Vuosikymmenen viimeinen Kuu

Sattuipa tänään iltapäivällä olemaan sen verran selkeää, että Kuu vilahti hetken aikaa puiden yläpuolella. Se oli sen verran harvinainen näky, että pitihän se yrittää ikuistaakin, semminkin kun se oli viimeinen näkymä Kuuhun tällä vuosikymmenellä. Hieman suttuiseksi tuo jäi, mutta onpahan tallessa.

Kuu Äänekoskella 31.12.2019 klo 16.37 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna.
Kevyehkö photoshoppaus.

Hauska tuota olisi ollut ihan kunnolla havaitakin, sillä viehättäviä kohteita oli aika hyvin näkyvillä. Etelässä Janssenin monikulmainen kraatterikompleksi harvinaisine ylänköalueen grabeneineen olisi ollut oikein mukavasti hollilla. Nectariksen törmäysallas ja Mare Nectarikseen osittain uponnut Fracastorius olisivat myös saaneet osansa huomiostani. Itäisen Mare Tranquillitatiksen alueella Rima ja Rupes Cauchya olisi pitänyt yrittää, samoin kuin alueen tuliperäisiä doomeja, vaikka ne hivenen turhan etäällä terminaattorista jo olivatkin.

Posidoniuksen pohja on yksi Kuun merkillisimpiä, joten sen itäisintä osaa aivan valon ja pimeyden rajalla olisi ollut erittäin mukava katsella. Pohjoisempana taas Hercules ja Atlas ovat aina kaunis kraatterikaksikko. Vaan täytyy luottaa siihen, että noita pääsee alkavalla vuosikymmenellä ihastelemaan ihan kunnollakin. 

Kuuhulluuden olemuksesta

Reilun viiden vuoden jälkeen syntyneen sadannen Hieman Kuusta -blogitekstin kunniaksi voi kai kerrankin heittäytyä hieman tavallista introspektiivisemmaksi.

Kuu Äänekosken Likolahdessa kuvattuna 20.2.2018 klo 

18.14. Kowa TSN-821 ja Canon Ixus 70 -digipokkari, 

kevyt Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman.

Vietin tänä iltana kuudentoista asteen pakkasessa yli kaksi tuntia tutkiskellen kiertolaisemme kauniita pinnanmuotoja. En voinut kuin jälleen kerran ihastella Janssenin^* kulmikasta muotoa ja mietiskellä, mikä on mahtanut synnyttää Rimae Janssenin niin kauas meristä. Piccoloministä kohti luodetta syvälle pimeyteen tunkeutunut Rupes Altai muistutti minua dramaattisella ulkomuodollaan siitä, miksi Nectaris on törmäysaltaiden joukosta suosikkini. Proclus^* ja Petavius B^*, sekä kraatteripari Messier ja Messier A^* taas olivat jo ehtineet sen verran pitkälle päivän puolelle, että niiden säteet näkyivät jo varsin hyvin, osoittaen näiden kraatterien syntyneen loivalla kulmalla tapahtuneiden törmäysten seurauksena.

Rupes Cauchy^* ja sen eteläpuolella sijaitsevat tuliperäiset Cauchy Taun ja Cauchy Omegan doomit näkyivät nopeasti hieman enemmänkin kuusta sisältävää havaintohorisonttiniani kohti laskeneessa Kuussa yllättävän hyvin. Yllättävää tässä oli se, että ne olivat kuitenkin ehtineet jo etääntyä yön ja päivän rajalta eli terminaattorilta. Cauchyt ovat loistavia esimerkkejä siitä, että Kuussa on törmäyskraattereiden lisäksi myös erittäin runsaasti kiehtovia tektonisia ja vulkaanisia rakenteita, jotka näkyvät jo pienillä 40 vuotta vanhoilla havaintolaitteilla, joille nykyisin lähinnä hymähdellään nostalgisesti. Ja vaikka kraatteritutkija henkeen ja vereen olenkin, ovat monet kuuhavaitsijaminäni kannalta kiinnostavimmat kohteet muita kuin törmäyskraattereita.

Terminaattorin nopea liike yhdessä Kuun kiertoliikkeen heilahtelujen ja Suomen havaintomahdollisuuksia tehokkaasti rajoittavien säiden kanssa aiheuttaa sen, ettei Kuussa käytännössä koskaan tule vastaan täsmälleen samanlaista näkymää. Tästä näkyi kouriintuntuva esimerkki: Posidoniuksen "tuplareuna" ja muutenkin erikoislaatuinen pohja aiheuttivat sen, että Posidoniuksen ulkonäkö muuttui tänä iltana hyvin nopeasti sen työntyessä yhä pidemmälle Kuun uuteen aamuun. Ilta osoitti jälleen sen, ettei Kuuta havaitessa todellakaan pääse pitkästymään.

Dial-a-Moonin näkemys Kuusta 20.2.2018 klo 18.00.

Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.

Vallis Capellaa ja pitkästi yli 500-kilometristä Vallis Rheitaa katsellessani en voinut välttyä siltä tutulta tuntemukselta, että Kuun geologia on suurimmilta osin törmäysaltaiden geologiaa. Kuun, sen paremminkin kuin muidenkaan maankaltaisten planeettojen kehitystä ei voi ymmärtää perehtymättä törmäyksiin ja niiden jälkeensä jättämiin pienempiin ja etenkin suurempiin rakenteisiin. Ja vaikka todisteet ovat olleet kaikkien nähtävillä viimeisten neljänsadan vuoden ajan, ei ole kulunut kuin vajaat seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun Kuun törmäyksiä ja törmäysaltaita alettiin Ralph Baldwinin johdolla hiljalleen ymmärtää. On hurjaa ajatella, että altaat ovat olleet olemassa nelisen miljardia vuotta, ihmislajimme on ehtinyt katsella niitä pari–kolmesataatuhatta vuotta, mutta vasta yksi ihmisikä sitten alkoi ymmärryksemme olla sillä tasolla, että pystyimme luomaan kutakuinkin järkeviä ajatusrakennelmia niiden selittämiseksi. Kuinka paljon enemmän ymmärrämme silloin, kun kraattereita on ehditty tutkia muutama tuhat vuotta, kuten vaikkapa tähtitiedettä tai matematiikkaa nykyisin?

Kuuhulluuteni alkoi täällä Äänekoskella tuollaiset kolmekymmentä vuotta sitten. Se johdatti minut kraatteri- ja planeettatutkimuksen pariin. Harrastuksesta tuli ammatti, mikä on tietenkin sekä siunaus että kirous. Siunauksellista siinä on etenkin se, että mitä enemmän Kuusta ja sen pinnanmuotojen synnystä oppii, sitä hauskempaa on palata takaisin siihen, mistä kaikki alkoi: talvipakkaseen kaukoputken ääreen. 

---

^*Janssenin ja Cauchyn alueet, sekä vinojen törmäysten synnyttämät Proclus, Petavius B ja Messier & Messier A ovat kevään havaintokauden äänestyskohteina Ursan Kuu ja planeetat -harrastusryhmän Kuukohteita pintaa syvemmältä 7 -äänestyksessä. Äänestyksen voittaneesta kohteesta kirjoittelen artikkelin, jonka on tarkoitus ilmestyä kesän Zeniitti-verkkolehdessä.