Alabamasta Kuun karttoihin

Internetistä löytyy roppakaupalla huijarifirmoja, joilta voi ostaa kalliin paperinpalan, jolla pystyy ”todistamaan” juuri hankkineensa tontin Kuusta tai Marsista. Vastaavanlaisen ”sertifikaatin” avulla voi myös ”osoittaa” nimenneensä tähden traagisesti kuolleen rakkaan lemmikkihamsterin muistoksi. Firmoja on niin paljon, että kaiketi höynäytettäviksi haluavia ihmisiä riittää kannattavaa bisnestä varten.

Todellisuudessa tietenkään kukaan ei ainakaan toistaiseksi voi ostaa tai myydä mökkitonttia titanilaisen järven rannalta, ja ainoa taho, joka voi virallisesti nimetä tähtiä tai taivaankappaleiden pinnanmuotoja, on kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU. Jotta esimerkiksi Kuun virallisiin karttoihin saa oman nimensä, pitää ensinnäkin yleensä olla kuolleena vähintään kolme vuotta. Toisekseen olisi hyvä olla kansainvälisesti tunnettu tutkimusmatkailija tai mielellään kuu- tai planeettatutkimuksen parissa työskennellyt tutkija tai insinööri. Vaikkapa sellainen kuin Annie Easley.

 

Matemaatikko, ohjelmoija ja vähemmistöjen puolustaja

Annie Jean Easley (1933–2011) kasvoi Yhdysvaltain syvässä etelässä, Alabaman Birminghamissa mustan yksinhuoltajaäidin perheessä. Birmingham tunnetaan väkivaltaisesta rasismista etenkin 1950–1960-luvuilla, samoin kuin mustien kansalaisoikeustaistelun yhtenä keskeisimpänä tapahtumapaikkana. Birminghamissä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla mustan naisen lähtökohdat onnelliselle elämälle ylipäätään saati sitten ansiokkaalle teknis-tieteelliselle uralle eivät siis olleet helpoimmat mahdolliset. Easleyn äiti kuitenkin korosti lapsilleen aina, että koulutus tarjoaisi tien parempaan.

Annie Easley opiskeli New Orleansissa Xavierin yliopistossa pari vuotta farmasiaa. Opiskelut kuitenkin jäivät, kun hän meni ennen valmistumistaan naimisiin ja muutti kotirouvaksi pohjoiseen Erie-järven rannalle Ohion Clevelandiin.

Eräänä päivänä hän luki lehtiartikkelin NASAn edeltäjän NACAn (National Advisory Committee for Aeronautics) Lewisin tutkimuskeskuksen eli nykyisen Glennin tutkimuskeskuksen laskijan eli computerin töitä tehneistä kaksossisarista. Artikkelista innostuneena matemaattisesti lahjakas Easley päätti hylätä ajatukset farmasiasta lopullisesti ja pyrkiä NACAlle töihin. Hänen lahjakkuutensa ei jäänyt huomaamatta, joten hän aloitti NACAlla vuonna 1955, pari viikkoa lehtijutun lukemisen jälkeen.  Eläkkeelle Annie Easley jäi NASAsta vuonna 1989.

Annie Easley Lewisin tutkimuskeskuksessa vuonna 1981. Kuva: NASA.

 

Pahimmillaan Annie Easley sensuroitiin NASAn PR-kuvista 

pois, mutta vuonna 1981 hän pääsi jo NASAn julkaisun 

kansikuvaankin. Erilaisia NASAn kunnianosoituksia 

hänelle myönnettiin ainakin vuodesta 1970 alkaen. 

Kuva: NASA.

Easleyn lasku- ja myöhemmin myös ohjelmointitaitoa tarvittiin yli kolmen vuosikymmenen aikana mitä moninaisimmissa projekteissa. Hänen kykyjään hyödynnettiin ydinreaktorisimulaatioista ja varhaisiin hybridiautoihin käytetystä akku- ja energiatekniikasta Centaur-rakettiin. Sen varhaisessa ohjelmistokehittelyssä Easley oli keskeisessä asemassa. Centaur on ollut NASAn rakettien luotettava työjuhta halki vuosikymmenten: se on ollut ylimpänä rakettivaiheena mm. Surveyor-, Mariner-, Pioneer-, Viking-, Voyager- ja Cassini-luotaimille. Osittain Annie Easleyn ansiosta edelleenkin valmistettavan Centaurin avulla on siis päästy tutkimaan aurinkokuntamme planeettoja Merkuriuksesta Neptunukseen saakka.

1950–60-luvuilla Lewisin tutkimuskeskuksessa Easley muodosti mustana naisena todella pienen vähemmistön. Kun hänet palkattiin, keskuksessa oli töissä hänen lisäkseen kolme mustaa amerikkalaista. Omien sanojensa mukaan hän oli vähemmän kuin vähemmistö.^* Sen hän sai myös kokea karulla tavalla. Tutkimuskeskuksen PR-kuvista hänet aluksi rajattiin pois. Ja vaikka NASAn olisi pitänyt tukea työssä kouluttautumista taloudellisesti, Easley joutui maksamaan matematiikan kandidaattiopintonsa itse, toisin kuin hänen miespuoliset valkoiset kollegansa. Hän valmistui työnsä ohessa Cleveland State Universitystä vuonna 1977.

Varsinaisen laskenta- ja ohjelmointityönsä lisäksi Easley toimi Lewisissa tasa-arvon puolestapuhujana ja tukihenkilönä rotu-, sukupuoli- ja ikäsyrjintää vastaan. Hän kiersi myös runsaasti yliopistoja ja kouluja NASAn rekrytointitilaisuuksissa puhumassa tiedeaineiden ja äidinkielen opiskelun tärkeydestä.

Annie Easley ja UNIVAC 1100/40 -tietokone vuonna 1976. Kuva: NASA.

 

Easley toimi Lewisin tutkimuskeskuksen laskettelukerhon 

ja sittemmin koko varsin lättänän Clevelandin 

laskettelukerhon puheenjohtajana. Kuva: NASA.

Kuluvan helmikuun alussa Kuun nimistöstä vastaava IAU:n työryhmä vahvisti Kuun kaakkoisella libraatiovyöhykkeellä sijaitsevan yhdeksänkilometrisen kraatterin nimeksi Easley. Käytännössä Kuun pinnanmuotoja nimetään nykyisin enimmäkseen vain tarpeeseen. Tällaisia tarpeita ovat uudet laskeutumisalueet, sekä tieteellinen tutkimus. 

Koska mikään alus ei ainakaan toistaiseksi ole laskeutunut Easleyn tuntumaan, joku tutkija jossain päin maailmaa on luultavasti tällä hetkellä kiinnostunut Easleysta tai sen ympäristöstä. Millainen monttu Easley sitten on?

Easley havaintokohteena ja kraatterina

Easley (87,97° itäistä pituutta, 23,69° eteläistä leveyttä) sijaitsee niukin naukin Kuun lähipuolella. Yhdeksänkilometrisenä se on periaatteessa harrastajien havaittavissa kohtalaisen pienilläkin kaukoputkilla. Käytännössä ongelmaksi muodostuu, että Easleyä joutuu katselemaan melkoisen sivusta. Näin ollen pienen kraatterin tunnistaminen ei ole mikään yksinkertainen tehtävä.

 

Easley sijaitsee Kuun kaakkoisella libraatiovyöhykkeellä Humboldtin koillispuolella. Kuva: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / T. Öhman.

 

 

 

Easleyn yleispiirteinen etsintäkartta, pohjoinen ylhäällä. Easley on niin syvällä Kuun kaakkoisella libraatiovyöhykkeellä, että Maasta katsottuna se nähdään lähes sivusta. Näin ollen sen löytäminen pienehköllä kaukoputkella ei ole ihan yksinkertainen tehtävä edes suotuisan libraation aikaan. Etsintä kannattaa aloittaa Petaviuksesta. Humboldtin koillisreunalta Schorr A:n länsipuolelle ulottuu selvin Humboldtin heitteleen kaivertamista uurroksista, Catena Humboldt. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Kun Easleyä lähtee etsimään – mieluiten suotuisan libraation aikaan, sillä muuten homma menee liki mahdottomaksi – kannattanee aloittaa helposti tunnistettavasta Petaviuksesta ja paikallistaa sitten huikea Humboldt. Easley sijaitsee Humboldtista koilliseen sen heittelekentän päällä. Etsinnän apuna voi käyttää oheista Oskari Syynimaan upeaa kuvaa heinäkuulta 2018.

Tämä kuva ei ole otettu Kuun kiertoradalta, vaan kyseessä on Oskari Syynimaan kauniista, Kauhavan päivätaivaalta 16.7.2018 otetusta alkuperäiskuvasta rajattu ja hieman muokattu näkymä Humboldtiin ja Easleyyn. Pohjoinen on kuvassa vasemmalla. Kuva: Oskari Syynimaa, laitteistona Sky-Watcher Skyliner 350P Flextube -kaukoputki, ASI290MM-kamera, Astronomik ProPlanet 807 IR-pass -suodatin ja 2x Barlow.

 

Tämä kuva sen sijaan on Kuun kiertoradalta, eli Humboldt (yläoikealla) ja Easley (keskeltä hieman alavasemmalle) Apollo 15:n komentomodulista kuvattuna heinäkuussa 1971. Humboldtin heittelekenttä ja Easleyyn ulottuva uurros erottuvat hyvin. Pohjoinen alaoikealla. Kuva hieman rajattu alkuperäisestä: NASA / Apollo 15 / LPI / AS15-M-2509.

Apollo 14:n kuvassa viidenkymmenen vuoden takaa helmikuulta 1971 Easley näkyy keskikohdasta hieman ylävasemmalle. Vasemmalla vanhan Gibbsin kraatterin reunalle syntynyt erittäin kirkkaan heittelekentän ympäröimä hyvin nuori pinii kraatteri on edelleen nimetön. Pohjoinen alavasemmalla. Kuva rajattu alkuperäisestä: NASA / Apollo 14 / LPI / AS14-71-9878.

Kuten jo oheisista luotain- ja Apollo-kuvista samoin kuin Oskarin valokuvasta näkee, Easleya ympäröi kirkas heittelekenttä. Sellainen on Kuun nuorimpien, kopernikaanisella kaudella syntyneiden kraatterien tunnusmerkki. Vielä paremmin Easleyn heittelekenttä ja säteet erottuvat LRO-luotaimen kuvassa, joka on otettu Auringon paistaessa suoraan luotaimen takaa, jolloin pinnalle ei muodostu lainkaan varjoja. Heittelekentässä on viitteitä siitä, että törmäys olisi tapahtunut etelästä melko loivalla kulmalla.

Muutoin heittelekenttä näyttää melko normaalilta, mutta Easleystä länsilounaaseen lähtee omituisen pitkä, noin 70-kilometrinen säde. Luotain- ja Apollo-kuvista käy ilmi, että se seurailee lähes täysin Humboldtin heitteleen synnyttämää uurrosta. Muut Humboldtin uurrokset, esimerkiksi Catena Humboldt, eivät kirkkaina näy, eivätkä muut Easleyn säteet ole likikään näin pitkiä ja selväpiirteisiä. Hakemattakin herää ajatus, että tässä olisi kyseessä syy ja seuraus, mutta mitenkään varmaa tuo ei ole. Ja vaikka asiat kytkeytyisivätkin toisiinsa, ei varsinaisesta mekanismista voi esittää kuin arvauksia, sillä tällaista vanhemman uurroksen ja nuoren säteen yhteenliittymää ei liene koskaan tarkemmin tutkittu.

Hieman kontrastiltaan vahvistetussa täysikuuta vastaavan valaistuksen aikaan otetussa LRO-luotaimen kuvamosaiikissa Easleyn kirkas heittelekenttä ja etenkin pitkälle länsilounaaseen ulottuva eriskummallinen säde erottuvat hyvin. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Lähikuvamosaiikki Easleystä edellistä kuvaa vastaavissa valaistusolosuhteissa. Pohjan törmäyssulakivi näkyy tummana, pitkin jyrkkiä sisäreunoja vyörynyt aines puolestaan vaaleana. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Easley Kaguya/SELENE-luotaimen terrain cameran kuvaamana. Kuva: JAXA / Kaguya/SELENE / TC / NASA-JPL MoonTrek / T. Öhman.

 

 

Easleyn nuoruudesta kertoo myös sen melkoisen hyvin säilynyt törmäyssulakivikerros. Kun vanhoja kraattereita katselee täydenkuun valossa, ei reunojen sisäosilla ja pohjalla ole juuri minkäänlaista sävyeroa. Easleyllä kontrasti kirkkaiden reunojen ja tumman törmäyssulakivipohjan välillä puolestaan on selkeä. Ja kun pohjaa katselee vielä tarkemmin, näkyy paikoin törmäyssulan jäähtyessä syntyneitä rakoja. Ne tapaavat pienistä kraattereista kadota eroosion myötä varsin nopeasti. Easley on siis selvästi nuori ja nätti, mutta ei silti kokoluokkansa kaikkein tuoreimpia edustajia.

  

Easleyn läntisen sisäreunan ja tasaisen, törmäyssulakiven peittämän pohjan taitekohta. Törmäyssulakiviesiintymän reunamilla sulakerroksen vain ohuelti peittämissä epätasaisemmissa kohdissa näkyy pari rakoa. Tällaiset jäähtymisraot kertovat kraatterin nuoruudesta, sillä vanhemmista kraattereista ne ovat meteoriittipommituksen ja lämpörapautumisen myötä kuluneet näkymättömiin. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

Vaikka Easley näyttää kuvissa kauniin symmetriseltä pyöreähköltä maljakraatterilta, sen topografia yllättää. Easleyn itäinen ja läntinen reuna ovat noin 500–1000 m korkeammalla kuin eteläinen ja pohjoinen. Läpimitaltaan yhdeksänkilometrisessä kraatterissa ero on merkittävä. Ero johtuu siitä, että Easley sattui osumaan kapeahkolle Humboldtin ja Curien väliselle korkealle kannakselle. Sen seurauksena Easleyn reunan muoto on hieman satulamainen.

Easley nähtynä luoteesta. Kraatteri syntyi kapealle kannakselle, mikä johti hieman satulamaiseen reunan muotoon. Reunan ulkopuolella kuvan etualalla painanteessa näkyvä tasaisempi ja hieman tummempi alue on kraatterista ulos lentäneen törmäyssulan muodostama lampare, nyttemmin tietysti törmäyssulakiveksi jähmettynyt. Sen sijaintiin on matalamman pohjoisreunan lisäksi saattanut vaikuttaa loivakulmainen törmäys etelästä. Kraatterin pohja on vastaavan törmäyssulakiven peitossa. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

Easleyn ympäristön topografinen kartta. Matalimpien sinivihreiden ja korkeimpien punaruskeiden alueiden välinen korkeusero on noin 4,7 km. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / GLD100 / QuickMap / T. Öhman.

Easleyn epäsymmetrinen muoto käy ehkä selvimmin esille topografisista profiileista, joiden paikat on esitetty alemmassa kuvassa. Yläkuvassa punaisella käyrällä on kuvattu topografinen profiili lännestä itään, sinisellä puolestaan etelästä pohjoiseen. Pystyakselilla korkeus Kuun vertailutasosta metreinä, vaaka-akselilla etäisyys pitkin profiilia kilometreinä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman. Korkeusaineisto: SLDEM2015.

Jos törmäyskraattereista pitää, ei voi olla viehättymästä Easleystä. Siinä on monia klassisen törmäyskraatterin kauniista piirteistä, ja lisukkeena erikoisia yksityiskohtia, jotka saavat sen erottumaan joukosta. On mielenkiintoista nähdä joskus tulevaisuudessa, minkälaisessa tutkimuksessa Easleya on käytetty.

Harmi vain, että Easley sijaitsee havaitsijan kannalta hieman hankalassa paikassa. Toisaalta tuo tarjoaa vähän pidempäänkin Kuuta katselleelle haastetta. Ainakaan omiin aisteihini ei ole osunut tietoa siitä, että Suomessa kukaan olisi Easleyn nimeämisen jälkeen onnistunut havaitsemaan tai kuvaamaan sitä. Kilpailuhenkisille olisi siis tarjolla kunniaa Suomen ensimmäisestä tietoisesti Easleystä tehdystä havainnosta. Sopivia havaintoaikoja voi selvitellä esimerkiksi mainiolla Virtual Moon Atlas -ilmaisohjelmistolla. Kuka tekee Suomen ensimmäisen uuden havainnon Easleystä?

Hämmentävä hiljaisuus

Annie Jean Easley (1933–2011).

Kuva: NASA.

Yhdysvalloissa on 1970-luvulta alkaen kunnioitettu mustien amerikkalaisten saavutuksia aina helmikuussa vietettävän Black History Monthin aikana. IAU virallisti Easleyn nimen 1.2.2021 ja se julkaistiin seuraavana päivänä. Nykyisin uusia tutkijoiden nimiä ei ilmesty Kuun kartoille edes joka vuosi, joten Annie Easley sai osakseen harvinaislaatuisen kunnian, ja vieläpä sopivasti tämänvuotisen Black History Monthin aluksi.

Näin ollen olisikin voinut helposti luulla, että vähintään NASA, Glennin tutkimuskeskus, sekä Clevelandin ja Birminghamin tiedotusvälineet huomioisivat poikkeuksellisen kunnianosoituksen. Moniko clevelandilainen, tai birminghamilaissyntyinen, tai ylipäätään musta nainen on saanut nimensä Kuuhun? Tyly tosiasia kuitenkin näyttäisi ainakin hakukoneiden perusteella olevan, etteivät sen paremmin NASA, Glennin tutkimuskeskus tai mikään muukaan taho muutamaa kuuharrastajaa lukuun ottamatta ole kiinnittäneet Easleyyn mitään huomiota.

Annie Easley vuonna 1981. Kuva: NASA / Glenn.

 

Toisin oli edellisen nimetyn Kuun kraatterin kohdalla. NASAn Goddardin tutkimuskeskuksessa mm. Lunar Reconnaissance Orbiter -kuuluotaimen parissa työskennellyt Craig Tooley (1960–2017) sai marraskuussa ansaitusti nimiinsä hienon ja kiinnostavan kraatterin Kuun etelänavan läheisyydestä. Tämän noteerasivat, joskin kummallisen myöhään, niin NASA, Goddardin tutkimuskeskus, kuin satunnaisesti jotkut harvat tiedotusvälineetkin. Joku minua kyynisempi ja provokatiivisempi voisi helposti kysyä, miksi valkoisen miehen mukaan nimetty kraatteri on kiinnostavampi kuin mustan naisen mukaan nimetty. Onko tosiaan niin, että NASAlla merkittävää työtä aiempina vuosikymmeninä tehnyt musta nainen muuttuu mielenkiintoiseksi vasta sitten, kun Hollywood kiinnittää häneen huomiota, mutta valkoinen mies on sitä automaattisesti?

---

^*Tässä vaiheessa jollekin tulee epäilemättä mieleen mainio Hidden Figures – varjoon jääneet -elokuva ja sen pohjana ollut kirja. Katherine Johnson (1918–2020), Mary Jackson (1921–2005) ja Dorothy Vaughan (1910–2008) työskentelivät NASAn Langleyn tutkimuskeskuksessa Virginiassa. Heistä moneen kertaan palkittu Johnson on kuuluisin, ja Vaughania on kunnioitettu upealla kolmekilometrisella Kuun kraatterilla. Tänään perjantaina 26.2.2021 NASAn päärakennus Washington D.C.:ssä nimettiin Mary Jacksonin mukaan.

---

Tämä juttu ilmestyi lyhyempänä versiona myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.

Kiitokset Oskari Syynimaalle kuvaluvasta.

Kuun törmäysaltaat ja meret – kaksi eri asiaa

Kuun geologisen historian perusteiden ymmärtämisessä on muutama oleellinen seikka. Ensinnäkin Kuu syntyi – tai ainakin valtaosa tutkijoista nykyisin uskoo sen syntyneen – kun suunnilleen Marsin kokoinen Theiaksi nimetty protoplaneetta törmäsi nuoreen Maahan. Törmäysroippeista kasaantui Kuu.

Siinä rytäkässä ja radioaktiivisen lämmöntuoton avittamana vastasyntynyt Kuu suli. Kuuta peitti magmameri, eli (lähes) koko sen pinta oli enimmäkseen sulan kiven peitossa (yksityiskohdista kiistellään kuten kunnon tieteellisestä hypoteesista kuuluukin, mutta ei takerruta nyt siihen). Raskaimmat alkuaineet kuten rauta ja nikkeli painuivat sulaneen kuupallon ytimeen. Keskiraskaat aineet puolestaan päätyivät vaippaan, joka muodostaa suurimman osan Kuusta. Kevyet ainekset nousivat pintaan kuin kuona. Tästä kuonasta syntyivät Kuun ylänköalueet, eli nykyäänkin paljain silmin vaaleina näkyvät alueet, jotka peittävät valtaosan kiertolaisemme pinnasta. Törmäyssynty ja magmameri selittävät oleellisimmat osat Kuun koostumuksesta.

Tähän asti kaikki sujuu yleistajuisissakin esityksissä Kuun historiasta useimmiten ihan hyvin, mutta sitten alkaa jostain syystä mennä huomattavasti vaikeammaksi. Maallikon kannalta Kuun pinta koostuu pääpiirteissään vain kahdesta kivilajista. Vaaleat ylängöt ovat kevyehköä anortosiittia (siis sitä edellä mainittua kelluvaa kuonaa), tummat meret puolestaan raskaampaa basalttia. Meri on latinaksi mare, joten Kuun tapauksessa puhutaan usein mare-basalteista. Anortosiitti ja basaltti ovat kivilajeja, jotka puolestaan koostuvat eri mineraaleista, jotka edelleen koostuvat alkuaineista. Kivilajit menevät mediassa turhan usein sekaisin mineraalien kanssa, ja joskus jopa mineraalit ja alkuaineet sekoitetaan keskenään. Kuun pääkivilajien ero on kuitenkin tiedotusvälineissäkin useimmiten vielä jollain lailla hallinnassa.

Vasta sitten kun mediassa aletaan käsitellä kysymystä siitä, missä tummat basaltit eli Kuun meret sijaitsevat ja kuinka vanhoja ne ovat, mennään lähes poikkeuksetta todella pahasti pöpelikön puolelle. Ei ole väliä onko kyseessä tavallinen ns. rivitoimittaja, tiedetoimittaja, tähtitieteen harrastaja, tähtitieteilijä tai jopa planetaarisiin kohteisiin erikoistunut geofyysikko tai geokemisti – Kuun meret aiheuttavat jatkuvia ja todella suuria väärinkäsityksiä. Ongelman ytimessä ovat törmäysaltaat.

Kuun geologia on suurelta, muidenkin kuin itseni kaltaisten törmäyskraatteri-intoilijoiden mielestä jopa suurimmalta osin törmäysaltaiden geologiaa. Törmäysaltaiden monimuotoiseen olemukseen (Mikä on ”törmäysallas”? Miten määritellään törmäysaltaan halkaisija?) tulee varmasti palattua joskus myöhemmin huomattavasti tarkemmin, mutta tässä yhteydessä riittää ymmärtää, että törmäysaltaat ovat erittäin suuria kraattereita. Ja kraattereistakaan ei nyt tarvitse tietää muuta kuin se, että ne ovat syviä kuoppia, ja että niiden pohjalla ja reunoilla on vielä syvemmälle ulottuvia rakoja.

Törmäysaltaat ovat jopa muinaisten piirteiden hallitsemassa Kuussa hyvin vanhoja. Ne syntyivät, kun aurinkokunnan rakennusvaiheesta jäljelle jääneet suuret asteroidit törmäsivät Kuuhun enimmäkseen joskus yli neljä miljardia vuotta sitten. Suurin ja vanhin tunnettu törmäysallas on South Pole – Aitkenin allas, jonka halkaisija lienee noin 2500 km. Sen ikä on yksi kuututkimuksen suuria avoimia kysymyksiä. Nuorin suuri ”aito” monirenkainen törmäysallas on Orientalen allas, jonka halkaisija on noin 940 km ja ikä ehkä jossain 3,8 miljardin vuoden hujakoilla.

Törmäysaltaat ovat valtavia, ja niitä on paljon. Näitä edelleen topografiassa, pinnanmuodoissa ja painovoimakartoissa näkyviä satojen ja jopa tuhansien kilometrien läpimittaisia kraatterijättiläisiä on Kuussa vieri vieressä.

Altaiden vaikutus ulottuu moninkertaisesti niiden reunojen ulkopuolelle. Altaat synnyttävät ympärilleen säteittäisten ja konsentristen rakojen systeemin, joka vaikuttaa nuorempien geologisten piirteiden syntyyn ja kehitykseen. Vielä oleellisempaa on, että altaiden synnyn yhteydessä sulanut ja murskautunut kiviaines leviää heittelekenttänä kaikkialle Kuun pinnalle. Kuun ylängöt muodostuvat – ainakin jos rapsuttaa hieman ylimmän kerroksen alle – melkein pelkistä toinen toistensa päälle kasaantuneista vanhojen törmäysaltaiden heittelekerroksista.

Tätä kohtalaisen yksinkertaista törmäysaltaiden hallitsemaa maailmaa saapuivat sotkemaan meret (meri on latinaksi mare, joten Kuun tapauksessa meri ja mare ovat synonyymejä). Jossain vaiheessa altaiden pohjien ja reunojen rakoja pitkin alkoi kohota sulaa, runsaasti rautaa ja magnesiumia sisältävää tummaa kiviainesta, eli jo edellä mainittua basalttia. Toisin kuin hyvin usein virheellisesti kuvitellaan, mare-basaltit eivät siis ole altaiden syntyessä muodostunutta törmäyssulakiveä, vaan peräisin syvältä Kuun sisuksista.

Koska meillä ei ole keinoja selvittää, mitä Kuun törmäysaltaiden pohjilla on, emme tiedä, kuinka pian altaiden synnyn jälkeen ne alkoivat täyttyä näistä Kuun vaippakerroksen osittaisesta sulamisesta alkunsa saaneista laavoista. Apollo- ja Luna-näytteiden ja kraatterilaskujen perusteella kuitenkin tiedetään, että mare-basaltit eli Kuun meret ovat satoja miljoonia ja jopa miljardeja vuosia itse törmäysaltaita nuorempia. Samoin tiedetään, että niiden purkautuminen kesti satoja miljoonia vuosia, eikä reippaasti yli miljardin vuoden kestokaan yhden meren alueella tapahtuneelle tuliperäiselle toiminnalle ole mitenkään poikkeuksellista.

Yksittäiset mare-basalttien virrat olivat joidenkin metrien tai kymmenien metrien paksuisia. Tästä voidaan tehdä aivan suoria havaintoja: Joskus harvoin meren pinnalla erottuvat nuorimpien laavavirtojen muodot, mutta useimmiten kyse on basaltteihin syntyneestä törmäyskraatterista, jonka reunalta voidaan nähdä toisiaan kerros kerrokselta seuranneet laavapurkaukset. Kokonaisuutena muhkeimmat mare-basalttikerrostumat ovat ehkä muutaman kilometrin paksuisia, mutta yleensä Kuun meriä peittää noin kilometrin tai muutaman sadan metrin vahvuinen kerroksellinen basalttikakku.

Jotkut kerros kerrokselta hiljalleen muodostuneista meristä täyttävät törmäysaltaan lähes sen (oletettuja) reunoja myöten. Tällaisia ovat esimerkiksi Mare Imbrium eli Sateiden meri, sekä Mare Fecunditatis eli Hedelmällisyyden meri. Tämä on ainakin osaltaan johtanut siihen valitettavan sitkeään virhekäsitykseen, että meri ja allas olisivat sama asia.

 

Monen väärinkäsityksen lähde? Mare Imbrium ja siihen liittyvät pienemmät mare-alueet Sinus Iridum, Palus Putredinis ja nykyisin nimetön mutta aiemmin Palus Nebularumina tunnettu alue täyttävät lähes koko vanhemman Imbriumin törmäysaltaan. Tässä ja seuraavissa kuvissa musta soikio kuvaa likimääräistä törmäysaltaan reunan sijaintia, valkea soikio puolestaan marea. Pohjoinen on kaikissa kuvissa ylhäällä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

On kuitenkin myös meriä, jotka eivät nykykäsityksen mukaan sijaitse törmäysaltaassa. Tällaisia ovat mm. ison osan Kuun lähipuolen läntisestä puoliskosta peittävä Oceanus Procellarum (Myrskyjen valtameri) ja kuu-ukon kulmakarvan muodostava Mare Frigoris (Kylmyyden meri). Pyöreydestään huolimatta myöskään Mare Tranquillitatiksen (Rauhallisuuden meri) alapuolella ei törmäysallasta luultavasti ole. Meri ei siis syntyäkseen vaadi törmäysallasta.

 

Vaikka Mare Tranquillitatis eli Rauhallisuuden meri onkin muodoiltaan varsin pyöreä, se ei nykyisen käsityksen mukaan sijaitse vanhassa törmäysaltaassa. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

Selvimmin ero altaan ja meren välillä käy ilmi niistä altaista, joita meri ei peitä kuin osittain. Nuorin allas, Orientale, on kaikkein ilmeisin tapaus. Orientalea ei kuitenkaan Maasta pääse kunnolla näkemään, koska ainoastaan sen itäiset osat ovat suotuisan libraation aikaan jotenkin näkyvissä.

 

Orientalen monirenkainen törmäysallas on selkein esimerkki vanhan altaan ja sitä osin täyttävän maren erosta. Mare Orientale peittää vain pientä osaa altaan keskustasta. Lacus Veris ja pienempi Lacus Autumni altaan itäosissa ovat purkautuneet ulomman Rookin renkaan ja Cordilleran renkaan (eli altaan reunan) juurille. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.

Onneksi Nectariksen allas on myös oivallinen esimerkki vain osittain mare-basalteilla täyttyneestä altaasta. Se on erinomaisesti näkyvissä kasvavan sirpin aikoihin pari päivää ennen puolikuuta. Nectariksen allas on ikivanha, ehkä noin 4,1 tai 3,9 miljardia vuotta. Altaan reuna on yleisimmän käsityksen mukaan Rupes Altain jyrkänteen kautta kulkeva rengasrakenne. Kuten kuka tahansa voi kiikareilla todeta, on Rupes Altailta matkaa vaalean ylänköaineksen yli Mare Nectariksen tummaan rantaan melkomoisen paljon, eli noin 275 km.

Ainoastaan Nectariksen altaan syvimpiä keskiosia peittävän Mare Nectariksen pinta on saanut osakseen poikkeuksellisen niukasti ikämäärityksiä, mutta mahdollisesti meren vanhimmat edelleen näkyvät osat syntyivät noin 3,8 miljardia vuotta sitten. Mare Nectariksen nuorimmilla basalteilla on ikää kenties vain noin 3,0 miljardia vuotta. Sikäli kun ikämääritykset pitävät paikkansa, Nectariksen törmäysaltaalla ja Mare Nectariksen nuorimmilla osilla on ikäeroa siis noin miljardi vuotta. Tiivistäen: Nectariksen törmäysallas ja Mare Nectaris ovat aivan eri ikäisiä, ja meri peittää allasta vain melko pieneltä osin. Ne eivät ole alkuunkaan sama asia. Kannattaa katsoa itse.

      

Nectariksen altaan lounainen reunajyrkänne on nimeltään Rupes Altai, mutta myös Altain pohjois- ja itäpuolella altaan reuna on nähtävissä kiikarillakin helposti. Mare Nectaris täyttää vain altaan keskiosan. Tämä on harrastajan kannalta helpoimmin havaittava kohde, jossa vanhemman altaan ja sitä ainoastaan pieneltä osin täyttävän nuoremman maren ero on erittäin selvä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Etenkin Kuun etäpuolella on runsain määrin altaita, joita meri ei peitä laisinkaan. Tämä on johtanut siihen silloin tällöin esille putkahtelevaan harhaan, että etäpuolella altaita olisi vähemmän kuin lähipuolella. Tilastolliset virherajat huomioiden altaita kuitenkin on molemmilla puolilla sama määrä. Erot lähi- ja etäpuolen altaiden nykyisessä ulkonäössä johtuvat vain siitä, että lähipuolen kuori on ohuempi kuin etäpuolella, joten altaiden synnyttämä rakoilu on puhkaissut lähipuolen kuoren helpommin ja näin luonut laavoille reitin pintaan. On myös mahdollista, että lämpöä tuottavien alkuaineiden epäsymmetrinen jakauma on osaltaan vaikuttanut merien epätasaiseen sijoittumiseen Kuun pinnalla.

Törmäysaltaat ovat kiistatta yksi tärkeimmistä Kuun ja muiden maankaltaisten planeettojen geologisista rakenteista. Kuussa, kuten alussa totesin, ne ovat ehdottomasti tärkein. Eräs 1960–70-lukujen Apollo-lentojen merkittävimmistä tieteellisistä tuloksista oli altaiden ja merien ikä- ja koostumuseron selvittäminen. Olemme siis tienneet jo viiden vuosikymmenen ajan niiden keskeisen eron ja merkityksen. Silti asia ei vieläkään ole selvä edes niille, jotka yliopistossa ovat kuulleet jotain Marsista, puhumattakaan toimittajista ja maallikoista. Ongelma ei koske pelkästään Suomea, vaan on yleinen ainakin anglosaksisessa maailmassa. Tämä on melkoisen hämmästyttävää, ja myös surullista.

Olen monesti miettinyt, mistä ongelma juontaa juurensa. Kunnon vastausta en ole keksinyt. Yksi osaselitys lienee, ettei asteroiditörmäysten geologiaa juuri opeteta edes planeettageologian koulutusohjelmissa. Planeettageologeilla on taustansa paljon useammin esimerkiksi Maan geologiasta tutuissa vulkanismissa ja sedimentologiassa kuin törmäyskraatteritutkimuksessa.

Toinen osaselitys voi olla siinäkin, ettei törmäysaltailla ole virallisia nimiä. Kuussa mare-täytteiset altaat on nimetty niitä enemmän tai vähemmän peittävän meren mukaan, siis esimerkiksi Humorumin allas, Crisiumin allas, ja niin edelleen. Tämä lienee suuri(n?) syy virheelliselle maren ja altaan yhdistämiselle.

Hankalinta on, kun kerrotaan hämmentävästi ja siis virheellisesti tyyliin ”Mare Moscoviensen altaan ikä on...” Tällöin ei helposti voi tietää, onko kyse altaasta vai sitä osin täyttävästä nuoremmasta merestä.


Esimerkkejä vääristä ja oikeista ilmauksista Kuun ja Marsin törmäysaltaisiin ja niitä täyttäviin muodostumiin liittyen.

Väärin / Väärin	Oikein / Oikein	Miksi?
Mare Imbriumin allas	Mare Imbrium (Sateiden meri) / Imbriumin allas	Imbriumin allas on vanhempi ja törmäyssyntyinen, altaan lähes täysin täyttävä Mare Imbrium taas nuorempi ja laavasyntyinen
Mare Orientalen allas	Mare Orientale (Itäinen meri) / Orientalen allas	Orientalen allas on vanhempi ja törmäyssyntyinen, Mare Orientale taas nuorempi ja laavasyntyinen ja täyttää vain pienen osan Orientalen altaasta
Mare Tranquillitatiksen allas / Tranquillitatiksen allas	Mare Tranquillitatis (Rauhallisuuden meri)	Mare Tranquillitatiksen alla ei liene törmäysallasta lainkaan
Argyre Planitian allas	Argyre Planitia / Argyren allas	Argyren allas on vanhempi ja törmäyssyntyinen, Argyre Planitia taas nuorempi ja enimmäkseen(?) sedimenttisyntyinen

 

Törmäysaltaiden nimiongelmat eivät jää tähän. Joillakin selväpiirteisimmillä pienillä törmäysaltailla on tavallinen kraatterinimi, kuten Schrödinger. Grimaldi taas on ainoastaan nimitys Grimaldin altaan keskusrenkaalle ja sen sisäpuolelle jäävälle maretäytteiselle osalle. Tämä on hämäävää, mutta historiallisten syiden vuoksi täysin ymmärrettävää.

 

Grimaldin allas on kaksirenkainen törmäysallas Kuun lähipuolen länsireunalla. Sen mare-täytteinen keskusrengas on saanut kraatterinimen Grimaldi. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Suuri osa Kuun altaista on kuitenkin nimetty kahden altaan reunan tuntumassa olevan kraatterin mukaan, esimerkiksi Schiller–Zucchiuksen allas. Tällainen nimeämisen sekamelska ei ole ainakaan tehnyt altaita ja niiden satunnaista suhdetta meriin yhtään helpommin hahmotettaviksi.

 

Ikivanha kaksirenkainen Schiller–Zucchiuksen allas sijaitsee lähipuolen lounaisreunalla ja on usein mukavasti havaittavissa hieman ennen täysikuuta. Sitä ei varsinainen pinnalla oleva mare-basaltti täytä laisinkaan, joskin ylänköjä hieman tummempi sävy, rautarikkaampi koostumus ja alueella tavattavat tummakehäiset kraatterit viittaavat siihen, että aivan pinnan alla mare-basaltteja esiintyy. Tällaisia alueita kutsutaan kryptomareksi. Schiller–Zucchiuksen kryptomaren pinnalla olevia melko ohuita kerrostumia on arveltu Orientalen törmäysaltaan heitteleeksi. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Erot törmäysaltaiden ja niitä täyttävien kerrostumien synnyn, iän ja sijainnin välillä eivät tietenkään rajoitu pelkästään Kuuhun. Tilanne on periaatteessa sama myös esimerkiksi Merkuriuksessa ja Marsissa. Argyren törmäysallas on yksi Marsin komeimmista. Sen läpimitta lienee jonkin verran yli 1500 km. Sen keskellä on Argyre Planitia eli Argyren tasanko, jonka halkaisija on noin 900 km. Argyre Planitiaa peitti todennäköisesti muinoin sisämeri (Marsin tapauksessa meret sisälsivät vettä).^* Sittemmin jäätikköjen ja tuulen toiminta on kasannut alueelle lisää sedimenttejä. Argyren törmäysallas on siis paljon vanhempi ja suurempi kuin Argyre Planitia.

 

Argyren allas on Marsin merkittävimpiä törmäysaltaita. Toisin kuin Kuussa, Marsin törmäysaltaiden keskiosia ei yleensä täytä basaltti, vaan esimerkiksi Argyre Planitian pinnalla on sisämeren pohjalle kerrostuneita sedimenttejä, jäätikkösyntyisiä sedimenttejä, sekä tuulen tuomaa hienoainesta. Kuvassa punaiset alueet ovat korkeimpia, tummansiniset matalimpia. Kuva: NASA / Viking / MGS MOLA / JPL / MarsTrek / T. Öhman.

 

Esimerkkejä voisi luetella paljon lisääkin, mutta eiköhän perusviesti tullut jo selväksi. Törmäysallas ja sitä enemmän tai vähemmän täyttävä kerrostuma ovat aivan eri asioita niin synnyltään kuin iältäänkin. Tämä pätee niin Kuussa kuin muuallakin aurinkokuntamme suurilla kiinteäpintaisilla kappaleilla. Siksi niitä pitäisi kutsua omilla nimillään niin tieteellisessä tekstissä kuin yleistajuisissakin esityksissä. Asioiden ymmärtämisen kannalta niiden nimillä on merkitystä.

 

---

^*Hämäyksen vuoksi Marsissa on edelleen käytössä kaksi nimijärjestelmää. Niistä vanhempi, pinnan kirkkaus- eli albedoeroihin perustuva systeemi sisältää myös tummia ”mareja”. Kuun tapaan nämä ovat joskus, mutteivat suinkaan aina, laavatasankoja tai muita vulkaanisia alueita. Todellisten, vettä ammoisina aikoina sisältäneiden Marsin merien kanssa Marsin mareilla ei ole mitään tekemistä.

---

Tämä juttu ilmestyi myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.

Kuuta, georeittejä ja kraattereita

Tämän talven ja kevään aikana on tarjolla luentoja Kuusta ja Apollo-ohjelmasta, geomatkailusta, sekä törmäyskraattereista. Enimmäkseen tilaisuudet ovat koronan salliessa ihan oikeita Äänekoskella pidettäviä yleisöluentoja, mutta Etelä-Pohjanmaan Järviseudun ja Lapuan geomatkailusta puhun lyhyesti kansainvälisessä webinaarissa. Kaikki luennot ovat ilmaisia, mutta vaativat ennakkoilmoittautumisen.

 

Kuun synty ja kehitys

Maanantai 8.2.2021 klo 18.00–19.30, Koskela, Rautatienkatu 25, Äänekoski

Kuu on Maan alituinen ja kaunis seuralainen. Mutta kuinka se päätyi kiertämään planeettaamme ja kehittyi nykyisin tuntemaksemme moni-ilmeiseksi maailmaksi? Luennolla käydään läpi perinteiset Kuun syntyteoriat, joita ovat 1700-luvulta alkaen olleet kehittämässä niin tieteenhistorian merkkihenkilöt kuin syystäkin unohdetuiksi jääneet tutkijat. Millaisia vahvuuksia ja heikkouksia on nykyisin suosituimmalla nuoren Maan ja protoplaneetta Theian jättimäiseen törmäykseen perustuvalla Kuun syntymallilla? Mitä tapahtuisi, jos Kuuta ei olisikaan?

Ilmoittautuminen päättyy 3.2.2021. 

 

From Geology to Geotrails – Geologiasta georeittejä

Torstai 18.2.2021 klo 14.00–14.20

Huom! Luento on osa kansainvälistä Outdoor Leader –hankkeen järjestämää And out We Go! –webinaaria, ja pidetään englanniksi. Webinaari järjestetään klo 11.00–15.30.

    Luennon tiivistelmä

Geomatkailu on nopeasti kasvava luontomatkailun osa-alue. Etelä-Pohjanmaalla toimivan Leader Aisaparin alueen merkittävin geomatkailukohde on 22 km:n läpimittainen Lappajärven törmäyskraatteri. Itse Lappajärvi on Euroopan suurin kraatterijärvi.

Vuonna 2017 julkaistiin Aisaparin rahoittama Kraatterijärvengeoreitti -opas. Siihen on koottuna kiinnostavimmat turvallisesti tavoitettavat geologiset luontokohteet kraatterin ympärillä. Se sisältää kohteita lähes kahden miljardin vuoden ikäisestä peruskalliosta viimeisimmän jääkauden sulamisvaiheessa alle 10 000 vuotta sitten syntyneisiin maaperämuodostumiin saakka. Nämä geokohteet muodostavat suunnitellun Kraatterijärven georeitin ytimen. Sittemmin Aisaparin rahoittamilla hankkeilla on otettu mukaan runsaasti georeittikohteita myös kauempaa geologisesti täysin toisenlaisilta alueilta Evijärveltä Ähtäriin, sekä kehitetty hotelli Kivitipun geologista näyttelytoimintaa. Noiden toimien tavoitteena on saada alueelle UNESCOn myöntämä geopark-status alkuvuonna 2022.

Vuonna 2017 julkaistiin myös Kauhavan ja Lapuan geologisestimerkittävät luonto- ja kulttuuriperintökohteet -opas. Myös tämän oppaan pohjalta olisi mahdollista kehittää erilaisia uusia georeittejä tai päivittää vanhentuneita geologisia tietoja sisältäviä opasteita, esimerkiksi Simpsiön luontopoluilla. Koska geomatkailun ja eritoten geoparkien pääperiaatteisiin kuuluu geotieteiden popularisointi ja opetus, olisi esitettyjen tietojen ajantasaisuuteen ja paikkansa pitävyyteen kiinnitettävä huomiota.

Teams-kutsu webinaariin lähetetään ilmoittautuneille 16.2.2021

 

Kohti Kuuta: Apollo-ohjelma ja sen tieteellinen merkitys 

Maanantai 22.2.2021 klo 18.00–19.30, Koskela, Rautatienkatu 25, Äänekoski 

Viisikymmentä vuotta sitten, vuosina 1969–1972, kuusi Yhdysvaltain Apollo-alusta laskeutui Kuun pinnalle ja palasi Maahan mukanaan korvaamattoman arvokkaita kivinäytteitä ja mittaustuloksia. Miten ja miksi Apollo-ohjelma syntyi, ja mitä sen avulla opittiin Kuusta, Maasta ja koko aurinkokunnastamme? Entä minne mennään, kun ihmiskunta on nyt 2020-luvulla palaamassa Kuuhun? 

Ilmoittautuminen päättyy 17.2.2021.

 

Kosmiset kolarit ja Summasen törmäyskraatteri 

Maanantai 12.4. klo 18.00–19.30, Koskela, Rautatienkatu 25, Äänekoski 

Suomi on maailman kraatteroitunein maa. Saarijärvellä aivan Äänekosken rajan tuntumassa sijaitsee Suomen toistaiseksi tuorein törmäyskraatterilöytö, Summanen. Luennolla kerrotaan Summasen monivaiheisesta löytöhistoriasta ja uusimmista tutkimustuloksista. Samalla esitellään Suomen yksitoista muuta törmäyskraatteria ja käydään läpi, kuinka tämä aurinkokuntamme yleisin pinnanmuoto syntyy. Lisäksi kerrotaan, millaista merkitystä törmäyskraattereilla on paitsi tutkimuksen myös ihmisen toiminnan kannalta. 

Ilmoittautuminen päättyy 7.4.2021.

---

P.S. Kuten innokkaimmat lukijat tietenkin huomaavat, kaikki luennot ovat enemmän tai vähemmän vanhan kierrätystä. Kuu-, Apollo- ja Summanen-luennot ovat kuitenkin aiemmista 45 minuutin tai tunnin mittaisista jutuista noin puoleentoista tuntiin turvotettuja versioita, joten kyllä minä vähän palkkani eteen joudun töitäkin tekemään.

Chang'e-5:n laskeutumisalue

Kiinan Chang'e-5 teki onnistuneen laskeutumisen Kuun pinnalle eilen 1.12.2020. Tätä kirjoittaessani myös näytteenotto niin kairalla kuin kauhallakin on sujunut suunnitellusti. Paluumatka Maahan alkaa noin vuorokauden sisällä.

Kuu 1.12.2020 klo 20.17 Voltissa Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja vähän GIMPillä muokattuna. Ympyrä osoittaa likimain Chang'e-5:n laskeutumisalueen sijainnin. Kuva: T. Öhman.

 

Laskeutumispaikka on melkoisen piirteetöntä tasankoa pohjoisella Oceanus Procellarumilla eli Myrskyjen valtamerellä noin 170 km Mons Rümkeristä koilliseen. Tämänhetkisten tietojen mukaan Chang'e-5:n koordinaatit ovat noin 43,0567°N 51,9164°W. Laskeutumisalueen löytämisen kannalta paras tuntomerkki on aiemmin nimellä Louville ω tunnettu noin 10 km pitkä ja 500 m korkea laavatasangon keskeltä törröttävä massiivi (kipuka). Chang'e-5 laskeutui siitä noin 10 km koilliseen. Muinainen laavauoma Rima Sharp mutkittelee noin 17 km Chang'e-5:stä länteen.

Laskeutumisalueen geologia pääpiirteissään on melko yksinkertainen. Kyseessä on nuori, eratosheeninen basalttitasanko. Kraatterilaskujen perusteella sen iäksi on määritelty noin 1,3 miljardia vuotta. Pääosa Kuun vulkanismista tapahtui reilut kaksi miljardia vuotta aiemmin, joten Chang'e-5:n näytteet ovat erittäin kiinnostavia monessakin mielessä. Näytteiden tieteellisestä merkityksestä kirjoittelin enemmän toissapäivänä.

Koostumukseltaan laskeutumisalue luokitellaan alhaisen titaanipitoisuuden basaltiksi. Siinä on noin 6–9 paino-% titaania (TiO₂:na ilmoitettuna). Rautaa alueen basaltissa puolestaan on noin 17,5 paino-% (FeO:na ilmoitettuna). Nämä perustuvat tietenkin kaukokartoitustuloksiin, joten kun Chang'e-5:n näytteet saadaan takaisin Maahan ja analysoitua, saadaan yksi tärkeä mittauspiste lisää laboratoriossa määritettyjen pitoisuuksien ja kaukokartoitustulosten korrelointia varten.

En netistä ole onnistunut löytämään täysin itseäni miellyttäviä karttoja Chang'e-5:n laskeutumisalueesta, joten tein sellaiset itse. Tarkan paikan pöllin Phil Stookelta, joka on erilaisten laskeutumisalueiden paikantamisen mestari, joten se pitänee paikkansa. Oma kopioni Stooken kartasta ei tarkimmassa kartassa ole ihan pikselilleen samassa kohdassa, mutta sillä nyt ei omalta kannaltani ole minkäänlaista merkitystä.

Chang'e-5:n laskeutumisalue Oceanus Procellarumin pohjoisosassa. Nimistä Louville ω ei enää nykyään ole virallisesti hyväksytty. Karttaan ei selvyyden vuoksi ole merkitty kaikkia alueen nimettyjä kraattereita. Kuva: NASA / ASU / LROC / WAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / WAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / NAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Chang'e-5:n laskeutumisalue. Kuva: NASA / ASU / LROC / NAC /ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Yllättävää kyllä, Kuu myös näyttäytyi Suomen taivaalla Chang'e-5:n laskeutumisen ja näytteenoton kannalta kriittisinä päivinä. Sitä piti tietenkin ihailla, vaikka juuri nyt ei satu kameraa kummempaa silmänjatketta mukana olemaankaan. Laitetaan siis tähän loppuun Chang'e-5:n innoittama kuvakavalkadi parilta viime päivältä. Kaikki allaolevat kuvat on napattu Nikon Coolpix P900:lla ilman jalustaa, ja kaikkia on ainakin hivenen säädetty GIMPillä.

Kuu puolisen vuorokautta täysikuun ja puolivarjopimennyksen jälkeen 30.11.2020 klo 22.30 melkoisen paksun stratocumulus-pilvikerroksen läpi. Kuva: T. Öhman.

 

1.12.2020 klo 20.18. Kuva: T. Öhman.

1.12.2020 klo 20.20. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.39. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.40. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.41. Kuva: T. Öhman.

2.12.2020 klo 09.43. Kuva: T. Öhman.