisillä ylängöillä sijaitsee suuri, hyvin loivalla kulmalla tapahtuneen törmäyksen (vai kenties törmäyksien?) synnyttämä Schiller. Hieman pohjoisempana tarjolla ovat Humorumin törmäysaltaan keskusalueen vajoamisesta kielivät Mare Humorumin itärannan normaalisiirrokset, kuten Rupes Liebig. Pohjoisella pallonpuoliskolla upea Aristarchus on ympäröivine tuliperäisine rakenteineen juuri tulossa aamuaurinkoon. Kiinnostavaa havaittavaa ja kuvattavaa riittää siis kiikaria käyttäville vasta-alkajille kuin Kuun valokuvaamisen mestareillekin. 

Hieman tarkemmin näkyvissä olevia kohteita voi tarkastella alla olevasta NASAn Scientific Visualization Studion Dial-a-Moon -palvelulla tehdystä kartasta. Toivottavasti tähän mennessä harvinaisen selkeän lokakuun kelit suosivat myös InOMNia, jotta niitä pääsee ihastelemaan myös muutenkin kuin karttaa katsellen.

Kuu lauantaina 20.10.2018 klo 22. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright / T. Öhman.

P.S. 21.10.2018: Todettakoon jälleen, että tämäkin InOMN jäi omalla kohdallani pilvien taakse.

Suomalaiset Kuussa, osa 2: Väisälä

Yrjö Väisälä 1950-luvun alussa.
Kuva: Museovirasto / Wikipedia.

Jos Gyldén oli niin kraatterina kuin henkilönäkin ehkä hieman tuntemattomampi, samaa ei voi sanoa Suomalaiset Kuussa -projektin tämänkertaisesta esittelykohteesta. Yrjö Väisälä (1891–1971; vuoteen 1906 asti Veisell) lienee Suomen maineikkain tähtitieteilijä, ja samalla merkittävä geodeetti. Hän oli Väisälän poikkeuksellisen lahjakkaan veljestrion keskimmäinen. Hän muun muassa löysi vuosina 1935–1944 peräti 128 asteroidia ja kolme komeettaa.

Väisälä oli paitsi havaitsija, myös optiikan suunnittelija ja rakentaja. Useilla suomalaisilla tähtiharrastajien yhdistyksillä on edelleen käytössään Väisälän rakentamia linssikaukoputkia. Jos hän olisi tullut julkaisseeksi suunnitelmansa uudenlaisen laajan mutta enimmäkseen virheettömän kuvakentän omaavan kaukoputken optisista periaatteista, Väisälän nimi olisi edelleen kaikkien tähtitieteen harrastajien huulilla. Valitettavasti hän jätti suunnitelmansa muistikirjansa kätköihin, kun taas virolainen Bernhard Schmidt julkaisi omansa. Niinpä meillä on Schmidt-kamerat ja Schmidt-Cassegrain-teleskoopit Väisälä-kameroiden ja -teleskooppien sijasta.

Niin kraatterina kuin luonnollisesti Kuun pinnanmuodon nimenäkin kahdeksankilometrinen Väisälä on melko uusi tulokas Kuussa. Edelleenkin valitettavasti silloin tällöin törmää karttoihin ja artikkeleihin, joissa Väisälä kulkee vanhalla nimellään Aristarchus A. Väisälänä se on kuitenkin tunnettu vuodesta 1971 alkaen. Itse kraatteri on iältään kopernikaaninen, joten se on säilyttänyt maljamaisen muotonsa hyvin kauniisti, vaikka Väisälän eteläpuolella sijaitsevan vielä nuoremman Aristarchuksen heittele hieman sen reunoja onkin muokannut. Ero vanhaan ja kärsineeseen Gyldéniin on kuitenkin melkoinen.

Väisälä, Aristarchus, Aristarchus B, Aristarchus Z, osa Rimae Aristarchuksen
laavauomista, ja aivan vasemmassa  alareunassa osa Kobran päästä ja Schröterin
laaksosta. Huomaa heti Väisälän itäpuolella oleva vulkaaninen kraatteri, josta
lähtee laavauoma. Osa LRO WAC -kuvasta M117807044ME Mercator-
projektiossa. Alkuperäisen kuvan erotuskyky 58 m / pikseli.
Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.

Väisälä on havaitsijan kannalta sikäli mukavassa paikassa, että Aristarchuksen ylängöllä sijaitsevana kraatterina sen näkee havaitessaan eräitä Kuun unohtumattomimpia maisemia. Itse Aristarchus on Kuun kirkkain suuri kraatteri. Vanhassa Kuun pinnanmuotojen kirkkausjärjestelmässä Aristarchuksen keskuskohoumaa (kirkkausarvo 10) ja sisäosia (kirkkausarvo 9,5) pidettiin kaikkein kirkkaimpien kohteiden mittatikkuina. Heti Aristarchuksen luoteispuolella on Kobran pää ja Kuun suurin laavauoma Schröterin laakso. Pienempiä laavauomia (eli Rimae Aristarchus) alueella on vaikka kuinka paljon, kuten viereisestä Lunar Reconnaissance Orbiter -luotaimen laajakulmakuvastakin näkee. Yksi sellainen lähtee Väisälän itäpuolella olevasta nimettömästä vulkaanisesta kraatterista.

Väisälä on siis päässyt erittäin hyvään seuraan. Kokoakin kraatterilla on sen verran, että varsin pienelläkin putkella sen näkee melko helposti, jos vain keli ja valaistusolosuhteet sallivat. Voisin siis veikata, että Väisälä on ylivoimaisesti havaituin suomalaiskraatteri. Itsekin sitä taas viime viikolla parina iltana katselin. Harjavallassa havaitsijakollega Jari Kuula oli 10.12. havaitsemassa Väisälää vähän toista tuntia minun jälkeeni, ja teki näkemästään erinomaisen piirroshavainnon.

Hieman Gyldénin tapaan Väisälä on – nuoruudestaan huolimatta – ehkä kraatterina hieman tavanomainen. Sen lähiympäristön kiehtovuus tekee siitä kuitenkin ehdottomasti havaitsemisen arvoisen kohteen. Ja onhan Suomen tähtitieteen kovimman tekijämiehen kunniaksi nimetty kraatteri sellainen, jota jokaisen Kuusta kiinnostuneen pitäisi aina silloin tällöin muistaa ihastella.

Aristarchuksen heittele on hieman muokannut Väisälän reunaa. Sekundäärikraatterien klassisen kauniit "kalanruotokuviot" osoittavat kohti isäntäkraatteria, eli tässä tapauksessa kohti etelää ja Aristarchusta. Osa LRO NAC -kuvasta M1188663437LE Mercator-projektiossa. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / T. Öhman.

---
Päivän huushollauskommentteina todettakoon, että sivuilla uutuutena on LRO:n twiittilista ja LROCin ja Science Dailyn RSS-syötteet (juu, olihan ne toki aiemmin linkkeinä, mutta näin täällä on jotain eloa silloinkin kun minä en itse tee mitään, eli usein). Kokeeksi on mukana myös Moon Todayn twiittilista, mutta jos se testikäytössä paljastuu ihan säläksi, se häipyy tuosta kyllä pian. Tunnisteluettelon heivasin mäkeen, sillä se oli ruma ja turha.

Itselleni hyödyllisin uudistus on Ursan Taivaanvahti -havaintopalvelusta koottu tuoreimpien kuuhavaintojen luettelo järjestettynä havaintoajan (ei siis ilmoitusajan) mukaan. Olen aika tykästynyt siihen. Sen ääkköset eivät itselläni toimi, mutta toisilla tuntuvat pelaavan, enkä ole tarpeeksi nörtti saadakseni sitä korjattua. Niinpä se saa olla tuommoisena, ei haittaa minua.

Loppuun vielä mainostettakoon, että Avaruus.fi -foorumilla pääsee vuoden loppuun asti äänestämään talvikauden havaintokohteesta. Äänestysvaihtoehtoina ovat Bullialdus, Clavius ja Rupes Altai. Siitä vaan itse kukanenkin äänestämään suosikkiaan!

---

P.S. 21.3.2018: Tuli Suomalaiset Kuussa -artikkelia varten etsiskeltyä NASAn kuvia suomalaisista, eivätkä ne kaikki kuitenkaan juttuun mahtuneet, joten lisäillään sitten tänne blogiin, jotta pääsevat sopivassa yhteydessä esille.

Vasemmassa alakulmassa sijaitseva Väisälä Apollo 15-lennolla kuvattuna. Suurista kraattereista vasemmanpuoleinen on Aristarchus, sen oikealla puolella Herorodotus. Kuun suurin laavauoma Schröterin laakso hallitsee kuvaa. Kuva: NASA / LPI / AS15-M-2611.

InOMN 2014 Korkalovaarassa, ja suositusten laaduntarkistus

Tahtoo kaikenlaisia puolivalmiita tekstinpätkiä jäädä kovalevylle lojumaan, joten viimeistelläänpä tässä nyt edes yksi valmiiksi asti, vaikka tämä ei enää järin ajankohtainen olekaan. Vaan Kuun kauneushan sinänsä on ajatonta.

- - -

Maailmalla, joskaan ei tiettävästi Suomessa ainakaan virallisesti, vietettiin syyskuun kuudentena International Observe the Moon Night (InOMN) -tapahtumaa. Nimensä mukaisesti tapahtuman tarkoituksena on samana iltana havaita Kuuta ympäri maailmaa, järjestää yleisötapahtumia, ja ylipäätään levittää ilosanomaa Kuusta ja sen havaitsemisesta. Hieno idea, ja kaikesta päätellen – paikallisista järjestäjistä toki riippuen – yleensä erittäin hauska tapahtuma. Harmi, ettei se Suomessa ole saanut aikaiseksi minkäänlaista innostusta. Saapa nähdä, miten ensi vuoden InOMNissa 19.9.2015 käy.

Rovaniemellä sää osittain suosi InOMNia. Koska tapahtumaa tuli Ursan Zeniitti-lehdessä etukäteen mainostettua ja annettua havaintovinkkejä, ja toisaalta koska nuo vinkit perustuivat vain Virtual Moon Atlakseen (VMA) eikä sen tarkempiin kolongitudin laskemisiin, eikä VMA:n terminaattori tunnetusti välttämättä ole täsmälleen kohdallaan, on ehkä laaduntarkkailun nimissä hyvä käydä läpi, kuinka oikeassa tai pielessä havaintosuositukset olivat.

Havaintopaikkanani toimi parveke, mistä muutenkin heikohko seeing kärsi vielä lisää, ja havainnot tuli tehtyä ohuen cirrostratus-harson läpi. Havaintolaitteena taas oli liioittelematta legendaarinen, paljon syystä ja myöskin syyttä parjattu, mutta optiikaltaan aikoinaan ihan kelvollinen noin 30 vuotta vanha RET-45 (D=114 mm, f=900 mm) pikkustandardin mukaisilla ortoskooppisilla okulaareilla (f=6 ja 9 mm) varustettuna.

Mons Rümker

Kuun ehkäpä selväpiirteisin tulivuori jäi hieman liiaksi yön puolelle. Se kyllä näkyi muhkurana terminaattorilla, mutta olisi ollut parhaimmillaan todennäköisesti vasta aamulla. Satunnaisella havaitsijalle tämä olisi luultavasti jäänyt melkoiseksi mysteeriksi.

Aristarchuksen ylänkö

Tämä ei petä oikeastaan missään valaistusolosuhteissa, joten hieman terminaattorilta päivän puolelle ehtiminen ei haitannut lainkaan. Schröterin laakso on aina kaunis kunhan valaistus on vaan vähänkin vino, ja Väisäläkin näkyi huonosta seeingistä huolimatta mainiosti. Samoin ylängön koostumuksesta kielivä poikkeava väri erottui hyvinkin selvästi.

Kuu VMA:n mukaan 6.9.2014 klo 21.00 ja kuvattuna (Kowa TSN-821 (D=82 mm) ja Canon Ixus 70 -digipokkari) Rovaniemen Korkalovaarassa klo 23.35. Kuva: T. Öhman

Mariuksen kukkulat

Noinkin pienellä putkella ja huonossa kelissä Mariuksen tulivuoret olivat yllättävänkin selviä. Eihän tulivuorista toki yksityiskohtia erottunut, mutta pinnan röpelöisyys oli hyvinkin ilmeistä. Ero tasaisiin mare-alueisiin oli kiistaton.

Reiner gamma

Kuun kuuluisin kiehkura eli swirl oli terminaattorilla kuten pitikin, ja siten kaikkea muuta kuin ideaalisessa paikassa näkymisen kannalta, tallaiset kirkkauseroihin perustuvat kohteet kun ovat parhaimmillaan valon tullessa kohtisuorempaan. Se kuitenkin näkyi kuten pitikin, mutta suurelle yleisölle tuota toki kannattaa näyttää lähempänä täydenkuun aikaa.

Rimae Sirsalis

Tämä Kuun pisin graben oli, kuten odottaa sopikin, etenkin kelin ja osin myös putken pienuuden vuoksi mainostamistani kohteista ainokaisena itselleni saavuttamattomissa. Aiemman kokemuksen perusteella kuitenkin oletettavasti parikymmensenttisellä kelpo kohde.

Schillerin–Zucchiuksen allas

Yleensä turhan vähälle huomiolle jäävä Schiller–Zucchius oli jälleen kerran upea ilmestys altaan molempien renkaiden näkyessä mainiosti. Kiehtova kohde ainakin omasta mielestäni.

Yhteenvetona ja jonkinmoista objektiivisuutta hakien väittäisin, että Kuusta vähänkään enemmän kiinnostuneen kannalta suositusten osuminen kohdalleen oli kohtalaisen hyvä. Lähinnä vain Mons Rümkerin kohdalla VMA:n terminaattori antoi hieman turhan positiivisen kuvan tilanteesta. Suuren yleisön kannalta valittu Kuun vaihe oli melkoisen epäkiitollinen, joten perinteisesti kiinnostavimmat kohteet olivat varsin huonosti näkyvissä. Ensi vuonna InOMNin aikaan Kuu on vähän vajaa puolikas, joten valinnanvaraa mielenkiintoisista ja näyttävistä kohteista on huomattavasti enemmän.