Päivän kraatteri: Alter

Niukasti läntisellä etäpuolella sijaitseva 65-kilometrinen Alter (18,74°N; 107,80°W) jää melko pahasti nuoren komean Robertsonin ja etenkin häikäisevän Ohmin loiston varjoon. Iältään hyvin vanhaksi eli prenektariseksi tulkittu Alter onkin ehkä hieman vaatimattoman oloinen. Sen etelä- ja itäreunoja muokkaavat Orientalen törmäysaltaan heitteleen synnyttämät suuret sekundäärikraatterit. Pohjalla näkyy mitä ilmeisimmin Robertsonin heitteleen synnyttämien pienten sekundäärikraatterien ketjuja. Ja kaiken yli pyyhkivät Ohmin kirkkaat säteet.

Alteria on moukaroinut myöhempien törmäysten, eli ainakin Orientalen, Robertsonin ja Ohmin heittele. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Ei Alter kuitenkaan täysin muiden murjomaksi ole jäänyt. Se on edelleen melko syvä, eli ehjemmiltä reunan kohdilta mitaten noin 3,2–4,2 km. Pohjalla törröttää vielä ihan komea noin 9 × 5 km:n läpimittainen hieman pisaranmuotoinen keskuskohoumakin. Sen korkeus on noin 600–700 m. Keskuskohouma on myös nostanut pintaan puhdasta anortosiittia. Herääkin kysymys, voiko näin syvä ja näin korkean keskuskohouman sisältävä kraatteri, jota kuitenkin ovat peittäneet ja muokanneet ainakin Orientalen, Robertsonin ja Ohmin heitteleet, ja jonka keskuskohouma yhä tarjoaa tutkijoille kunnollisen anortosiittispektrin, todellakin olla prenektarinen? Ei minulla tietenkään mitään konkreettista epäilykseni pohjaksi ole, mutta nektarinen tai jopa varhaisimbrinen ikä tuntuisi huomattavasti uskottavammalta.

Dinsmore Alter

IAU nimesi Alterin suuressa etäpuolen kraatterien nimeämisryppäässä vuonna 1970. Nimellä kunnioitetaan amerikkalaista Wade Dinsmore Alteria (1888–1968). Hän oli tähtitieteen professori ja myös meteorologi, sekä James Deanin ja Natalie Woodin tähdittämästä Nicholas Rayn Nuoresta kapinallisesta ja monista muista elokuvista tutun Griffithin observatorion johtaja. Palvelipa hän molemmissa maailmansodissakin Yhdysvaltain armeijassa kohoten lopulta everstiksi asti.

Dinsmore Alter Griffithin observatoriossa vuonna 1935. Kuva: Los Angeles Times / UCLA Charles E. Young Research Library Department of Special Collections / Wikimedia Commons / CC BY 4.0.

 

Ennen uraansa Griffithissä Alter toimi pitkään Kansasin yliopistossa. Siellä hän tutki mm. Aurinkoa ja oli erityisen kiinnostunut Auringon aktiivisuuden ja sateen väitetystä yhteydestä. Hän myös yritti rahoittaa asteroiditutkimuksiaan laskemalla pitkän ajan sääennusteita kansasilaisille maanviljelöille.

Toisen maailmansodan jälkeen Alter keskittyi Kuun tutkimukseen. Se oli erikoinen veto, sillä Kuu ei todellakaan tuohon aikaan ollut muodikas tutkimusala. Alter tuki varhain Ralph Baldwinin ajatuksia aikoinaan ainakin osittain sulaneesta Kuusta*, asettuen näin vastahankaan vaikutusvaltaisen Harold Ureyn kanssa, joka oli kylmän, primitiivisen Kuun vahvin puolestapuhuja. Alter oli Baldwinin kanssa samoilla linjoilla myös kraatterien synnystä, eli ne olivat hänen mukaansa enimmäkseen törmäyssyntyisiä, mutta vulkanismi oli niitä myöhemmin muokannut (mikä totta monissa tapauksissa onkin). Esimerkiksi Kuun säteiden suhteen Alter sen sijaan oli täysin väärässä, eli hän piti niitä rakoina, joista oli purkautunut kaasua.

Dinsmore Alterista ja kaasusta puhuttaessa ei voida unohtaa TLP:tä eli transient lunar phenomenaa, ohikiitäviä valo-, väri- ja hussakkailmiöitä, joita Kuussa on väitetty havaitun iät ja ajat, mutta joista edelleen puuttuu pitävät todisteet. Niiden akateeminen tutkiminen olisi nykypäivänä ammatillinen itsemurha, mikä on tietysti sääli. TLP-tutkija Arlin Crotts -vainaan mukaan (Crotts 2014, s. 480, 482) Alter raportoi havainneensa TLP-ilmiöitä ainakin vuosina 1937–1959. Kuuluisin niistä oli Alterin 26.10.1956 Mount Wilsonin observatorion 60-tuumaisella kaukoputkella valokuvaama Alphonsuksen pohjan osittainen hussakoituminen. Ilmiö näkyi violetissa valossa mutta ei infrapunaisessa, mikä tulkintojen mukaan viittasi jonkinlaiseen pilveen Alphonsuksen pohjalla. Tiedäpä näistä.

Itselleni Alterin tutkimukset tulivat osittain tutuksi kauan sitten väitöskirjaani tehdessäni. Alter esitti vuonna 1956, että monet suuret, komeat ja enemmän tai vähemmän monikulmaisilta näyttävät kraatterit, kuten vaikkapa Clavius, Ptolemaeus ja Albategnius, eivät ole sen paremmin sisä- kuin ulkosyntyistenkään räjähdysten synnyttämiä. Sen sijaan ne muodostuivat Alterin mukaan jonkinlaisten jättimäisten doomien romahtaessa. Kenties Alterin kaikkeen sopiva selitys eli kaasupurkaus pullisti Kuun pintaa kunnes se romahti siirroksia pitkin, mahdollisesti pienen törmäyksen laukaisemana. Nykytietämyksen valossa Alter oli kuitenkin sikäli oikeilla jäljillä, että romahdukset tosiaankin tapahtuvat siirroksia pitkin, mutta kyse on vain normaalista suuren törmäyskraatterin romahduksesta, ei mistään omituisista kaasudoomeista.

Paitsi tutkijana, Alter tunnettiin myös tähtitieteen harrastajien parissa. Vaikka Alter kuoli jo 60-luvun lopulla, hänen kirjoistaan otettiin uusia painoksia vielä 1980-luvulla. Kuukartastonkin hän teki, mutta koska sitä ei hyllystäni löydy, en sitä sen kummemmin lähde arvioimaan. Joka tapauksessa Alter oli aikanaan merkittävä, joskin paljon väärässäkin ollut kuututkija sekä monipuolinen kuututkimuksen ja tähtitieteen popularisoija. Kraatterinsa hän on ehdottomasti ansainnut.

*Yleensä kuuasioiden yli auktoriteetti Don Wilhelms väittää loistavassa To a Rocky Moonissaan (s. 168), että Alter olisi ollut ”cold-mooner”. Toisaalta Ronald E. Doel taas sanoo Solar System Astronomy in America -teoksessaan (s. 134, 141), että Alter oli Baldwinin osittain sulaneen Kuun kannattaja. Doel perustelee asian hieman pidemmin kuin pelkkään heittoon tyytyvä Wilhelms, joten tällä kertaa uskon Doelia ainakin niin kauan kunnes kaivan Alterin omia julkaisuja aiheesta luettavakseni.