maanantai 28. syyskuuta 2015

Pimentynyt Heposuo

Tässä vaiheessa kaikki vaikutti vielä kohtalaisen lupaavalta,
vaikka tämäkin kuva on otettu pilvien läpi klo 03.22.
Vasemman yläreunan tummuminen ei välttämättä ole
puolivarjopimennyksen merkki, vaan voi johtua paksummasta
kohdasta pilveäkin, puolivarjopimennykset kun tapaavat olla
melko näkymättömiä. Kowa TSN-821 ja Canon Ixus
70 -dipokkari, kevyehkö Photoshopppaus. Kuva: T. Öhman



Maanantaiaamun 28.9.2015 täydellinen kuunpimennys tuli ja meni, omasta näkökulmastani enimmäkseen pilvien takana.
Puolivarjopimennyksen alkupuolella tilanne vaikutti vielä ihan kelvolliselta, kun Kuu paistoi Suomen yleisimmän pilvisuvun stratocumuluksen eli kumpukerrospilven mallikelpoisten edustajien läpi, synnyttäen kauniin kehän.

Osittaista vaihetta ei sitten enää näkynytkään kuin satunnaisesti paksummiksi kasvaneiden stratocumulusten rakosista, ja täydellinen vaihe pysyi piilossa aivan loppua lukuun ottamatta. Osittainen vaihe ja Kuun lasku jäivätkin sitten taas kokonaan pilvien taakse.

Vaikka koko pimennystä pilvet eivät siis onnistuneet pimentämään, oli aineksia kuitenkin paljon parempaankin. Itäisellä taivaalla oli nimittäin koko ajan huomattavasti vähemmän pilviä, joten Venuksen ja Jupiterin nousua saattoi seurata huomattavasti paremmin kuin pimentyneen Kuun laskua. Vaan ei parane valittaa, sillä monin paikoin Suomessakin koko pimennys jäi pilvien taakse, ja mukavahan siellä öisellä suolla oli joka tapauksessa pällistellä.

Täydellisesti pimentynyt Kuu Rovaniemen Heposuolla 28.9.2015 klo 06.00. Canon Ixus 70 -digipokkari ja kevyt Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman

Täydellinen vaihe lähestyi loppuaan 28.9.2015 klo 06.05. Canon Ixus 70 -digipokkari ja kevyt Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman

perjantai 25. syyskuuta 2015

Ikuisesti nuori John Young

1960-luvun astronautit on totuttu näkemään yhdestä puusta veistettyinä äärimmäisen kilpailuhenkisinä kovanaamoina. Totuus on onneksi huomattavasti monivivahteisempi, ja joukossa oli varsin erilaisia persoonia. Tämä käy parhaiten ilmi astronauttien (oma)elämänkertoja lukemalla. Yksi tuoreimmista on vuonna 2012 ilmestynyt Forever Young, joka esittelee astronauttien yhden ääripään.

Eilen torstaina 24.9.2015 85-vuotispäiviään viettänyt John Young on yksi niistä avaruuslentojen varhaisvuosien astronauteista, jotka keskittyivät astronauttiurallaan lähes vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ehkä tästä syystä Young ei yleensä ole ensimmäisten joukossa, jos avaruuslennoista kiinnostuneita pyydetään luettelemaan suosikkiastronauttejaan. Hänen avaruuslentouransa on kuitenkin kiistatta kaikkien aikojen komein, ja Mercury-aluksia lukuun ottamatta NASAlla ei ole edelleenkään avaruusalustyyppiä, jota John Young ei olisi lentänyt. Hänen avaruuslentouransa siis kattoi niin Gemini-, Apollo- kuin avaruussukkula-aikakaudetkin. Gemini 3:lla eli Molly Brownilla Young oli Gus Grissomin aisaparina, ja Gemini X:llä1 Michael Collinsin komentajana. STS-1 Columbialla hän oli Bob Crippenin komentajana, ja STS-9:llä jälleen Columbiaa komentamassa. Geminin ja sukkulan välissä Apollo-ohjelmassa hän oli sekä komentomodulin pilotti (Apollo 10) että lennon komentaja (Apollo 16).

Avaruusintoilijoilla on usein tapana laskeskella, kuka teki mitäkin ensimmäisenä. Youngin kohdalla noitakin saavutuksia riittää: Ensimmäinen toisesta astronauttiryhmästä (”The New Nine”) lentämään päässyt, ensimmäinen miehitetyllä lennolla tehty radanmuutos (Gemini 3), ensimmäinen avaruuteen salakuljetettu voileipä (Gemini 3), ensimmäinen telakointi (Gemini X:n Agena) ja kohtaaminen (Gemini VIII:n Agena) eri aluksiin, ensimmäinen ihminen yksinään täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta Kuun takana (Apollo 10), ensimmäinen ja ainoa laskeutuminen Kuun ylängöille (Apollo 16), ensimmäinen sukkulalento (STS-1), ja ensimmäinen sukkulaohjelman tiedelento (STS-9 eli Spacelab-1). Eriasteisia korkeus- (Gemini X) ja edelleen voimassa olevia nopeusennätyksiäkin (Apollo 10) Youngin meriittilistaan mahtuu. Hän oli NASAn astronauttina ällistyttävät 42 vuotta toimien muun muassa astronauttiosaston päällikkönä, ja toisin kuin useimmat muut aikalaisensa, hän asuu edelleen Johnson Space Centerin naapurissa El Lagossa, Houstonissa. Aktiivilentämisen ohella Young toimi koko uransa väsymättä miehitettyjen avaruuslentojen turvallisuuden parantamiseksi – seikka, jota hän kirjassaan ehkä lukijan kannalta liiankin pitkään ja hartaasti tuo esille.

Youngin yhdessä avaruushistorioitsija, professori James R. Hansenin kanssa kirjoittamasta elämänkerrasta on turha etsiä paljastuksia kollegoista, tai hänen oman yksityiselämänsä repostelua. Kuvaavaa on, että omaa NASA-aikaansa edeltänyttä menestyksekästä hävittäjä- ja koelentäjäuraansa käsittelevässä luvussa Young hairahtuu kertomaan vaimonsa Barbara Whiten kohtaamisesta, seurustelusta ja häistä. Tähän kaikkeen Young haaskaa peräti kolme riviä, ennen kuin päästään taas asiaan.

Tässä mielessä kirja muistuttaa hyvin paljon Hansenin aikaisempaa, kuivakkaa Neil Armstrong -elämänkertaa First Man. Tämä tietysti johtuu pitkälti siitä, että Armstrong ja Young olivat ihmisinä hyvin toistensa kaltaisia – huomattavasti analyyttisempiä ja syrjäänvetäytyvämpiä  insinöörityyppejä kuin vaikkapa räiskyvät Wally Schirra tai Pete Conrad. Kaksi Hansenin kirjaa lukeneena en tosin voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että Hansen on historioitsijana erinomaisen tarkka, mutta tarinankertojana pahimmillaan melkoisen puuduttava.

Yksi kirjan kiintoisimmista luvuista on epilogi ”When worlds collide”. Siinä Young laukoo varsin suorasukaisesti mielipiteensä nyky-NASAn päämäärättömyydestä, Kuuhun palaamisen välttämättömyydestä, sekä asteroidien muodostaman törmäysuhkan kartoittamisesta. Youngin tietoisuus asteroiditörmäyksistä ja niiden vaikutuksista ei olekaan mikään ihme. Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle, jota pidettiin vulkaanisen toiminnan synnyttämänä. Geologeilla oli aluksi vaikeuksia uskoa Youngia ja Charlie Dukea, kun he raportoivat näkevänsä pelkkiä vanhoilta vaikuttaneita breksioita eivätkä lainkaan nuoria vulkaanisia kiviä. Lopulta geologit joutuivat myöntämään olleensa täysin väärässä: Descartesin ylängöt ovat ikivanhaa Nectariksen altaan heittelettä, eikä nuoresta vulkanismista ole alueella jälkeäkään. Tämä oli yksi koko Apollo-ohjelman käänteentekevimpiä löytöjä, ja sai Apollo 16:n komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn lausahtamaan legendaarisesti: ”Well, it’s back to the drawing boards, or wherever geologists go.”

Esipuheen kirjaan on kirjoittanut Mike Collins. Vähintäänkin omituista huolimattomuutta, tai sitten vain hämmentävää astronauttihuumoria, on Collinsin jo ensimmäisessä kappaleessaan esittämä väite, jonka mukaan Young olisi ollut Apollo 15:n komentaja. Muuten kirjassa ilmiselviä munauksia on hyvin niukalti. Myös kattava hakemisto ansaitsee kehuja. Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin kiehtova lisä miehitettyjen avaruuslentojen historiaan, ja antaa hyvän kuvan täysin ainutlaatuisen astronautin urasta, joskaan ei välttämättä itse ihmisestä.

Arvio:
 



John W. Young & James R. Hansen, 2012. Forever Young – A Life of Adventure in Air and Space. University Press of Florida, 415 pp.
 
1Omituista sinänsä, mutta Gemini X oli vuosikaudet esillä erinomaisessa Norjan Tekniikan Museossa Oslossa, jossa itsekin kävin sitä aikoinaan ihastelemassa. Nyttemmin sitä pitäisi mennä katsomaan Kansasiin asti keskelle ei-mitään. Todettakoon tässä myös, että Gemini-lentojen numerointitapa todellakin vaihtui, eli aluksi käytettiin arabialaisia numeroita, ja myöhemmin roomalaisia. Roomalaisia numeroita NASA ei sittemmin ainakaan miehitetyissä lennoissa ole käyttänyt.


tiistai 22. syyskuuta 2015

Maanantaiaamun pimennyksen näkyminen Rovaniemellä

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tämä viisaus pätee ehdottomasti myös taivaan tapahtumien havaitsemiseen. Tulevan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, eli aamuyöllä 28.9.2015, tapahtuu täydellinen kuunpimennys, joka pilvien salliessa näkyy koko Suomessa. Tällä kertaa pimennyksen seuraamista vaikeuttaa aamuöinen ajankohta, sekä sen tapahtuminen matalalla, jo osin vaalenneella taivaalla. Niinpä hyvän havaintopaikan löytämistä, kuvauspaikasta puhumattakaan, pitää useimpien pimennyksestä kiinnostuneiden ihmisten miettiä tavallista tarkemmin.

Havaitsemisen suunnittelun helpottamiseksi laitoin CalSky-sivuston laskemaan Kuun suunnan ja korkeuden puolivarjopimennyksen alusta Kuun laskuun saakka Rovaniemeltä nähtynä. Kellonajat on taulukossa pyöristetty lähimpään minuuttiin, ja korkeudet ja suunnat (etelä=180°, länsi=270°) puolestaan lähimpään asteeseen.


Kello
Tapahtuma
Suunta (°)
Kuun korkeus (°)
Auringon korkeus (°)
03.10
Puolivarjopimennys alkaa
214
20
-22
04.07
Osittainen vaihe alkaa
228
16
-18
05.11
Täydellinen vaihe alkaa
243
12
-13
05.47
Pimennys syvimmillään
252
9
-10
06.23
Täydellinen vaihe päättyy
260
5
-6
07.17
Aurinko nousee


0
07.27
Osittainen vaihe päättyy ja Kuu laskee
274
0
1


Pimennyksen parhaat vaiheet siis näkyvät matalalla länsilounaassa. Korkeuksien hahmottamiseksi kannattaa muistaa, että nyrkin leveys on noin 8°, kun sitä tarkastelee suoristetun käsivarren etäisyydeltä. Hieman hankalasta ajankohdasta huolimatta pimennystä kannattaa havaita, sillä seuraava täydellinen kuunpimennys näkyy Suomessa vasta 31.1.2018.

Tulevana maanantaiaamuna 28.9. joutuu sään salliessa varmasti taas havaitessa väistelemään puiden latvuksia, aivan kuten Korkalovaarassa 21.9.2015 klo 19.45. Mitään muuta tekemistä tällä kuvalla ei tulevan kuunpimennyksen kanssa sitten olekaan. Canon Ixus 70 -digipokkari ja Kowa TSN-821, sekä kevyehkö terävöitys Photoshopilla. Kuva: T. Öhman

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Suomen Kraatterit

Olen tässä blogissa tullut kulloisiakin mieltymyksiäni seuraillen kirjoitelleeksi vähän mistä sattuu, mukaan lukien Maapallon törmäyskraatterit niin eri puolilla Suomea kuin muuallakin maailmassa. Nyt kuitenkin lopetan Suomen kraattereista, ja ehkäpä osittain myös koko Maapallon kraattereista kirjoittelun tänne, ainakin toistaiseksi. Syy on yksinkertainen – moisille jutuille on tarjolla osuvampikin ympäristö, nimittäin uutukainen Suomen Kraatterit -sivusto. Entisen planetologikollegani Jarmo Korteniemen kanssa kokoamme sinne monenlaisia tietopaketteja Suomen törmäyskraattereista ja kraatteroitumisesta ylipäätään. Löytyypä sieltä myös Tutkijan Päiväkirja.



Suomen Kraatterit -sivusto löytyy osoitteesta: https://kraatterit.wordpress.com/

Sivusto on vain osa suurempaa Suomen törmäyskraattereita popularisoivaa projektia, jolle Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta myönsi pienen alkuavustuksen. Projektiin liittyvää hälyä ja asiaakin on tarjolla myös Twitterin ja Facebookin seuraajille. Tunnustan kyllä itse olevani lähes täysin ulkona niin Twitteristä kuin varsinkin Facebookista. Onneksi Jarmo ei ole.

Jo nyt Suomen Kraatterit -sivuilta löytyy muun muassa tarinaa niin Lumparnista kuin Keurusselästä ja Söderfjärdenistäkin, sekä perustietoa törmäys- ja muista kraattereista, ja taivaalta tipahtelevista objekteista. Runsaasti lisää on tulossa. Osa jutuista leviää yleensä aavistuksen toisessa muodossa myös Tiedetuubiin, joten olemme liikkeellä varsin leveällä rintamalla. Jos siis törmäyskraatterit sattuvat yhtään kiinnostamaan, kannattaa Suomen Kraatterit -sivustoa käydä vilkuilemassa.

- - -
Sivuhuomautuksena lopuksi todettakoon, että Hieman Kuusta tulee edelleen jatkamaan elämäänsä entiseen tapaan, eli satunnaisena niin päivitysten sisällön kuin niiden ajankohtienkin puolesta. Edistysaskeliakin hiljalleen tapahtuu: RSS-syötteiden sisällön esikatselua joissain sovelluksissa (ainakin igHomessa) vaivannut html-ongelma on nyt korjattu, ja tuonne oikealla puolelle on ilmestynyt niin Kuun paikallisen nousu- ja laskuajan laskeva kätevä sovellus, kuin kuunvaihekalenterikin. Tuo jälkimmäinen voisi olla selkeämpikin, sillä täysi- ja uusikuu tapahtuvat kolmen keskenään identtisen symbolin keskimmäisenä päivänä, mutta antaa se kuitenkin varsin näppärän yleiskäsityksen Kuun vaiheista kuukauden mittaan. Myös muun muassa pitkäksi kasvanut linkkilista hieman vaihtoi paikkaansa, samalla kun se sai kohtalaisen määrän lisäyksiä. Ja ilmestyihän tuonne ylänurkkaan myös esimerkiksi linkki ResearchGateen, jonka kautta löytyy aika moni vähän virallisemmista kirjoituksistani. Vaikka siis muutoksia on ilmassa, jotkin asiat pysyvät samoina vuodesta toiseen, kuten tämä Bloggerin hilpeä into muutella tekstin kirjasinkokoja täysin sattumanvaraisesti omia aikojaan...

tiistai 15. syyskuuta 2015

InOMN tulee taas

Kuun havaitsemista ja samalla Kuun tutkimusta markkinoiva International Observe the Moon Night -tapahtuma (InOMN) järjestetään tänä vuonna lauantaina 19. syyskuuta. Pohjolassa ei julkisesti järjestettyjä, tai ainakaan rekisteröityjä tilaisuuksia ole, mutta sehän ei estä itse kutakin osallistumasta tilaisuuteen omin päin. Ajankohta ei tosin tänäkään vuonna alkuunkaan suosi suomalaista, sillä tuolloin Kuu on Helsingissäkin parhaimmillaan vain 13°:n korkeudella. Näin ollen pohjoisimmassa Suomessa Kuu mataa aivan horisontissa, ja laskeekin hämärätaivaalle jo puolisen tuntia Auringon jälkeen. Yksityiskohtaiset havainnot voi näin ollen unohtaa – hyvä jos Kuun ylipäätään näkee.

Kuten viime vuonnakin, runsaasti kiintoisia kohteita tuolloin olisi kuitenkin periaatteessa näkyvissä. Järjestäjien listassakin on mainittuna useita eri tyyppisiä ja eri kokoisia havaintolaitteita vaativia kohteita. Yksi näistä on ehkäpä yleisimmin käytetyltä nimeltään Valentine Dome. Tällä, kuten doomeilla yleensäkään, ei nykyisin virallista nimeä ole. Aiemmin se tunnettiin myös nimellä Linné α,(*) ja Virtual Moon Atlaksen käyttäjät löytävät sen nimellä Linne A 1.

Valentinen doomi on suuri kananmunan muotoinen soikio oikealla keskellä. Noin 15 km sen yläpuolella näkyy toinen pienempi doomi, ja muitakin doomeja alueella esiintyy. Vasemman yläkulman vuoristo on Montes Caucasuksen eteläpää. Kuva: LRO WAC M116255363ME / T. Öhman. Mercator-projektio.

Valentinen doomi sijaitsee Mare Serenitatiksen länsiosassa, lähellä Montes Caucasuksen ja Montes Apenninuksen erottavaa Serenitatiksen ja Imbriumin välissä olevaa ”salmea”. Se on noin 29×38 km läpimitaltaan oleva soikio, jolla on korkeutta vain tuollaiset 150–200 m. Näin ollen se näkyy ainoastaan Auringon paistaessa erittäin matalalta. Kuten oheisesta länsi–itä-suuntaisesta korkeusprofiilistakin näkee, on doomin itälaita huomattavasti jyrkempi kuin varsin epämääräinen länsilaita.


Länsi–itä-suuntainen korkeusprofiili keskeltä Valentinen doomia. Huomaa akseleiden ero, eli kyseessä on erittäin matala ja loivapiirteinen rakenne. Kuva: LRO QuickMap / GLD 100 / T. Öhman.

Valentinen doomin itäosa.
Kuva: LRO NAC M181102395LE ja
M181102395RE / T. Öhman. Mercator-
projektio.


Serenitatiksen alueen geologisessa kartassa Valentinen doomin oletetaan olevan kilpitulivuori, mutta nykyisin doomien oletetaan yleensä muistuttavan niin sanottuja lakkoliittejä tai lopoliittejä, eli sulan kiven tunkeutumisia kuoren yläosaan. Ne eivät juurikaan purkaudu pinnalla, vaan ainoastaan pullistavat yläpuolellaan olevaa kuorta.

Yksi Valentinen doomin kiintoisimmista piirteistä ovat sen keskellä ja etelälaidalla törröttävät kukkulat. Sellaisia doomeissa ei useinkaan nähdä. Niiden tarkemmasta olemuksesta ei vielä minun tietääkseni olla perillä, mutta kukkuloiden keskittyminen vain doomin alueelle toki viittaa niiden olevan jonkinlaisia tulivuoria. 

Silmiinpistävä on myös Valentinen doomia luode–kaakko-suunnassa halkova puolisen kilometriä leveä ja eri muodoissaan vähintään noin 70 km pitkä rille. Kuten tavallista, se on liian suora ollakseen varsinainen laavakanava, mutta pienet, jonkinlaisten purkausaukkojen romahtaneet jäänteet kertovat ettei se ole myöskään pelkästään tektoniikan aikaansaannosta. Kyse on siis vulkaanis–tektonisesta rakenteesta.

Vaikka Valentinen doomia ei siis tämänkertaisen InOMNin aikana pääsisikään näkemään, kannattaa kohde pitää mielessä, sillä kokonsa puolesta se on varsin helppo kohde pienillekin kaukoputkille, ja toisaalta siinä riittää yksityiskohtaista tutkittavaa myös isompien putkien käyttäjille.





P.S. 20.9.2015: Pilvessähän se taivas tietenkin pysyi InOMNin aikaan ainakin täällä Rovaniemellä. Twitterin mukaan muualla maailmassa homma kuitenkin sujui vähän paremmin. No, ensi vuonna taas uusi yritys! 

(*) Lisäkommentti 26.1.2020: Valentine Domen nimitys Linné α löytyy ainakin kahdesta kartasta, eli LAC-42:sta ja sitä vastaavasta geologisesta kartasta. LACiin viitaten myös Moon Wiki mainitsee tuon nimen. Oma veikkaukseni – joka ei perustu järin tarkkaan selvittelyyn – on, että kyseessä on virhe LACissa. Edmund Neisonin The Moon ei tunne Linné α:aa lainkaan. Ei sitä myöskään löydy Mary Blaggin tai Blaggin ja Müllerin luetteloista. LPL:n System of Lunar Craters -kartta, Yhdysvaltain ilmavoimien tekemä topografinen kartta, sekä Atlas and Gazetteer of the Near Side of the Moon merkitsevät α:lla Valentine Domen länsipuolella olevaa vuorta. Atlas & Gazetteer antaa ymmärtää sen olevan Linné α, muiden tapauksessa isäntä jää hämäräksi. Yksikään näistä ei anna Valentine Domelle mitään nimeä.

Lisäksi LACin virheen puolesta puhuu se seikka, että Valentine Domen nimeäminen Linné α:ksi poikkeaisi merkittävästi tavasta, jolla kreikkalaisia aakkosia aikoinaan Kuun pinnanmuotojen nimeämiseksi käytettiin. Niillä merkittiin vuorten huippuja tai muuten vain kirkkaampia kohteita pinnalla. Valentinen kaltaiset doomit eivät ole huippuja, eivätkä kirkkaita. Vaan tiedäpä häntä.


Lisäsin tässä samalla tuonne tekstiin myös sen, että Valentine Domen korkeus on noin 150–200 m (ennen luki vain 150 m). Vedin nimittäin pari profiilia lisää, ja ne osoittivat lähempää 200 m:ä olevia korkeuksia. Tuo siis riippuu melkoisesti siitä, mistä kohti korkeusprofiilin vetää, ja mitä oikeastaan pitää vertailutasona.

Linkit edellä mainitsemiini viitteisiin löytyvät linkkisivulta.