Kuun kumma Lassellin rinne

Kuun pinta-ala on suunnilleen sama kuin Australian ja Afrikan yhteensä, eli karkeasti 38 miljoonaa neliökilometriä. Kuun libraation eli ratanopeuden vaihtelun ja radan kaltevuuden aiheuttaman näennäisen huojunnan ansiosta maapallolta siitä voidaan nähdä noin 59 %, eli tuollaiset 22 miljoonaa neliökilometriä.

Lassellin rinteen sijainti. Laatikko kuvaa likimain 
seuraavan kartan osoittamaa aluetta. Kaikissa kuvissa 
pohjoinen ylhäällä. 
Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman.

Tavallisella harrastajakaukoputkella taas voi hyvällä kelillä nähdä alle kilometrin kanttiinsa olevia kohteita. Pikaisen laskutoimituksen perusteella Kuussa on siis havaittavia pinnanmuotoja mitä melkoisin määrä. Selvää on, ettei niillä kaikilla voi mitenkään olla nimeä, ja että vain hyvin harvat niistä ovat koskaan joutuneet tarkemman syynäyksen kohteeksi. Monilla on kuitenkin ennen ollut nimet, mutta nykyään ei.

Osa tällaisista nimensä menettäneistä kohteista voi olla melko suuriakin, mutta ne näkyvät vain tietyissä valaistusoloissa. Yksi tällainen nykyisin nimetön hetkellisesti näkyvä ja geologisesti ainakin itseäni hämmentävä kohde sijaitsee Mare Nubiumin pohjoisosissa Lassellin ja Lassell E:n välissä. Minä kutsun sitä paremman nimen puutteessa Lassellin rinteeksi.

Mare Nubiumin basalttitasangot Lassellista lounaaseen ovat varsin piirteettömiä. Lassellin ja Lassell E:n välissä ei ole juuri muuta kuin parikilometrinen Lassell T, ja joukko matalia koillinen–lounas-suuntaisia mare-harjanteita. Paikallisen varhaisen aamun valossa tasangolla näkyy kuitenkin luode–kaakko-suuntainen noin 90 km pitkä tumma rantu, joka etenkin lounaisreunaltaan on varsin selvärajainen. Rantu kulkee keskimmäisten harjanteiden poikki, mutta näyttää päättyvän ulompiin harjanteisiin.

Lassellin rinteen seutu 1.4.2020 klo 22 SKA NASAn Dial-a-Moonin mukaan. Lassellin rinteen selvästi erottuvan osan päät on merkitty nuolilla. Aaltomaiset kuviot tasangoilla eivät ole todellisia vaan johtuvat käytetyn korkeusmallin erotuskyvystä. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / GSFC / Ernie Wright / T. Öhman.

Olen ihmetellyt kaukoputken ääressä tuota piirrettä oman hataran muistini mukaan ainakin pari kertaa. Viimeksi se hämmästytti minua aivan erinomaisena havaintoyönä 1.–2.4.2020. Sopivassa valaistuksessa tumma suora rantu on erittäin silmiinpistävä ja se varmasti kiinnittää kenen tahansa huomion, vallankin kun se on niin lähellä Rupes Rectaa eli Suoraa vallia, joka näissä valaistusoloissa on jokaisen kuuhavaitsijan kohdelistalla. Nykyisiltä kuukartoilta on kuitenkin turha etsiä kohteelle minkäänlaista nimeä tai muuta merkintää siitä, että kyseisellä kohdalla edes olisi yhtään mitään.

Kuten Kuun kohdalla monesti muulloinkin, myös tällä kertaa vanhassa vara parempi. Ennenkin kehumani Edmund Neisonin (1849–1940) klassikkokirjassa The Moon (koko nimeltään The Moon and the Condition and Configurations of Its Surface) ja sen kartastossa kyseinen tumma rantu kulkee nimellä Lassell c ("...a very delicate, extremely shallow valley, c,..."). Neisonin nimivalinta on jokseenkin hankala, koska Kuussa useimmiten latinalaiset kirjaimet viittaavat kraattereihin. No, Kuun nimistö on aina ollut ja epäilemättä tulee aina olemaan mielialasta riippuen joko ihastuttavaa tai raivostuttavaa, mutta aina lähes täysin mielivaltaista. Lassell c on merkitty laaksoksi myös Mary Adela Blaggin (1858–1944) Collated List of Lunar Formations -luetteloon vuodelta 1913.

Lassellin rinne Edmund Neisonin kuukartaston kartassa XIII vuodelta 1876. Neison käytti siitä nimitystä Lassell c. Parempilaatuista Neisonin karttaa kannattaa ihailla uudesta ja mahtavasta Robert A. Garfinklen kolmiosaisesta Luna Cognita -teoksesta.

Neisonin kartta ei suinkaan ollut ainoa, josta kohde löytyi piirrettynä ja nimettynä. Apollo-ohjelman myötä 1960- ja 1970-luvut olivat kuututkimuksen kultakautta, joten myös kuukarttoja julkaistiin mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Kuun nimistösekasotkua setvineestä Lunar and Planetary Laboratoryn (LPL) System of Lunar Craters -kartastosta Neisonin ja Blaggin mainitsema kohde löytyy myös. Neison siis kuvasi sen laaksoksi ja Blagg sen sellaiseksi myös luetteloi. Blagg nimenomaan ei luetteloinut sitä rilleksi, jollaiset ovat yleensä kapeahkoja ja teräväpiirteisiä tektonisia tai vulkaanisia rakenteita. LPL:n kartassa se on kuitenkin merkitty roomalaisella numerolla I, joten sen nimi LPL:n mukaan oli Rima Lassell I. Ja "rimat" ovat lähes aina rillejä.  

Lassellin rinne on piirretty System of Lunar Craters -kartastoon, joka oli 1960-luvun Kuun kartoituksen merkkipaaluja. Kartan mukaan sen nimi olisi Rima Lassell I. Kuva: Arthur et al. / LPL. (Kuva saattaa hyvinkin olla tekijänoikeuksien alainen, sillä kartastoa myytiin vielä 2000-luvulla Sky & Telescopen kautta. Lupia en ole kysellyt. Kovin suurta rikosta en silti koe tehneeni, sillä kartasto on niin Moon Wikin kuin osittain LPL:nkin kautta vapaasti saatavissa. Poistellaan jos ja kun joku ihan vaan periaatteesta nostaa äläkän.) 

Nimitys Rima Lassell I jatkoi eloaan myös muissa Apollo-aikakauden kartoissa. Se esiintyy esimerkiksi suurelle yleisölle suunnatussa H. A. G. Lewisin toimittamassa The Times Atlas of the Moonissa vuodelta 1969, samoin kuin Henry Holtin vuoden 1974 Purbachin alueen geologisessa kartassa. Varsin mielenkiintoista ja myös kuvaavaa on, ettei Holt käyttänyt tässä tapauksessa minkäänlaista rakennegeologista merkintää, vaan kartassa on ainoastaan teksti "Rima Lassell I" ja epämääräinen viivamainen tummennus.

Lassellin rinne on realistisen himmeästi piirretty mutta selkeästi nimetty Rima Lassell I:ksi myös H. A. G. Lewisin toimittamassa suuremmalle yleisölle tarkoitetussa The Times Atlas of the Moon -kartastossa vuodelta 1969. (Luvaton kuva tämäkin tietysti on, mutta kirja on ollut divarikamaa jo kauan, joten tässäkään tapauksessa en tunne syyllistyneeni suureen rikokseen. Mutta poistetaan, jos niikseen on.)

Lassellin rinne löytyy nimellä Rima Lassell I myös Henry E. Holtin vuonna 1974 julkaisemasta Purbachin alueen geologisesta kartasta I-822. Kannattaa huomata, että minkäänlaista rakennegeologista symbolia Holt ei sen kohdalla käytä.

Harold Hillin kauniissa ja informatiivisessa kirjassa A Portfolio of Lunar Drawings (1991) Lassellin rinnettä esitellään peräti kolmen piirroksen voimin, ensimmäinen niistä itse Thomas Gwyn Elgerin (1836–1897) kynästä lähtöisin. Hill siteeraa Elgerin muistiinpanoja tammikuulta 1886:

"...a long straight dark line..."

"In its course it traverses a curious curved oval-shaped ring..."

"...the object resembles a fault, or a shadow of a steep ridge..."

Elgerin mielestä Lassellin rinne siis muistutti siirrosta tai jyrkän harjanteen reunaa. Elgerin mainitsema ja Hillin kirjan piirroksissa erinomaisesti näkyvä soikea rengas puolestaan on osa harjannekompleksia. Sekä omien havaintojeni että Hillin kirjan piirrosten, samoin kuin yllä esitetyn Dial-a-Moonin korkeusmallikuvan perusteella Lassellin rinne kulkee näiden harjanteiden poikki. Hillin oman piirroksen ja tulkinnan mukaan Lassellin rinne olisi aiheuttanut renkaan itäreunalla siirroksen tai sortuman, joten rinteen synty olisi kiistatta geologisesti varsin nuori tapahtuma.

Viimeisimmät harrastajien tekemät havainnot, jotka olen Lassellin rinteestä kohtalaisella etsimisellä löytänyt, ovat Akkana Peckin Hitchhiker's Guide to the Moon -sivustolta, sekä Jane Houston Jonesilta. Näissä havainnoissa kohde kulkee nimellä The Lassell Stripe. 

Omin silmin tai vanhoja karttoja, kirjoja tai havaintoja selailemalla ei siis Lassellin rinteestä juurikaan saa tolkkua. Lunar Reconnaissance Orbiter QuickMapin avulla sen olemus kuitenkin kirkastuu hieman. Toisin kuin Elger ehdotti, kyseessä ei selvästikään ole Suoran vallin tapainen siirros tai jyrkän harjanteen varjo. Hillin tulkinnalle siitä, että Lassellin rinne aiheuttaisi harjannerenkaassa siirrostusta tai sortumista, on ainakin ilman yksityiskohtaisempaa tutkimusta vaikea löytää tukea.


Alla olevasta QuickMapillä tehdystä kokeellisesta rinne- eli kaltevuuskartasta Lassellin rinteen ominaisuudet käyvät ehkä parhaiten selville. Rinne on leveimmillään parisenkymmentä kilometriä. Se on erittäin loiva, yleensä noin puolentoista asteen kieppeillä. Tämä selittää sen, että se ei näy kunnolla kuin hyvin lyhyen ajan. Rinteen yläreuna eli koillispuoli on rajoiltaan varsin epämääräinen, mutta alareuna eli lounaispuoli puolestaan hyvinkin tarkkarajainen. Tämä on kaukoputkella havaittaessakin nähtävissä.

Kokeellinen kaltevuuskartta Lassellin rinteestä. Kartta kuvaa 0,5°–2,5°:n rinteitä siten, että siniset ovat loivimpia, punaiset "jyrkimpiä". Muut alueet jätetään värittämättä. Lassellin rinne erottuu selvästi erittäin loivapiirteisenä mutta juureltaan varsin terävärajaisena luode–kaakko-suuntaisena rakenteena. Rinteen luoteispäässä sen lounaispuolella on rinteen kanssa samansuuntainen horstimainen harjanne (ks. alla), ja suunnilleen rinteen keskikohdalla sen koillispuolella puolestaan saman suuntainen graben (ks. alla). Kuva: NASA / ASU / LRO ACT-REACT QuickMap / SLDEM2015(+LOLA) Slope / WAC / T. Öhman.

Kaltevuuskartasta käy ilmi myös pari pienempää rakennetta, jotka lienevät ainakin useimpien harrastajien tavoittamattomissa. Lassellin rinteen luoteispäässä, juuri sen kaakkoispuolella on noin 20 km pitkä ja reilut puolisentoista kilometriä leveä rakenne, joka näyttää horstilta. Horstit ovat ympäristöstään koholla olevia siirrosten rajaamia tektonisia rakenteita. Tällaisessa mare-ympäristössä horstin pitäisikin olla juuri tuollainen tasalakinen suoraviivainen rakenne. Ongelmana vain on se, että horstit tuppaavat esiintymään yhdessä grabenien kanssa. Horstit ovat suhteellisesti koholla yleensä siksi, että ympäristön grabenit ovat vajonneet, eivät siksi että mikään voima olisi nostanut absoluuttisesti horstia ylöspäin. Tämän horstikandidaatin vieressä ei grabeneita näy.

Lassellin rinteen luoteispään läheisyydessä oleva tasalakinen, horstimainen harjanne kulkee kuvan poikki vasemmalta ylhäältä alhaalle oikealle. Kuva: NASA / ASU / LRO ACT-REACT QuickMap / NAC / T. Öhman.

Suunnilleen Lassellin rinteen puolivälin koillispuolelta grabenmainen rakenne sen sijaan löytyy. Sillä on mittaa jopa nelisenkymmentä kilometriä, ja kaakkoispäässä se haarautuu kahdeksi painanteeksi, joista lyhyempi pohjoinen haara tosin on erittäin epämääräinen. Leveyttä rakenteella ei parhaimmillaankaan ole kuin puolisen kilometriä. Kohde on liian pieni, jotta korkeusmallin antamaan syvyyteen voisi kovin vahvasti luottaa, mutta mallin antama noin 10–20 m:n syvyys lienee kuitenkin suuruusluokaltaan todellisehko. 

Lassellin rinteen keskikohdan koillispuolella oleva kapea graben kulkee kuvan poikki vasemmalta ylhäältä alhaalle oikealle. Kuva: NASA / ASU / LRO ACT-REACT QuickMap / NAC / T. Öhman.

Lassellin rinteen lähistöllä basaltit sisältävät hieman enemmän rautaa ja vallankin titaania kuin muualla lähiympäristössä. Kaikkiaan Lassellin rinne on Lassell ja Lassell C -kraatterien muodostamaa keskustaa ympäröivän tumman, noin 200-kilometrisen mare-rinkulan lounaisreunalla. Mare-rinkula sinänsä on kiinnostava, mutta topografian tai painovoimapoikkeaman silmäilyn perusteella on mahdotonta sanoa, että rinkulan alla olisi esimerkiksi muinainen suuri kraatteri. 

Lassellin rinne tarttui, joskin toki hyvin heikosti, myös digiscoping-tekniikalla 1.4.2020 klo 23.36 SKA ottamaani yksittäisruutuun. Kuvassa näkyy varsin selvästi rinnettä erityisesti sen kaakkoispuolella ympäröivä hieman tummempi mare-alue, ja myös koko noin 200-kilometrinen mare-rinkula on ainakin mielikuvitusta käyttäen nähtävissä. Omin silmin havaitessa Lassellin rinne oli toki huomattavasti selvempi. Celestron 8 (f=2000 mm, D=200 mm), 15 mm Plössl, Canon Ixus 70, vähän värkkäystä GIMPillä. Kuva: T. Öhman.

Omien havaintojen ja luotainaineistojen perusteella on siis varsin helposti kuvailtavissa, millainen Lassellin rinne on. Kuvailu ei kuitenkaan vastaa keskeisimpään kysymykseen siitä, mikä Lassellin rinne pohjimmiltaan geologisesti oikein on, ja miksi se on siihen syntynyt. Horsti- ja grabenmaiset rakenteet rinteen molemmin puolin varmasti liittyvät rinteen syntyyn jollain tapaa. Mutta miten?

Olen kuluneen vajaan kolmen kuukauden aikana aina silloin tällöin koettanut keksiä, mistä tuossa oikein voisi olla kyse, mutta en ole onnistunut kehittelemään mitään perusteltua tai varsinaisesti järkevää hypoteesia. Rinne sijaitsee hyvin epämääräisen Nubiumin törmäysaltaan koillisreunan tuntumassa, joten periaatteessa rinne voisi olla jonkinmoinen kallistuma kohti altaan sisäosia. Jos 200-kilometrinen mare-rinkula heijastelisi muinaista kraatteria, olisi Lassellin rinne suunnilleen alueella, jossa tämän kraatterin ja Nubiumin altaan reunat olisivat vaikuttamassa toisiinsa, joten kaikkea kummaa voisi olla seurauksena. Mutta mitään oikeasti järkevän tuntuista ideaa en ole keksinyt, enkä ole tieteellisestä kirjallisuudesta löytänyt mitään mainintoja aiheesta.

Kenttä on siis avoinna Lassellin rinteen selityksille. Mutta vaikkei selitystä keksisikään, kannattaa sitä joka tapauksessa havaita sen ohikiitävän hetken ajan kun se mahdollista on.   

Artikkeli Kuun suurimmasta kalderasta

Kun nyt kerran omien tekemisteni markkinoinnin tielle lähdin, niin menköön nyt sitten samaan syssyyn toinenkin mainos. Ursan Zeniitti-verkkolehden tämän vuoden toisessa numerossa on nimittäin juuri ilmestynyt Kuu, planeetat ja komeetat -jaoston toisen kuuprojektikohteen tiimoilta kirjoittamani artikkeli. Sen aiheena on lähes Kuun keskellä sijaitseva tiettävästi Kuun suurin vulkaaninen romahdusrakenne eli kaldera Hyginus, sekä siihen läheisesti liittyvä Rima Hyginuksen graben-systeemi. Tuo graben on sikäli erikoinen, että sen synty ei liity törmäysaltaisiin, vaan se on juonen synnyttämä. Tarkempaa tarinaa sen synnystä ja koko alueen geologisesta historiasta kera suomalaisharrastajien upeiden kuvien löytyy Zeniitin jutusta.

Hyginus ja Rima Hyginus kuvattuna Apollo 10-lennolla toukokuussa 1969. Kuva: NASA / Apollo 10 / AS10-31-4650 / T. Öhman.

Uusi Kuu

Taas on viime aikoina päässyt tämä blogi jäämään vähän lapsipuolen asemaan. Kuusta on silti viime aikoinakin tullut kirjoiteltua. Ursan Zeniitti-verkkolehden uusimmassa numerossa 5/2015 on juttuni siitä, kuinka eräät käsityksemme Kuusta ovat muuttuneet ja tarkentuneet merkittävästi viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa. Esimerkiksi oheisen kuvan kaltaiset lobate scarp -tyyppiset ylityöntösiirrokset ovat osoittautuneet Kuun yleisimmäksi tektoniseksi rakenteeksi, vaikka niitä aiemmin pidettiin hyvin mitättöminä. Ne voivat olla aktiivisia vielä nykyisinkin.

Kuun yleisintä tektoniikkaa edustava lobate scarp -tyyppinen ylityöntösiirros Kuun etäpuolella, pohjoisnavan lähellä sijaitsevan Rozhdestvenskiy-kraatterin reunalla. Lobate scarp -rakenteilla toinen reuna on tyypillisesti hyvin loiva, mutta toisen reunan muodostaa jyrkänne. Ne myös yleensä hieman mutkittelevat kuvan rakenteen tapaan. Kuvassa alaosan kalliolohko on työntynyt yläosan lohkon päälle. Kuva (Mercator-projektio): NASA / ASU / LRO NAC M105505727LE.IMG / T. Öhman.

Rupes Recta eli Suora valli ympäristöineen Mare Nubiumin 

itäosissa. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC M119896282ME, 

M119923439ME, M119909874ME, M119882718ME.IMG / 

T. Öhman.

Tuon jutun ohella olen viime aikoina hieman touhunnut Kuun komeimman normaalisiirroksen, Rupes Rectan eli Suoran vallin ja sen ympäristön kanssa. Tämä selittyy sillä, että Ursan Kuu, planetat ja komeetat -jaostossa päätimme Veikko Mäkelän ja Jari Kuulan kanssa kokeilla hieman aiemmasta poikkeavaa projektia, nimeltään ”Kuukohteita pintaa syvemmältä”. Siinä Avaruus-foorumin käyttäjien annetaan äänestää muutamasta vaihtoehdosta suosikkikohdettaan Kuussa, josta sitten toivotaan havaintoja parin kuukauden ajalta. Lopputuloksena on toivottavasti uusia havaintoja ja kuvia, ja artikkeli kyseisestä kohteesta Zeniitti-verkkolehdessä. 

Ensimmäisessä äänestyksessä voittajaksi selviytyi siis Rupes Recta ympäristöineen. Juttua siitä tähdätään helmikuun Zeniittiin. Rovaniemellä saa kuitenkin Pohjan kruunun jäsenillassa Lyseonpuiston lukiossa luokassa 106 jo tiistaina 15.12. klo 18.00 hieman esimakua Rupes Rectasta, ja alueen geologisesta historiasta noin muutenkin. Paikalle sopii tulla, vaikkei Pohjan kruunun jäsen olisikaan. Samalla pääsee kuulemaan myös Partow Izadin esitelmää neutronitähdistä, valkeista kääpiöistä, ja muista maailmankaikkeuden kummallisista kompakteista kappaleista.

Kuu Korkalovaarassa 14.12.2015 klo 15.52, kuvattuna Canon Ixus 70 -digipokkarilla ihan vain siksi että se pitkästä aikaa sattui näkymään. Kuva: T. Öhman.

InOMN tulee taas

Kuun havaitsemista ja samalla Kuun tutkimusta markkinoiva International Observe the Moon Night -tapahtuma (InOMN) järjestetään tänä vuonna lauantaina 19. syyskuuta. Pohjolassa ei julkisesti järjestettyjä, tai ainakaan rekisteröityjä tilaisuuksia ole, mutta sehän ei estä itse kutakin osallistumasta tilaisuuteen omin päin. Ajankohta ei tosin tänäkään vuonna alkuunkaan suosi suomalaista, sillä tuolloin Kuu on Helsingissäkin parhaimmillaan vain 13°:n korkeudella. Näin ollen pohjoisimmassa Suomessa Kuu mataa aivan horisontissa, ja laskeekin hämärätaivaalle jo puolisen tuntia Auringon jälkeen. Yksityiskohtaiset havainnot voi näin ollen unohtaa – hyvä jos Kuun ylipäätään näkee.

Kuten viime vuonnakin, runsaasti kiintoisia kohteita tuolloin olisi kuitenkin periaatteessa näkyvissä. Järjestäjien listassakin on mainittuna useita eri tyyppisiä ja eri kokoisia havaintolaitteita vaativia kohteita. Yksi näistä on ehkäpä yleisimmin käytetyltä nimeltään Valentine Dome. Tällä, kuten doomeilla yleensäkään, ei nykyisin virallista nimeä ole. Aiemmin se tunnettiin myös nimellä Linné α,^(*) ja Virtual Moon Atlaksen käyttäjät löytävät sen nimellä Linne A 1.

Valentinen doomi on suuri kananmunan muotoinen soikio oikealla keskellä. Noin 15 km sen yläpuolella näkyy toinen pienempi doomi, ja muitakin doomeja alueella esiintyy. Vasemman yläkulman vuoristo on Montes Caucasuksen eteläpää. Kuva: LRO WAC M116255363ME / T. Öhman. Mercator-projektio.

Valentinen doomi sijaitsee Mare Serenitatiksen länsiosassa, lähellä Montes Caucasuksen ja Montes Apenninuksen erottavaa Serenitatiksen ja Imbriumin välissä olevaa ”salmea”. Se on noin 29×38 km läpimitaltaan oleva soikio, jolla on korkeutta vain tuollaiset 150–200 m. Näin ollen se näkyy ainoastaan Auringon paistaessa erittäin matalalta. Kuten oheisesta länsi–itä-suuntaisesta korkeusprofiilistakin näkee, on doomin itälaita huomattavasti jyrkempi kuin varsin epämääräinen länsilaita.

Länsi–itä-suuntainen korkeusprofiili keskeltä Valentinen doomia. Huomaa akseleiden ero, eli kyseessä on erittäin matala ja loivapiirteinen rakenne. Kuva: LRO QuickMap / GLD 100 / T. Öhman.

Valentinen doomin itäosa.
Kuva: LRO NAC M181102395LE ja
M181102395RE / T. Öhman. Mercator-
projektio.

Serenitatiksen alueen geologisessa kartassa Valentinen doomin oletetaan olevan kilpitulivuori, mutta nykyisin doomien oletetaan yleensä muistuttavan niin sanottuja lakkoliittejä tai lopoliittejä, eli sulan kiven tunkeutumisia kuoren yläosaan. Ne eivät juurikaan purkaudu pinnalla, vaan ainoastaan pullistavat yläpuolellaan olevaa kuorta.

Yksi Valentinen doomin kiintoisimmista piirteistä ovat sen keskellä ja etelälaidalla törröttävät kukkulat. Sellaisia doomeissa ei useinkaan nähdä. Niiden tarkemmasta olemuksesta ei vielä minun tietääkseni olla perillä, mutta kukkuloiden keskittyminen vain doomin alueelle toki viittaa niiden olevan jonkinlaisia tulivuoria. 

Silmiinpistävä on myös Valentinen doomia luode–kaakko-suunnassa halkova puolisen kilometriä leveä ja eri muodoissaan vähintään noin 70 km pitkä rille. Kuten tavallista, se on liian suora ollakseen varsinainen laavakanava, mutta pienet, jonkinlaisten purkausaukkojen romahtaneet jäänteet kertovat ettei se ole myöskään pelkästään tektoniikan aikaansaannosta. Kyse on siis vulkaanis–tektonisesta rakenteesta.

Vaikka Valentinen doomia ei siis tämänkertaisen InOMNin aikana pääsisikään näkemään, kannattaa kohde pitää mielessä, sillä kokonsa puolesta se on varsin helppo kohde pienillekin kaukoputkille, ja toisaalta siinä riittää yksityiskohtaista tutkittavaa myös isompien putkien käyttäjille.





P.S. 20.9.2015: Pilvessähän se taivas tietenkin pysyi InOMNin aikaan ainakin täällä Rovaniemellä. Twitterin mukaan muualla maailmassa homma kuitenkin sujui vähän paremmin. No, ensi vuonna taas uusi yritys! 

^(*) Lisäkommentti 26.1.2020: Valentine Domen nimitys Linné α löytyy ainakin kahdesta kartasta, eli LAC-42:sta ja sitä vastaavasta geologisesta kartasta. LACiin viitaten myös Moon Wiki mainitsee tuon nimen. Oma veikkaukseni – joka ei perustu järin tarkkaan selvittelyyn – on, että kyseessä on virhe LACissa. Edmund Neisonin The Moon ei tunne Linné α:aa lainkaan. Ei sitä myöskään löydy Mary Blaggin tai Blaggin ja Müllerin luetteloista. LPL:n System of Lunar Craters -kartta, Yhdysvaltain ilmavoimien tekemä topografinen kartta, sekä Atlas and Gazetteer of the Near Side of the Moon merkitsevät α:lla Valentine Domen länsipuolella olevaa vuorta. Atlas & Gazetteer antaa ymmärtää sen olevan Linné α, muiden tapauksessa isäntä jää hämäräksi. Yksikään näistä ei anna Valentine Domelle mitään nimeä.

Lisäksi LACin virheen puolesta puhuu se seikka, että Valentine Domen nimeäminen Linné α:ksi poikkeaisi merkittävästi tavasta, jolla kreikkalaisia aakkosia aikoinaan Kuun pinnanmuotojen nimeämiseksi käytettiin. Niillä merkittiin vuorten huippuja tai muuten vain kirkkaampia kohteita pinnalla. Valentinen kaltaiset doomit eivät ole huippuja, eivätkä kirkkaita. Vaan tiedäpä häntä.

Lisäsin tässä samalla tuonne tekstiin myös sen, että Valentine Domen korkeus on noin 150–200 m (ennen luki vain 150 m). Vedin nimittäin pari profiilia lisää, ja ne osoittivat lähempää 200 m:ä olevia korkeuksia. Tuo siis riippuu melkoisesti siitä, mistä kohti korkeusprofiilin vetää, ja mitä oikeastaan pitää vertailutasona.

Linkit edellä mainitsemiini viitteisiin löytyvät linkkisivulta.