Lisää nimiä Kuuhun

Vasta viime kuussa pääsin sanomasta, ettei Kuuhun nykyisellään kovin usein lisäillä uusia nimiä. No, nyt toukokuussa nimiä tulikin taas kaksi lisää: Pierazzo ja Slater.

Reilu yhdeksänkilometrinen nuori maljakraatteri Pierazzo (3,3°N 259,76°E, Lents C:n itäpuolella) nimettiin italialaislähtöisen, mutta USAssa uransa tehneen Betty Pierazzon (1963–2011) mukaan. Hänen erikoisalaansa olivat törmäyskraattereiden tietokonemallinnus ja törmäysten vaikutukset ilmakehään. Hänen kunniakseen on myös laskettava menestyksekkäiden Bridging the Gap -kokousten sarja, joka tänä vuonna yltää jo kolmanteen osaansa. Noissa kokouksissa kraattereiden mallintajat, jotka valitettavan usein eivät todellisesta kraatteroituneesta maailmasta kovin paljon ymmärrä, yrittävät löytää yhteisen kielen kenttägeologien ja muiden havaitsevien tutkijoiden kanssa, he kun eivät perinteisesti puolestaan käsitä alkuunkaan, mitä mallintajat oikeastaan tekevät.

Varhainen LRO WAC-kuva (M107530020ME) Pierazzosta ja sen upeasta sädejärjestelmästä. Kuva: T. Öhman

Itsekin olin aikoinaan muutamassa samassa kokouksessa Betty Pierazzon kanssa, ja voin kaikkien muiden tapaan todeta, että hän oli erittäin mukavan ja iloisen oloinen ihminen. Siksikin on niin sopivaa, että Pierazzo on suorastaan säkenöivä kraatteri. Sen heittelekenttä pitkine säteineen on yksi etäpuolen kirkkaimpia kohteita, ja sopivissa valaistusolosuhteissa se todellakin kiinnittää huomion Orientalen törmäysaltaan pohjoispuolella.

Pierazzon säteet ovat varsin symmetriset, mikä osoittaa törmäyksen olleen hyvin karkeasti ottaen kohtisuora. Tämä on tavallaan harmi, sillä itseni ja monen muun kannalta Betty Pierazzon merkittävin panos törmäyskraatteritutkimukseen olivat hänen monipuoliset mallinnuksensa vinoista törmäyksistä, ne kun olivat alan ensimmäisiä vähänkään tarkempia tietokonesimulaatioita aiheesta.

Toisesta vasta nimetystä kraatterista, Slaterista (88,08°S 111,29°E), sen paremmin kuin laiterakentajana ja Pluton kesällä ohittavan New Horizons -luotaimen tutkijana vaikuttaneesta David Slaterista (1957–2011), en valitettavasti voi paljon sanoa. Tämä siksi, etten miestä tuntenut millään tapaa, ja koska kraatteri sijaitsee erittäin lähellä Kuun Etelänapaa. Kuvista ei täten kostu juuri mitään, ja helposti äkkiä katseltava tutka-aineistokin on melkoista suttua. Läpimitaltaan Slater on 25 km, ja sijaitsee suunnilleen Faustinin ja Shackletonin välissä. Uutukaisen artikkelin mukaan suuri osa Slaterin pohjasta on ikuisessa pimeydessä, joten sieltä luulisi löytyvän mm. vesijäätä. Samaisessa artikkelissa esitellyn laserkorkeuskartan perusteella Slater on tasapohjainen ja varsin pahasti kulunut, ja alueen geologisella kartalla sitä pidetäänkin Kuun vanhimmalla, prenektarisella kaudella syntyneenä. Eli vaikka Slater hiukan kulahtanut kraatteri onkin, lisäävät sen sijainti ja pohjan ikuinen pimeys kuitenkin sen kiinnostavuutta merkittävästi.

Pierazzo ja Slater edustavat siis kraattereina ääripäitä niin ikiensä kuin sijaintiensakin suhteen. Myös kooltaan, ja sen myötä alkuperäisiltä muodoiltaan ne edustavat eri kraatterityyppejä. Eroistaan huolimatta molemmat ovat kuitenkin äärimmäisen kiinnostavia. Hyvät valinnat siis jälleen kerran Chuck Woodin johtamalta nimistötoimikunnalta!