Päivän kraatteri: Alphonsus L

Hieman alle neljän kilometrin läpimittainen maljakraatteri Alphonsus L (12,02°S; 3,72°W) sijaitsee Alphonsuksen pohjoisella sisäreunalla. Sijainti rinteessä ei millään tavoin näy kraatterin muodossa, sillä Alphonsus L on kauniin pyöreä ja symmetrinen, eikä sisäreunoilla ole minkäänlaisia romahdusrakenteita. Topografiadata kuitenkin paljastaa rinteen vaikutukset: pohjoisreunalta mitattu kraatterin syvyys on noin 760 m, mutta eteläreunalta reilusti alle puolet eli vain noin 330 m. Myös itä–länsisuuntaiset topografiset profiilit osoittavat eroja, sillä länsireunalta mitattu syvyys on noin 400 m, itäreunalta noin 780 m.

Alphonsus L näyttää lähes täysin symmetriseltä, mutta korkeusmittaukset paljastavat, että etelä- ja länsireunoilta mitattu kraatterin syvyys on korkeintaan puolet pohjois- tai itäreunoilta mitatusta syvyydestä. Kuva: JAXA / Kaguya TC / NASA / JPL / Moon Trek / T. Öhman.

 

Ainoan tietämäni Alphonsus L:n ikämäärityksen mukaan se syntyi joko imbrisellä tai eratostheenisellä kaudella. Kraatteri on muodoiltaan niin pehmennyt ja pyöristynyt, ettei se varmasti ainakaan eratostheenisten kraatterien nuorempaa ikäpolvea edusta.

Alphonsus L nimettiin Lunar and Planetary Laboratoryn System on Lunar Craters -luettelon osassa III vuonna 1965. Nimi hyväksyttiin vuonna 2006.

Päivän kraatteri: Alphonsus G

Läpimitaltaan 3,5-kilometrinen Alphonsus G (12,35°S; 3,39°W) sijaitsee Alphonsuksen pohjalla lähellä pohjoista reunaa. Se on kaunis ja pyöreä, topografisestikin symmetrinen 700 m syvä kopernikaaninen maljakraatteri.

Alphonsus G on kaunis ja melkoisen nuori maljakraatteri Alphonsuksen pohjalla. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

Vaikka säteitä ei valokuvissa erotu, Alphonsus G:n nuoresta iästä todistavat kraatterin sisäreunan kirkkaus, runsaat lohkareet ja kraatterin pohjalla oleva ilmeinen törmäyssulakerros. Täysin varmoja jäähtymisrakoja sen pohjalla sen paremmin kuin reunallakaan ei tosin erotu, mutta yleinen ulkoasu ja muutama jäähtymisrakoa muistuttava piirre ovat erittäin vahva viite törmäyssulan puolesta, samoin kuin eräät U-kirjainta muistuttavat valumarakenteet reunoilla.

Tavallisissa valokuvissa kirkasta heittelekenttää Alphonsus G:n ympärillä ei näy. Clementine-luotaimen kuvien eri kanavista tuotetuissa väärävärikuvissa heittelekenttäkin kuitenkin vielä erottuu varsin selkeästi. Samoin se näkyy Kaguya-luotaimen koostumusmittauksissa ympäröivää Alphonsuksen pohjaa vähemmän plagioklaasimaasälpää sisältävänä alueena.

Nimi tälle viehättävälle pienelle kraatterille annettiin Blaggin ja Müllerin Named Lunar Formations -luettelossa vuonna 1935. Uudelleen nimi hyväksyttiin vuonna 2006.

Päivän kraatteri: Alphonsus C

Jos eilen oli tarjolla aika poikkeuksellinen ja kiinnostavan monimuotoinen satelliittikraatteri, tänään on vuorossa peruskauraksi luokiteltava tapaus. Mutta kaunis se on tietysti kaurakin.

Alphonsus C (14,40°S; 4,87°W) on syntynyt Alphonsuksen läntisen reunan päälle ja on siis sitä nuorempi. Muuta sen iästä ei tiedetäkään. Jos pitäisi ulkoasun perusteella veikata, panisin rahani likoon eratostheenisen iän puolesta, sillä esimerkiksi pohjan ja sisäreunan välillä oleva taitekohta erottuu vielä varsin terävänä, eikä reunakaan ole täysin pyöristynyt.

Alphonsus C:n muodossa ei näy, että se syntyi länteen päin viettävään rinteeseen. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Valokuvista katsellen Alphonsus C on kolmekilometrinen perinteinen melko pyöreä maljakraatteri. Länttä kohti viettävä Alphonsuksen rinne on kuitenkin tehnyt sen, että läntinen reuna on yli 300 m alempana kuin itäinen. Niinpä pohjois–eteläinen korkeusprofiili antaakin hieman luotettavamman arvion syvyydestä: noin puoli kilometriä.

Nimen Alphonsus C:lle antoi Mädler (tietysti kera rahoittajakaverinsa Beerin) vuonna 1834 muodossa Alphons c. Nykyinen kirjoitusasu tuli Blaggilta (ja Mülleriltä) IAU:n viralliseen listaan vuonna 1935 ja teki paluun satelliittikraatterien valtaosan tapaan vuonna 2006.

Päivän kraatteri: Alpetragius J

Nelikilometrinen Alpetragius J (18,05°S; 5,70°W) sijaitsee vain noin 11 km itään eilen esitellystä Alpetragius H:sta. Se on oikeastaan sekä Alpetragius W:n että V:n pohjalla, sillä se syntyi V:n reunanjäänteen päälle. Muodoltaan se on pyöreä maljakraatteri, jonka syvyys on 700–800 m.

Alpetragius J:stä ei helposti ollut saatavissa NAC-kuvia paremmassa valaistuksessa, joten tähän on nyt tyytyminen. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Samoin kuin Alpetragius H, myös J on viitisenkymmentä vuotta sitten määritetty iältään eratostheeniseksi. Kuten eilen totesin, H:n tapauksessa on omasta mielestäni vahvoja viitteitä siitä, että se voisikin olla nuorempi, eli kopernikaaninen. Kuinka on J:n kohdalla?

Kraatterien läpimitoissa ei järin paljon ole eroa, joten niiden syvyyksien pitäisi olla likimain samat, jos ne olisivat saman ikäiset. J on kuitenkin pari–kolmesataa metriä matalampi kuin H, kuten kraatterien topografisesta profiilistakin käy ilmi. Ja siinä missä H:lla on selkeästi toisistaan erottuvat kraatterin pohja ja sisäreuna, J on täysin pyöreä malja, jonka pohja ja sisäreuna vaihettuvat huomaamatta toisikseen. Ylipäätään J:n ulkomuoto on paljon pyöristyneempi ja pehmeäpiirteisempi kuin H:n. Tämä käy aika selkeästi ilmi oheisesta Kaguya-luotaimen TC-kuvasta.

Länsiluode–itäkaakko-suuntainen topografinen profiili (SLDEM2015) Alpetragius H:n (vasemmalla) ja J:n poikki. Data: NASA / ASU / LRO / SLDEM2015 / QuickMap. Kuva: T. Öhman.

Kaguya-luotaimen mosaiikissa erottuu mainiosti vasemmalla olevan Alpetragius H:n nuorekas ilme verrattuna halkaisijaltaan vain aavistuksen pienempään Alpetragius J:hin verrattuna. Huomaa myös kraatterien sisustojen kirkkausero. Tumma vaakaviiva on virhe kuvamosaiikissa. Kuva: JAXA / Kaguya TC / NASA / JPL / Moon Trek / T. Öhman.

Alpetragius H:ssa on runsaasti lohkareita, jotka erottuvat niin lämpöön pohjautuvissa luotainaineistoissa kuin ihan LRO NAC-kuvien visuaalisessa tarkastelussakin. J:n kohdalla lohkareita taas ei juurikaan näy. Kun katsoo H:ta ja J:tä samassa, etenkin täydenkuun valaistusoloja vastaavassa tilanteessa, on ilmeistä että H on paljon kirkkaampi kuin J. Kaikki nämä havainnot viittaavat kiistatta siihen, että Alpetragius J on vanhempi kuin H.

Omasta mielestäni Alpetragius J näyttää siltä kuin pienten eratostheenisten kraatterien kuuluisikin näyttää. Kuten eilen totesin, H puolestaan vaikuttaa kaikin puolin kopernikaaniselta kraatterilta. Tarkkoja määritelmiä sille, millaisia morfologisia tai -metrisiä piirteitä kopernikaanisilla ja eratostheenisilla kraattereilla pitäisi olla, ei kuitenkaan ole olemassa. Niinpä edellä esittämäni tulkinnat ovat puhdasta mutuilua. Minusta tämä on kuitenkin tavattoman mielenkiintoista mutuilua.

H:n tapaan nimen Alpetragius J:lle antoivat Blagg & Müller vuonna 1935. Toinen hyväksyntä tuli tutusti vuonna 2006.

Päivän kraatteri: Alpetragius H

Reilut nelikilometrinen Alpetragius H (18,01°S; 6,10°W) sijaitsee Alpetragius W:n pohjalla Alpetragiuksen lounaispuolella. Se on kaunis pyöreä maljakraatteri, jonka syvyys on noin kilometri.

Hieman ruma kuva ei tee oikeutta Alpetragius H:n kauneudelle. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / QuickMap / T. Öhman.

Alueellisessa kartoituksessa 1970-luvulla Alpetragius H tulkittiin eratostheeniseksi, mutta tuoreen luotainaineiston perusteella voisi kenties tulla toisenkinlaiseen lopputulokseen. Kraatterissa on nimittäin runsaasti lohkareita, pohjalla on todennäköinen törmäyssulalinssi, sisäreunoilla näyttäisi olevan sulauomia ja reunalla on kerroksellisia paljastumia ja törmäyssulan muodostamia alaspäin valuneita hieman U:n muotoisia kerroksia, joille en ole keksinyt suomenkielistä nimeä. Kopernikaanisten ja eratostheenisten kraatterien erottamisesta nykyaineistojen perusteella ei ole juuri mitään kirjoitettu, mutta omien syynäämisteni perusteella nuo mainitsemani asiat ovat, eräiden muiden ohella, tyypillisiä kopernikaanisilla kraattereilla mutta hyvin harvinaisia eratostheenisillä. Tiedettä tämä siis ole vaan oma näppituntumani (toivottavasti jonain kauniina päivänä tuota voisi vielä oikeasti tutkiakin). Joka tapauksessa minun silmiini Alpetragius H vaikuttaa ennemmin kopernikaaniselta kuin eratostheeniseltä kraatterilta. Huominen Alpetragius J tarjoaa H:lle hyvän vertailukohdan.

Nimen Alpetragius H:lle antoivat Blagg & Müller vuonna 1935, toinen hyväksyntä tuli vuonna 2006.

Lisää nimiä Kuuhun

Vasta viime kuussa pääsin sanomasta, ettei Kuuhun nykyisellään kovin usein lisäillä uusia nimiä. No, nyt toukokuussa nimiä tulikin taas kaksi lisää: Pierazzo ja Slater.

Reilu yhdeksänkilometrinen nuori maljakraatteri Pierazzo (3,3°N 259,76°E, Lents C:n itäpuolella) nimettiin italialaislähtöisen, mutta USAssa uransa tehneen Betty Pierazzon (1963–2011) mukaan. Hänen erikoisalaansa olivat törmäyskraattereiden tietokonemallinnus ja törmäysten vaikutukset ilmakehään. Hänen kunniakseen on myös laskettava menestyksekkäiden Bridging the Gap -kokousten sarja, joka tänä vuonna yltää jo kolmanteen osaansa. Noissa kokouksissa kraattereiden mallintajat, jotka valitettavan usein eivät todellisesta kraatteroituneesta maailmasta kovin paljon ymmärrä, yrittävät löytää yhteisen kielen kenttägeologien ja muiden havaitsevien tutkijoiden kanssa, he kun eivät perinteisesti puolestaan käsitä alkuunkaan, mitä mallintajat oikeastaan tekevät.

Varhainen LRO WAC-kuva (M107530020ME) Pierazzosta ja sen upeasta sädejärjestelmästä. Kuva: T. Öhman

Itsekin olin aikoinaan muutamassa samassa kokouksessa Betty Pierazzon kanssa, ja voin kaikkien muiden tapaan todeta, että hän oli erittäin mukavan ja iloisen oloinen ihminen. Siksikin on niin sopivaa, että Pierazzo on suorastaan säkenöivä kraatteri. Sen heittelekenttä pitkine säteineen on yksi etäpuolen kirkkaimpia kohteita, ja sopivissa valaistusolosuhteissa se todellakin kiinnittää huomion Orientalen törmäysaltaan pohjoispuolella.

Pierazzon säteet ovat varsin symmetriset, mikä osoittaa törmäyksen olleen hyvin karkeasti ottaen kohtisuora. Tämä on tavallaan harmi, sillä itseni ja monen muun kannalta Betty Pierazzon merkittävin panos törmäyskraatteritutkimukseen olivat hänen monipuoliset mallinnuksensa vinoista törmäyksistä, ne kun olivat alan ensimmäisiä vähänkään tarkempia tietokonesimulaatioita aiheesta.

Toisesta vasta nimetystä kraatterista, Slaterista (88,08°S 111,29°E), sen paremmin kuin laiterakentajana ja Pluton kesällä ohittavan New Horizons -luotaimen tutkijana vaikuttaneesta David Slaterista (1957–2011), en valitettavasti voi paljon sanoa. Tämä siksi, etten miestä tuntenut millään tapaa, ja koska kraatteri sijaitsee erittäin lähellä Kuun Etelänapaa. Kuvista ei täten kostu juuri mitään, ja helposti äkkiä katseltava tutka-aineistokin on melkoista suttua. Läpimitaltaan Slater on 25 km, ja sijaitsee suunnilleen Faustinin ja Shackletonin välissä. Uutukaisen artikkelin mukaan suuri osa Slaterin pohjasta on ikuisessa pimeydessä, joten sieltä luulisi löytyvän mm. vesijäätä. Samaisessa artikkelissa esitellyn laserkorkeuskartan perusteella Slater on tasapohjainen ja varsin pahasti kulunut, ja alueen geologisella kartalla sitä pidetäänkin Kuun vanhimmalla, prenektarisella kaudella syntyneenä. Eli vaikka Slater hiukan kulahtanut kraatteri onkin, lisäävät sen sijainti ja pohjan ikuinen pimeys kuitenkin sen kiinnostavuutta merkittävästi.

Pierazzo ja Slater edustavat siis kraattereina ääripäitä niin ikiensä kuin sijaintiensakin suhteen. Myös kooltaan, ja sen myötä alkuperäisiltä muodoiltaan ne edustavat eri kraatterityyppejä. Eroistaan huolimatta molemmat ovat kuitenkin äärimmäisen kiinnostavia. Hyvät valinnat siis jälleen kerran Chuck Woodin johtamalta nimistötoimikunnalta!

Keskiselänteiden löytäjä sai oman kraatterin

Marie Tharp ja Bruce Heezen  karttansa äärellä.*

Kuun kraattereille ei nykyisin enää kovin usein anneta nimiä. Niinpä jokainen uusi nimetty kraatteri on kiinnostava tapaus. Viimeisin lisäys Kuun nimistöön tuli 30.3.2015, kun oseanografian ja geologian uranuurtaja Marie Tharp (1920–2006) sai nimensä Kuun etäpuolelle.

Tharp sijaitsee Kuun etäpuolen ylängöillä Pavlovin ja Jules
Vernen välissä. LRO WAC M130699944ME.IMG / T. Öhman

Marie Tharp tunnetaan erityisesti työstään saappaat jalasssa tutkimusmatkalla kuolleen merigeologi Bruce Heezenin (1924–1977) kanssa Columbia Universityn Lamont-Doherty Earth Observatoryssa vuosina 1947–1977. Tharp ja Heezen loivat ensimmäiset kattavat kartat valtamerten pohjista, ja samalla he tulivat löytäneeksi valtamerten keskiselänteet, joiden kohdalla mannerlaatat erkaantuvat toisistaan. Ensimmäinen näistä oli edelleenkin tunnetuin tapaus, eli (Pohjois-)Atlantin keskiselänne. Heidän löytönsä johti laattatektonisen teorian kehittämiseen ja sen myötä geotieteiden suurimpaan vallankumoukseen. Näin ollen Tharpin nimen ikuistaminen Kuun pinnalle on erittäin hyvin perusteltua. Tietysti jo tieteellisen tasa-arvonkin nimissä olisi kohtuullista, että myös Bruce Heezen saisi jossain vaiheessa oman kraatterinsa, sillä hänen johdollaan tehtiin varsinaiset syvyysmittaukset, naisia kun ei tuolloin tutkimuslaivoille päästetty.

Tharpin kraatteri sijaitsee Kuun etäpuolen ylängöllä kohdassa 30,6° eteläistä leveyttä ja 145,63° itäistä pituutta, suurten Jules Vernen ja Pavlovin kraatterien välissä. Tharp on viralliselta läpimitaltaan 13,45 km, mutta tuo on etenkin tarkkuudeltaan harhaanjohtava luku, sillä Tharp on hieman soikea. Soikeus johtuu kraatterin ylempänä sijaitsevalla lounaisreunalla tapahtuneesta massiivisesta maanvyörymästä, joka on venyttänyt kraatteria lounaaseen. Vyörynyt aines on kasautunut kraatterin pohjalle, minkä vuoksi myös kraatterin pohja on hyvin epäsymmetrinen: lounainen pohja on noin 700 metriä ylempänä kuin koillinen, kuten alla olevasta topografisesta profiilista selkeästi näkyy.

Tharpin topografinen profiili lounaasta koilliseen. Kuva: LRO ACT-REACT QuickMap / T. Öhman

Tharp on nuori ja erittäin kaunis kraatteri. Esimerkiksi Clementine-luotaimen kuvissa näkyy mainiosti Tharpin kirkkaan heitteleen muodostama epäsymmetrinen sädejärjestelmä. Kraatterin kaakkoispuolella säteitä ei näy lainkaan, lounas–koillinen-suunnassa on pitkä ja kirkas säde, ja muualla taas näkyy säteitä suht tasaisesti. Tämän perusteella Tharpin synnyttänyt kappale tuli kaakosta ja törmäsi Kuun pintaan hyvin loivalla, vain noin 15°:n kulmalla.

Clementinen UVVIS-mosaiikissa Tharpin kirkas, epäsymmetrinen sädejärjestelmä pääsee oikeuksiinsa. Törmännyt kappale tuli hyvin loivalla kulmalla jostain kaakon suunnalta. Kuva: T. Öhman

Tharp-mosaiikki LRO:n NAC-kuvista M1133251236LE.IMG, M1133251236RE.IMG ja M1107332576LE.IMG. Massiivisen maanvyöryn kraatterin lounaiselle pohjalle kasaama aines erottuu selvästi konsentristen harjanteidensa ansiosta kumpareiden hallitsemasta koillisesta pohjasta. Kuva: T. Öhman

Lunar Reconnaissance Orbiterin lähikuvissa tulee myös Tharpin nuoruus erittäin vaikuttavasti esiin. Kraatterin pohjalla, samoin kuin sen reunan ulkopuolella vallankin länsi- ja pohjoispuolilla (eli likimain törmänneen kappaleen menosuunnassa) näkyy toinen toistaan kauniimpia törmäyksessä sulaneen kiviaineksen eli törmäyssulan synnyttämiä virtoja ja lampareita. Jäähtyessään ja kiteytyessään törmäyssulakiveksi ne ovat kutistuneet ja sen myötä rakoilleet. Törmäyssulavirroissa nämä raot ovat useimmiten virtaussuuntaan nähden likimain kohtisuoria tai suunnilleen virran reunaa myötäileviä. Oheisessa kuvassa näkyy esimerkkejä molemmista.

Rakoillut törmäyssulavirta Tharpin länsireunan ulkopuolella (kuva-ala jää juuri edellisen kuvan vasemmalle puolelle). LRO NAC M1107332576RE.IMG / T. Öhman

Kuussa on vielä sadoittain varsin suuriakin täysin nimeämättömiä kraattereita, osa niistä Tharpin tavoin myös poikkeuksellisen näyttäviä. Toivottavasti niille annetaan jatkossa nimiä hieman nykyistä tiheämpään tahtiin, vaikka tällä hetkellä ulompana aurinkokunnassa, etenkin kääpiöplaneetoilla, akuutimpi nimitarve onkin.

*"Tharp & Heezen" by Source. Licensed under Fair use via Wikipedia - http://en.wikipedia.org/wiki/File:Tharp_%26_Heezen.jpg#/media/File:Tharp_%26_Heezen.jpg