maanantai 15. heinäkuuta 2019

Summasen törmäyskraatteri, vielä kerran

Jo pari kertaa tänä kesänä olen saanut olla Saarijärvellä kertoilemassa Summasen törmäyskraatterin löytämisestä, alueen geologiasta, sekä Suomen ja maailman törmäyskraattereista hieman yleisemminkin. Ylihuomenna, eli keskiviikkona 17.7.2019 klo 13.00 on Saarijärven Kivikauden kylässä ainakin tällä tietoa tämän kesän viimeinen ilmaistapahtuma, jossa meikäläinen on Summasta esittelemässä. Tapahtuman alkuosa pidetään katon alla Kivikauden kylän ulkoilmakahvilassa, ja loppuosa suuren pirstekartiolohkareen ympärille kootun Summasesta kertovan näyttelyn äärellä. Homma kestää kokonaisuudessaan kolmisen varttia, riippuen vähän siitä meneekö esitys enemmän monologin vai jutustelun puolelle.

Näyttely ja pirstekartio eivät toki ole mihinkään katoamassa, joten niihin pääsee Kivikauden kylän pääsylipun (aikuiset 10 €, lapset 7 €) lunastamalla tutustumaan heinäkuussa joka päivä ja elokuussa tiistaista sunnuntaihin. Kylässä on monenmoista kiinnostavaa nähtävää ja tehtävää,  joten vaikka nyt ei kraatteriluennolle pääsisikään, kannattaa paikalle ehdottomasti tulla myöhemminkin ihan ajan kanssa.

Aika: keskiviikkona 17.7.2019 klo 13.00
Paikka: Kivikauden kylä, Kivikirveentie 10, Saarijärvi
Järjestäjä: Saarijärven museo / Kivikauden kylä / Saarijärven museon ystävät ry.
Tilaisuus on ilmainen ja kaikille törmäyskraattereista ja geologiasta kiinnostuneille avoin.

Suviyössä pimenee jälleen

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä 16.17.7.2019 on Suomessa näkyvissä osittainen kuunpimennys. Edelliset pimennykset viime tammikuussa ja heinäkuussa olivat täydellisiä ja näkyivät Äänekoskelta varsin mainiosti. Tällä kertaa kyseessä on vaatimattomampi tapahtuma, sillä vain reilut puolet Kuusta jää Maan täysvarjoon. Lisäksi pimennys tapahtuu erittäin matalalla vaalealla kesäyön taivaalla. Tämänhetkisten sääennusteiden mukaan keli olisi puolipilvinen, joten jonkinlaista toivoa on näkemisen osalta on. Rannalle menemistä pimennyksen havaitseminen kuitenkin omalla kohdallani taas tarkoittaa. Ja mikäpä sen mukavampaa kuin kesäyön viettäminen järven rannalla kuunpimennystä ja kuka ties vaikkapa jälleen valaisevia yöpilviä seuraillen.

Pimennyksen osittainen vaihe näkyy kokonaan suunnilleen Vaasa–Kajaani-linjan eteläpuolella. Oulussa pimennyksen maksimin aikaan klo 00.31 Kuun on parin asteen korkeudella, joten Puolivälinkangas kutsuisi, jos siellä vielä asustelisin. Meren rannaltakin tietysti Oulusta hyviä paikkoja löytyisi. Vanhasta Rovaniemen kämpästäni Korkalovaaran laen tuntumasta pimennyksen maksimi näkyisi myös, vaikka Kuu ei siellä tuolloin ole kuin puolen asteen korkeudella. Pohjoisimmat paikat, joissa pimennyksen syvin vaihe näkyy, lienevät jossain Sodankylän ja Kittilän välillä, mutta tuo tietenkin vaatii täysin esteettömän näköalan aivan horisonttiin saakka. Suunnilleen Enontekiön ja Ivalon pohjoispuolella pimennys ei näy laisinkaan.

Kuu ohittaa Maan varjon tällä kertaa eteläpuolelta. Tällä on sen verran vaikutusta pimennyksen havaitsemiseen, että pimennyksen varhaisimpia näkyvissä olevia vaiheita on varsin vaikea havaita ollenkaan, koska hiljakseen tummuva ja kasvava varjo kulkee Oceanus Procellarumin luoteisten osien poikki. Jos Kuu kulkisi Maan varjon pohjoispuolelta, osuisi varjo tummien basalttitasankojen sijaan ensin vaaleille ylänköalueille. Tällöin vähäinen tummuminen olisi hieman helpompi havaita.     

16.17.7.2019 kuunpimennyksen kulku Äänekosken horisontin mukaan CalSkyn laskemana


Tapahtuma
Aika
Suunta
Korkeus
Auringon korkeus
Kuu nousee
22.46
145°
Osittainen pimennys alkaa
23.02
148°
-1°
Pimennys syvimmillään
00.31
168°
-5°
Osittainen pimennys päättyy
02.00
188°
-6°
Puolivarjopimennys päättyy
03.18
206°
-3°
Kuu laskee
04.08
216°

Vaikka pimennys ei tällä kertaa olekaan erityisen syvä ja se on vieläpä heikosti näkyvissä, kannattaa sen seuraaminen silti. Seuraava puolivarjopimennys on Suomessa mahdollista nähdä 10.1.2020, mutta seuraava osittainen vasta 19.11.2021. Kelit tuppaavat tammi- ja marraskuussa olemaan havaitsemisen kannalta kehnot, joten noiden näkeminen on epätodennäköisempää kuin tämänkertaisen pimennyksen. Ja lisäksi silloin paleltaa. Seuraava täydellinen kuunpimennys taas on Suomessa havaittavissa vasta 7.9.2025, joten jos lähivuosina haluaa ihailla Maan varjossa kylpevää Kuuta, kannattaa tiistain taittuessa keskiviikoksi suunnata katseensa eteläkaakkoiseen horisonttiin.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Apollo 11:n tieteellinen anti

Viime viikkoina tiedotusvälineissä on puhuttu runsaasti Apollo 11:n kuulennosta. Parin seuraavan viikon aikana tahti varmasti entisestään kiihtyy. Nyt kun lennosta tulee kuluneeksi 50 vuotta, juhlimiseen ja hehkutukseen on ehdottamasti aihettakin. Lento täytti John F. Kennedyn asettaman kansallisen tavoitteen ihmisen saamisesta Kuun pinnalle ja hengissä takaisin 1960-luvun loppuun mennessä. Sen myötä USA lopullisesti osoitti teknisen ylivertaisuutensa Neuvostoliittoon nähden ja varmisti voittonsa 1950-luvun lopulla alkaneessa suurvaltojen avaruuskilpailussa. Omasta mielestäni Apollo-lentoihin huipentunut Yhdysvaltain varhainen avaruusohjelma on ihmiskunnan merkittävin saavutus, jos unohdetaan esimerkiksi pyörän ja kirjoitustaidon keksimisen kaltaiset sivuseikat. 
Mike Collins otti tämän huikean kuvan Kuun pinnalta
palaavasta  Eagle-kuumodulista ja maannoususta
kipparoimansa komentomoduli Columbian ikkunasta.
Yksi Apollo-ohjelman yllättävistä seurauksista oli etenkin
Apollo 8:n maannousukuvan vaikutus kansainvälisen
ympäristöliikkeen syntyyn 1960-luvun lopulla.
Kuva: AS11-44-6643 / NASA / Kipp Teague /
muokkaus: T. Öhman.

Kuututkimus oli etenkin varhaisilla Apollo-lennoilla sivuosassa. Mukana kuvassa se kuitenkin oli. Koko Apollo-ohjelman merkitys Kuun, varhaisen Maan ja koko aurinkokuntamme kehityksen ymmärtämisessä on ollut käänteentekevä, ja Apollo-aineistot, etenkin kuunäytteet, muodostavat edelleenkin kuututkimuksen kulmakiven.

Koko Apollo-ohjelman tieteellisestä merkityksestä ilmestyi juuri mainiot artikkelit Physics Today ja EOS-lehdissä. Parin viikon kuluttua juhlitaan kuitenkin erityisesti Apollo 11:tä. Oli täysin mahdollista, että ensimmäinen miehitetty laskeutuminen Kuuhun olisi jäänyt myös viimeiseksi. Mitä Kuusta olisi selvinnyt, jos miehitetyt kuulaskeutumiset olisivat jääneet siihen yhteen ainoaan?

Kuun varhainen kehitys

Kuun kehityshistoria oli vielä 1960-luvulle tultaessa heikosti tunnettu. Nobel-kemisti Harold Urey (1893–1981) oli Yhdysvaltain miehitetyn avaruusohjelman yksi tärkeimmistä varhaisista tieteellisistä tukijoista. Tunnetun tarinan mukaan hän sai eräissä bileissä käsiinsä Ralph Baldwinin klassikkoteoksen The Face of the Moon, luki sen siltä istumalta, ja oli siitä lähtien Kuun lumoissa. Hänen suosimansa teorian mukaan Kuu oli muinainen, kauempana aurinkokunnassa syntynyt kylmä kappale, jonka Maa myöhemmin sieppasi satelliitikseen. Ureyn mukaan Kuussa ei ollut koskaan ollut mainittavampaa sisäsyntyistä geologista toimintaa. Niinpä Urey uskoi Baldwinin tavoin Kuun kraatterien olevan törmäysten synnyttämiä.

Urey edusti siis Kuun kehityksessä "kylmän Kuun" koulukuntaa, Kuun alkuperää koskien sieppaus- eli puolisoteorian koulukuntaa, ja kraatterien alkuperän osalta törmäyskraatterien koulukuntaa. Hänen merkittävin vastavoimansa oli Gerard Kuiper (1905–1973). Kuiperin mukaan Kuu ja Maa syntyivät samasta kaasupilvestä yhtä aikaa, ja Maan tavoin Kuu oli ollut geologisesti aktiivinen: Kuun meret olivat tuliperäisiä ja syntyivät pian itse Kuun muodostumisen jälkeen. Samoin Kuiperin mukaan kraatterien keskuskohoumat olivat tuliperäisiä rakenteita. Kuiper oli siis "kuuman Kuun", sisarusteorian ja vulkaanisten kraatterien koulukuntien edustaja. Kuiper ja Urey ottivat varsin kiivassanaisesti yhteen pitkin 1950- ja 60-lukuja. Apollo 11:n lentoon mennessä kukaan ei kuitenkaan varmasti tiennyt, olisiko tieteellisen kilpailun voittaja Urey vai Kuiper.

Apollo 11:n miehistön – etenkin Neil Armstrongin, jonka vastuulla geologinen tutkimus enimmäkseen oli – keräämät 21,6 kiloa kuunäytteitä ratkaisivat osan tärkeimmistä Ureyn ja Kuiperin kiistakysymyksistä välittömästi. Kuten tieteessä usein käy, kumpikaan kiistan osapuolista ei kuitenkaan ollut täysin oikeassa, muttei myöskään täysin väärässä. Jo viikko Apollo 11:n laskeutumisen jälkeen Urey joutui myöntämään, että kivet näyttävät laavavirtojen synnyttämiltä, ja että hänen pitää muuttaa mielipidettään. Kuun meret olivat kiistatta tuliperäistä basalttia, joten ajatus "kylmästä Kuusta" päätyi saman tien romukoppaan. Piste Kuiperille.
Neil Armstrong keräämässä "hätävaranäytettä". Niiden tarkoituksena oli saada edes jonkinlainen näyte kuuperästä, mikäli kuukävely jouduttaisiin lopettamaan ennenaikaisesti. Kahdella viimeisellä Apollo-lennolla "hätävaranäytteen" keräämisestä luovuttiin. Kaikki asioista perillä olevat tahot ovat poikkeuksetta ylistäneet Armstrongin kenttägeologista työskentelyä ja näytteiden valintaa erinomaiseksi. Skannaus Apollo 11:n 16 mm:n filmiruudulta. Kuva: NASA / JSC / ASU.
Kuun meret osoittautuivat tarkemmissa tutkimuksissa olevan miljardeja vuosia vanhoja basalttitasankoja, eli myös merien iän suhteen Kuiper oli pääpiirteissään oikeassa. Armstrongin ja Aldrinin keräämien basalttien joukossa oli lisäksi kappaleita lähinnä plagioklaasimaasälvästä koostuneesta anortosiitista. Tämän täytyi olla peräisin Kuun ylängöiltä, joiden koostumuksen Apollo 11 siis myös kertaheitolla ratkaisi. Näytteet olivat kuitenkin täynnä kiistattomia todisteita törmäysten synnyttämästä shokkimetamorfoosista. Ylänkökivet olivat päätyneet tasangolle kraattereiden heitteleen mukana, ja koska ne olivat shokkimetamorfoosin runtelemia, täytyy kraattereiden olla törmäyskraattereita eikä suinkaan tuliperäisiä. Piste Ureylle.

Kuun synty

Kysymys Kuun alkuperästä oli yksi koko Apollo-ohjelman tärkeimpiä tieteellisiä motivaattoreita. Siihen ensimmäiset Apollo-kivet eivät monien pettymykseksi tarjonneet ilmeistä vastausta. Selvyyttä eivät tuoneet myöhempienkään lentojen näytteet: Apollo-ohjelma päättyi ilman, että yhteen sen keskeisimmistä tieteellisistä kysymyksistä saatiin vastausta. Uusi, mullistava teoria Kuun synnystä esiteltiin tieteellisessä kokouksessa vuonna 1974, pari vuotta Apollo-lentojen päättymisen jälkeen. Tuolloin ajatus Kuun synnystä jättimäisen törmäyksen seurauksena ei kuitenkaan saavuttanut järin suurta kiinnostusta. Kului vielä kymmenen vuotta, ennen kuin tutkijayhteisö oli valmis hyväksymään törmäysteorian vahvimmaksi kandidaatiksi selittämään Kuun havaitut ominaisuudet. Sekä Urey että Kuiper olivat väärässä, mutta kumpikaan heistä ei päässyt enää todistamaan tätä.

On tietysti pitkälti arvailua, olisiko törmäysteoriaan päädytty pelkkien Apollo 11 -näytteiden pohjalta. Oma veikkaukseni on, että olisi. Jo niiden perusteella nähtiin, että Kuussa on Maahan verrattuna hyvin vähän vettä ja muita helposti haihtuvia aineita. Lisäksi niiden kertoma koko Kuun koostumus vastaa varsin tarkoin Maan vaipan koostumusta, mutta rautaa on Kuussa kokonaisuutena Maahan verrattuna niukalti. Mikä merkittävintä, ja osin myös merkillisintä, Apollo 11:n näytteiden happi-isotooppikoostumuksen havaittiin välittömästi vastaavan lähes täydellisesti Maan happi-isotooppikoostumusta (ei nyt mennä tällä kertaa viime vuosina keskustelua herättäneeseen isotooppikriisiin). Nämä kaikki ovat törmäysteorian peruspalikoita, joten todennäköistä on, että pelkillä Apollo 11:n tuomilla kivilläkin törmäysteoria olisi nykyisin vallalla oleva malli Kuun synnylle.

Perusasiat kohdilleen

Erän modernin kuututkimuksen perushypoteeseista sen sijaan oivallettiin heti Apollo 11:n näytteiden perusteella: Kuulla on muinoin täytynyt olla magmameri. Tästä on kiittäminen John A. Woodin johtamaa työryhmää. Irtonaisen kuuperän eli regoliitin sisältämistä anortosiittipartikkeleista Wood kollegoineen päätteli, että Kuun on täytynyt olla nuoruudessaan sula, jolloin anortosiitti on kevyenä noussut pintaan ja muodostanut Kuun kuoren. Raskaammat, enemmän rautaa sisältäneet kivilajit painuivat syvemmälle ja muodostivat Kuun vaipan. Tämä malli pätee pääpiirteissään edelleenkin, ja sillä on ollut erittäin merkittävä vaikutus yritettäessä ymmärtää myös muiden maankaltaisten planeettojen varhaisinta geologista historiaa. Apollo 11:n tuomat pikkuruiset kiven muruset ovat siis ollet aivan keskeisessä osassa, kun viimeisten vuosikymmenten varrella on kehitelty erilaisia geologisia malleja selittämään esimerkiksi Marsin ensimmäisten kymmenet miljoonat vuodet

Kuun ajanlasku ennen Apollo 11:n lentoa oli puhtaasti suhteellinen. Toisin sanoen tuolloin tiedettiin joltisenkin luotettavasti, mitkä alueet olivat vanhoja, mitkä taas nuoria. Vanhoilla alueilla oli enemmän kraattereita kuin nuorilla, ja nuoremmat geologiset yksiköt leikkasivat ja peittivät vanhempia. Eri alueiden absoluuttisesta, vuosissa mitattavasta iästä taas ei ollut kuin enemmän tai vähemmän valistuneita arvauksia. Apollo 11:n näytteet Mare Tranquillitatiksen lounaisosista antoivat ensimmäisen tunnetun pisteen alueen pinnalla havaittavien kraatterien lukumäärää ja kyseisen pinnan ikää kuvaaviin diagrammeihin. Yhtäkkiä Kuun eri alueiden geologisesta historiasta voitiin alkaa puhua myös käyttäen alueiden likimääräisiä absoluuttisia ikiä. Myöhemmät Apollo-lennot tietysti toivat lisää pisteitä käyrälle. Tämä on mullistanut koko aurinkokuntamme tutkimuksen, sillä Kuun kraatterilaskut ovat pohjana kaikille muillekin kiinteäpintaisten kappaleiden pintojen ikämäärityksille Merkuriuksesta jättiläisplaneettojen jääkuille ja aurinkokunnan äärirajoille Plutoon ja Ultima Thuleen saakka.

Loppu hörhöilylle

Mitä muuta Apollo 11 -lennosta opittiin? Vaikka useat neuvostoliittolaiset ja amerikkalaiset miehittämättömät laskeutujat olivat jo todenneet Kuun pinnan olevan kova, piti uransa aikana harvinaisen monialaisesti väärässä ollut Tommy Gold (1920–2004) eräiden muiden tutkijoiden ohella sitkeästi elossa teoriaa, jonka mukaan Kuuta peittää paksu pölykerros, johon kuumoduli voisi upota. No, ei uponnut, sillä pölykerroksen paksuus mitataan senteissä. Buzz Aldrinin kuuluisa kuva saappaanjäljestä oli itse asiassa osa tutkimusta, jossa oli tarkoitus selvittää pölykerroksen ominaisuuksia. Parasta, mitä Goldin pölythypoteesista oli seurauksena, oli Arthur C. Clarken (1917–2008) mainio romaani A Fall of Moondust, eli suomeksi Selene I.

Tämä Buzz Aldrinin ottama kuva on paras valokuva Neil Armstrongista Kuun pinnalla. Armstrong-kuvien vähäisyys johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kamera oli suurimman osa aikaa Armstrongilla, jonka tehtävänä valokuvaus enimmäkseen oli. Kuten kuvasta näkyy, kuumoduli Eagle ei uponnut kuupölyyn. Kuva: AS11-40-5886 / NASA / Kipp Teague / muokkaus: T. Öhman.
Yksi ilmeisistä ja myös täysin odotetuista Apollo 11:n tuloksista oli tietenkin se, ettei kuukivissä näkynyt pienintäkään jälkeä minkäänlaisesta elämästä. Tähän liittyi varsin kiinteästi havainto siitä, että edes Kuun mineraalien kiderakenteessa ei havaittu vettä (sivuutetaan tässä taas viimeisen vuosikymmenen kiinnostavat löydöt hyvin pienestä määstä vettä Kuun kivissä). Tästä elämän merkkien ja elämän edellytysten puutteesta huolimatta vielä Apollo 14:n astronautit joutuivat lentonsa jälkeen kolmen viikon karanteeniin kuupöpöjen pelossa.

Kuun geofysiikkaa

Geologisen kenttätyön ohella Apollo 11:n miehistö teki myös merkittävää geofysikaalista tutkimusta viemällä tutkimuslaitteita Kuun kamaralle. Näiden asentaminen oli lähinnä Buzz Aldrinin tehtävä. Kuunjäristyksiä mittaava seismometri valitettavasti uuvahti kuumodulin lähdön tussauttaman kuupölyn aiheuttamaan lämpöhalvaukseen jo kolmen viikon jälkeen, joten sen saavutukset jäivät hieman niukoiksi. Jo sen ensimmäiset tulokset kuitenkin osoittivat Kuun olevan seismiseltä "taustakohinaltaan" hiljaisempi kuin oli useissa malleissa oletettu, ja että Kuun seismiikka on täysin erilaista kuin Maan. Lisäksi Kuulla on taipumus jäädä "soimaan" pitkäksi aikaa kuunjäristysten tai pienten meteoroiditörmäysten jälkeen. Tarvittiin kuitenkin myöhempien lentojen seismometriverkostoa, jotta Kuun sisärakenteeseen päästiin toden teolla pureutumaan.

Apollo 11:n toimittamista tutkimuslaitteista puhuttaessa unohtaa ei sovi myöskään seismometrin kyljessä ollutta yksinkertaisen nerokasta kuupölyn mittalaitetta. Sen tulokset ovat vasta viime vuosina saaneet ansaitsemansa huomion. Kuupöly on äärimmäisen särmikästä ja reaktiivista, joten se voi hyvinkin olla terveyshaitta tulevaisuuden astronauteille. Vähintäänkin se aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa Kuussa käytettäviä avaruuspukuja ja mitä tahansa Kuun pinnalle lähetettävää teknologiaa suunnitteleville insinööreille. Tämäkin soveltava tutkimus nojaa Apollo 11:n tieteelliseen antiin.

Neil Armstrongin ottamassa kuvassa Buzz Aldrin on asentamassa EASEP-tutkimuslaitteistoa. Aldrinin oikean käden takana näkyy edelleen käytössä oleva laserheijastin. Armstrong näkyy pienenä heijastuksena Aldrinin visiirissä. Kuva: AS11-40-5947 / NASA / Kipp Teague / muokkaus: T. Öhman.
Yksi Apollo 11:n Kuun pinnalle jättämistä tutkimuslaitteista toimii erinomaisesti edelleen. Kyseessä on tavallista fiksumpi peili, eli laserheijastin. Se nimensä mukaisesti yksinkertaisesti heijastaa suoraan takaisin siihen Maasta ammutut lasersäteet. Mittaamalla lasersäteen edestakaiseen matkaan käyttämä aika, saadaan selville heijastimen tarkka etäisyys. Yhdessä Apollo 14 ja 15 -lennoilla toimitettujen ja Neuvostoliiton miehittämättömien Lunohod 1 ja 2 -mönkijöiden ranskalaisvalmisteisten heijastimien kanssa Apollo 11:n heijastin on todistanut Kuun etääntyvän Maasta vajaan neljän sentin vuosivauhtia. Tämän ohella heijastimet ovat muun muassa osoittaneet Kuulla olevan ytimen, ja lisäksi niitä on käytetty testaamaan Einsteinin yleistä suhteellisuusteoriaa.  

"Kannattiko" reissu tehdä?

Apollo 11 oli Yhdysvaltain poliittinen ja teknologinen voimannäyttö, mutta myös tieteellinen riemuvoitto. Sen hankkimien kuunäytteiden ja muun tutkimusaineiston hyödyntäminen jatkuu aktiivisesti yhä edelleen, eikä loppua näy. Näytteet tulevat tulevaisuudessakin avaamaan täysin uudenlaisia ja odottamattomia näkymiä Kuun, Maan ja aurinkokunnan historiaan, aivan kuten ne ovat tehneet jo viisi vuosikymmentä. Toisin kuin aina silloin tällöin perustelematta väitetään, Apollo-ohjelma "kannatti" jo pelkästään tieteellisestä näkökulmasta. Kun tähän lisätään huima, muille aloille rönsynnyt teknologian kehitys ja erityisesti se, että Apollo-ohjelma on jo puoli vuosisataa inspiroinut lukemattomia ihmisiä esimerkiksi opiskelemaan luonnon- ja insinööritieteitä ja tuottamaan taidetta kanssaihmisten iloksi, sekä kirjaimellisesti avartanut ihmisen maailmankuvaa, ei pitäisi olla mitään epäilystä siitä, etteivätkö Apollo-lennot olisi olleet "kannattavaa" toimintaa. Ja sitäpaitsi, ei muidenkaan ihmiskunnan suurimpien saavutusten merkitystä arvioida sen perusteella, "kannattiko" homma vai ei. Apollo 11 toteutti ihmiskunnan ikiaikaisen haaveen ja liitti kokonaan uuden monimuotoisen maailman osaksi omaa konkreettista kokemuspiiriämme. Se rikastuttaa elämäämme vielä viiden vuosikymmenen jälkeen lukemattomin tavoin, ja varmasti tekee niin tulevaisuudessakin. Se oli ehdottomasti kaikkien uhrauksiensa arvoista.


Apollo 11:n vähemmän muistettua ja edelleen paitsi käyttökelpoista myös käytettyä tieteellistä antia ovat Mike Collinsin kiertoradalta ottamat sykähdyttävät lähikuvat Kuun pinnanmuodoista, kuten tässä hyvin loivalla kulmalla tapahtuneen törmäyksen synnyttämästä kraatteriparista Messier (oikealla) ja Messier A. Messierin pituus noin 14 km, pohjoinen yläoikealla. Kuva: AS11-42-6304 / NASA / Kipp Teague.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Ulkoilmanäyttely Summasen kraatterista Kivikauden kylässä

Saarijärven Summassaaressa sijaitseva Kivikauden kylä avattiin jo vuonna 1980. Se onkin Suomen vanhin ja laajin maamme esihistorian esittelyyn keskittynyt vierailukohde, ja se on nykyisin osa Saarijärven museota. Kivikauden kylä sijaitsee kauniilla paikalla harjun kupeella Summasjärven eli Summasen rannalla. Summasen keskellä puolestaan sijaitsee viimeisin Suomesta tunnistettu törmäyskraatteri, eli Summasen kraatteri.

Viime keväänä minulla oli ilo tehdä tekstit ja kuvasuunnittelut Summasen kraatteria esitteleviin tauluihin, jotka on nyt pystytetty Kivikauden kylään. Näyttelyn ja kuvien toteutuksesta vastasi Saarijärven museo, eli käytännössä Janne Timperi ja Kari Kotilainen. Paikalle tuotiin myös Lanneveden kyläaktiivien Pekka Rämäsen ja Heikki Takalan toimesta suuri lohkare, jossa on nähtävissä pirstekartiopintoja. Satu Hietala Geologian tutkimuskeskuksesta ja Jüri Plado Tarton yliopistosta antoivat ystävällisesti kuvia näyttelyn käyttöön.

Summasen kraatterista kertova Kivikauden kylän osa avataan virallisesti kulttuurikeskiviikkona 12.6.2019 klo 13.00. Olen tuolloin paikalla kertomassa Suomen ja maapallon törmäyskraattereista ja tietenkin erityisesti Summasesta. Samoilla kuvioilla olisi tarkoitus mennä myös keskiviikkona 17.7. Ainakin minun käsitykseni mukaan Kivikauden kylään on noiden tilaisuuksien yhteydessä vapaa pääsy.

Aika: ke 12.6. ja 17.7.2019 klo 13.00
Paikka: Kivikauden kylä, Kivikirveentie 10, Saarijärvi
Järjestäjä: Saarijärven museo 

Kivikauden kylä on avoinna 11.6.–1.9.2019 ti–su klo 11–18, heinäkuussa joka päivä. Se on suljettu juhannusaattona pe 21.6., mutta avoinna jälleen juhannuspäivänä la 22.6. ja normaalien aukioloaikojen mukaisesti su 23.6.

torstai 30. toukokuuta 2019

Summasta ja ympäristöasiaa Saarijärvellä

Maailman ympäristöpäivänä keskiviikkona 5.6.2019 järjestetään Saarijärven kierrätyskeskuksella lettukestit. Tilaisuudessa pääsee kuulemaan asiaa mm. muovin kierrätyksestä, vieraslajien torjunnasta ja mehiläistarhauksesta. Itse puhun noin klo 12.20 alkaen kolmisen varttia Summasen törmäyskraatterista suunnilleen otsikolla "Summasen törmäyskraatteri: synty, löytyminen ja jatkotutkimusten suuntaviivat".

Olen hätävarapaikkaamassa Summasen löytöryhmän jäseniä Satu Hietalaa ja professori emeritus Lauri J. Pesosta, koska he eivät valitettavasti aikataulusyistä pääse paikalle. Tarkoituksenani on käydä läpi hieman Summasen löytöhistoriaa, törmäyskraattereiden syntyä, Summasen alueen geologiaa ja keskeisiä törmäystodisteita, sekä tällä hetkellä tiedossa olevia ja suunniteltuja Summasen jatkotutkimuksia. Kysymykset ja kommentit ovat tietenkin erittäin tervetulleita, kuten aina.

Muurinpohjaletuista (4 € / annos) vastaavat Saarijärven Martat. Tilaisuuteen on vapaa pääsy, ja sen lehdistötiedote on luettavissa tuolta lopusta.

Aika: ke 5.6.2019 noin klo 12.20 (koko tilaisuus klo 11–14)
Paikka: Saarijärven kierrätyskeskus, Oppitie 2, Saarijärvi
Järjestäjä: Saarijärven kaupunki / kierrätyskeskus ja Sammakkokangas Oy.



Kierrätyksen lettukestit Maailman ympäristöpäivänä 5. kesäkuuta

Saarijärven kierrätyskeskus järjestää lettuksestit Maailman ympäristöpäivänä 5. kesäkuuta klo 11–14. Tapahtumassa herkutellaan muurinpohjaletuilla sekä ammennetaan ajankohtaista tietoa ympäristöstä ja luonnosta.

Lavaohjelma alkaa Paavontuvalla klo12 lyhyellä tietoiskulla muovin lajittelusta. Muovin kierrätyksestä kertoo Sammakkokankaan toimitusjohtaja Outi Ruuska.

Miten Summasen törmäyskraatteri syntyi ja miten se löydettiin? Millainen geologia alueella on ja miten kraatterin tutkimukset jatkuvat? Summasjärven törmäyskraatterista esitelmöi kraatteritutkija ja planeettageologi Teemu Öhman. Kraatterin tarina alkaa noin klo 12: 20.

Suomen kasvikunnalle haitallisten vierastajien torjunnasta kertoo esittelypisteessään Suomen luonnonsuojeluliiton VieKas LIFE -hankkeen aluekoordinaattori Titta Makkonen. Vieraslajit ovat ihmisen vaikutuksella levinneitä kasveja, jotka muodostavat uhan alkuperäiselle lajistolle tai luontotyypille.

Sammakkokangas järjestää esittelypisteessään Mestarilajittelija-kisan, jossa tapahtumakävijät voivat testata taitojaan kierrättäjänä.

Harrastemehiläistarhaaja Hannele Ollikaisen esittelypisteessä voi tutustua mehiläispesän rakenteeseen. Samalla kävijät voivat kuulla, miten mehiläistarhaus tukee luonnonvaraisten pölyttäjien toimintaa.

Saarijärven Martat paistavat muurinpohjalettuja. Letuilla voi herkutella neljän euron annoshintaan, johon kuuluu myös kahvi.

Lisätietoja
Kierrätyskeskuksen hoitaja Kaisa Rautiainen, 044 4598 303
Kaisa.rautiainen@saarijarvi.fi

Saarijärven kierrätyskeskus, Oppitie 2, 43100 Saarijärvi
Kierrätyksen lettukestit järjestetään Paavontuvalla, kierrätyskeskuksen yläkerrassa
Avoinna ma-pe klo 9-16, la klo 9-14

Saarijärven kierrätyskeskus on Saarijärven kaupungin palvelu. Kierrätyskeskuksessa voi ostaa ja lahjoittaa puhdasta ja ehjää tavaraa. Tehtävänämme edistää tavaroiden uudelleenkäyttöä, lisätä ympäristötietoisuutta sekä tarjota osallistumisen ja työnteon mahdollisuuksia.


Laitetaanpa tähän loppuun vielä pari huushollauskommenttia:

Twitter Queryfeedit lakkasivat talvella toimimasta, joten ne on tuolla sivupalkissa nyttemmin korvattu Twitterin omalla vastaavalla palvelulla. Tarjolla on tällä hetkellä oman sekavan Twitter-sisältöni (twiitit ja uudelleentwiittaukset, mutta syystä tahi toisesta ei vastauksia toisten twiitteihin) lisäksi asiallisempaa kuuaiheista sometusta NASAlta, Lunar Reconnaissance Orbiterilta, NASAn SSERVIltä, ja ensi viikolla ilmestyvän Chasing the Moon -kirjan tekijäryhmältä. Noiden kautta pääsee twitterittömänäkin kohtalaisen helposti seuraamaan, mistä alalla juuri nyt etenkin NASAn suulla puhutaan. Ja kun tässä nyt some-eläintä leikitään, heitin sivupalkin loppuun myös Goodreads-päivitykseni.

Sivupalkissa pidempään ollut Wolfram Alphan tarjoama Kuun vaiheen ja nousu- ja laskuaikojen laskuri on myös alkanut yskiä pahasti viime aikoina. Ainakaan Firefoxilla se ei toimi juuri ollenkaan. Olkoon nyt tuossa vielä siihen asti, kunnes kerkeän perehtymään siihen tarkemmin ja katsomaan, saanko sitä vielä ehjätyksi. Muokkaus 6.6.2019: Eipä tuohon korjaussarjaa löytynyt, joten se on nyt sitten poissa. Harmi, koska se oli oikeasti käyttökelpoinen.

Haastatteluja ja lehtijuttuja -sivulla puolestaan korjailin Bloggerin lukukelvottomaksi pienentämiä kuvia. Aloitin tuoreimmista jutuista, ja jatkan syvemmälle menneisyyteen kunhan kerkeän ja viitsin.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Tyynesti ylevä, selkeästi kirkas

Joku aika sitten törmäsin Tiede-lehden Petri Riikosen useamman vuoden takaiseen mainioon Kuun merten nimiä käsitelleeseen blogijuttuun. Toisin kuin Riikonen en ole koskaan vaivautunut tosissani yrittämäänkään opetella Kuun merten suomenkielisiä nimiä. Niissä kun ei välttämättä ole mitään järkeä, eivätkä ne aina vastaa sitä, mitä nimellä alkujaan tarkoitettiin. Parempi siis pysytellä latinassa. Riikosen juttu herätti kuitenkin ajatuksen, että pitäisi jossain vaiheessa huvin vuoksi hieman selailla, millaisia suomenkielisiä nimiä Kuun merille on eri aikoina ehdoteltu.

Nimet keskeisimmille Kuun merille ja osalle muistakin tummista, pienemmistä basalttitasangoista ovat peräisin italialaiselta jesuiitalta Giovanni Ricciolilta (1598–1671). Hän tutki mm. putoamisliikettä, mutta parhaiten hänet muistetaan nykykäyttöön päätyneen Kuun nimistön luojana. Suuri osa Kuun lähipuolen kraatterien ja merien nimistä on edelleen samoja, jotka Riccioli vuonna 1651 julkaistun Almagestum Novum -teoksensa karttoihin kirjoitti. Hän nimesi meret lähinnä säähän tai osin mielentiloihin liittyvien käsitteiden mukaan. Riccioli antoi nimet myös vaaleille ylänköalueille, mutta näitä nimityksiä ei enää kuukartoissa näy. Tämä on sääli, sillä ainakin itseäni viehättävät esimerkiksi nimet Terra Mannae eli Mannan maa tai Terra Sterilitatis eli Steriiliyden maa.

Pari yötä sitten tartuin tosissani toimeen. Kansainvälisesti käytössä oleva Kuun nimistö virallistettiin lähes 85 vuotta sitten. Suomalaista Kuun nimistöä ei sen sijaan valvo kukaan. Niinpä etenkin merien, mutta osin myös Kuun järvien, lahtien ja soiden nimet ovat aikojen saatossa muuttuneet hurjasti.

Tutkimukseni perustui ainoastaan hyllystäni löytyviin vakavasti otettaviksi tarkoitettuihin tietokirjoihin vuodesta 1899 alkaen. Lisäksi vilkaisin suomenkielisen Wikipedian tarjoamat nimet. Henkisestä varautumisestani huolimatta nimien sekamelska pääsi yllättämään. Joukossa on hyvinkin vakiintuneita nimiä, silllä esimerkiksi Mare Imbriumille en löytänyt muita nimiä kuin Sateiden meri (ja Sateidenmeri), Sateen meri ja Sademeri. Kohtalaisen stabiilia siis. Itse en ole huonoa Asterix-latinaa enempää kieltä lukenut, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että Sadekuurojen meri olisi suomennoksena tarkempi. Sateiden meri on kuitenkin niin vakiintunut nimi, että sitä on turha alkaa muuttelemaan. Sateiden meri, samoin kuin vielä pysyvämpi tapa kutsua Mare Fecunditatista Hedelmällisyyden mereksi löytyvät jo 120:n vuoden takaa Ernst Bonsdorffin kirjasta Tähtitiede.

Mutta pitäisikö Mare Vaporumia kutsua Höyryjen vai Sumujen mereksi? Kirjallisuuden pohjalta ei kumpaakaan voi väittää vakiintuneeksi nimeksi. Entäpä sitten Mare Humorum? Sitä on yleensä kutsuttu Kosteuden mereksi, vanhimmissa lähteissä Nesteiden mereksi. Kummassakaan ei hirveästi ole järkeä, sillä jos unohdetaan esimerkiksi maapallon Kuolleenmeren kuivuminen, tuppaa kaikissa merissä yleensä riittämään kosteutta ja nesteitä.

Riccioli kuitenkaan tuskin ajatteli sen paremmin kosteutta kuin tavallisia nesteitäkään nimeä antaessaan. Todennäköisempää on, että hän tarkoitti humöörejä. Nämä ovat antiikista periytyneen ja joitakin hörhöjä edelleen viehättävän humoraaliopin mukaiset neljä "perusnestettä" – veri, keltainen ja musta sappi, sekä flegma – joiden keskinäiset suhteet ihmisruumiissa määräsivät hänen terveytensä ja mielentilansa. Näin Mare Humorumin nimessä on tolkkua ja se sopii Ricciolin järjestelmän logiikkaan.

Mare Serenitatis suomeksi. Kuva: LRO WAC / QuickMap / ASU / T. Öhman.
Esimerkiksi brittiläinen kuuhavaitsemisen asiantuntija Peter Grego käytti kirjassaan The Moon and How to Observe It Mare Humorumista nimeä Sea of Humors eikä suinkaan ns. virallista englanninkielistä käännöstä Sea of Moisture. Olen Gregon kanssa samoilla linjoilla, joten minusta Mare Humorumin nimi pitäisi suomeksi olla esimerkiksi Humöörien meri. Ja olen ihan vakavissani...

Ylivoimaisesti sekavinta nimien käyttö on ollut Mare Serenitatiksen kohdalla. Sille löytyi peräti kymmenen erilaista nimeä. Näin ollen, jos haluaa välttämättä suosia suomalaista, on varminta kutsua Mare Serenitatista nimellä Tyyni ja selkeä levollisuuden, puhtauden, ylevyyden, kirkkauden, vakavuuden, seesteisyyden, tyyneyden ja hiljaisuuden meri.

Vakavasti puhuen: Tarttis tehrä jotain. Tietysti aina kannattaisi käyttää virallisia latinalaisia nimiä. Tosiasia kuitenkin on, että Mare Tranquillitatis kirjoitetaan hyvin usein väärin, koska eihän se niitä helpoimpia nimiä ole. Se nähdään varmasti taas parin kuukauden kuluttua Apollo 11-juttujen täyttäessä jos jonkinlaiset julkaisut. Epätoivoisten oikeinkirjoitusyritysten sijaan monet tiedotusvälineet varmasti enimmäkseen käyttävät nimeä Rauhallisuuden meri, mutta ihan yhtä "oikein" olisivat nimet Tyynimeri, Tyven meri ja Tyyneyden meri.

Palus Epidemiarum ei sekään ole niitä helpoimpia sanoja, joten olisiko sitä yleistajuisissa yhteyksissä kutsuttava nimellä Epidemiain suo, Kulkutautien suo, Kulkutautien räme vai pelkkä Tautien suo? Sinus Aestuumin kohdalla taas on valittava, haluaako välittää vilvoittavaa vai lämmittävää mielikuvaa. Tarjolla nimittäin ovat Tyrskyjen lahti ja Vuoksilahti, mutta myös Kuumuuden lahti ja Helteiden lahti.

Biologian puolella erilaisia nimistötoimikuntia on toiminut lukuisia. Suomen Stratigrafinen Komitea puolestaan ratkoo Suomen maankamaran kerrosjärjestyksen nimistöongelmat. Olisiko hiljalleen aika saada myös Kuun ja planeettojen suomenkieliseen nimistöön ja stratigrafiaan jonkinlaista järjestystä?

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Pilvikurssi Äänekoskella

Alkaa huolestuttavasti tämä blogini muistuttaa mainossivustoa. No, ei voi mitään, eiköhän vähän tukevampaakin asiasisältöä taas jossain vaiheessa pukkaa.

Tällä kertaa häpeämätön mainos koskee 4.4.2019 Koskelassa eli Äänekosken kansalaisopistossa alkavaa Pilvibongauskurssia. Tavallistakin huonompien puujalkavitsien mahdollisuudet ovat niin runsaat, että on parempi jättää ne kokonaan käyttämättä.

Kurssin tavoitteena on oppia tunnistamaan ainakin yleisimmät pilvisuvut ja ymmärtämään, mitä ne voivat kenties kertoa lähituntien säästä. Kurssin myötä voi oppia nauttimaan hieman enemmän myös pilvisistä päivistä. Kurssi pidetään kahtena peräkkäisenä torstai-iltana, eli 4. ja 11.4.2019 klo 18.0019.30. Ilmoittautumisaika on periaatteessa jo umpeutunut, mutta eipä tuo käytännössä haittaa, sillä kurssille mahtuu vielä hyvin mukaan ja ilmoittautua voi Koskelan toimistossa. Kurssimaksu on 10 €.

Kurssilla käydään läpi kymmenen pilvisukua, joukko pilvilajeja, muunnoksia ja täydentäviä piirteitä. Ainakin yksi pikainen piipahdus tehdään myös maapallon ulkopuolella. Kurssin tarkempi ohjelma on tällainen:
  • To 4.4. Ilmakehän ja sään olemus; Pilviluokittelun ja -latinan perusteet; Ylä- ja keskipilvet, paksuista pilvistä laaja sadepilvi.
  • To 11.4. Alapilvet ja paksuista pilvistä kuuropilvi; Yläilmakehän pilvet ja muut erikoispilvet; Buys Ballot’n laki ja ylätuulisääntö; Pilvihavaitsijan apuvälineet.
Mutta miksi ihmeessä kenenkään pitäisi sitten kiinnostua pilvistä ja niiden katselusta? Tässä muutamia perusteita:
  • Pilvet ovat kauniita.
  • Pilvien katselu on hauskaa eikä maksa mitään.
  • Pilviä voi katsella missä vain.
  • Pilvistä voi ennustaa lähituntien säätä.
  • Pilvien tunnistaminen on haastavaa.
  • Pilvien avulla oppii ymmärtämään maapallon toimintaa.
  • Pilvien tunteminen ja ymmärtäminen vain lisää niiden viehättävyyttä.
Kurssi on luontevaa jatkoa viime viikolla päättyneelle Ilmakehän valot ja värit -kurssille, mutta on oma kokonaisuutensa, eikä edellytä muuta kuin jonkinasteista mielenkiintoa pilvien kiehtovaa kauneutta kohtaan. 

Aika: torstaisin 4. ja 11.4.2019 klo 18.0019.30
Paikka: Koskela opisto, Rautatienkatu 25, Äänekoski
Järjestäjä: Koskela opisto (Koskelan Setlementti ry.)
Kurssimaksu: 10 €

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Esitelmä Kuun synnystä Helsingissä

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry:n tämän kevään esitelmäsarjassa keskitytään Kuuhun ja Marsiin. Minä puhun tiistaina 26.3.2019 klo 18.00 alkaen kohtalaisen kaikenkattavalla otsikolla "Kuun synty, kehitys ja tutkimuksen tulevaisuus." Kun kerran Kuun synnystä puhutaan, mukana on toki myös hieman tieteen historiaa 1600-luvulta alkaen.

Huomasin tuolta Ursan esitelmäsivulta, että erinomaisen tiedetoimittajan ja avaruuslentoekspertin Jari Mäkisen esitelmässä kaksi viikkoa minun vuoroni jälkeen on tarkoitus myös puhua Kuuhun paluusta. Esitelmien päivämäärämulkkausten seurauksena Jarilla on myös käytettävissään reippaasti enemmän aikaa kuin minulla, joten minä tulen jättämään tulevien kuulentojen osuuden huomattavasti lyhyemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Lähinnä tulen siis keskittymään Kuun perinteisiin syntyteorioihin, törmäysteorian perusteisiin ja nykytilaan, sekä Kuun geologisen historian päävaiheisiin. Ursan mukaan "esitystä voi seurata suorana sivulla https://www.youtube.com/watch?v=sR_YML4gh8k. Linkki toimii myös joitain päiviä jälkikäteen, kunnes esitelmä siirretään Ursan YouTube-kanavalle editoituna, jolloin sen voi katsoa sieltä." Tilaisuus on luonnollisesti maksuton ja kaikille avoin.

Aika: ti 26.3.2019 klo 18.00–19.00
Paikka: Tieteiden talo, sali 104, Kirkkokatu 6, Helsinki
Järjestäjä: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry.    

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Ilmakehän valoja ja värejä Äänekoskella

Maaliskuussa Äänekosken kansalaisopistossa Koskelassa järjestetään ilmakehän valo- ja väri-ilmiöiden perusteisiin johdatteleva kurssi. Luennoin Ilmakehän valot ja värit -kurssin neljänä torstai-iltana 7.–28.3.2019 klo 18.00–19.30. Luennot noudattelevat suurin piirtein seuraavaa suunnitelmaa:
  • 7.3. Ilmakehän perusolemus, koostumus ja toiminta; Helmiäispilvet; Valaisevat yöpilvet.
  • 14.3. Revontulet: Auringon aktiivisuus; Maan magneettikenttä; Revontulten synty, Värit ja muodot; Äänet ja muut kummallisuudet (SAR-kaaret, STEVE...).
  • 21.3. Halot: Mitä halot ovat; Jääkidemuodot ja niiden asennot, valoreitit; Syntyolosuhteet; Tavalliset halot; Harvinaisemmat halot; Halojen luokittelu.
  • 28.3. Sateenkaaret: Pää- ja sivukaaret; Interferenssikaaret; Sumu- ja pilvikaaret; Heijastuskaaret; Useamman kertaluvun kaaret; Tavalliset kehät ja siitepölykehät; Valon taipuminen eli diffaktio; Väripilvet; Bishopin rengas; Glooriat
Kurssilla on tavoitteena oppia katsomaan taivaalle, näkemään sen moninainen kauneus ja tunnistamaan yleisimmät ilmakehän valo- ja väri-ilmiöt, sekä ymmärtämään niiden synnyn perusteet. Samalla olisi tarkoitus oppia perusasiat ilmakehän koostumuksesta ja toiminnasta, optiikasta sekä Auringon ja Maan vuorovaikutuksesta. Hieman perehdytään myös muiden planeettojen kaasukehiin.

Vaikka virallinen ilmoittautumisaika on jo päättynyt, voi kurssille toki vielä ilmoittautua, sillä paikkoja on vapaana.

  • Paikka: Koskela, Rautatienkatu 25, Äänekoski
  • Aika: torstaisin 7.–28.3.2019 klo 18.00–19.30
  • Kurssimaksu: 15 €
  • Järjestäjä: Koskelan Setlementti ry. / Koskela opisto

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Lunohodit, Apollot ja Wikipedian ensimmäinen virke

Pohjoismaiden suurimman tähtitiedelehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa oli mielenkiintoinen juttu yksityisellä rahalla toteutettavista kuulentohankkeista. Artikkeli oli, kuten yleensä, hyvin kirjoitettu ja ajankohtainen. Puoliväliin asti sujui jutun lukeminen oikein mukavasti, mutta sitten törmäsin tähän virkkeeseen:

"Kuu on niin lähellä maapalloa, että ajaminen onnistuu hyvin kauko-ohjattuna aivan kuin Neuvostoliiton Lunohod-mönkijöillä vuosina 1969 ja 1977."

Minä olin luullut, että Lunohodit kulkivat Sinus Iridumin lounaispuolella ja Le Monnierin kraatterissa vuosina 1970 ja 1973. Oliko kyseessä kirjoittajan viaton näppihärö, joita aina väkisinkin sattuu? Tuskinpa vain, kun neljästä oleellisesta luvusta kolme on väärin. Olkapäälläni alituiseen istuskeleva pikku piru, joka jo vuosia sitten palkkasi minut asianajajakseen helkkarin huonolla tuntipalkalla kuiskutteli korvaani jotain Wikipediasta. Se piru on ollut turhan usein oikeassa, joten pitihän asia tarkistaa. Lunohod-artikkelin ensimmäinen rivi englanninkielisessä Wikipediassa kertoo ainakin tätä kirjoittaessani 17.2.2019 klo 00.50 seuraavaa:

"Lunokhod (Russian: Луноход, "Moonwalker") was a series of Soviet robotic lunar rovers designed to land on the Moon between 1969 and 1977."

Siinäpä se. Ei tarvitse etsiä kirjoittajan lähdettä tuon kauempaa. Olisi hänen kuitenkin kannattanut lukea Wikipedian artikkelia vähän pidemmälle, edes kolmanteen virkkeeseen:

"The 1969 Lunokhod 1A (Lunokhod 0, Lunokhod No. 201) was destroyed during launch, the 1970 Lunokhod 1 and the 1973 Lunokhod 2 landed on the moon, and Lunokhod 3 (Lunokhod No. 205, planned for 1977) was never launched."

Tuosta olisi kovin helposti saanut oikeat vuodet 1970 ja 1973. Mutta se olisi vaatinut, että olisi jaksettu lukea Wikipediaa kolmen virkkeen verran...

Mutta ei tässä vielä kaikki. Koko artikkelin viimeinen virke kuuluu näin:

"Kandidaattialueet sijaitsevat Kuun vaaleilla ylängöillä eivätkä tummilla mare-alangoilla, kuten Apollo-lentojen laskeutumisalueet."

Tuohon täysin perättömään Apollo-väitteeseen törmää aina silloin tällöin (ei, minulla ei ole tarjota tähän hätään muuta lähdettä väitteeni tueksi), ja joka kerta se ärsyttää yhtä paljon. Myönnän toki, että tuossa ei täysin yksiselitteisesti sanota, että jokainen Apollo-lento olisi laskeutunut mare-tasangoille, mutta niinhän käytännössä jokainen tuon virkkeen lukeva ymmärtää asian. Tuon typeryyden toistaminen vähättelee insinöörien kykyjä tehdä ylänkölaskeutumiseen kykenevä laitteisto, se vähättelee astronauttien kykyjä laskeutua haastavampaan maastoon, ja se vähättelee tutkijoiden panosta, sillä kaikkien kuuden miehistöitetyn Kuuhun laskeutuneen Apollo-lennon käyttäminen mare-tasankojen tutkimiseen olisi ollut tieteellisesti kohtalaisen älytöntä.

Apollo-lennot 11 ja 12 toki laskeutuivat tasangoille. Periaatteessa myös Apollot 15 ja 17 laskeutuivat tasangoille, joskin geologiselta kannalta asia on hieman monisyisempi, koska 15 ja 17 suuntasivat laskunsa törmäysaltaita ympäröivien vuoristojen juurelle. Ylänköjen geologia oli siis vahvasti niiden asialistalla.

Jäljelle jäävät Apollot 14 ja 16. Ne laskeutuivat kiistattomasti ylängöille. Apollo 14:n tapauksessa Fra Mauron ylängölle, 16:n kohdalla Descartesin ylängölle. Geologien näkökulmasta Apollo 14 laskeutui Imbriumin altaan heittelettä edustavalle Fra Mauron muodostumalle, Apollo 16 puolestaan Cayleyn muodostumalle, joka on vahvimman tulkinnan mukaan Imbriumin heitteleen möyhentämää Nectariksen altaan heittelettä. Näistä kumpikaan siis ei edusta mare-tasankoa. Sana "highlands" löytyy vaikkapa Apollo 14:n laskeutumisalueen geologisen raportin nimestä. Apollo 16:n tapauksessa  jopa Wikipedian artikkelin ensimmäinen virke(!) kertoo lennon laskeutuneen ylängölle. Sapiskaa Wiki tosin saa siitä, että se väittää kyseessä olleen ensimmäinen ylängöille laskeutunut lento. Mutta ei se tuonkaan asian tarkistaminen siis kovin hankalaa olisi ollut.

Olisi homman voinut tietysti selvittää myös vaikka vilkaisemalla Kuun karttaa. Kuten jutussakin sanottiin, ylängöt tuppaavat olemaan vaaleita, mare-tasangot tummia. Tekaisin Virtual Moon Atlaksen Chang'e 2-luotaimen mosaiikista oheisen kuvan, johon merkkasin Apollojen laskeutumisalueet. Ainakin minun silmääni 14:n ja 16:n laskeutumisalueet ovat vaaleita.
Kuun pinnalle laskeutuneiden Apollo-lentojen laskeutumispaikat. Kuun ylängöt näkyvät vaaleina, mare-tasangot tummina. Apollot 11 ja 12 laskeutuivat selvästi tasangoille, 14 ja 16 yhtä ilmeisesti ylängöille. Tässä mittakaavassa ei käy selväksi, millaiselle alueelle 15 ja 17 laskeutuivat. Periaatteessa niiden laskeutumisalueet olivat mare-tasankoja, mutta kuten niiden sijainnista törmäysaltaiden reunamilla käy ilmi, paikkojen valinnassa juuri ylänköjen geologian selvittäminen oli keskeisessä roolissa. Kuva: Virtual Moon Atlas / Chang'e 2 / T. Öhman.

Ongelma tässä kaikessa ei varsinaisesti ole se, että Lunohodien vuodet ovat väärin. Muutama vuosi sinne tai tänne, mitäpä siitä? Tai no, jos suurvaltojen kuukilpajuoksun lasketaan onnistuneiden lentojen mukaan kestäneen Luna 1:stä Luna 24:ään eli vuodesta 1959 vuoteen 1976, niin onhan neljä vuotta prosentuaalisesti aika iso moka. Mutta paljon enemmän minua kuitenkin häiritsee se, että minä en voi luottaa oikeastaan mihinkään, mitä tuossa jutussa sanotaan. Kun kaksi alan perusasiaa on täysin pielessä ja toinen munauksista mitä ilmeisimmin perustuu Wikipedian pikaiseen vilkaisemiseen, niin miten minä lukijana voin luottaa jutun muiden faktojen paikkansapitävyyteen? Ja mistä minä voin tietää, etteivät lehden muut kirjoittajat toimi täysin samalla tavalla? Tottakai toimittajilla on aina kiire ja asioiden tarkistaminen vaatisi aikaa eli rahaa, mutta ei se ole mikään selitys. Näin on ollut niin kauan kuin nykymuotoista journalismia on ollut olemassa.

Joku minua paljon viisaampi kirjoitti joskus, että minä lehden tilaajana maksan ajasta. Siis siitä, että joku perehtyy puolestani minua kiinnostavaan aiheeseen, haastattelee asiantuntijoita, tarkistaa faktat ja tarjoilee työnsä hedelmät minulle hyvin kirjoitettuna, selkeänä, ainakin jollain tavalla viihdyttävänä ja vähintään tietojani ellei peräti ymmärrystäni lisäävänä artikkelina. Nyt minulla menee taas melkoisen pitkään pohdiskellessani, mistä ja miksi minä oikeastaan maksan.