Viime perjantai-illan Kuun puolivarjopimennys oli yksi rennoimmista kokemistani pimennyksistä. Kun oli pimennyksen suunta ja korkeus alusta loppuun tarkistettuna, ei tarvinnut hötkyillä minkään suhteen, vaan koko pimennyksen saattoi seurata kun vaan astuin muutaman metrin kuistiltani sivuun. Joskus nuorempana olisi ehkä viitsinyt katsella koko touhun alusta loppuun, mutta nyt laiskuus ja mukavuudenhalu vei voiton, joten kuvasin koko pimennyksen kymmenen minuutin välein, ja olin muut ajat sisällä lämpöisessä.
Pimennys oli sikälikin merkillinen, että pilvet saapuivat vasta maksimin jälkeen. Ei tässä maailmassa näköjään voi enää luottaa mihinkään. Pilvet olisivat tietysti saaneet pysyä poissa, mutta tuottivat ne sentään himmean 22°:n renkaan ja onnettoman kehän. Ainoastaan yksi kymmenminuuttinen jäi välistä (noin klo 22.48) sen vuoksi, ettei Kuusta näkynyt pilvien läpi jälkeäkään. Ihan lopussa pilvi sitten taas hieman oheni, ja myöhemmin yöllä keli oli taas täysin selkeä.
Alla jokunen kuvatus pimennyksestä. Kaikki on kuvattu Nikon Coolpix P900:lla ja enemmän tai vähemmän käsitelty Photoshopilla.
Klo 19.37 Kuun eteläreuna oli tummunut jo niin paljon, että pimennyksen saattoi jo varmuudella nähdä paljainkin silmin.
Täysin samoilla kameran asetuksilla (f/6,5; 1/500 s; ISO 100; f=428 mm) ja käsittelyillä tehty kuvapari maksimista (oikealla) ja tilanteesta reilut puoli tuntia ennen sitä.
Hillitysti käsitelty kuva maksimivaiheesta klo 21.10.
Animaatio alkaa klo 19.03 (eli hetki ennen pimennyksen alkua) ja jatkuu sitten pimennyksen alusta klo 19.08 lähtien noin 10 minuutin välein maksimiin eli klo 21.10 saakka (vai meniköhän vielä siitä 10' edemmäksi?) ja hyppää sitten viimeiseen ruutuun pimennyksen päättyessä klo 23.12 (koska pilvien läpi kuvaaminen teki koko pimennyksen mittaisesta animaatiosta aivan karmean näköisen). Koska kuvat on otettu kameran kuuautomatiikalla, joka muuttaa aukkoa ja valotusaikaa, eivät peräkkäisten ruutujen kirkkaudet ole toistensa suhteen vertailukelpoisia. Ja kuten näkyy, kuvien kohdistuksen tein käsin, joten tutajaahan tuo lopputulos. Mutta saanee tuosta jonkunmoisen käsityksen asiasta.
Himmeä 22°:n rengas klo 21.50.
Hyvin pliisu kehä klo 23.11, eli minuutti ennen
pimennyksen virallista päättymistä.
Kuulla on sellainenkin hauska tapa, että se silloin tällöin radallaan kulkee Maasta katsottuna kohtalaisen kirkkaan tähden editse. Tähti jää siis Kuun peittämäksi. Tämän vuoksi tällaisia tapahtumia kutsutaan kokolailla loogisesti tähdenpeitoiksi.
Kuu Äänekoskella 9.1.2020 noin klo 18.59. Nikon Coolpix
P900, kevyehkö Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman.
Aiemmin harrastajien tekemillä tähdenpeittojen tarkoilla ajoitushavainnoilla oli runsaasti tieteellistäkin merkitystä. Niiden avulla pystyttiin esimerkiksi määrittämään aiempaa tarkemmin Kuun rataa, sen reunan muotoa, maapallon pyörimisliikkeen epätasaisuuksia, sekä löytämään uusia kaksoistähtiä, joiden komponentit kiertävät hyvin lähellä toisiaan. Nykyisin Kuun aiheuttamien tähdenpeittojen tieteellinen merkitys on vähentynyt huomattavasti, mutta aurinkokunnan pienkappaleiden aiheuttamat tähdenpeitot ovat edelleen merkittäviä tutkimuskohteita. Tuore esimerkki on asteroidi (486958) 2014 MU69:n eli Ultima Thulen eli nykyiseltä viralliselta nimeltään Arrokothin aiheuttama tähdenpeitto, josta tehtyjen havaintojen perusteella pystyttiin pääpiirteissään päättelemään sen muoto jo ennen kuin New Horizons -luotain teki ohilentonsa.
Vaikka kovin paljon tiedettä ei tähdenpeitoilla enää tehdäkään, on niitä kuitenkin mukava katsella. Ainakin minua on aina viehättänyt havaita omin silmin, että kosminen kellokoneisto toimii tarkasti ennustusten mukaisesti. Eilen 9.1.2020 peittyi Kaksosten jaloissa paljain silmin suht valosaasteisellakin taivaalla näkyvä punainen jättiläistähti Tejat eli µ Geminorum. Lähes täysikuun vierestä sen näkemiseen toki tarvittiin kiikaria.
Täytyy tunnustaa, että eilinen komea tähdenpeitto pääsi yllättämään. Niin on käynyt monesti ennenkin. Siihen ei kyllä ole mitään kunnolla perusteltavaa syytä, sillä Ursa tarjoaa erinomaiset tähdenpeittoennusteet eri paikkakunnille. Seuraava lähes yhtä kirkas tähdenpeitto näkyy tapahtuvan aamulla 7.2., kun Kaksosten vyötärön Wasat eli δ Geminorumpeittyy. Sitä ennen toki himmeämpiä tähdenpeittoja tapahtuu lukuisia. Kannattaa katsella. Ja muutaman tunnin päästä kannattaa katsella Kuun puolivarjopimennystä.
µ Geminorum hieman ennen peittymistään Kuun taakse 9.1.2020 noin klo 19.23. Kirkas Kuu ja pimeä taustataivas on käsitelty pikaisesti erikseen jotta ne näyttäisivät suunnilleen järkeviltä. Niinpä kuvaa ei kannata syynätä turhan tarkkaan, koska jälki on aika rumaa. Nikon Coolpix P900 ja Photoshop. Kuva: T. Öhman.
Viime tammikuun täydellinen kuunpimennys oli upea, joskin kieltämättä melkoisen kylmä kokemus. Vuoden 2018 tammikuussa pimennys jäi omasta havaintopaikastani katsellen täysin pilvien taakse. Nyt, reilua vuorokautta ennen uuden vuosikymmenen ensimmäisen pimennyksen alkua, sääennuste vaikuttaa suht lupaavalta niin pilvien kuin pakkasenkin suhteen. On se Föhn-tuuli vaan kiva.
Tällä kertaa, siis huomenna perjantaina 10.1.2020 on kuitenkin tarjolla ainoastaan puolivarjopimennys. Sitäkin kannattaa havaita, sillä se on ainoa tämän vuoden pimennyksistä, jonka voi nähdä koko Suomessa. Lisäksi pimennys on puolivarjopimennykseksi varsin syvä, sillä Kuu pyyhkäisee aivan täysvarjon vierestä. Kesäkuun alun puolivarjopimennys ei näy Pohjois-Suomessa ja on muutenkin hyvin mitätön tapaus, sillä valoisalla kesätaivaalla viilettävä Kuu ei mene järin läheltä täysvarjoa. Kehno on tilanne myös marraskuun lopussa, jolloin pimennys näkyy vain aivan pohjoisimmassa Suomessa, ja sielläkin huonosti. Ja marraskuu on tietenkin kaikkein pilvisin kuukausi. Tämän vuoden kuunpimennysten kannalta nyt on siis käsillä selvästi paras hetki.
Tällä kertaa pimennyksessä on sekin hyvä puoli, että Kuu kulkee Maan varjon pohjoispuolelta (siis ”yläpuolelta”). Toisin sanoen eniten pimentyvä alue on Kuun eteläistä ylänköä. Tällä alueella heikko tummeneminen on oman kokemukseni perusteella paljon helpommin havaittavissa kuin Oceanus Procellarumin,Mare Frigoriksen ja Mare Imbriumin epätasaisen tummien laavatasankojen ja ylänköplänttien kirjomalla pohjoisella alueella. Pitkän linjan havaitsijakollegat Veikko Mäkelä ja Paula-Christiina Wirtanen ovat kyllä ansiokkaassa Zeniitin pimennysjutussaan päinvastaista mieltä. Äkkiseltään en löydä kirjahyllystäni tai netistä vahvistusta kumpaankaan suuntaan. Voi hyvin olla, että olen elänyt itsesuggestion luomassa harhakuvitelmassa kaikki nämä vuosikymmenet. Vaikea olisi kyllä tunnustaa moista, järkeni kun selkeästi vannoo sen nimiin, että ylänköpimentymiset ovat helpompia havaita. Vaan järkeeni ei kyllä välttämättä ole luottamista. Mielenkiintoinen ongelma.
Oli miten oli, ajankohdaltaan perjantain pimennys on keskimääräisen havaitsijan kannalta kutakuinkin ideaalinen. Kuu nousee jo iltapäivällä. Pimennys alkaa itäisellä taivaalla klo 19.08 Kuun ollessa mukavasti jo 25°:n korkeudella (Äänekoskelta nähtynä). Tuolloin ei tosin käytännössä Kuussa huomaa vielä mitään muutosta. Maksimi on pari tuntia myöhemmin klo 21.10 Kuun ollessa itäkaakossa 38°:n korkeudella. Pimennyksen siis pitäisi olla hyvinkin selvästi näkyvissä Kuun eteläosien tummumisena. Vielä toiset pari tuntia, ja pimennys on päättynyt klo 23.12.
Kuu laskee vasta lauantaina aamupäivällä, joten pimennyksen jälkeen on hyvä havaita vaikkapa Kuun kirkkaus- ja värieroja, jotka kertovat mielenkiintoista tarinaa pinnan koostumuksesta ja osin sen iästä, sekä erilaisista pintaa muokanneista geologisista prosesseista. Kirkkaus- ja värivaihtelut ovat parhaiten nähtävissä juuri täydenkuun aikaan, jolloin varjot eivät ole sotkemassa näkymiä, joten nyt kannattaa käyttää tilaisuus hyödyksi.
Kuun puolivarjopimennys 10.1.2020 klo 19.08–23.12 Äänekosken horisontin mukaan. Kuun nousu- ja laskusajat sekä suunnat ja korkeudet laskettu CalSky:lla.
Sattuipa tänään iltapäivällä olemaan sen verran selkeää, että Kuu vilahti hetken aikaa puiden yläpuolella. Se oli sen verran harvinainen näky, että pitihän se yrittää ikuistaakin, semminkin kun se oli viimeinen näkymä Kuuhun tällä vuosikymmenellä. Hieman suttuiseksi tuo jäi, mutta onpahan tallessa.
Kuu Äänekoskella 31.12.2019 klo 16.37 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna.
Kevyehkö photoshoppaus.
Hauska tuota olisi ollut ihan kunnolla havaitakin, sillä viehättäviä kohteita oli aika hyvin näkyvillä. Etelässä Janssenin monikulmainen kraatterikompleksi harvinaisine ylänköalueen grabeneineen olisi ollut oikein mukavasti hollilla. Nectariksen törmäysallas ja Mare Nectarikseen osittain uponnut Fracastorius olisivat myös saaneet osansa huomiostani. Itäisen Mare Tranquillitatiksen alueella Rima ja Rupes Cauchya olisi pitänyt yrittää, samoin kuin alueen tuliperäisiä doomeja, vaikka ne hivenen turhan etäällä terminaattorista jo olivatkin.
Posidoniuksen pohja on yksi Kuun merkillisimpiä, joten sen itäisintä osaa aivan valon ja pimeyden rajalla olisi ollut erittäin mukava katsella. Pohjoisempana taas Hercules ja Atlas ovat aina kaunis kraatterikaksikko. Vaan täytyy luottaa siihen, että noita pääsee alkavalla vuosikymmenellä ihastelemaan ihan kunnollakin.
Viime kesänä ei voinut välttyä Apollo 11:n viisikymmenvuotisjuhlinnalta. Hehkutukseen oli toki aihettakin, sillä olihan Neil Armstrongin, Mike Collinsin ja Buzz Aldrinin viimeinen avaruuslento käännekohta ihmiskunnan historiassa. Ikiaikainen haave Kuun pinnalla kävelystä toteutui, ja Yhdysvallat todisti lopullisesti päihittäneensä Neuvostoliiton suurvaltojen avaruuskilpajuoksussa. Samalla presidentti Kennedyn hullunrohkea tavoite Kuussa käynnistä 1960-luvun loppuun mennessä saavutettiin.
Vaan kuinka moni huomasi, että viime viikolla tuli täyteen 50 vuotta toisesta miehitetystä laskeutumisesta Kuun pinnalle? Ellei sattunut seuraamaan NASAn kuu-uutisointia kohtalaisen tarkasti, meni koko tapaus luultavasti ohi. Korviahuumaava mediahiljaisuus heijastelee puolen vuosisadan takaista mielenmaisemaa, sillä tiedotusvälineiden, suuren yleisön ja poliitikkojen kiinnostus Apollo-ohjelmaa kohtaan romahti heti Apollo 11:n jälkeen. Kun Kuussa oli kertaalleen käyty ja venäläiset voitettu, ei seuraaville lennoille tuntunut olevan mitään mediaseksikästä tarkoitusta. Tieteelliseltä kannalta kunnianhimoisimmat kuulennot olivat kuitenkin vielä suurelta osin suunnittelupöydällä. Niiden näkökulmasta oli välttämätöntä, että Apollo 12 onnistuu tavoitteissaan.
Läntinen meri
Vaikka kaikki Kuun meret ovat basaltti-kivilajista koostuvia laavatasankoja, ne eivät suinkaan kaikki ole samanlaisia. Itäiset basaltit, esimerkiksi Apollo 11:n tuomat Mare Tranquillitatiksen kivet, ovat yleensä vanhempia kuin läntiset. Myös kerros kerrokselta laajoja alueita peittäneiden laavojen koostumus on eri paikoissa ja satojen miljoonien vuosien kuluessa vaihdellut. Kaikkein ilmeisin ero on titaanin määrä basaltissa, sillä se vaikuttaa voimakkaasti basaltin väriin: runsaasti titaania (käytännössä ilmeniitti-mineraalia) sisältävät basaltit ovat sinertäviä, titaaniköyhemmät puolestaan punertavia. Laajoissa puitteissa tässäkin on nähtävissä selvä ero Kuun itäisen ja läntisen pallonpuoliskon välillä. Tämän eron saa helposti näkyviin jo Kuusta napattuja kännykkäkuvia hieman kuvankäsittelyohjelmassa rääkkäämällä.
Apollo 12:n laskeutumispaikaksi valikoitui läntinen basalttitasanko Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren itäosassa. Nuorehkot basaltit eivät suinkaan olleet alueen ainoa houkutin, sillä jo huhtikuussa 1967 miehittämätön Surveyor 3 -alus oli laskeutunut Oceanus Procellarumin pinnalle nelisensataa kilometriä Copernicuksen kraatterista etelälounaaseen. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Apollo 12:n komentajan Pete Conradin oli määrä ohjata kuumoduli Intrepid aivan Surveyor 3:n viereen. Seuraavien lentojen onnistuminen nimittäin edellytti erittäin tarkkaa laskeutumista, ja Apollo 12:n oli määrä osoittaa, onko tarvittava tarkkuus ylipäätään mahdollista. Ja olihan se: 19.11.1969 Conrad ja hänen hyvä ystävänsä, kuumodulin pilotti Alan Bean tumpsahtivat pehmeästi Surveyor-kraatterin reunalle, vain 150 metrin päähän Surveyor 3:sta.
Yksi laskeutumispaikan valintaan johtaneista tekijöistä oli halu selvittää, kuinka ihmisen tekemät laitteet selviävät Kuun armottomissa olosuhteissa. Niinpä Conradin ja Beanin oli määrä tuoda mukanaan takaisin Maahan mm. Surveyor 3:n kamera. Se olikin pärjännyt hyvin, sillä lukuun ottamatta säteilyn ja luultavimmin kuumodulin nostattaman pölyn aiheuttamaa rusketusta, muutoksia Surveyorin osissa ei juurikaan huomattu. Mikrometeoriittipommitus oli kahden ja puolen vuoden aikajänteellä olematonta. Toisin kuin usein väitetään, streptokokki-bakteeri tuskin kuitenkaan selvisi Surveyorin matkassa Kuuhun ja takaisin, vaan se oli luultavasti maahanpaluun jälkeistä kontaminaatiota. Täyttä varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.
Apollo 12:n komentaja Pete Conrad Surveyor 3 -laskeutujan luona marraskuussa 1969. Taustalla kuumoduli Intrepid. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7133.
Copernicus ja Kuun ajanlasku
Apollo 11:n ja 12:n laskeutumisalueiden ja Copernicus-kraatterin sijainti.
Kuva: Virtual Moon Atlas / NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.
Kuun nuorin, yhä meneillään oleva geologinen kausi on saanut nimensä tyypillisestä edustajastaan, Copernicus-kraatterista. Se hallitsee kirkkailla, satojen kilometrien etäisyydelle yltävillä kraatterista ulos lentäneestä aineksesta koostuvilla säteillään Kuun lähipuolen läntisen osan päiväntasaajan tienoita. Yksi säteistä ylittää Apollo 12:n laskeutumisalueen, mikä ei tietenkään ole sattumaa. Geologit olisivat nimittäin halunneet yhden Apollo-lennoista laskeutuvan Copernicukseen, mutta insinöörit ja etenkin NASAn johto olivat ajatuksesta huomattavasti vähemmän innoissaan. Geologeille kuitenkin kelpasi muualtakin kuin itse kraatterin sisältä kerätty Copernicus-näyte. Copernicuksen sädejärjestelmä tarjosi tähän erinomaisen mahdollisuuden.
Toisella kuukävelyllään yksi Conradin ja Beanin tehtävistä oli tehdä tutkimuskaivanto Head-kraatterin reunan tuntumaan. Sieltä, noin 15 cm paikallisen heitteleen alta, löytyi huomattavasti pintamateriaalia vaaleamman aineksen kerros. Jo tässä vaiheessa Houstonin lennonjohdon takahuoneessa osa geologeista tuuletteli Copernicuksen heitteleen löytymisen merkiksi. Myöhemmät tutkimukset ovat vahvistaneet juhlimisen perustelluksi. Kaivannon vaalea aines eli näyte 12033 vastaa koostumukseltaan sitä, mitä Copernicuksesta voisi olettaakin lentävän muutaman sadan kilometrin päähän. Useat eri menetelmät ovat antaneet näytteelle myös ”järkevän” iän, noin 800 miljoonaa vuotta. Tämä sopii yhteen myös kraatterilaskujen perusteella saatuun Copernicuksen ikään.
Pete Conradin kaivama tutkimuskaivanto Head-kraatterin lähellä. Pinnan alta löytynyt vaaleampi aines on todennäköisesti Copernicuksen heittelettä. Kuva: NASA / AS12-48-7051.
Copernicuksen iän tunteminen on merkittävää koko Kuun geologisen historian ymmärtämisen kannalta. Kuun nuorimpien geologisten aikakausien rajoja ei ole onnistuttu sitomaan mihinkään laajoja alueita kattavaan yksittäiseen geologiseen tapahtumaan, puhumattakaan siitä, että näitä suhteellisia aikarajoja olisi saatu minkäänlaisella varmuudella absoluuttisesti, siis vuosissa mitaten ajoitettua. Niinpä kopernikaanisen kauden tyypillisen edustajan absoluuttisen iän tunteminen tarjoaa harvinaisen datapisteen esimerkiksi kraatterilaskujen avulla Kuun pinnan ikää määrittäville tutkijoille.
Copernicuksen iän vaikutus yltää kuitenkin huomattavasti Kuuta laajemmalle. Kuu on ainoa suuri aurinkokuntamme kappale, josta meillä on näytteitä tunnetuista paikoista. Näin se tarjoaa ainutkertaisen mahdollisuuden sitoa yhteen absoluuttiset iät suhteellisten ikien kanssa. Suhteelliset iät perustuvat käytännössä suurelta osin kraatterilaskuihin, siis törmäyskraatterien määrään pinta-alayksikköä kohti. Erilaisilla malleilla, perustelluilla oletuksilla ja osin havainnoillakin Kuun absoluuttisten ja kraatterilaskuihin perustuvien ikien keskinäinen suhde on saatua siirrettyä muille taivaankappaleille. Näin koko aurinkokunnan kiinteäpintaisten kappaleiden geologisen historian kronologia lepää niiden näytteiden varassa, jotka viitisenkymmentä vuotta sitten tuotiin Yhdysvaltain kuudella Apollo-lennolla ja Neuvostoliiton kolmella miehittämättömällä Luna-lennolla takaisin Maahan.
Corvette-kaverukset Conrad, Bean ja kiertoradalta mm. spektroskopisia tutkimuskokeiluja tehnyt komentomoduli Yankee Clipperin pilotti Dick Gordon eivät valitettavasti päässeet Apollo 12:n 50-vuotisjuhlia näkemään: Al Bean kuoli vuonna 2018, Dick Gordon vuonna 2017 ja aina vauhdista pitänyt Pete Conrad moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 1999. Heidän työnsä kantaa kuitenkin hedelmää edelleen. Paitsi että Conradin ja Beanin kenttätyön ansiosta selvitettiin Copernicuksen (todennäköinen) ikä, kertoivat näytteet myös suoraan sen, etteivät Kuun meret suinkaan syntyneet yhdessä jättimäisessä sulan kiven plörtsähdyksessä. Sen sijaan mare-vulkanismi kesti satoja miljoonia, nykykäsityksen mukaan jopa miljardeja vuosia. Ja koska Apollo 12:n laskeutumispaikka oli ohjelman läntisin, laajensi Conradin ja Beanin asentama seismometri geofyysikoiden mittausverkkoa ja sen tarkkuutta merkittävästi. Ymmärryksemme Kuun syvärakenteesta perustuu suurelta osin juuri Apollo-seismometrien tallentamien kuunjäristysten tarjoamaan tietoon.
Kuten on laita muidenkin Apollo-kivien kohdalla, monet Conradin ja Beanin keräämistä näytteistä ovat vielä lähes täysin tutkimatta. Tämä on tarkoituksellista, sillä Apollo-ohjelman tutkijat ymmärsivät sekä näytteiden ainutlaatuisuuden, että analyysimenetelmien jatkuvan kehityksen. Osa kuunäytteistä on odottanut aikaa parempaa täysin koskemattomina: yksi Apollo 17:n suljetuista kairasydännäytteistä avattiin marraskuun alussa, toisen vuoro on tammikuussa 2020. Entistä tarkemmat ja täysin uudenlaiset keinot selvitellä Kuun kivien ja mineraalien koostumusta, ikää ja fysikaalisia ominaisuuksia ovatkin viimeisen kymmenen vuoden aikana osin mullistaneet käsityksemme Kuusta ja sen kehityksestä. Merkittäviä löytöjä tehdään epäilemättä jatkossakin.
Käytännössä kaikki suurimmat avaruustoimijat, niin yksityiset kuin valtiollisetkin, ovat suunnittelemassa ja osin jo toteuttamassakin uusia kuulentoja. Niinpä vaikuttaa siltä, ettei seuraavia, aiemmista poikkeavilta alueilta peräisin olevia kuunäytteitä tarvitse odotella kovinkaan pitkään. Sitten jos ja kun niitä Maahan saadaan, painottuu tutkijoiden ja median huomio tietenkin pitkäksi aikaa niihin. Tästä huolimatta myös Apollo 12:n näytteitä tutkitaan varmasti vielä seuraavatkin 50 vuotta.
Sinipunalaseilla katseltava anaglyfiversio Pete Conradista Surveyor 3:n luona. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7133 & 7134 / T. Öhman.
Anaglyfikuva Pete Conradista poseeraamassa Surveyor 3:n luona. Taustalla kuumoduli Intrepid. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7135 & 7136 / T. Öhman.
Yksi Apollo 12:n tutkimuslaitteista oli lähistereokuvien ottamiseen tarkoitettu kamera, jonka avulla tutkittiin eritoten Kuun pintamateriaalin eli regoliitin ominaisuuksia. Tässä analglyfikuvassa on astronautin saappaan jälki. Kuva: NASA / AS12-57-8448A & B / T. Öhman.
Tämä juttu ilmestyi ilman anaglyfikuvia ja hieman vähemmillä linkeillä myös uudessa Ursan julkaisemassa Kraatterin reunalta -blogissani, jonne jatkossa kirjoittelen planeettageologiaa käsitteleviä tekstejä suunnilleen kerran tai kahdesti kuussa. Osa sinne päätyvistä jutuista ilmestyy luultavasti täällä, ja osa mahdollisesti Suomen kraatterit -blogissa. Näissä kumpaisessakin vanhassa blogissa toki satunnaisesti edelleen ilmestyy juttuja, joita Ursan blogiini ei tule. Suomen kraattereiden puolella alkaa toivottavasti vielä ennen vuodenvaihdetta sarja Lappajärven tutkimushistoriasta, joten sen sortin asioista kiinnostuneen kannattaa käydä vilkuilemassa sitä aina silloin tällöin. Pitkähköstä aikaa kirjoitin kuukausi sitten myös Ursan Zeniitti-verkkolehteen, tällä kertaa tosin vain suht lyhyesti tietolaatikkoon, aiheenani kuututkija ja -harrastaja Chuck Wood.
Huushollauskommenttina todettakoon, että NASA on uusinut sivujaan, joten astronauttien henkilötietosivut näyttävät ainakin toistaiseksi kadonneen, ja vähintäänkään vanhat linkit, joita vuosien saatossa olen paljon käyttänyt, eivät ikävä kyllä enää toimi.
Tulevana lauantaina 5.10.2019 vietetään jälleen kansainvälistä Kuun havaintotapahtumaa. Tämä International Observe the Moon Night (InOMN) järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 2009. Tällä kertaa tapahtuma sattuu yhtä aikaa YK:n alaisen maailman avaruusviikon (World Space Week) kanssa. Myös sen teemana on tänä vuonna Kuu, joten maailmalla on tällä viikolla runsain mitoin erilaisia Kuuhun liittyviä tapahtumia. Suomessa tapahtumia ei valitettavasti ainakaan tällä tietoa olla järjestämässä.
NASAn ja etenkin Lunar Reconnaissance Orbiter (LRO) -luotaimen tutkimustyhmän tukema InOMN järjestetään aina syys–lokakuussa Kuun ensimmäisen neljänneksen tienoilla. Tämän vuoksi Kuu ei tule koskaan InOMNin aikaan Suomessa näkymään kovin hääppöisesti. Näin ollen tuo varsinainen Kuun havaitseminen jää väkisinkin meillä melkoisen heikoksi. Sehän ei kuitenkaan estä järjestämästä onnistunutta kuuaiheista tapahtumaa, mikä tuli jokunen vuosi sitten todistettua Suomen toistaiseksi ainoassa InOMN-tilaisuudessa.
InOMNin yksi hyvistä puolista on matala kynnys: kuka tahansa voi järjestää oman virallisen InOMN-tilaisuutensa, kunhan vain rekisteröi sen järjestäjien sivulle. Jopa ajankohtaa voi viilata itselleen sopivammaksi, eli tällä kertaa mikä tahansa 27.9.–13.10. järjestettävä kuuaiheinen tilaisuus kelpaa.
Äänekosken horisontista katsellen Kuun näkyminen 5.10.2019 on kehnoa. Kuu nousee (CalSky-sivuston mukaan) ennen auringonlaskua klo 16.46 eteläkaakosta (148°) ja on korkeimmillaan etelässä klo 19.13 alle neljän asteen eli vajaan kahdeksan Kuun näennäisen läpimitan korkeudella. Kuu laskee etelälounaaseen (212°) klo 21.39. Etelä-Suomesta katsellen Kuu kohoaa noin kuuteen asteeseen. Oulussa se jaksaa kivuta vielä noin kahteen asteeseen, mutta Utsjoella se jää saman verran horisontin alapuolelle.
Ainakin tällä hetkellä lauantain sääennuste on varsin lohduton. Mikäli Kuu kuitenkin sattuisi tuolloin näkymään, ovat maisemat ensimmäiselle neljännekselle ominaisen komeat. Omia suosikkejani hyvin näkyvissä olevista kohteista ovat tällä kertaa tektoniset rakenteet. Melko pohjoisessa aivan Kuun terminaattorilla eli yön ja päivän rajalla on Vallis Alpes eli Alppilaakso, joka katkaisee Imbriumin törmäysaltaan reunan eli Montes Alpes -vuorijonon. Sen synty lienee tavalla tai toisella kytköksissä törmäysaltaiden säteittäisiin heikkousvyöhykkeisiin, mutta täysin sen syntyä ei ymmärretä. Vallis Alpes on Kuussa aunutlaatuinen piirre, vaikka periaatteessa vastaavia voisi hyvin kuvitella syntyvän muidenkin törmäysaltaiden reunoille.
Keskempänä Kuun kiekkoa sijaitsevat Alppilaaksoa perinteisemmät, tuliperäisten juonien yläpuolella syntyneet grabenit eli hautavajoamat Rima Ariadaeus ja Rima Hyginus (tai ainakin Rima Hyginus syntyi niin, Ariadaeus on hieman avoimempi kysymys, sillä sen yhteydessä ei ole havaittu yhtä selviä merkkejä vulkanismista). Nectariksen törmäysaltaan reuna Rupes Altai puolestaan edustaa törmäyssyntyistä tektoniikkaa. Se sijaitsee jo hieman kauempana terminaattorista, mutta on silti vielä komeasti näkyvissä kirkkaana kaartuvana seinämänä. Tämä käy nätisti ilmi tuosta yllä olevasta Kuun tarkan vaiheen 5.10. klo 19.00 esittävästä kuvasta. Rupes Altaista kirjoittelin enemmän Ursan Zeniitti-verkkolehteen keväällä 2017 ja Rima Hyginuksesta ja hivenen myös Rima Ariadaeuksesta keväällä 2016.
Koska nuo mainitsemani kohteet on merkitty myös InOMNin järjestäjien valmiiseen karttaan, en viitsi alkaa erikseen väkertää omia karttojani noista, vaan kopsaan valmiit kartat tuohon alle. Vaikka olosuhteet eivät suotuisilta vaikutakaan, toivottavasti kartoille löytyy käyttöä ja Kuu edes jotenkin ensi lauantaina Suomessakin näkyisi. Ja jollei muu auta, niin ainakin voi seurata #ObserveTheMoon-tunnistetta sosiaalisessa mediassa.
Kuva: NASA Planetary Science Communications team / NASA JPL / NASA GSFC.
Kuva: NASA Planetary Science Communications team / NASA JPL / NASA GSFC.
P.S. 2.11.2019: Merkittäköön jälkipolville tiedoksi, että pilvessä tuo taas oli, joskin periaatteessa ihan loppupuolella olisi saattanut olla mahdollista päästä jotain näkemään, jos aivan horisonttiin olisi päässyt katselemaan.
