Clementinen näkemys Suorasta vallista

Kuten tuli taannoin mainittua, rykäisimme Ursan Kuu, planeetat ja komeetat -jaostossa pystyyn havaintoprojektin, jonka kohteeksi äänestyksessä valikoitui yksi Kuun maineikkaimmista ja erikoislaatuisimmista kohteista, itäistä Mare Nubiumia halkova Suora valli eli Rupes Recta ympäristöineen. Juttu aiheesta on nyt ilmestynyt Ursan Zeniitti-verkkolehden tämän vuoden ykkösnumerossa.

Loistavien suomalaisten harrastajakuvien lisäksi juttua varten piti tehdä muutamia luotainkuviakin. Ennätin tekaista Clementine-luotaimen aineistostakin kuvatuksen, mutta se jäi sitten Ari Haaviston ansiosta jokseenkin turhaksi, joten jätin sen jutusta pois. Laitetaan se nyt tähän, niin on edes jotain käyttöä sillekin.

Rupes Recta ympäristöineen Clementine-luotaimen 750 nm:n kanavan mosaiikissa. Oikealla halkeamapohjainen kraatteri Thebit, vasemmalla "Ancient Thebitin" läntisen reunan päälle syntyneitä mare-harjanteita. Keskellä oleva kraatteri on Birt, ja sen vasemmalla puolella todennäköisesti magmaattisen juonen synnyttämä Rima Birt. Sen pohjoispäässä näkyy tummana Birt E:n ympärillä pyroklastinen heittelekenttä. Tätä Clementine-kuvaa kannattaa verrata Ari Haaviston samankaltaisissa valaistusolosuhteissa ottamaan kuvaan. Kuva: NASA / DoD / Clementine / T. Öhman.

Nyt Avaruus-foorumilla on menossa uusi äänestys, jossa pääsee vaikuttamaan siihen, mistä aiheesta seuraava juttu tulee. Vaihtoehtoina ovat Sinus Iridum ja Montes Jura, Hyginus ja Rima Hyginus, sekä Rupes Altai ja erikoinen valaistusilmiö, joka kulkee epävirallisella nimellä Larrieu's Dam. Äänestysaikaa on vielä 11.2.2016 asti, joten ei muuta kuin äänestämään!

Uusi Kuu

Taas on viime aikoina päässyt tämä blogi jäämään vähän lapsipuolen asemaan. Kuusta on silti viime aikoinakin tullut kirjoiteltua. Ursan Zeniitti-verkkolehden uusimmassa numerossa 5/2015 on juttuni siitä, kuinka eräät käsityksemme Kuusta ovat muuttuneet ja tarkentuneet merkittävästi viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa. Esimerkiksi oheisen kuvan kaltaiset lobate scarp -tyyppiset ylityöntösiirrokset ovat osoittautuneet Kuun yleisimmäksi tektoniseksi rakenteeksi, vaikka niitä aiemmin pidettiin hyvin mitättöminä. Ne voivat olla aktiivisia vielä nykyisinkin.

Kuun yleisintä tektoniikkaa edustava lobate scarp -tyyppinen ylityöntösiirros Kuun etäpuolella, pohjoisnavan lähellä sijaitsevan Rozhdestvenskiy-kraatterin reunalla. Lobate scarp -rakenteilla toinen reuna on tyypillisesti hyvin loiva, mutta toisen reunan muodostaa jyrkänne. Ne myös yleensä hieman mutkittelevat kuvan rakenteen tapaan. Kuvassa alaosan kalliolohko on työntynyt yläosan lohkon päälle. Kuva (Mercator-projektio): NASA / ASU / LRO NAC M105505727LE.IMG / T. Öhman.

Rupes Recta eli Suora valli ympäristöineen Mare Nubiumin 

itäosissa. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC M119896282ME, 

M119923439ME, M119909874ME, M119882718ME.IMG / 

T. Öhman.

Tuon jutun ohella olen viime aikoina hieman touhunnut Kuun komeimman normaalisiirroksen, Rupes Rectan eli Suoran vallin ja sen ympäristön kanssa. Tämä selittyy sillä, että Ursan Kuu, planetat ja komeetat -jaostossa päätimme Veikko Mäkelän ja Jari Kuulan kanssa kokeilla hieman aiemmasta poikkeavaa projektia, nimeltään ”Kuukohteita pintaa syvemmältä”. Siinä Avaruus-foorumin käyttäjien annetaan äänestää muutamasta vaihtoehdosta suosikkikohdettaan Kuussa, josta sitten toivotaan havaintoja parin kuukauden ajalta. Lopputuloksena on toivottavasti uusia havaintoja ja kuvia, ja artikkeli kyseisestä kohteesta Zeniitti-verkkolehdessä. 

Ensimmäisessä äänestyksessä voittajaksi selviytyi siis Rupes Recta ympäristöineen. Juttua siitä tähdätään helmikuun Zeniittiin. Rovaniemellä saa kuitenkin Pohjan kruunun jäsenillassa Lyseonpuiston lukiossa luokassa 106 jo tiistaina 15.12. klo 18.00 hieman esimakua Rupes Rectasta, ja alueen geologisesta historiasta noin muutenkin. Paikalle sopii tulla, vaikkei Pohjan kruunun jäsen olisikaan. Samalla pääsee kuulemaan myös Partow Izadin esitelmää neutronitähdistä, valkeista kääpiöistä, ja muista maailmankaikkeuden kummallisista kompakteista kappaleista.

Kuu Korkalovaarassa 14.12.2015 klo 15.52, kuvattuna Canon Ixus 70 -digipokkarilla ihan vain siksi että se pitkästä aikaa sattui näkymään. Kuva: T. Öhman.

Kaksi uutta karttaa, osa 2

Kuten edellisellä kerralla tuli mainittua, on erilaisia Kuun karttoja tällä hetkellä tarjolla runsaasti, osa parempia kuin toiset. Terävimpään kärkeen sijoittuu 21st Century Atlas of the Moon, jonka ovat tehneet Lunar Photo of the Day -sivustostaan nykyisille kuuhulluille luultavasti parhaiten tuttu, Kuuta ammatikseen 1960-luvulta saakka tutkinut Charles A. ”Chuck” Wood yhdessä uusiseelantilaisen Maurice J. S. Collinsin kanssa. Herroista jälkimmäinen on myös LPOD:sta tuttu, ja tehnyt aiemmin mm. upean lähipuolen seinäkartan. Woodin aiemmista kirjoista The Modern Moon – A Personal View ja The Kaguya Lunar Atlas, samoin kuin hänen artikkelinsa Sky & Telescope -lehdessä, ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Chuck Wood on sikälikin poikkeuksellinen tutkija, että hän myös havaitsee edelleen Kuuta omalla kaukoputkellaan.

Kun siis tekijät ovat huippuluokkaa, nousevat  ennakko-odotuksetkin melkoisen korkealle. Wood ja Collins ovat kartastoa tehdessään valinneet yleisökseen lähinnä Kuun havaitsijan, jota kiinnostaa se, mitä kaukoputkessa näkyvät kohteet todellisuudessa geologisessa mielessä ovat. Tähän tarkoitukseen he ovat valjastaneet Lunar Reconnaissance Orbiterin Wide Angle Cameran kuvat, joita yksityiskohtaisemmassa kohteiden esittelyssä tarpeen vaatiessa täydennetään muilla kuvilla. Valitusta lähestymistavasta johtuen esimerkiksi karttalehdillä esitetty nimistö ei yritäkään olla täydellinen, eikä nimien takana olevia henkilöitä mainita. Tällaisiin tarkoituksiin esimerkiksi Busseyn ja Spudiksen The Clementine Atlas of the Moon ja Rüklin Atlas of the Moon ovat paljon parempia lähteitä.

Wood ja Collins ovat selvästi miettineet, mitä hyvässä kuukartassa pitää olla, ja millainen se on käytössä. Erinomaisia, havaitsijaystävällisiä valintoja ovat kirjan kierreselkä, ja näppärä koko (111 sivua, jotka ovat kooltaan noin 21,5 × 28 cm – kätevä koko valokopioitavaksi, jollei halua karttaansa kaukoputken ääreen kostumaan), sekä pehmytkantisuus, joka osaltaan pitää hinnan sopivana. Karttalehtiä on 28 kappaletta, mikä on huomattavasti järjellisempi määrä kuin esimerkiksi Rüklin 76. Samoin karttalehtien esitysjärjestys on järkevämpi: kun Rüklin karttalehdet seuraavat toisiaan itä–länsi-suunnassa alkaen luoteiskulmasta, on Woodin ja Collinsin valintana pohjoisesta etelään ja takaisin etelästä pohjoiseen, alkaen koilliskulmasta. Näin havaitsija säästyy turhalta pläräämiseltä pitkin terminaattoria seikkaillessaan.

Itse karttasivu löytyy atlaksesta aina oikealta, ja vasemmalla esitellään tarkemmin yleensä neljä kohdetta. Kohteiden valinnat ovat pääsääntöisesti onnistuneita, ja lähikuvat laadukkaita. Kohteiden lyhyet kuvaukset ovat ytimekkäitä, ja kuten odottaa sopii, ovat faktat ja tulkinnat kohdillaan. Itseäni toki kismittää, ettei useampia kohteita esitellä tarkemmin, mutta jos ja kun kartaston koko halutaan pitää järjellisenä, on rankkojakin valintoja pakko tehdä.

Varsinaisen lähipuolen kattavan osion lisäksi atlaksesta löytyy myös muita käyttökelpoisia karttoja. Libraatiovyöhykkeet esitellään kahdeksalla kartalla, mutta harmillisesti näiltä alueilta ei ole kohteiden tarkempia kuvauksia. Täysikuu esitellään neljällä Consolidated Lunar Atlaksesta otetulla kuvalla. Näiden kohdalla kirjan muuten erinomainen painojälki ei ole ehkä aivan omimmillaan. Erittäin mielenkiintoinen lisä ovat altaita ja mare-harjanteita korostavat LOLA-topografiadatasta Lunar Terminator Visualization Tool -ohjelmalla tehdyt kartat. Etäpuoli kuitataan neljällä WAC-kuvalla ja yhden sivun yleiskuvauksella. Tämän ohella on tosin syytä huomata, että kukin libraatiokartta yltää parisenkymmentä astetta etäpuolelle. Näiden karttojen lisäksi Apollo-laskeutumispaikat ja osa miehittämättömien alusten laskeutumispaikoista esitellään yhdellä aukeamalla. Ja toki kirjan alussa on kahdeksisen sivua oivallista asiaa Kuun geologiasta.

21st Century Atlas of the Moon on erinomainen kartasto. Täydellinen se ei kuitenkaan ole. Havaitsijana täytyy harmitella sitä, etteivät karttalehdet mene laisinkaan päällekkäin. Toki silloin samalla sivukoolla ja lehtijaolla kohteet olisi pitänyt kartassa esittää pienempinä, mutta ehkä sen hinnan olisi kuitenkin voinut maksaa siitä, että lehdeltä toiselle olisi ollut paljon helpompi hyppiä.

Toinen itseäni häiritsevä ongelma on sitten enemmän koulukunta-, sukupolvi-, ja kielipoliittinen kysymys (kuten kirjan alussa kyllä myönnetään) – toisin sanoen ihan puhtaasti makuasia – mutta nyppii se silti. Wood ja Collins eivät nimittäin kartastossaan käytä systemaattisesti IAU:n hyväksymiä nimiä, vaan englanti puskee erittäin vahvasti läpi, eikä kohteiden virallisia nimiä aina edes mainita. Esimerkiksi Rupes Rectaa on turha tekstistä etsiä, vaikka se hakemistosta löytyykin, sillä siitä käytetään itse tekstissä vain nimeä Straight Wall. Vuoristot eivät ole ”montes” vaan ”mountains”, laavakanavat tai siirrokset ovat ”rille” eivätkä ”rima”, ja niin edelleen. Kun itse on oppinut aina ajattelemaan Kuun kohteita niiden nykyisin virallisilla latinalaisilla nimillä, on tämä englannin pakkosyöttö todella ärsyttävää. Mutta kukin taaplaa tyylillään.

Jonkin verran kartastoon on jäänyt turhia painovirheitä ja muita pieniä kömmähdyksiä, mutta ne on onneksi enimmäkseen listattuna kirjan Wiki-sivulla (sivun osoitetta tosin ei tainnut olla kirjassa mainittuna). Näin kirjojen ystävän mielestä suuri plussa ja hieno ele on se, että omakustanteena tehty kirja tulee Chuck Woodin nimikirjoituksella varustettuna.

Todellista käyttökokemusta kirjasta kaukoputken ääressä itselläni on vielä olosuhteiden pakosta hyvin niukasti, mutta rohkenisin silti väittää, että aloittelevalle havaitsijalle tämä on paras kartasto, ja pidempään Kuuta ihailleelle lähestulkoon välttämätön, mikäli Kuun geologia omin silmin havaittuna yhtään kiinnostaa. Kun tätä käyttää yhdessä Virtual Moon Atlaksen kanssa, on tarve muille kartastoille monessa suhteessa aika vähäinen. Veikkaisin, että parempaa Kuun kartastoa saadaan odotella melkoinen tovi.

Teksti:

Kuvitus:

Yleisarvio:

Charles A. Wood ja Maurice J. S. Collins: 21st Century Atlas of the Moon. Lunar Publishing, UIAI Inc., 2012, 111 s.

Kaksi uutta karttaa, osa 1

Kuun havaitsemisesta innostuneita tai muuten vain Kuun kartoista pitäviä on viime aikoina hemmoteltu. The Kaguya Lunar Atlas ilmestyi toissa vuonna (siis 2011), The Clementine Atlas of the Moonista on juuri ilmestynyt uusi ajantasainen ja korjattu(?) painos, jota tosin en ole vielä päässyt näkemäänkään, ja Virtual Moon Atlas -ohjelmistosta julkaistiin syksyllä uusi versio. Lisäksi havaitsijoiden käyttöön tuli viime vuonna (2012) kaksi uutta tai uusvanhaa karttaa, joita molempia olen viime aikoina lueskellut ja ihaillut.

Kartoista se uusvanha on The Cambridge Photographic Moon Atlas, tekijöinään Alan Chu, Wolfgang Paech, Mario Weigand ja Storm Dunlop. Saksaksi teos ilmestyi jo 2010, ja nyt siis englanniksi Storm Dunlopin kääntämänä. Kirjan saksalainen versio oli sekin jo käännös, sillä sen pohjana oli Alan Chun The Photographic Moon Book vuodelta 2003. Käännöstekstin uudelleenkääntäminen ei ole tehnyt lopputuloksesta järin sulavaa. Valitettavasti vain tönkköys ei ole tekstien suurin ongelma. En ole kaikkia johdannon ja varsinaisen kartasto-osan tekstejä lukenut, mutta asiavirheitä on joukossa järkyttävän paljon. Eikä kyse ole painovirheistä (joita on turhan paljon) tai pienistä virheellisistä yksityiskohdista (joita myös riittää), vaan usein perustavanlaatuisista virhekäsityksistä koskien Kuun geologiaa. Seuraavassa pieni otanta kirjan lukemattomista virheistä.

Törmäysaltaiden ja niitä täyttävien mare-basalttien geneettinen ja ajallinen ero ei tunnu tekijöille olevan ollenkaan selvä, vaikka kyse on yksi Kuun geologian perustavimmista opinkappaleista, vaan paikoin allas ja sen keskusosat myöhemmin täyttävä mare rinnastetaan suoraan toisiinsa. Lisäksi törmäysaltaiden annetaan ymmärtää joko syntyneen Kuun kuoren ollessa sula, tai sulattavan törmäyksessä kuorta niin laajalti, että altaiden renkaat syntyisivät samoin kuin aallot veteen heitetyn kiven ympärille. Kielen kankeutta kuvastaa, ettei kyseisestä virkkeestä todellakaan tiedä, kumpaa täysin väärää tulkintaa tarkoitetaan. Todellisuudessa törmäysaltaiden ulommat renkaat (kuten esimerkiksi Orientalen Cordilleran ja Outer Rookin renkaat) ovat täysin kiinteään kiviainekseen syntyneitä syviä normaalisiirroksia, sisärenkaan (Orientalen Inner Rookin rengas) vastatessa todennäköisimmin romahtaneen keskuskohouman synnyttämää keskusrengasta.

Kraattereiden heitteleen annetaan useassa kohdin ymmärtää olevan sulaa, vaikka todellisuudessa sula muodostaa vain pienen osan heitteleestä. Samalla tekijät unohtavat, että suurin osa sulasta jää kraatterin sisäpuolelle, joten törmäyssulan täyttämiä kraatterien pohjia kuvaillaan myöhempien laavojen täyttämiksi. Tychon ympärillä näkyvää tummaa kehää, joka todellakin sisältää runsaasti sulaa (käytännössä suurelta osin lasia), kehotetaan havaitsemaan valon osuessa alueelle vinosti, kun todellisuudessa kehä on silloin näkymätön, mutta loistaa silmiinpistävästi täydenkuun aikaan. Suoraa Vallia eli Mare Nubiumin Rupes Rectaa kuvaillaan absurdisti ilmaisulla ”a typical lunar undulation, an embankment”, vaikka kyseessä on Kuun komein muualla kuin törmäysaltaan renkaalla havaittava normaalisiirros, ja siis kaikkea muuta kuin tyypillinen piirre. Lisäksi Nubiumin laavojen väitetään muokanneen Suoraa Vallia, vaikka Suora Valli leikkaa laavoja ja on siis näitä nuorempi. Samanlainen ajallinen järjettömyys löytyy johdannosta Sinus Iridumin ja Imbriumin kohdalta, vaikka itse karttaosiossa Sinus Iridumin aivan oikein todetaan olevan Imbriumin allasta nuorempi, mutta Mare Imbriumia vanhempi.

Monikulmaisille kraattereille kirjassa tarjotaan syntyteoriaksi aivan käsittämätöntä hidasta erittäin loivaa törmäystä, ja seismisten aaltojen ja ääntä nopeampien shokkiaaltojen erosta tekijät tuntuvat olevan aivan ulalla, jne. osv. etc. usw. Ja kaikki tämä siis lukematta likikään kaikkia tekstejä, vastaavia ja mahdollisesti pahempiakin vääriä käsityksiä kirjasta varmasti löytyy paljon lisääkin. Tekstistä paistaa läpi paitsi jäsentelemättömyys ja käännöksen käännös, myös huonoimmassa mahdollisessa mielessä se, että kirja on asiastaan tavattoman innostuneen, mutta faktoistaan pahasti pihalla olevan harrastajan kirjoittama, eikä tekstiä ole missään vaiheessa näytetty yhdellekään asiantuntijalle.

Vaikka siis The Cambridge Photographic Moon Atlaksen tekstit on ehdottomasti parempi jättää lukematta tai ainakin uskomatta, ei kartasto kuitenkaan täydellinen vikatikki ole. Kartastossa ei noudateta mitään systemaattista ruutujakoa, vaan Kuu kuvataan 69:ssä alueessa, joista useimmille annetaan yksi aukeama. Kustakin alueesta on yleensä puolisen tusinaa kuvaa. Koko Kuun lähipuolta näkymät eivät kata, mutta puutteet eivät kovin suuria tai merkittäviä vaikuttaisi olevan. Etäpuoli kuitataan yhdellä pienellä huonolla kuvalla.

Kuun valokuvaajina herrat Chu, Paech, ja Weigand ovat alan ehdottomia huippuja, joten kuvien laatu, samoin kuin kiinalainen painojälki, ovat erinomaisia. Reilussa parissa sivussa myös käsitellään pintapuolisesti nykyisen harrastajakuvauksen ja kuvankäsittelyn pääperiaatteet. Erittäin ansiokasta kartastossa on se, että samoja kohteita esitellään useampien eri valaistusolosuhteissa otettujen kuvien avulla. Jokainen omakohtaiseti Kuuta kaukoputkella havainnut tietää, että Kuun pinnanmuodot muuttavat ulkonäköään dramaattisesti Auringon korkeuden mukaan, joten eri valaistusolosuhteiden kuvaparit ovat todella hyödyllisiä. Ikävämpi puoli taas ainakin itselleni on se, ettei kuviin ole kovinkaan kattavaa nimistöä lisätty. Nyt kartastoa on toki kauniimpi katsella kun se ei ole täynnä nimiä, mutta itse kaipaisin niitä kyllä lisää. Myös vaihtelevat marginaalit ja yleensä kokonaan puuttuvien sisämarginaalien myötä sivujen taitokseen katoavat yksityiskohdat silloin tällöin häiritsevät.

Loistavan kuvituksensa ansiosta, ja koska kirja on etenkin kovakantiseksi varsin edullinen (Amazon myy sitä alle 40:llä dollarilla), The Cambridge Photographic Moon Atlas on suositeltava hankinta pahemmanlaatuisille kuuhulluille, joilla jo muitakin karttoja Kuusta on, kuten esimerkiksi jo yllä mainittu erinomainen Ben Busseyn ja Paul Spudiksen The Clementine Atlas of the Moon, tai Antonin Rüklin klassinen piirretty Atlas of the Moon Kuun lähipuolesta. Ainoaksi Kuun kartastoksi, tai etenkään Kuun geologian alkeisoppikirjaksi sitä ei missään nimessä kannata hankkia. Tekstiensä puolesta sitä on valitettavasti pidettävä erinomaisena esimerkkinä jollei nyt aivan tyyten niin ainakin lähes täysin pieleen menneestä hyvästä yrityksestä. Toinen viime aikoina käsissäni kulunut uusi atlas onkin sitten monessa mielessä ihan toista maata kuin Chun ja kumppaneiden kaunis, mutta pahasti harhaanjohtava tekele. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Tekstit:

Kuvitus:

Kokonaisarvio: 

 



Alan Chu, Wolfgang Paech, Mario Weigand ja Storm Dunlop: The Cambridge Photographic Moon Atlas. Cambridge University Press, 2012, 191 s.