Apollo 12 Myrskyjen valtamerellä

Viime kesänä ei voinut välttyä Apollo 11:n viisikymmenvuotisjuhlinnalta. Hehkutukseen oli toki aihettakin, sillä olihan Neil Armstrongin, Mike Collinsin ja Buzz Aldrinin viimeinen avaruuslento käännekohta ihmiskunnan historiassa. Ikiaikainen haave Kuun pinnalla kävelystä toteutui, ja Yhdysvallat todisti lopullisesti päihittäneensä Neuvostoliiton suurvaltojen avaruuskilpajuoksussa. Samalla presidentti Kennedyn hullunrohkea tavoite Kuussa käynnistä 1960-luvun loppuun mennessä saavutettiin.

Vaan kuinka moni huomasi, että viime viikolla tuli täyteen 50 vuotta toisesta miehitetystä laskeutumisesta Kuun pinnalle? Ellei sattunut seuraamaan NASAn kuu-uutisointia kohtalaisen tarkasti, meni koko tapaus luultavasti ohi. Korviahuumaava mediahiljaisuus heijastelee puolen vuosisadan takaista mielenmaisemaa, sillä tiedotusvälineiden, suuren yleisön ja poliitikkojen kiinnostus Apollo-ohjelmaa kohtaan romahti heti Apollo 11:n jälkeen. Kun Kuussa oli kertaalleen käyty ja venäläiset voitettu, ei seuraaville lennoille tuntunut olevan mitään mediaseksikästä tarkoitusta. Tieteelliseltä kannalta kunnianhimoisimmat kuulennot olivat kuitenkin vielä suurelta osin suunnittelupöydällä. Niiden näkökulmasta oli välttämätöntä, että Apollo 12 onnistuu tavoitteissaan.

Läntinen meri

Vaikka kaikki Kuun meret ovat basaltti-kivilajista koostuvia laavatasankoja, ne eivät suinkaan kaikki ole samanlaisia. Itäiset basaltit, esimerkiksi Apollo 11:n tuomat Mare Tranquillitatiksen kivet, ovat yleensä vanhempia kuin läntiset. Myös kerros kerrokselta laajoja alueita peittäneiden laavojen koostumus on eri paikoissa ja satojen miljoonien vuosien kuluessa vaihdellut. Kaikkein ilmeisin ero on titaanin määrä basaltissa, sillä se vaikuttaa voimakkaasti basaltin väriin: runsaasti titaania (käytännössä ilmeniitti-mineraalia) sisältävät basaltit ovat sinertäviä, titaaniköyhemmät puolestaan punertavia. Laajoissa puitteissa tässäkin on nähtävissä selvä ero Kuun itäisen ja läntisen pallonpuoliskon välillä. Tämän eron saa helposti näkyviin jo Kuusta napattuja kännykkäkuvia hieman kuvankäsittelyohjelmassa rääkkäämällä.

Apollo 12:n laskeutumispaikaksi valikoitui läntinen basalttitasanko Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren itäosassa. Nuorehkot basaltit eivät suinkaan olleet alueen ainoa houkutin, sillä jo huhtikuussa 1967 miehittämätön Surveyor 3 -alus oli laskeutunut Oceanus Procellarumin pinnalle nelisensataa kilometriä Copernicuksen kraatterista etelälounaaseen. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Apollo 12:n komentajan Pete Conradin oli määrä ohjata kuumoduli Intrepid aivan Surveyor 3:n viereen. Seuraavien lentojen onnistuminen nimittäin edellytti erittäin tarkkaa laskeutumista, ja Apollo 12:n oli määrä osoittaa, onko tarvittava tarkkuus ylipäätään mahdollista. Ja olihan se: 19.11.1969 Conrad ja hänen hyvä ystävänsä, kuumodulin pilotti Alan Bean tumpsahtivat pehmeästi Surveyor-kraatterin reunalle, vain 150 metrin päähän Surveyor 3:sta.

Yksi laskeutumispaikan valintaan johtaneista tekijöistä oli halu selvittää, kuinka ihmisen tekemät laitteet selviävät Kuun armottomissa olosuhteissa. Niinpä Conradin ja Beanin oli määrä tuoda mukanaan takaisin Maahan mm. Surveyor 3:n kamera. Se olikin pärjännyt hyvin, sillä lukuun ottamatta säteilyn ja luultavimmin kuumodulin nostattaman pölyn aiheuttamaa rusketusta, muutoksia Surveyorin osissa ei juurikaan huomattu. Mikrometeoriittipommitus oli kahden ja puolen vuoden aikajänteellä olematonta. Toisin kuin usein väitetään, streptokokki-bakteeri tuskin kuitenkaan selvisi Surveyorin matkassa Kuuhun ja takaisin, vaan se oli luultavasti maahanpaluun jälkeistä kontaminaatiota. Täyttä varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.

Apollo 12:n komentaja Pete Conrad Surveyor 3 -laskeutujan luona marraskuussa 1969. Taustalla kuumoduli Intrepid. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7133.

Copernicus ja Kuun ajanlasku

Apollo 11:n ja 12:n laskeutumisalueiden ja Copernicus-kraatterin  sijainti.
Kuva: Virtual Moon Atlas / NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.

Kuun nuorin, yhä meneillään oleva geologinen kausi on saanut nimensä tyypillisestä edustajastaan, Copernicus-kraatterista. Se hallitsee kirkkailla, satojen kilometrien etäisyydelle yltävillä kraatterista ulos lentäneestä aineksesta koostuvilla säteillään Kuun lähipuolen läntisen osan päiväntasaajan tienoita. Yksi säteistä ylittää Apollo 12:n laskeutumisalueen, mikä ei tietenkään ole sattumaa. Geologit olisivat nimittäin halunneet yhden Apollo-lennoista laskeutuvan Copernicukseen, mutta insinöörit ja etenkin NASAn johto olivat ajatuksesta huomattavasti vähemmän innoissaan. Geologeille kuitenkin kelpasi muualtakin kuin itse kraatterin sisältä kerätty Copernicus-näyte. Copernicuksen sädejärjestelmä tarjosi tähän erinomaisen mahdollisuuden.

Toisella kuukävelyllään yksi Conradin ja Beanin tehtävistä oli tehdä tutkimuskaivanto Head-kraatterin reunan tuntumaan. Sieltä, noin 15 cm paikallisen heitteleen alta, löytyi huomattavasti pintamateriaalia vaaleamman aineksen kerros. Jo tässä vaiheessa Houstonin lennonjohdon takahuoneessa osa geologeista tuuletteli Copernicuksen heitteleen löytymisen merkiksi. Myöhemmät tutkimukset ovat vahvistaneet juhlimisen perustelluksi. Kaivannon vaalea aines eli näyte 12033 vastaa koostumukseltaan sitä, mitä Copernicuksesta voisi olettaakin lentävän muutaman sadan kilometrin päähän. Useat eri menetelmät ovat antaneet näytteelle myös ”järkevän” iän, noin 800 miljoonaa vuotta. Tämä sopii yhteen myös kraatterilaskujen perusteella saatuun Copernicuksen ikään.

Pete Conradin kaivama tutkimuskaivanto Head-kraatterin lähellä. Pinnan alta löytynyt vaaleampi aines on todennäköisesti Copernicuksen heittelettä. Kuva: NASA / AS12-48-7051.

Copernicuksen iän tunteminen on merkittävää koko Kuun geologisen historian ymmärtämisen kannalta. Kuun nuorimpien geologisten aikakausien rajoja ei ole onnistuttu sitomaan mihinkään laajoja alueita kattavaan yksittäiseen geologiseen tapahtumaan, puhumattakaan siitä, että näitä suhteellisia aikarajoja olisi saatu minkäänlaisella varmuudella absoluuttisesti, siis vuosissa mitaten ajoitettua. Niinpä kopernikaanisen kauden tyypillisen edustajan absoluuttisen iän tunteminen tarjoaa harvinaisen datapisteen esimerkiksi kraatterilaskujen avulla Kuun pinnan ikää määrittäville tutkijoille.

Copernicuksen iän vaikutus yltää kuitenkin huomattavasti Kuuta laajemmalle. Kuu on ainoa suuri aurinkokuntamme kappale, josta meillä on näytteitä tunnetuista paikoista. Näin se tarjoaa ainutkertaisen mahdollisuuden sitoa yhteen absoluuttiset iät suhteellisten ikien kanssa. Suhteelliset iät perustuvat käytännössä suurelta osin kraatterilaskuihin, siis törmäyskraatterien määrään pinta-alayksikköä kohti. Erilaisilla malleilla, perustelluilla oletuksilla ja osin havainnoillakin Kuun absoluuttisten ja kraatterilaskuihin perustuvien ikien keskinäinen suhde on saatua siirrettyä muille taivaankappaleille. Näin koko aurinkokunnan kiinteäpintaisten kappaleiden geologisen historian kronologia lepää niiden näytteiden varassa, jotka viitisenkymmentä vuotta sitten tuotiin Yhdysvaltain kuudella Apollo-lennolla ja Neuvostoliiton kolmella miehittämättömällä Luna-lennolla takaisin Maahan.

Corvette-kaverukset Conrad, Bean ja kiertoradalta mm. spektroskopisia tutkimuskokeiluja tehnyt komentomoduli Yankee Clipperin pilotti Dick Gordon eivät valitettavasti päässeet Apollo 12:n 50-vuotisjuhlia näkemään: Al Bean kuoli vuonna 2018, Dick Gordon vuonna 2017 ja aina vauhdista pitänyt Pete Conrad moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 1999. Heidän työnsä kantaa kuitenkin hedelmää edelleen. Paitsi että Conradin ja Beanin kenttätyön ansiosta selvitettiin Copernicuksen (todennäköinen) ikä, kertoivat näytteet myös suoraan sen, etteivät Kuun meret suinkaan syntyneet yhdessä jättimäisessä sulan kiven plörtsähdyksessä. Sen sijaan mare-vulkanismi kesti satoja miljoonia, nykykäsityksen mukaan jopa miljardeja vuosia. Ja koska Apollo 12:n laskeutumispaikka oli ohjelman läntisin, laajensi Conradin ja Beanin asentama seismometri geofyysikoiden mittausverkkoa ja sen tarkkuutta merkittävästi. Ymmärryksemme Kuun syvärakenteesta perustuu suurelta osin juuri Apollo-seismometrien tallentamien kuunjäristysten tarjoamaan tietoon.

Kuten on laita muidenkin Apollo-kivien kohdalla, monet Conradin ja Beanin keräämistä näytteistä ovat vielä lähes täysin tutkimatta. Tämä on tarkoituksellista, sillä Apollo-ohjelman tutkijat ymmärsivät sekä näytteiden ainutlaatuisuuden, että analyysimenetelmien jatkuvan kehityksen. Osa kuunäytteistä on odottanut aikaa parempaa täysin koskemattomina: yksi Apollo 17:n suljetuista kairasydännäytteistä avattiin marraskuun alussa, toisen vuoro on tammikuussa 2020. Entistä tarkemmat ja täysin uudenlaiset keinot selvitellä Kuun kivien ja mineraalien koostumusta, ikää ja fysikaalisia ominaisuuksia ovatkin viimeisen kymmenen vuoden aikana osin mullistaneet käsityksemme Kuusta ja sen kehityksestä. Merkittäviä löytöjä tehdään epäilemättä jatkossakin.

Käytännössä kaikki suurimmat avaruustoimijat, niin yksityiset kuin valtiollisetkin, ovat suunnittelemassa ja osin jo toteuttamassakin uusia kuulentoja. Niinpä vaikuttaa siltä, ettei seuraavia, aiemmista poikkeavilta alueilta peräisin olevia kuunäytteitä tarvitse odotella kovinkaan pitkään. Sitten jos ja kun niitä Maahan saadaan, painottuu tutkijoiden ja median huomio tietenkin pitkäksi aikaa niihin. Tästä huolimatta myös Apollo 12:n näytteitä tutkitaan varmasti vielä seuraavatkin 50 vuotta.

Sinipunalaseilla katseltava anaglyfiversio Pete Conradista Surveyor 3:n luona. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7133 & 7134 / T. Öhman.

Anaglyfikuva Pete Conradista poseeraamassa Surveyor 3:n luona. Taustalla kuumoduli Intrepid. Kuva: Alan Bean / NASA / LPI / AS12-48-7135 & 7136 / T. Öhman.

Yksi Apollo 12:n tutkimuslaitteista oli lähistereokuvien ottamiseen tarkoitettu kamera, jonka avulla tutkittiin eritoten Kuun pintamateriaalin eli regoliitin ominaisuuksia. Tässä analglyfikuvassa on astronautin saappaan jälki. Kuva: NASA / AS12-57-8448A & B / T. Öhman.

---

Tämä juttu ilmestyi ilman anaglyfikuvia ja hieman vähemmillä linkeillä myös uudessa Ursan julkaisemassa Kraatterin reunalta -blogissani, jonne jatkossa kirjoittelen planeettageologiaa käsitteleviä tekstejä suunnilleen kerran tai kahdesti kuussa. Osa sinne päätyvistä jutuista ilmestyy luultavasti täällä, ja osa mahdollisesti Suomen kraatterit -blogissa. Näissä kumpaisessakin vanhassa blogissa toki satunnaisesti edelleen ilmestyy juttuja, joita Ursan blogiini ei tule. Suomen kraattereiden puolella alkaa toivottavasti vielä ennen vuodenvaihdetta sarja Lappajärven tutkimushistoriasta, joten sen sortin asioista kiinnostuneen kannattaa käydä vilkuilemassa sitä aina silloin tällöin. Pitkähköstä aikaa kirjoitin kuukausi sitten myös Ursan Zeniitti-verkkolehteen, tällä kertaa tosin vain suht lyhyesti tietolaatikkoon, aiheenani kuututkija ja -harrastaja Chuck Wood.

Huushollauskommenttina todettakoon, että NASA on uusinut sivujaan, joten astronauttien henkilötietosivut näyttävät ainakin toistaiseksi kadonneen, ja vähintäänkään vanhat linkit, joita vuosien saatossa olen paljon käyttänyt, eivät ikävä kyllä enää toimi.

International Observe the Moon Night lauantaina 5.10.2019

Tulevana lauantaina 5.10.2019 vietetään jälleen kansainvälistä Kuun havaintotapahtumaa. Tämä International Observe the Moon Night (InOMN) järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 2009. Tällä kertaa tapahtuma sattuu yhtä aikaa YK:n alaisen maailman avaruusviikon (World Space Week) kanssa. Myös sen teemana on tänä vuonna Kuu, joten maailmalla on tällä viikolla runsain mitoin erilaisia Kuuhun liittyviä tapahtumia. Suomessa tapahtumia ei valitettavasti ainakaan tällä tietoa olla järjestämässä.

NASAn ja etenkin Lunar Reconnaissance Orbiter (LRO) -luotaimen tutkimustyhmän tukema InOMN järjestetään aina syys–lokakuussa Kuun ensimmäisen neljänneksen tienoilla. Tämän vuoksi Kuu ei tule koskaan InOMNin aikaan Suomessa näkymään kovin hääppöisesti. Näin ollen tuo varsinainen Kuun havaitseminen jää väkisinkin meillä melkoisen heikoksi. Sehän ei kuitenkaan estä järjestämästä onnistunutta kuuaiheista tapahtumaa, mikä tuli jokunen vuosi sitten todistettua Suomen toistaiseksi ainoassa InOMN-tilaisuudessa. 

InOMNin yksi hyvistä puolista on matala kynnys: kuka tahansa voi järjestää oman virallisen InOMN-tilaisuutensa, kunhan vain rekisteröi sen järjestäjien sivulle. Jopa ajankohtaa voi viilata itselleen sopivammaksi, eli tällä kertaa mikä tahansa 27.9.–13.10. järjestettävä kuuaiheinen tilaisuus kelpaa.

Äänekosken horisontista katsellen Kuun näkyminen 5.10.2019 on kehnoa. Kuu nousee (CalSky-sivuston mukaan) ennen auringonlaskua klo 16.46 eteläkaakosta (148°) ja on korkeimmillaan etelässä klo 19.13 alle neljän asteen eli vajaan kahdeksan Kuun näennäisen läpimitan korkeudella. Kuu laskee etelälounaaseen (212°) klo 21.39. Etelä-Suomesta katsellen Kuu kohoaa noin kuuteen asteeseen. Oulussa se jaksaa kivuta vielä noin kahteen asteeseen, mutta Utsjoella se jää saman verran horisontin alapuolelle.

Kuu 5.10.2019 klo 19.00. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.

Ainakin tällä hetkellä lauantain sääennuste on varsin lohduton. Mikäli Kuu kuitenkin sattuisi tuolloin näkymään, ovat maisemat ensimmäiselle neljännekselle ominaisen komeat. Omia suosikkejani hyvin näkyvissä olevista kohteista ovat tällä kertaa tektoniset rakenteet. Melko pohjoisessa aivan Kuun terminaattorilla eli yön ja päivän rajalla on Vallis Alpes eli Alppilaakso, joka katkaisee Imbriumin törmäysaltaan reunan eli Montes Alpes -vuorijonon. Sen synty lienee tavalla tai toisella kytköksissä törmäysaltaiden säteittäisiin heikkousvyöhykkeisiin, mutta täysin sen syntyä ei ymmärretä. Vallis Alpes on Kuussa aunutlaatuinen piirre, vaikka periaatteessa vastaavia voisi hyvin kuvitella syntyvän muidenkin törmäysaltaiden reunoille.

Keskempänä Kuun kiekkoa sijaitsevat Alppilaaksoa perinteisemmät, tuliperäisten juonien yläpuolella syntyneet grabenit eli hautavajoamat Rima Ariadaeus ja Rima Hyginus (tai ainakin Rima Hyginus syntyi niin, Ariadaeus on hieman avoimempi kysymys, sillä sen yhteydessä ei ole havaittu yhtä selviä merkkejä vulkanismista). Nectariksen törmäysaltaan reuna Rupes Altai puolestaan edustaa törmäyssyntyistä tektoniikkaa. Se sijaitsee jo hieman kauempana terminaattorista, mutta on silti vielä komeasti näkyvissä kirkkaana kaartuvana seinämänä. Tämä käy nätisti ilmi tuosta yllä olevasta Kuun tarkan vaiheen 5.10. klo 19.00 esittävästä kuvasta. Rupes Altaista kirjoittelin enemmän Ursan Zeniitti-verkkolehteen keväällä 2017 ja Rima Hyginuksesta ja hivenen myös Rima Ariadaeuksesta keväällä 2016.

Koska nuo mainitsemani kohteet on merkitty myös InOMNin järjestäjien valmiiseen karttaan, en viitsi alkaa erikseen väkertää omia karttojani noista, vaan kopsaan valmiit kartat tuohon alle. Vaikka olosuhteet eivät suotuisilta vaikutakaan, toivottavasti kartoille löytyy käyttöä ja Kuu edes jotenkin ensi lauantaina Suomessakin näkyisi. Ja jollei muu auta, niin ainakin voi seurata #ObserveTheMoon-tunnistetta sosiaalisessa mediassa. 
 

Kuva: NASA Planetary Science Communications team / NASA JPL / NASA GSFC.

 

Kuva: NASA Planetary Science Communications team / NASA JPL / NASA GSFC.

P.S. 2.11.2019: Merkittäköön jälkipolville tiedoksi, että pilvessä tuo taas oli, joskin periaatteessa ihan loppupuolella olisi saattanut olla mahdollista päästä jotain näkemään, jos aivan horisonttiin olisi päässyt katselemaan.

Äänekosken synty: vuorijonoista vedenpaisumukseen

Ja taas mainostetaan. Ensi maanantaina 30.9.2019 pidän Äänekosken kansalaisopistossa eli Koskelassa yleisöluennon Äänekosken geologiasta. Luennon ylevänä tavoitteena on antaa eväitä kotiseudun maisemien näkemiseen hieman uudenlaisesta näkökulmasta. Käytännössä tarkoitus on aluksi läpikäydä toivottavasti ymmärrettävästi Äänekosken kallioperän ja sen eri kivilajien synty. Äänekosken tyypillisimpiä kivilajeja on myös esillä hypisteltävinä näytteinä. Samalla käy ilmi, missä Äänekosken vähiten huonot kiuaskivet majailevat, miten geologisessa mielessä Äänemäki eroaa Tärttä- ja Markkamäistä, ja miksi Kuhnamo on pitkä, suora ja kapea.

Kallioperän jälkeen vuoron saa tietenkin maastolle pintasilauksen antava maaperä ja sen moninaiset kiinnostavat ja kauniit muodostumat. Luennolla selviää mm. se, miksi Lossilta Likolahteen hiihdellessä pienet mäenkumpareet seuraavat toistaan. Äänekoskella on myös maakunnallisesti ja jossain mielessä myös valtakunnallisesti arvokkaiksi arvioituja geologisia kohteita, joista ei kuitenkaan yleensä kylillä pahemmin huudella. Nyt huudellaan.

Pääasiassa luennolla pysytellään Äänekosken keskustaajaman tietämillä, mutta myös Suolahdessa ja Jyväskylän Harjulla piipahdetaan. Tietenkin minun pitää päästä sanomaan myös muutama sana siitä, millaisia vaikutuksia läheisellä Summasen törmäyskraatterin synnyllä aikoinaan Äänekosken etäisyydellä oli. Sama pätee Lappajärveen.

Luennolle on varattu aikaa reilut kaksi tuntia, mutta jos homma menee synkäksi yksinpuheluksi, ei siinä kahta tuntia mene. Kysymykset ja kommentit ovatkin erittäin tervetulleita. Tilaisuus on maksuton ja kaikille asiasta kiinnostuneille avoin.

Aika: ma 30.9.2019 klo 17.30–19.45
Paikka:  Koskela opisto, Rautatienkatu 25, Äänekoski
Järjestäjä: Koskelan setlementti ry. / Koskela opisto

 

Tähtitaivas tutuksi

Tänä syksynä pidän Äänekosken kansalaisopistossa eli Koskela opistossa uuden kurssin, jolle en parempaakaan nimeä keksinyt kuin "Tähtitaivas tutuksi". Kurssilla on tarkoitus opetella tähtikarttojen käyttö ja taivaalla suunnistaminen, sekä oppia tuntemaan syksyn, talven ja kevään tähtitaivaan mielenkiintoisimmat kohteet kun käytettävissä ei ole sen ihmeellisempiä havaintolaitteita kuin paljaat silmät tai kiikari. Kyseessä on siis kurssi tähtiharrastuksesta, ei tähtitieteestä. Vaikka hyvinkin käytännöllisellä otteella mennään, toki erilaisten kohteiden fysikaalinen olemuskin käydään pääpiirteissään läpi.

Kurssi on jo nimellisesti täynnä ja ilmoittautumisaikakin on jo päättynyt, mutta eiköhän tuonne jotenkin mukaan mahdu. Ainakin varalle pääsee ilmoittautumaan. Enkä minä sieltä ole ketään pois ajamassa.
 
Aika: maanantaisin 23.9., 7.10., 18.11. ja 2.12. klo 17.30–19.45
Paikka: Ruotinkylä-luokka, Koskela opisto, Rautatienkatu 25, Äänekoski
Järjestäjä: Koskela opisto (Koskelan Setlementti ry.)
Kurssimaksu: 15 €

Kurssin tarkempi sisältö pääpiirteissään (yksityiskohdat voivat vielä elää, sillä noita loppupuolen luentoja en ole vielä likikään valmiiksi asti tehnyt):

• ma 23.9. Erilaiset tähtikartat ja suunnistaminen taivaalla, vuorokausi ja vuodenajat, kiikarien valinta ja käyttö, planeetat ja Kuu
• ma 7.10. Syksyn tähtitaivas, eläinrata, Linnunrata, Aurinko, kaksoistähdet, muuttuvat tähdet, planetaariset sumut, Merkuriuksen ylikulku 11.11.2019
• ma 18.11. Talven tähtitaivas, kaasusumut, avonaiset tähtijoukot ja assosiaatiot, Vesta
• ma 2.12. Kevään tähtitaivas, pallomaiset tähtijoukot, galaksit, kertaus

Käytännössä ihan ohjelmaan merkittyä reilua kahta tuntia tuskin joka kerta menee, mutta tuo antaa mahdollisuuden kunnon keskusteluille ja asioiden syventävällä läpikäynnille, sikäli kun tarvetta on. Tähtivalokuvausta kurssilla ei käsitellä, eikä myöskään kaukoputkien käyttöön lyhyitä mainintoja lukuun ottamatta sen kummemmin perehdytä (ellei sitten joku erikseen siihen haluta loppupuolella paneuduttavan). Jonkun verran tulee esiteltyä Stellarium-ohjelmiston peruskäyttöä. Kurssi ei luonnollisestikaan vaadi minkäänmoisia ennakkotietoja. Kiinnostus aihetta kohtaan riittää.

Syksyllä on tuon kurssin lisäksi tulossa pari yksittäistä luentoa, mutta palataan niihin hieman myöhemmin. Ja todettakoon tässä lopuksi vielä huushollauskommenttina, että päivitin näyttely- ja haastattelusivuja, joten sielläkin on vähän uutta luettavaa.

P.S. 22.9.2019 hieman muokkasin ohjelmaa kakkosluennon osalta ja 23.9. päivitin kuvaa. 

Apollo-kesän parhaat

Apollo 11:n 50-vuotisjuhlien kunniaksi tänä kesänä ilmestyi jos jonkinlaista tarinaa ja tuotetta Apollo-ohjelmaan liittyen. Seuraavassa jokunen lyhyt poiminta itseäni eniten viehättäneistä Apollon ilmenemismuodoista tältä kesältä.

VB-valokuvakeskus: Man on the Moon – Matka Kuuhun

Kuninkaankatu 14–16, Kuopio, avoinna 31.5.–1.9.2019 ma–su klo 12–18. 

Ristö Löfin kuratoima Man on the Moon – Matka Kuuhun oli Kuopion maineikkaan VB-valokuvakeskuksen tämän kesän päänäyttely. Tätä kirjoittaessani näyttely on vielä jokusen päivän auki, joten nyt hippulat vinkumaan, mikäli tuo on vielä näkemättä. Esillä on reilut 60 laadukasta vedosta Apollo-kuvista lentojen eri vaiheista, mukaan lukien koulutusjaksot. Mukana ovat välttämättömimmät kuvaklassikot, mutta myös huomattavasti harvemmin esillä olleita kuvia.

Näyttely on toteutettu tyylikkäästi, sillä ensin astutaan 60-luvun lopun suomalaiseen olohuoneeseen, jossa voi lukea sanomalehtien juttuja Apollo 11:n lennosta, ja katsella telkkarista (käydessäni pätkineitä) videoita lennon vaiheista. Upea osa suomalaista Apollo-nostalgiaa oli aito ja alkuperäinen kuukartta, jota käytettiin Ylen Kuustudiossa. Näyttelyn lopuksi pääsi katsomaan myös varsin laadukasta kopiota Georges Méliès'n klassisesta mykkäelokuvasta Le Voyage dans la Lune vuodelta 1902.

Ainoa seikka, jota itse jäin näyttelystä kaipaamaan, oli näyttelyoppaassa lause tai pari enemmän esimerkiksi siitä, mitä kullakin lennolla saavutettiin. Ylipäätään taustoitusta olisi saanut olla hivenen enemmän, sillä nyt aiheeseen ennestään perehtymättömälle kävijälle homma saattaa jäädä hivenen hajanaiseksi. Oppaassa on kuvaa kohti yleensä pari virkettä (suomeksi ja englanniksi), joten varsinaista infoähkyä ei olisi tullut, jos kuvista olisi pikkuisen enemmän kerrottu. Mutta tämä on hyvin pieni puute muutoin aivan erinomaisessa näyttelyssä.

Arvio: ****+  

Itselleni vaikuttavin yksittäinen kohde VB-valokuvakeskuksen Matka Kuuhun -näyttelyssä oli Ylen Kuustudiossa käytetty kartta. Kartan omistaa nykyisin Kari Jaakkola. Kuva: T. Öhman.

VB-valokuvakeskuksen Matka Kuuhun -näyttelyssä pääsi myös elokuviin, eli tyylikkäästi toteutetussa pienoiselokuvateatterissa pyöri Georges Méliès'n elokuva Le Voyage dans la Lune vuodelta 1902. Kuva: T. Öhman.

Todd Douglas Miller: Apollo 11. CNN Films, 2019.

Tätä valikoiduissa elokuvateattereissa vielä tälläkin hetkellä esitettävää dokumenttia ovat kehuneet kaikki, jopa sellaisetkin, jotka eivät ole yleensä innostuneita avaruuslennoista. Ja ihan syystä. Todd Douglas Millerin ohjaama ja tuottama leffa on harvinaisen kaunis ja vaikuttava. Siinä ei ole oikeastaan mitään ylimääräistä, sillä kaikki perustuu aitoon aikoinaan kuvattuun ja äänitettyyn aineistoon. Tekijät löysivät elokuvan taustatöitä tehdessään runsaasti filmi- ja ääninauhoja, jotka olivat sinänsä hyvin säilytettyjä, mutta unohdettuja. Filmit on restauroitu silmiä hivelevään kuntoon, joten Apollo 11:n lento ei ole heinäkuun 1969 jälkeen koskaan näyttänyt näin hyvältä.

Jos oikein etsimällä etsii pientä moitittavaa, voi jotakuta häiritä muutamissa kohtauksissa melko vahvasti etualalle nouseva 60-luvun syntetisaattoreilla tehty retromusiikki. Ja Kuussa ja sen kiertoradalla olisi ehkä omasta mielestäni voitu elokuvassa viettää hivenen pidempäänkin. Mutta yhtä kaikki, kyseessä on aivan poikkeuksellisen hieno elokuvakokemus, joka jaetun ruudun tekniikan runsaan käytön vuoksi kannattaa käydä katsomassa niin isolla kankaalla kuin suinkin vain mahdollista on.

Arvio: *****

Rick Houston & Milt Heflin: Go, Flight! The Unsung Heroes of Mission Control, 1965–1992. University of Nebraska Press, 2015.

David Fairhead: Mission Control – The Unsung Heroes of Apollo. Haviland Digital, 2017.

Apollo-muisteluksissa pääosan saavat ymmärrettävästi yleensä astronautit ja ehkä lennonjohtaja Gene Kranz. Lennonjohtajien (Kranz ei ollut ensimmäinen eikä ainoa – ensimmäisen oli juuri Apollo 11:n laskeutumisen vuosipäivän jälkeen 22.7.2019 kuollut Chris Kraft, jonka mukaan Johnsonin avaruuskeskuksen lennonjohtorakennus on nimetty) alaisuudessa työskenteli suuri joukko nuoria ja lahjakkaita lennonneuvojia (käytetään nyt tuota suomalaista ilmailutermiä, kun en parempaankaan käännöstä flight controllerille keksi). Heidän tarinoihinsa keskittyy Rick Houstonin ja itsekin Apollo-aikaan miehistöjen merestä noukkimisesta vastannut ja myöhemmin lennonjohtajana toimineen Milt Heflinin nelisen vuotta sitten ilmestynyt kirja Go, Flight! Kirja antaa inhimillisestä näkökulmasta kattavimman käsityksen lennonjohdon toiminnasta Apollo-aikakaudella.

Mikäli kirja olisikin päättynyt Apollo-lentoihin, olisi siitä jäänyt vielä parempi mieli. Nyt viimeiset Apollo-lennot jäivät varsin pintapuolisen esittelyn varaan, vallankin verrattuna hyvinkin yksityiskohtaisesti läpikäytyihin aiempiin Apollo- ja Gemini-lentoihin. Apollo-aikakauden jälkimaininkeja edustaneet vuosien 1973 ja 1974 Skylab-lennot, samoin kuin Apollo–Sojuz -liennytyslento vuonna 1975 sivuutetaan kirjassa täysin. Niiden sijaan kirjan lopussa käydään hajanaisesti ja lyhyesti läpi sukkulalentoja vuoteen 1992 saakka, jolloin lennonjohto siirtyi uusiin tiloihin. Tämä tuntuu melkoisen turhalta.

Kirjan pohjalta tehtiin kuitenkin elokuva Mission Control, jossa ei tätä ongelmaa ole, sillä alaotsikkonsa mukaisesti se keskittyy Apollo-lentoihin. Elokuvan ohjaaja David Fairhead on myös tänä kesänä ilmestyneen Armstrong-dokumentin takana, mutta kun sitä en ole nähnyt, ei siitä vielä sen enempää. Leikkaajan ominaisuudessa hän on Apollo-faneille tuttu mies, sillä hän on ollut tekemässä mm. loistavaa Gene Cernan -dokkaria The Last Man on the Moon, yhtä lailla erinomaista Moon Machines -sarjaa, samoin kuin koskettavaa In the Shadow of the Moon -astronauttidokumenttia.

Mission Control on upea kunnianosoitus niille yleensä maaseudun ja pikkukaupunkien miehille (lennonvarmistajat nyt vain sattuivat tuohon aikaan olemaan lähes poikkeuksetta miehiä), jotka olivat aivan keskeisessä osassa Yhdysvaltain miehitetyn avaruusohjelman ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Olikin enemmän kuin paikallaan, että astronauttien ja tekniikan lisäksi  saatavilla on kaunis kuvaus lennonjohdon ja sen henkilökunnan toiminnasta NASAn kultakaudella.
 
Kumpikaan NASAn lennonjohdon ihmishistorian versioista ei siis varsinaisesti ollut osa tämän kesän Apollo-älämölöä. Itse kuitenkin katselin leffan keväällä ja luin kirjan nyt kesällä, joten menköön nyt tässä samalla.

Arviot:
Go, Flight!: ****
Mission Control: *****

Kevin Fong: 13 Minutes to the Moon. BBC World Service, 2019.

Telkkaristakin tutun Kevin Fongin toimittama 13 Minutes to the Moon -podcast on yksi ehdottomista Apollo-suosikeistani missään muodossa, ikinä. Taustalla on BBC World Servicen massiivinen tuotantokoneisto, ja sen huomaa. Sarjan kiitettävän eeppisen tunnusmusiikin tekijäksikin hommattiin elokuvamusiikin mestari Hans Zimmer. Suurin osa kahdestatoista jaksosta on noin 45-minuuttisia, joten asiaa ja kiehtovia haastateltavia hyvin monilta Apollo-ohjelman osa-alueilta riittää. Tuoreiden haastattelujen lisäksi sarjassa käytetään runsaasti NASAn arkistomateriaaleja.

Nimensä sarja otti Apollo 11:n 13 minuuttia kestäneestä laskeutumisesta (ns. powered descent) Kuun kiertodalta Mare Tranquillitatiksen pinnalle. Laskeutumisen vaiheet käydäänkin sarjassa poikkeuksellisen seikkaperäisesti läpi. Jos siis haluaa todella tietää, mitä esimerkiksi Apollo 11-dokumentissa tapahtuu, kannattaa ensiksi kuunnella läpi 13 Minutes to the Moon.

Sarjan pitäisi olla BBC:n verkkosivuilla tarjolla pitkään, mutta mistäpä näistä koskaan tietää, vallankin näin Brexitin aikana. Niinpä mahdollisuus ladata jaksot mp3-tiedostoina on hyvinkin harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Sarjan kotisivuilla on myös runsaasti täydentävää aineistoa, joten homma on hoidettu kaikin puolin viimeisen päälle.

Arvio: *****

Jari Mäkinen: He valloittivat Kuun. YLE, 2019.

Kun podcasteista puhutaan, pitää ilman muuta mainita myös tiedetoimittaja Jari Mäkisen maanmainio He valloittivat Kuun -sarja. Siinä Mäkinen matkustelee ympäri Yhdysvaltoja käyden kaikissa Apollo-ohjelman keskeisimmissä tapahtumapaikoissa, ja juttelee mukavia Apollo-ohjelmassa mukana olleiden tai sitä hyvin tuntevien ihmisten kanssa. Oli erittäin virkistävää kuulla vaihteeksi myös ruohonjuuritason Apollo-veteraanien muisteluksia. Sarjan kuusi parikymmenminuuttista jaksoa ovat Yle Areenassa kuunneltavissa tiettävästi hyvinkin pitkään. Jaksot ovat myös tarjolla mp3-tiedostoina. Ilman BBC:n kaltaista massiivista panostustakin voi siis tehdä erittäin viihdyttävän ja opettavaisen podcast-sarjan.


Arvio: ****+

Robert Stone: Chasing the Moon (Kuun valloittajat). PBS, 2019.

Yle toi Apolloa esille erinomaisesti myös television puolella. Robert Stonen PBS:lle tekemä viisituntinen Chasing the Moon on Apollo-dokumenttien ylhäisintä aatelia. Viiteen tuntiin
(ei siis kuuteen, kuten amerikkalaiset mainostavat) mahtuu erittäin paljon asiaa ja kiinnostavia ihmisiä, joita ei yleensä tv:ssä pääse näkemään tai kuulemaan. Alkuperäismuodossaan sarja oli kolmiosainen, mutta Yle esitti sen kuudessa osassa. Se on kuitenkin hyvin vähäinen haitta. Tämä sarja pitää ehdottomasti jokaisen Apollo-fanin hankkia, kunhan DVD-versio tulee tarjolle.

Syytä on myös tuoda esille se, että samasta aiheesta löytyy kirjakin, Robert Stonen yhdessä Alan Andresin kanssa kirjoittama Chasing the Moon. Chasing the Moonin Twitter-tili on myös erittäin informatiivinen (silläpä sen tuohon sivupalkkiin taannoin pistinkin). Kirja on kyllä hyllyssäni ja silmäilyn perusteella se vaikuttaa kertakaikkisen oivalliselta, mutta lukemaan en ole sitä vielä ennättänyt. Palataan siihen ehkä joskus, jos taas saan otettua arvostelujen tekemisen ohjelmaani.

Arvio: *****

Myös amerikkalaisten tiedelehtien heinäkuun numeroissa ilmestyi erinomaisia artikkeleja, painottuen luonnollisesti Apollo-ohjelman tieteelliseen antiin. Siihen ei oikeastaan yksikään yllä mainitsemani Apollo-tarinan inkarnaatio puuttunut, sillä niissä keskityttiin ymmärrettävästi lähinnä Apollon inhimilliseen ja osittain poliittiseen puoleen. Apollo 11:n osalta kirjoittelin kuitenkin tieteellisistä tuloksista jo aiemmin, mutta koko ohjelman tieteellisen annin tiivistäminen olisikin sitten jo ihan oma tarinansa. Kuva: T. Öhman.

Summasen törmäyskraatteri, vielä kerran

Jo pari kertaa tänä kesänä olen saanut olla Saarijärvellä kertoilemassa Summasen törmäyskraatterin löytämisestä, alueen geologiasta, sekä Suomen ja maailman törmäyskraattereista hieman yleisemminkin. Ylihuomenna, eli keskiviikkona 17.7.2019 klo 13.00 on Saarijärven Kivikauden kylässä ainakin tällä tietoa tämän kesän viimeinen ilmaistapahtuma, jossa meikäläinen on Summasta esittelemässä. Tapahtuman alkuosa pidetään katon alla Kivikauden kylän ulkoilmakahvilassa, ja loppuosa suuren pirstekartiolohkareen ympärille kootun Summasesta kertovan näyttelyn äärellä. Homma kestää kokonaisuudessaan kolmisen varttia, riippuen vähän siitä meneekö esitys enemmän monologin vai jutustelun puolelle.

Näyttely ja pirstekartio eivät toki ole mihinkään katoamassa, joten niihin pääsee Kivikauden kylän pääsylipun (aikuiset 10 €, lapset 7 €) lunastamalla tutustumaan heinäkuussa joka päivä ja elokuussa tiistaista sunnuntaihin. Kylässä on monenmoista kiinnostavaa nähtävää ja tehtävää,  joten vaikka nyt ei kraatteriluennolle pääsisikään, kannattaa paikalle ehdottomasti tulla myöhemminkin ihan ajan kanssa.

Aika: keskiviikkona 17.7.2019 klo 13.00
Paikka: Kivikauden kylä, Kivikirveentie 10, Saarijärvi
Järjestäjä: Saarijärven museo / Kivikauden kylä / Saarijärven museon ystävät ry.
Tilaisuus on ilmainen ja kaikille törmäyskraattereista ja geologiasta kiinnostuneille avoin.