perjantai 29. toukokuuta 2020

Kuka ihmeen Maurolycus?

Eilen illalla ihastelin erinäisten optisten apuvälineiden lävitse matalalla kuusenlatvojen päällä loistanutta Kuuta. Suosikkitörmäysaltaani Nectaris oli upea kuten aina suunnilleen näihin(kin) aikoihin, Serenitatiksen reunavuoristot tunkeutuivat kauniisti pimeyteen, ja pohjoisessa Aristoteles hallitsi terminaattorin seutuvia.

Kuu Äänekoskella 28.5.2020 klo 23.50 Nikon Coolpix P900:lla
kuvattuna ja hieman GIMPillä käsiteltynä. Kuva: T. Öhman.
Kohde, joka kuitenkin eniten itseäni viehätti, oli virallisesti 115-kilometrinen Maurolycus. Aiemmin illalla Auringon ollessa vielä horisontin yläpuolella sen keskiosat olivat täysin varjossa, mutta myöhemmin kraatterin keskuskohouma loisti viehättävänä kirkkaana pisteenä.

Samoin jo kiikarilla erottui mainiosti Maurolycuksen ja sen eteläpuolella olevan kraatterinkolmanneksen hieman tavallisuudesta poikkeava kokosuhde: Maurolycus on selvästi suurempi kuin sen jyräämäksi jäänyt vanhempi nimetön kraatteri. Ei tämä toki mitenkään ainutlaatuista ole, mutta yleensä tämän kokoluokan kraattereilla suhde on toisin päin.

Maurolycusta pidetään hyvin vanhana, eli nektarisena tai jopa prenektarisena kraatterina. Sen luoteisosa on jonkin verran murjoutunut, mutta kohtalaisen hyvin se on kuitenkin kulutukselta ja täyttymiseltä säästynyt, sillä kraatterin reunalta pohjalle kertyy yhä edelleen korkeuseroa pitkästi viidettä kilometriä. Keskuskohoumakin nousee pohjan tasosta noin 1,8 km. Terminaattorin loiva valaistus korostaa kauniisti näitä jo valmiiksi varsin hulppeita korkeuseroja.

Siinä katsellessani näitä sinänsä tuttuja maisemia älysin, ettei minulla ollut minkään väristä aavistustakaan siitä, kuka tämä Maurolycus mahtoi olla. Jotain suht merkittävää hänen oli luultavasti pitänyt tehdä, että oli saanut itselleen suuremman kraatterin kuin vaikkapa sellaiset ansioituneet tutkijat kuin edellä mainittu Aristoteles, Nikolaus Kopernikus, Tyko Brahe tai Johannes Kepler. Merkittävyys voi tietysti Kuun nimistön tapauksessa aivan hyvin liittyä esimerkiksi vääräuskoisten tehokkaaseen lahtaamiseen. Maurolycuksen henkilöhistorian kohdalla päässäni oli kuitenkin vain aukko. Asiasta täytyi ottaa selko.
Maurolycuksen keskuskohouma loistaa 28.5.2020 klo 23.52 hieman kraatterin keskikohdasta 
pohjoiseen. Myös nimetön, pienempi enimmäkseen Maurolycuksen alle jäänyt kraatteri erottuu 
hyvin Maurolycuksen eteläpuolella. Nikon Coolpix P900, GIMP. Kuva: T. Öhman.

Francesco Maurolicon muotokuva M. Boviksen
kaivertamana Polidoro da Caravaggion (ei se
Caravaggio) kadonneen muotokuvan pohjalta. 
CC BY 4.0.

Francesco Maurolico

Maurolycuksen taustalta löytyy italialainen, Messinassa syntynyt ja vaikuttanut benediktiinipappi, tähtitieteilijä ja matemaatikko Francesco Maurolico (1494–1575). Hänen sukunsa oli alkujaan kreikkalainen, mutta he pakenivat turkkilaisten vainoja Konstantinopolista Sisiliaan. Hänen isänsä Antonio oli lääkäri ja sittemmin Messinan rahapajan johtaja. Hän vastasi myös nuoren Francescon matematiikan, tähtitieteen ja kreikan opetuksesta. Lisäksi Francescon "viisas ja jalo" äiti Penuccia opetti häntä.

Francesco Maurolico vihittiin papiksi vuonna 1521, minkä jälkeen kulkutaudit tappoivat suuren osan hänen perheestään. Vuoden 1525 paikkeilla hän pakeni tauteja Roomaan, kunnes palasi Sisiliaan, jossa hän paria lyhyttä taukoa lukuun ottamatta eli koko elämänsä. Vuonna 1550 hänestä tuli benediktiinimunkki, ja hän vietti pitkät ajat eläen askeettista luostarielämää.

Vuonna 1569 Maurolico nimitettiin jesuiittojen perustaman yliopiston matematiikan professoriksi. Matematiikka käsitti Messinassa tuolloin myös musiikin teorian. Hän päätyi myös isänsä entisiin töihin Messinan rahapajan johtajaksi ja kirjoitti Sisilian historian. Tiettävästi hän kirjoitti kirjan myös Sisilian kaloista. Messinan käytännön elämään hän vaikutti keskeisesti olemalla suunnittelemassa ja rakentamassa kaupungin linnoituksia, kirkkoja ja suihkulähteitä.   

Hieman kuusta 28.5.2020 klo 23.57. Kuva: T. Öhman.
Luonnontieteilijänä Maurolico ennen kaikkea käänsi ja kommentoi lukuisia antiikin keskeisiä teoksia mm. Eukleideeltä ja Arkhimedeeltä. Hänen omat tutkimuksensa koskivat esimerkiksi geometriaa, optiikkaa (esimerkiksi sateenkaarta) ja mekaniikkaa. Kirjoissaan hän myös käsitteli tähtitieteellisiä mittalaitteita ja kritisoi Kopernikusta. Samalla hän kuitenkin ainakin jollain tasolla "sieti" Kopernikusta.1

Francesco Maurolicon kiinnostavin tähtitieteellinen havainto koski Tyko Brahen supernovaa. Hän nimittäin näki sen jo 6.11.1572, viisi päivää ennen Brahea. Toisin kuin usein on väitetty, tiedot hänen havainnoistaan myös levisivät ainakin vuoden 1585 jälkeen, jolloin mahtavasta kraatteristaan tunnettu Christopher Clavius jakoi Maurolycuksen havaintoja oppineiden keskuuteen. Tieto Maurolycuksen havaintojen julkaisusta kuitenkin katosi, eikä niitä löydetty uudelleen ennen kuin vuonna 1960.

Pikaisen perehtymisen perusteella vaikuttaa siis siltä että toisin kuin eräät muut, Francesco Maurolico todellakin ansaitsi saada nimensä Kuun pinnalle. Kunnian hänelle soi Giovanni Riccioli, kun hän vuonna 1651 antoi yhden Maurolicon itsestään käyttämistä nimistä Maurolycuksena tuosta alkaen tunnetulle kraatterille.2

Maurolycus on herättänyt ihastusta muissakin kuin minussa. Edmund Neison (1876) ylisti Maurolycusta toteamalla sen olevan "one of the most magnificent and remarkable walled-plains upon the Moon". Toinen britti, Thomas Gwyn Elger,  oli vahvasti samoilla linjoilla (1895): "This unquestionably ranks as one of the grandest walled-plains on the moon's visible surface, and when viewed under a low sun presents a spectacle which is not easily effaced from the mind."

Kun seuraavan kerran mahdollisuus koittaa, kannattaa ihastella Maurolycuksen jylhiä piirteitä ja tarkistaa, osuivatko Neison ja Elger ylistyksessään oikeaan.

Maurolycuksen luoteisosa on aika murjoutunnut ja peittynyt, mutta  muuten se on vanhaksi kraatteriksi 
vielä  varsin hyvässä kunnossa. Kannattaa huomata Maurolycuksen  eteläpuolella olevan pienemmän ja
vanhemman kraatterin kolmannes, sekä Maurolycuksen paikoin hyvin suorat reunat.
Kuva: NASA / Lunar Orbiter IV 100 H2 / LPI / T. Öhman.

Kuu laskemassa Äänekoskella 29.5.2020 klo 02.27. Kuva: T. Öhman.


1Maurolico Burke-Gaffneyn (1937) ja O'Connorin & Robertsonin (2010) mukaan: 
"There is toleration even for Nicholas Copernicus, who maintained that the sun is still and the earth has a circular motion; and yet he deserves a whip or a scourge rather than a refutation."
2Törmäsin myös väitteeseen, että Maurolycus olisi nimenä ollut käytössä jo van Langrenilla eli Langrenuksella vuonna 1645, mutta tuohon en löytänyt vahvistusta.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Hiipuuko myöhäinen pommitus?

Yksi Apollo-ohjelman keskeisimmistä tieteellisistä tuloksista on aiheuttanut pahemmanpuoleista päänvaivaa planeettatutkijoille suunnilleen vuodesta 1974 saakka. Tuolloin Caltechin nerokkaasti nimetyn Lunatic Asylumin tutkijat väittivät, että Kuuta ja samalla tietysti myös Maata kohtasi katastrofaalinen asteroidipommitus noin 3,9 miljardia vuotta (Ga) sitten.

Tämän ajatuksen mukaan useat Kuun suurimmista törmäysaltaista olisivat syntyneet Kuun geologian puitteissa hyvin lyhyen ajan, eli korkeintaan parin sadan miljoonan vuoden sisällä. Myöhemmin kaikkein äärimmäisimmissä malleissa aika puristetiin kymmenesosaan tuosta.

Näihin kohtalaisen hurjiin päätelmiin johti törmäyksissä radioaktiivisen kellonsa nollanneiden kuunäytteiden iänmääritys. Neljää miljardia vuotta vanhempia näytteitä ei löytynyt. Kaiken järjen mukaan planeettojen muodostumisesta jäljelle jääneitä hukkapaloja olisi kuitenkin pitänyt törmäilla Kuuhun reilut 4 Ga sitten vaikka kuinka paljon. Törmäysten olisi pitänyt jättää jälkensä näytteissä havaittavaan ikäjakaumaan.

Se oli Imbriumin vika

Idea suunnilleen 3,9 Ga sitten huipentuneesta lyhytkestoisesta törmäyspiikistä tunnetaan hieman eri vivahteilla joko pelkästään Kuun kataklysminä (terminal lunar cataclysm) tai koko sisempää aurinkokuntaa runnelleena rajuna myöhäisenä pommituksena (late heavy bombardment, LHB). Ajatus sai osakseen välittömästi rajua kritiikkiä. Arvostelijoiden mukaan kyseessä on vain harha ja tulkintavirhe, sillä havaitut kuunäytteiden iät olivat heidän mukaansa täysin sopusoinnussa hiljalleen hiipuvan asteroidipommituksen kanssa, eikä minkäänlaista myöhäistä piikkiä törmäysvuossa ollut olemassa.

Kriitikoiden toinen keskeinen argumentti liittyi Apollo-lentojen perusongelmaan: teknisen ja rahallisen pakon sekä NASAn johtoportaan riskien välttelyn sanelemina ne suuntautuivat melko kapealle vyöhykkeelle Kuun päiväntasaajan tuntumaan, ja tietenkin lähipuolelle. Kuten jokainen voi kiikarien avulla havaita, tämän alueen geologiaa hallitsee Imbriumin törmäysaltaan heittele, joka on uurtanut jälkensä lähes koko lähipuolelle. Kritiikin idea on siis, että liki kaikki Maahan saadut vanhempaa ainesta edustavat kuunäytteet ajoittaisivat ainoastaan Imbriumin altaan syntymisen noin 3,9 Ga sitten. Tuota ongelmaa voi verrata siihen, että koko maapallon geologia tunnettaisiin näytteiden muodossa vain Kongon ja Saharan väliseltä alueelta, ja Suuri Jumalainen Puskutraktori olisi levittänyt paksun kerroksen Saharan santaa koko alueen päälle.
Sateiden meren suurimmalta osin myöhemmin täyttämä Imbriumin törmäysallas levitti heittelettään lähes koko Kuun lähipuolelle, ja saattoi hyvinkin ”saastuttaa” kaikki Apollo-lentojen laskeutumispaikat. Altaan läpimitta on noin 1160 km ja useimmat ikäarviot pyörivät noin 3,93,8 miljardin vuoden paikkeilla. Topografinen kartta (siniset matalia, punaruskeat korkeimpia) kuvamosaiikin päällä. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.


 

LHB:n nousu ja tuho?

Ideoita ja todisteita LHB:n puolesta ja sitä vastaan esitettiin seuraavien vuosikymmenien kuluessa intohimoisesti, mutta varmuutta asiasta ei saatu. 2000-luvun alussa LHB näytti kuitenkin pääsevän niskan päälle, koska myös satunnaisista paikoista Kuun pinnalta Maahan päätyneet kuumeteoriitit tuottivat noin 3,9 Ga:n ikiä. Varmemmaksi vakuudeksi sama 3,9 Ga:n ikäpiikki löytyi useista meteoriittiluokista, maineikas marsilainen ALH 84001 mukaan luettuna. LHB näytti pyyhkäisseen koko sisemmän aurinkokunnan läpi.

Samaan aikaan mallintajat saivat jättiläisplaneetat puljaamaan pitkin ja poikin aurinkokuntaa, synnyttäen siinä sivussa LHB:n. Astrobiologit ja muinaisen Maan tutkijat olivat hekin innoissaan, koska vanhin tuolloin tunnettu maapallon mantereinen kuori  oli iältään noin 3,9 Ga, ja pian sen jälkeen oli nähtävissä ensimmäiset suht vakuuttavat todisteet elämästä. Niin Maan kuori kuin elämäkin pääsivät kehittymään rauhassa, kun satakilometrisiä kivenmurkuloita ei vähän väliä putoillut niskaan. Palaset tuntuivat sopivan kauniisti yhteen.

Kaikki olisi ollut hyvin, jos tutkijat olisivat tässä vaiheessa ymmärtäneet lopettaa asioiden penkomisen. Sitä he eivät kuitenkaan jostain syystä tehneet. Niinpä kävi kuten kauniille hypoteeseille usein tuppaa käymään: ikävät datapisteet alkoivat harata vastaan. Kuunäytteistä löytyi yhä useampia kiusallisen vanhoja altaiden syntyaikoja, osa näistä vakuuttavampia kuin toiset.

Samalla myös mallintajien helmitaulut päivitettiin laskutikuiksi, joten jättiläisplaneetat eivät enää seilanneetkaan niin kuin aiemmin oletettiin. Kaiken tämän seurauksena muutama vuosi sitten muuan ansioitunut tutkija pääsi jo julistamaan kataklysmin kuolleeksi.

Merkuriuksen törmäysaltaat ja LHB

Viimeisin omiin silmiini osunut artikkeli LHB:stä on hyväksytty julkaistavaksi arvostamassani Journal of Geophysical Research: Planets -lehdessä. Berliiniläisvetoisessa tutkimuksessa Csilla Orgel kollegoineen tutki Merkuriuksen törmäysaltaita ja niiden merkitystä LHB:lle.
Aiemmissa Merkuriuksen törmäysaltaiden etsinnöissä ei vielä ollut käytössä kaikkia NASAn MESSENGER-luotaimen tuottamia aineistoja, joten Orgelin ryhmän tuloksia voi pitää ensimmäisenä kattavana Merkuriuksen törmäysaltaiden inventaariona. Niitä löytyikin 1,7 kertaa niin paljon kuin aiemmissa tutkimuksissa. Varmoja tai todennäköisiä vähintään kolmesataakilometrisiä[1] törmäysaltaita tunnetaan Merkuriuksesta nyt 80. Mahdolliset altaat huomioiden luku on 94.

Selkeästi monirenkaisia törmäysaltaita, jollaisista Kuun Orientale on paras esimerkki, ei uudessakaan kartoituksessa Merkuriuksen pinnalta löydetty. On mahdollista, että niitä ei syystä tai toisesta Merkuriuksessa koskaan syntynytkään, tai sitten Merkuriuksen aktiivisempi geologia on hävittänyt todisteet altaiden useammista renkaista.

Paitsi renkaat, monessa tapauksessa myös itse altaat ovat hävinneet. Altaita nimittäin löytyi vain puolet siitä, mitä mallien mukaan voisi olettaa syntyneen. Vanhimmat törmäysaltaat ovat siis kadonneet jäljettömiin. Nekin, jotka ovat vielä jäljellä, ovat hieman nuhjaantuneen ja pliisun oloisia.
Rembrandt on yksi Merkuriuksen nuorimpia törmäysaltaita. Sen läpimitta on noin 730 km. Uuden tutkimuksen mukaan sen ikä saattaa olla noin 3,65 miljardia vuotta. Topografinen kartta (siniset matalia, punaruskeat korkeimpia) kuvamosaiikin päällä. Kuva: NASA / Johns Hopkins APL / MESSENGER / USGS / QuickMap / T. Öhman.


LHB:n kannalta oleellisinta Orgelin ja kumppanien tutkimuksessa oli altaiden ikien aiempaa tarkempi määrittäminen. Planeettojen pintojen iät saadaan selville lähinnä kraatterilaskujen avulla. Periaatteessa kyseessä on yksinkertainen menetelmä: mitataan kraatterien koot ja lasketaan niiden määrä pinta-alayksikköä kohti. Mitä enemmän kraattereita, sitä vanhempi pinta. Käytännössä kuitenkin erilaisiin malleihin ja törmäysvuo-oletuksiin perustuvan iän saaminen on hankalaa hommaa. Myös itse laskentamenetelmissä tapahtuu koko ajan kehitystä esimerkiksi erilaisten virhelähteiden huomioimisen osalta. Tässä berliiniläisryhmä on maailman huippua.

Toisin kuin useasti aiemmin, uudessa tutkimuksessa ei löydetty Merkuriuksen törmäysaltaiden synnyttäjiksi kuin yksi törmäävien kappaleiden populaatio. Ei siis mitään suurten kappaleiden yhtäkkistä piikkiä 3,9 Ga sitten tai milloinkaan muulloinkaan, vaan ainoastaan yksi ja sama hiljalleen laantuva törmäävien kappaleiden vuo. Tämä sopii erinomaisesti yhteen Orgelin parin vuoden takaisen Kuun altaita käsitelleen samoja uusia menetelmiä käyttäneen tutkimuksen kanssa. Myöskään siinä ei löydetty todisteita kataklysmistä.
   

Kataklysmin ja LHB:n tulevaisuus?

Tällä hetkellä Kuun kataklysmi ja aurinkokunnan sisäosia kurittanut LHB ovat heikommassa hapessa kuin pitkiin aikoihin. Arkkua ei kuitenkaan vielä ole naulattu kiinni.
Kuun kataklysmin osalta ratkaisu voi olla jo näkyvissä. Kuusta varmasti saadaan uusia näytteitä useastakin paikasta kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa. Jos, ja rohkenen sanoa kun esimerkiksi South Pole – Aitkenin, Nectariksen ja Orientalen altaista saadaan törmäyssulakiviä Maahan ja niiden myötä altaiden syntyajat selville, on Kuun törmäyshistorian keskeisimmät vaiheet ajoitettu. Niiden myötä kataklysmi joko varmistuu tai katoaa historian hämyyn hyvänä ideana, joka kuitenkin osoittautui vääräksi.

Uusien kuunäytteiden myötä myös laajempi LHB joko vahvistuu tai on henkitoreissaan. Marsin törmäysaltaista saatavat näytteet ratkaisisivat tuon kysymyksen. Vaikka kallis ja teknisesti vaativa näytteenhakulento saataisiinkin aikaiseksi, Marsin monimuotoisemman geologian vuoksi sopivien näytteiden löytäminen ei ole niin ”yksinkertaista” kuin Kuussa. Ja vaikka altaiden ikämääritykset onkin ymmärretty keskeiseksi tieteelliseksi tavoitteeksi, eivät altaiden törmäyssulakivet kuitenkaan aivan ensimmäisten Maahan tuotavien Mars-näytteiden joukossa ole.

Niinpä LHB saattaa jatkaa sitkutteluaan, vaikka Kuun kataklysmi perinteisessä muodossaan kuolisikin pois. Joka tapauksessa niin näytteitä ajoittavilla isotooppigeologeilla, kraatterilaskijoilla kuin mallintajillakin riittää vielä rutkasti väiteltävää aurinkokuntamme kehityshistorian tiimoilta.


[1] 300 km:n valinta törmäysaltaan läpimitan alarajaksi on käytännössä täysin mielivaltainen. Se on peruja Kuun törmäysaltaiden ynnäilyistä. Erityisen hyvää perustetta sillekään valinnalle ei aikoinaan ollut. Kukaan ei kuitenkaan ole esittänyt törmäysaltaalle yleisesti hyväksyttyä määritelmää, joten vaikkei sille fysikaalisia perusteita oikein ole, se on ihan käypä nyrkkisääntö.

Tämä juttu ilmestyi myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.

lauantai 23. toukokuuta 2020

Kohtaaminen kevätyössä

Venus on tänä keväänä hellinyt planeettahavaitsijoita. Sitä ei ole voinut olla näkemättä loistamassa kirkkaana ja kauniina iltatähtenä länsitaivaalla. Puhtaasti esteettisten elämysten osalta se tuotti itselleni myös sikäli suurta iloa, että useampaan otteeseen pääsin näkemään omin silmin Venuksen kaasukehässä yksityiskohtia. Yli 30 vuotta on tullut tähtitiedettä harrastettua, mutta vasta tänä keväänä tuo pitkäaikainen haave toteutui.

Haaveen toteutuminen ei vaatinut mitään kovin ihmeellistä. Itselläni käytössä oli jostain 1990-luvulta peräisin oleva 20-senttinen Celestron 8 -kaukoputki, liuta perusokulaareja, ja erittäin oleellisena tekijänä violetti suodatin. Ilman sitä yksityiskohtien näkeminen Venuksen kaasukehästä on äärimmäisen haasteellista. Tärkein tekijä onnistuneina iltoina oli tietenkin rauhallinen ilmakehä.

Nyt Venuksen näkyminen alkaa olla jo varsin heikkoa. Suunnilleen viimeisenä palveluksena se kuitenkin toimi muutamana iltana tienviittana Merkuriukseen. Itselläni kävi tuuri, sillä keli suosi juuri tänä iltana, kun Venus ja Merkurius olivat lähimpänä toisiaan. Kiikarilla Merkurius löytyi Venuksen avulla varsin helposti iltahämärän punaamalta taivaalta. Kun taivas oli hieman hämärtynyt lisää, Merkurius näkyi myös paljain silmin. Omalla kohdallani edellisestä kerrasta, kun Merkuriuksen näin paljain silmin, on kulunut useita vuosia.

Venus ja M-kirjaimella merkitty Merkurius Äänekoskella 22.5.2020 klo 23.12 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja histogrammin osalta GIMPillä muokattuna, joten oranssinpinkki taivaan sävy ei voimakkuudeltaan vastaa todellisuutta. Venuksen vaihe on aistittavissa jo tälläkin zoomauksella. Kuva: T. Öhman.
Venuksen vaiheen, tällä hetkellä varsin kapean sirpin, näkee helposti jo vähän reippaammin suurentavalla kiikarilla. Jotkut näkevät sen tavallisella 7x50:lläkin. Kulmaläpimitaltaan paljon pienemmän Merkuriuksen vaihetta kiikarilla puolestaan ei kannata kuvitella näkevänsä. Kaukoputkellakin se on usein melkoista sotkua, koska Merkurius on aina niin matalalla taivaalla. Tosin jos sen saa paikallistettua ylempää rauhallisemmalta päivätaivaalta, on Merkuriuksen vaiheen näkeminen ja valokuvaaminen paljon helpompaa (itselläni ei tosin moisesta ole kokemusta).

Jos katselee harrastajien upeita lähikuvia Venuksen ja Merkuriuksen kohtaamisesta, äkkiseltään voi herättää hämmennystä se, että Venus näkyy kapeana sirppinä, mutta aivan sen vieressä oleva Merkurius puolestaan pullukkana. Tuo selittyy yksinkertaisesti sillä, että aurinkokuntamme on kolmiulotteinen paikka. Venus on tällä hetkellä menossa jo Auringon eteen (no, ratatason kaltevuuden vuoksi se ei tietenkään täsmälleen Auringon editse nyt kulje). Merkurius puolestaan on tulossa Auringon takaa, joten siitä näkyy merkittävästi suurempi osa valaistuna. Hetken kun tuota mielessään pyörittelee, homma on täysin selvä.

Nyt käsillä alkavat olla viimeiset hetket havaita Venusta, sillä se on alakonjunktiossa eli suoraan Auringon suunnalla 3.6.2020. Huomisiltana (siis 23.5.2020) Venus on vielä sen verran lähellä Merkuriusta, että se avittaa Merkuriuksen löytämisessä, mutta sen jälkeen siitä ei oikeastaan ole hyötyä. Sitten voikin alkaa valmistautua illalla 5.6.2020 näkyvään Kuun puolivarjopimennykseen, minkä jälkeen kuu- ja planeettarintamalla havaitsijan näkökulmasta alkaa kesäloma (jos päivätaivaalta kuvaavat hardcore-harrastajat unohdetaan). Kannattaa siis katsella nyt kun vielä hetken voi.
Toinen näkymä Merkuriukseen ja Venukseen Äänekoskella 22.5.2020 klo 23.12 Nikon Coolpix P900:lla. Ylempään kuvaan ei ole koskettu GIMPillä juuri lainkaan, alempaa osasuurennusta on sitten rääkätty enemmänkin. Kuva: T. Öhman.

tiistai 5. toukokuuta 2020

Mons Hansteen ja Kuun läntinen vulkanismi digiscopingilla

Kuu on havaintokohteena monessa suhteessa mukava. Se ei vaadi pimeää ympäristöä, ja jo kiikarilla ja vallankin pienellä kaukoputkella siitä näkee lähes loputtomasti yksityiskohtia, kunhan vain oppii katsomaan. Kuusta on myös hyvin helppo napata itselleen kuva muistoksi tai dokumentiksi siitä, mitä tulikaan havaittua. Kauniiden ja yksityiskohtia täynnä olevien kuukuvien ottaminen toki vaatii putkeltä hieman kokoa, kameralta laatua ja kuvankäsittelijältä osaamista, mutta tähtinäytösvieras, satunnaishavaitsija tai perinteiseen havaitsemiseen keskittyvä kuuhullu pärjää paljon vähemmälläkin.

Kuu 4.5.2020 klo 23.25 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja vähän liikaa GIMPillä käsiteltynä. 
Kuva: T. Öhman.
Kännykällä tai pokkarilla saa kaukoputken läpi käsivaraltakin napattua omiin tarkoituksiin yleensä aivan kelvollisen kuvan. Ei tuollaisissa räpsyissä toki yhtä runsaasti yksityiskohtia ole kuin mitä omin silmin pystyy näkemään, eivätkä kuvat useinkaan ole esteettisesti järin ansiokkaita, mutta mukavia muistoja ne yhtä kaikki ovat. Tätä kuvaustekniikkaa, jossa joko kännykkä tai pokkari laitetaan “silmän paikalle” ja otetaan kuva okulaarin tuottamasta näkymästä, kutsutaan digiscopingiksi. Sujuvaan suomennosta ainakaan minä en ole sille tavannut, vaikka se on ollut suosittu kuvausmuoto ja digipokkareiden alkutaipaleelta lähtien.

Tapanani on suunnilleen viimeisen vuoden verran ollut, että otan (lähes) aina kuuhavaintojeni yhteydessä Kuusta kuvat niin kameraoptiikalla kuin digiscopingillakin. Tarkoituksena on ainoastaan tuottaa itselleni jonkinmoinen pysyvähkö dokumentti illan annista, eikä niinkään edes yrittää tuottaa varsinaisesti laadukasta kuvaa kuunpinnan yksityiskohdista. Kun omaan muistiin ei ole pahemmin luottamista, auttaa rumakin kuva kummasti havaintojen jälkikäteisselvittelyssä. 

Oceanus Procellarumin lounaisrantaa ja Humorumin
törmäysaltaan länsiosia 4.5.2020 klo 23.28 Nikon
Coolpix P900:lla kuvattuna. Mons Hansteen näkyy
kirkkaana kolmiomaisena täplänä kuvan keski-
kohdasta hollin matkaa alaspäin. Kaikissa kuvissa
pohjoinen suunnilleen ylhäällä. Kuva: T. Öhman.
Kuunpinnan yksityiskohtien näkemisessä kaksi asiaa on ylitse muiden: valaistusolosuhteet ja seeing. Vaikka keli olisi kuinka hyvä ja laitteisto laadukas, jos valo tulee väärästä kulmasta, ei kohdetta näe. Ja toisaalta parahultainenkaan valaistus ei auta, mikäli ilma väräilee pahasti, eli seeing on kehno. Kaukoputken ja muun optiikan laatu on kolmas oleellinen tekijä, ja vasta sen jälkeen tulee putken koko. Koolla on kuitenkin merkitystä, sillä suurempi aukko mahdollistaa suurten suurennusten käytön ja sen myötä pienten yksityiskohtien näkemisen.

Viime viikolla mainostin Mons Hansteenia kiinnostavana havaintokohteena. Se oli eilen illalla 4.5.2020 oikein mukavasti hollilla, ihan kuten pitikin (on aina mukavaa, kun taivaanmekaniikka toimii). Kelikin suosi, ainakin täällä keskellä Keski-Suomea. Tämä oli tälle keväälle kolmas kerta, kun pääsin katselemaan Mons Hansteenia kohtalaisen hyvin. Ensimmäisellä kerralla seeing oli perinteistä tytinää, ja toisella taas Aurinko oli Mons Hansteenilta katsellen ennättänyt kivuta hivenen turhan korkealle. Eilen, vaikka keli ei ollutkaan yhtä rauhallinen kuin kuukausi takaperin, oli valaistuksen ja kelin yhdistelmä Mons Hansteenin havaitsemisen kannalta tämän kevään paras.

Mons Hansteenin ympäristöä 4.5.2020 klo 23.05. Vaikkei kuva ole 
kummoinen, erottuvat Mons Hansteenin eteläreunan laaksomaiset  
rakenteet  siinä silti. Myös Humorumin törmäysaltaan 
synnyttämään jännityskenttään luultavimmin liittyvä Rimae
Merseniuksen pitkä graben (~hautavajoama) näkyy
kuvan oikeassa  puoliskossa ylävasemmalta alaoikealle
kulkevana viivamaisena piirteenä. Kraatteri Billyä täyttävät
tummat laavat ovat alueen nuorimpia. Celestron 8 (200/2000 mm),
15 mm Plössl-okulaari, Canon Ixus 70, liiallinen rääkkäys
GIMPillä. Kuva: T. Öhman. 
Mons Hansteenin eteläosassa on muutamia pari–kolme kilometriä leveitä ja muutamasta vajaaseen kymmeneen kilometriin pitkiä laaksomaisia rakenteita. Niiden myötä vuoren eteläosa on hieman nakkisormimainen. Nämä rakenteet ovat ilmeisesti kontrolloineet Mons Hansteenin pienten vulkaanisten purkausaukkojen sijaintia. Viime yönä ne erottuivat vallan helposti. Valaistus oli sen verran mukavasti kohdillaan, että tarttuivat digiscoping-kuviinkin.

Kuun läntisellä pallonpuoliskolla on runsaasti erilaisia kiehtovia tuliperäisiä rakenteita. Näistä monet ovat erinomaisesti näkyvissä täsmälleen samaan aikaan kuin Mons Hansteenkin. Aristarchuksen ylänkö ja Schröterin laakso ovat kaikille kuuharrastajille tuttuja kohteita. Mariuksen kukkulat eivät suuren yleisön parissa ole aivan yhtä tunnettuja, mutta tämä satojen pienten tulivuorten joukko näyttää kyllä vaikuttavalta jo pienelläkin kaukoputkella.
Överiksi vedetty ja liian paljon pokkarin zoomaukseen luottanut kuva Mons Hansteenin ympäristöstä ei ole kaunis katsella, mutta yksityiskohtien tallentamisessa omaan käyttöön tällaisellakin on käyttöarvonsa. 4.5.2020 klo 23.16, Celestron 8, 15 mm, Canon Ixus 70. Kuva: T. Öhman.
Aristarchuksen ylänkö ja Schröterin laakso
kuuluvat Kuun maineikkaimpiin tuliperäisiin
rakenteisiin. 4.5.2020 klo 23.07. 
C8, 15 mm, Canon Ixus 70.
Kuva: T. Öhman.
Kuun läntisen pallonpuoliskoon monimuotoiseen ja pitkään jatkuneeseen tuliperäiseen toimintaan pääsyyllinen on radioaktiivisuus. Nimellä Procellarum KREEP Terrane eli PKT tunnettu Kuun geokemialliseen jaotteluun perustuva suurprovinssi sisältää syystä tai toisesta merkittävästi enemmän radioaktiivisen lämmön tuottajia kuin Kuun muut seudut. PKT:n synnystä ja perimmäisestä olemuksesta käydään edelleen kiivasta tieteellistä keskustelua.

Harrastajan kannalta oleellisinta tietysti on, että PKT:n ansiosta nähtävillä on Mons Hansteenin, Aristarchuksen ylängön ja Mariuksen kukkuloiden lisäksi lukuisia muitakin kiehtovia vulkanismin ilmentymiä. Niistä, niiden synnystä ja PKT:n olemuksesta tulee epäilemättä jossain vaiheessa kirjoiteltua hieman lisää.


Mariuksen kukkuloiden alueella on lähes vieri vieressä
satojen metrien korkuisia tulivuoria. 4.5.2020 klo 
23.06, C8, 15 mm, Canon Ixus 70.
Kuva: T. Öhman.


Edit 6.5.2020: Pieniä kirjoitusvirheitä korjailtu (tai toistaiseksi vain yksi).

perjantai 1. toukokuuta 2020

Mons Hansteen ja Kuun monimuotoinen vulkanismi

Kuun vulkanismista tulee ensimmäisenä mieleen hiljalleen kerros kerrokselta vuosimiljoonien kuluessa tummilla laavoilla täyttyneet meret. Kuuharrastajat tuntevat lisäksi Schröterin laakson, ja Apollo-lentojen ystävät muistelevat kaihoisasti Dave Scottin ja Jim Irwinin tutkimusmatkailua Hadleyn laavauoman ympäristössä

Sekä Kuun merien että laavauomien tapauksessa kyseessä oli tavallinen basalttinen laava. Sen ominaisuuksiin kuuluu herkkäliikkeisyys. Niinpä laava pystyi virtaamaan satoja kilometrejä paitsi laavauomissa ja -tunneleissa, myös käytännössä lähes vaakasuorilla tasangoilla. Kuussa on kuitenkin ollut runsaasti muutakin tuliperäistä toimintaa kuin pelkkiä basalttisia laavavirtoja. Siitä on muistona lukuisia mielenkiintoisia mutta hieman harvemmin kuuhavaitsijoiden listoille päätyviä kohteita.

Punaiset pisteet

Myrskyjen valtameren eli Oceanus Procellarumin lounaisrannalla on kaksi noin 45-kilometristä kaunista törmäyskraatteria, Hansteen ja Billy. Osittain niiden välissä noin 800–1000 m basalttimeren yläpuolelle kohoaa tasasivuisen kolmion muotoinen kirkkaana hohtava ”saari”, Mons Hansteen. Jo 1800-luvun kuututkijat Thomas Gwyn Elger ja Edmund Neison kiinnittivät huomiota tuolloin nimellä Hansteen α tunnetun kohteen kirkkauteen ja erikoiseen nuolenkärkeä muistuttavaan muotoon. Kyseessä on melko pieni kohde – kolmion sivut kun ovat noin 25 km – joten tarkemmat tutkimukset vaativat havaintotekniikan kehittymistä. Ymmärrys sen synnystä on muotoutunut pikku hiljaa ja on vaatinut useiden eri luotainaineistojen yhdistämistä.


Mons Hansteen sijaitsee Kuun Myrskyjen valtameren lounaisosassa, ja on illalla 4.5.2020 mainiosti näkyvissä. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / GSFC / Ernie Wright / T. Öhman.


Mons Hansteen on yksi Kuun ”punaisista pisteistä”. Paljain silmin sen ”punaisuutta” ei näe, mutta spektroskooppisesti Mons Hansteen pomppasi esiin heti kun Kuun spektroskopia alkoi toden teolla kehittyä 1960–70-lukujen taitteessa. Mons Hansteen ja muutamat muut lähipuolen kohteet erottuivat selvästi niin ylängöistä kuin mare-alueistakin.

Apollo-näytteiden myötä varmistui, että Kuun basalttien runsas titaanin määrä tekee niistä sinertäviä. Näin Mons Hansteenin voimakas punainen sävy viittasi vahvasti siihen, ettei mukana ole järin paljon titaania, eikä vuori näin ollen luultavasti koostu ainakaan mistään basalttisesta kivestä.

Jo 1970-luvulla kiinnitettiin huomioita myös Mons Hansteenia kirjoviin hieman soikeisiin kuoppiin. Niistä selkeimmät ja suurimmat ovat vuoren lounaisosassa. Niiden tulkittiin olevan tuliperäisiä purkausaukkoja. Tämän ajatuksen myötä koko vuoren oletettiin syntyneen jonkinlaisen jäykkäliikkeisen vulkaanisen aineksen purkautumisen seurauksena.
Hansteen (D=45 km), Mons Hansteen ja Billy (D=46 km) Lunar Orbiter IV:n kuvaamana. Mons Hansteenin lounaisreunan suurin soikea purkausaukko erottuu mainiosti. Huomaa myös Hansteen-kraatterin rakoillut ja pieneltä osin laavalla täyttynyt pohja. Kuva (rajattu ja muokattu alkuperäisestä): NASA / Lunar Orbiter IV / LOIRP / National Archives.

Mons Hansteen erottuu koostumuksensa vuoksi niin ympäröivistä Oceanus Procellarumin mare-tasangoista kuin kuvan oikeassa ja vasemmassa alakulmassa näkyvistä ylängöistäkin. Kuva: NASA / ASU / LRO / JAXA / SELENE / ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Laavojen viskositeettiin eli virtaavuuteen vaikuttaa moni asia. Keskeisimpiä ovat lämpötila, kiteiden ja sivukiven kappaleiden määrä, kaasujen määrä, sekä kemiallinen koostumus. Koostumuksen tärkein tekijä on piidioksidin (SiO2, lyhyesti usein vain silika) määrä: mitä enemmän laavassa on silikaa, sitä sitkaampaa ja samalla (ainoastaan kohtalaisesti yksinkertaistaen) sitä vaaleampaa se on. Notkeissa tummissa basalteissa on vähän silikaa, mutta runsaasti rautaa ja magnesiumia.

Jäykissä ja vaaleissa ryoliiteissa tilanne on päinvastainen: paljon silikaa, niukalti rautaa ja magnesiumia. Ryoliitti, eli suomalaisille hyvin tutun graniitin pinnalla syntynyt vastine, voisi selittää Mons Hansteenin havaitut ominaisuudet. Piti vain keksiä, mistä ja miten ryoliittia Mons Hansteeniin saataisiin.

Mons Hansteenin ympäristön geologinen historia


Hansteenin vuorta on tutkittu jokseenkin jatkuvasti 1970-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta viime vuosina GRAIL- ja etenkin Lunar Reconnaissance Orbiter -luotainten moninaisten aineistojen pohjalta on saatu luotua yksityiskohtainen ja yhtenäinen malli siitä, miten Mons Hansteen lähiympäristöineen on todennäköisesti syntynyt. Pelkkä kaukokartoitus ei kuitenkaan riitä, vaan vasta parempi ymmärrys Kuun ja Maan tuliperäisistä prosesseista on johtanut siihen, ettei ryoliittikaan enää muodosta ongelmaa. Nyt sen synty nähdään aivan luonnollisena, joskin harvinaisena osana Kuun magmanmuodostusta.

Tiivistetysti Mons Hansteenin alueen geologinen historia voidaan esittää seuraavasti:
  1. Billy ja Hansteen syntyivät noin 3,9 miljardia vuotta (Ga) sitten.
  2. Noin 3,74 Ga sitten basalttista magmaa nousi Kuun vaipasta. Se kuitenkin jämähti Kuun kuoren alapinnalle, ja alkoi sulattaa sitä. Tässä kuoren altakasvuna tunnetussa prosessissa syntyi ryoliittista magmaa, joka osittain alkoi myös kiteytyä kuoren alapinnalle. Ympäristöään kevyempänä osa siitä kuitenkin kohosi kuoreen syntyneitä rakoja pitkin ja purkautui pinnalle ryoliittisina kivinä (niin tuhkana, kuin luultavasti myös hidasliikkeisinä laavavirtoina, vaikkei niistä suoria todisteita olekaan). Näin syntyi Mons Hansteenin uloin osa.
  3. Noin 3,5 Ga sitten pinnalle purkautui vielä vähemmän rautaa sisältänyttä ryoliittista magmaa. Tämä synnytti Mons Hansteenin keskiosan.
  4. Myös noin 3,5 Ga sitten, mutta hieman edellisen jälkeen Mons Hansteenin pohjoisimpaan kärkeen muodostui noin 6×4 km:n kokoinen ja aiempia purkauksia vähemmän silikaa ja enemmän rautaa sisältänyt hieman tummempi massiivi. Kaikkiaan Mons Hansteenin synnyttäneet purkaukset eivät olleet kovin rajuja, mutta johtivat kuitenkin siihen, että vuorta peittää noin 8–10 m paksu tuhkakerros.
  5. Myöhemmin, päättyen ehkä noin 3,35 Ga sitten (etäisimmät ehkä jo paljon aiemminkin), syntyivät kahdessa vaiheessa Mons Hansteenia ympäröivät Oceanus Procellarumin lounaisimmat basalttiset laavatasangot. Samalla myös Hansteenin pohja pullistui, rakoili ja täyttyi pieneltä osin basaltilla.
  6. Alueen viimeinen tuliperäinen toiminta tapahtui vain noin 1,65 Ga sitten. Tuolloin Billyn pohja täyttyi basalttisilla laavoilla.
  7. Lopuksi alueelliset puristavat voimat rypistivät tasankoja synnyttäen poimuharjanteita. Ne näkyvät helpoimmin Mons Hansteenin länsipuolella.
Etenkin eri tapahtumien ikämäärityksissä on vielä erittäin suuria epävarmuuksia. Näin ollen vähintään hienosäätöä tähän malliin vielä jatkossakin tulee. Nykyisen ymmärryksen valossa se kuitenkin vaikuttaa pääpiirteissään uskottavalta.


Mons Hansteen havaintokohteena

Jo tuetut kiikarit riittävät Mons Hansteenin näkemiseen kirkkaana pisteenä, mutta nuolenkärkimäisen muodon erottaminen vaatii kaukoputkea. Noin 15–20 cm:n kaukoputkella alkaa hyvällä kelillä erottua Elgerinkin aikoinaan ihastelema sormimaisista ulokkeista koostuva vuoren eteläreuna. Ne näkyvät hienosti Jari Kuulan Harjavallassa illalla 6.3.2020 tekemässä kauniissa havaintopiirroksessa. Siitä käy ilmi myös itse kraatteri Hansteenin kiinnostavin piirre, eli sen rakoillut pohja. Kuten kaikessa tähtiharrastuksessa, piirros antaa valokuvaa merkittävästi todellisemman kuvan siitä, mitä havaitsija oikeasti omin silmin kaukoputken ääressä näkee.
Jari Kuulan piirroshavainto Mons Hansteenista 6.3.2020 klo 20.45-21.45. Piirros antaa hyvän käsityksen siitä, millaiselta Mons Hansteenin seutu näyttää hyvissä olosuhteissa keskikokoisella harrastajaputkella havaittuna. Kuva: Jari Kuula.


Mons Hansteenin ympäristö 6.-7.3.2020 klo 00.11 
huonossa  kelissä kuvattuna. C8 (2000/200 mm), luultavasti 
8 mm  okulaari  ja vanha Canon Ixus 70 -digipokkari. 
Kuva: T. Öhman.




Itse katselin Mons Hansteenia Jarin havaintoon verrattuna muutamaa tuntia myöhemmin yöllä 6.7.3.2020, mutta kaikesta päätellen huonommassa kelissä. Yksityiskohtien näkemisestä ei tuolloin ollut toivoakaan. Kuukautta myöhemmin 5.–6.4.2020 keli Äänekoskella oli paljon parempi, ja Mons Hansteenin eteläreunan rakenteiden kiehtovuus  erottui ongelmitta. 

Oheiset digiscoping-kuvat antavat kohtalaisen selkeän käsityksen siitä, miltä Mons Hansteenin seutu näyttää huonolla eli tyypillisellä suomalaisella kelillä. Sitä kannattaa havaita aina kun mahdollista, mutta yleensä keväällä esiintyvien rauhallisimpien havaintosäiden aikaan vuoren pienet yksityiskohdat pääsevät ansaitsemallaan tavalla esille. 


Laajempi näkymä Mons Hansteenin ympäristöön 5.-6.4.2020. klo 01.11. Hyvä keli ei kuvan laadussa näy, mutta hyvin pitkälti tällaiselta alue Suomen keskimääräisessä kelissä harrastajaputken läpi katsellen näyttää. Vuoren kirkkaus paitsi ympäröiviin mare-basaltteihin, myös tavallisiin ylänköalueisiin on ilmeistä. C8 (2000/200 mm), 15 mm okulaari ja vanha Canon Ixus 70 -digipokkari. Kuva: T. Öhman.
Kuu 5.-6.4.2020 klo 21.17 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna.
Kuva: T. Öhman.

Mons Hansteen on seuraavan kerran mainiosti havaittavissa illalla maanantaina 4.5.2020. Tuolloin se kylpee paikallisen aamuauringon loisteessa, eli valaistus vastaa oheisten kuvien tilannetta. Matalalta tulevassa valaistuksessa sen pinnanmuodot erottuvat parhaiten. Myös seuraavana iltana on Mons Hansteenin yksityiskohtia hyvä katsella, mikäli keli vain suo.

Vaikkei kookkaampaa putkea olisikaan käytettävissä, kannattaa Mons Hansteenia silti vilkaista, kyseessä kun kuitenkin on täysin poikkeuksellinen kohde. Samalla se on hyvä muistutus siitä, että Kuun tuliperäinen toiminta on ollut paljon monimuotoisempaa kuin yleensä tulee ajatelleeksi. Eikä keväisiä iltoja parempia hetkiä Kuun havaitsemiseksi ole.

Kiitokset Jari Kuulalle piirroshavainnon käyttöluvasta ja Mons Hansteen -keskusteluista. Tämä juttu ilmestyi huonot kuvat ja kursiivilla merkitsemäni pätkät sivuuttaneena versiona myös Kraatterin reunalta -blogissa.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Al Worden (1932–2020)

Apollo 15:n komentomoduulin pilotti Alfred Merrill Worden kuoli nukkuessaan viime yönä 18.3.2020.1 Hän oli syntynyt 7.2.1932 Michiganin Jacksonissa. Maatilalla varttunut Worden oli NASAn viidettä, The Original Nineteen -astronauttiryhmää, joka valittiin keväällä 1966. Sitä ennen hän oli toiminut Yhdysvaltain ilmavoimissa mm. koelentäjänä.

Al Worden Apollo 15:n PR-kuvassa. Kuva: NASA.
NASAssa Worden työskenteli jo Apollo 8:n komentomodulin parissa. Merkittävämmät tehtävät alkoivat kuitenkin Apollo 9:n tukimiehistössä. Komentomoduulin varapilottina hän toimi Apollo 12 -lennolla syksyllä 1969. Siitä hän jatkoi Deke Slaytonin (1924–1993) normaalin miehistökierrätyksen puitteissa Apollo 15:n komentomoduulin pilotiksi.

Imbriumin törmäysallasta reunustavien Apenniinien juurelle Hadleyn laavauoman viereen laskeutunut Apollo 15 oli ensimmäinen J-luokan lento. Sen tieteelliset päämäärät olivat paljon aiempia lentoja kunnianhimoisemmat. Kun Dave Scott (1932–) ja Jim Irwin (1930–1991) opiskelivat kenttägeologiaa ja ajamaan kuuautoa, Farouk El-Baz (1938–) opetti Wordenille, kuinka tehdään oikeasti hyödyllisiä geologisia havaintoja kiertoradalta.2 Wordenin osaksi tuli myös käyttää komentomoduulin uutta tutkimuslaitteiden ja kameroiden patteristoa.

El-Bazin, Wordenin ja Vance Brandin (1931–) kirjoittama artikkeli ihmisen kiertoradalta tekemistä Kuun geologisista havainnoista on edelleen kiinnostavaa luettavaa. Tieteellisessä mielessä kaikki Wordenin kiertoradalta tekemistä havainnoista vedetyt päätelmät eivät toki enää ole täysin nykykäsitysten mukaisia, mutta itse havainnot ovat edelleen arvokkaita. Artikkelin loppukaneetti pätee aina:



 
Ruutukaappaus 16 mm:n filmiltä, joka tallensi Al Wordenin tekemän, ihmiskunnan ensimmäisen Maan kiertoradan ulkopuolella tapahtuneen avaruuskävelyn. Avaruuskävelyllä Worden haki huoltomoduulin kylkeen asennettujen kartoitus- ja panoraamakameroiden filmikanisterit. Kuva: NASA / AP15-S71-43202HR.

Al Wordenin loistava NASA-ura katkesi yhtäkkisesti, kun hän oli geologian kenttäkurssilla Apollo 17:n varamiehistön jäsenenä toukokuussa 1972. NASA ja senaatti tarvitsivat syntipukin Apollo 15:n ensipäiväkuoriskandaaliin, joten Worden, Scott ja Irwin saivat lähteä. Synninpäästön he saivat vuonna 1983, mutta tätä harva jaksaa muistaa.

Worden oli monia vahvasti "perusinsinööriluonteisia" astronauttikollegojaan värikkäämpi persoona. Nuorena latotansseissa soittaessaan hän esimerkiksi haaveili jazz-pianistin urasta.3 Elämästään, Apollo 15:stä, ensipäiväkuoriskandaalista, NASAsta ja muista astronauteista Worden kertoo erittäin elävästi yhdessä Francis Frenchin kanssa kirjoittamassaan muistelmateoksessa Falling to Earth. Se on yksi parhaista lukemistani Apollo-elämäkerroista, ja erittäin lämpimästi suositeltava teos kaikille Apollosta ja NASAn loiston päivistä kiinnostuneille. Kirjoittelin kirjasta lyhykäisen arvion vuonna 2012.

Kevyet mullat, Al Worden.

Al Worden Apollo 15:n maahanpaluun jälkeen USS Okinawan kannella 7.8.1971. Kuva: NASA / AP15-S71-42261.

"Some day all of us who journeyed to the Moon will be gone. Take a walk on a summer night, look up at the Moon, and think of us. A part of us is still there and always will be." 

Al Worden, 1932–2020



1Tällä hetkellä (illalla 18.3.2020) ei ole vielä tarkkaa tietoa, kuoliko Worden 17. vai 18.3. Tarkennellaan kun tiedetään. Nyt jokunen päivä myöhemmin (24.3.2020) useampi lähde sanoo kuolinpäiväksi 18.3., joten uskotaan siihen.

2P.S. 19.3.2020. Katselin tässä yön pimeinä tunteina Wordenin muistoksi pari mainiota Youtubesta löytyvää Wordenin haastattelua. Ne muistuttivat yhdestä Apollo-ohjelman kannalta erittäin merkittävästä havainnosta, jonka hän teki Kuun kiertoradalta. Hän nimittäin oli näkevinään Taurus–Littrow'n alueella tuhkakeiloja. Ne, yhdessä tavallista tummemman mare-tasangon pinnan ja kukkuloiden rinteiden tummien vyöryjen ohella saivat geologit vakuuttuneiksi siitä, että Taurus–Littrow'n laakso tarjoaisi mahdollisuuden Kuun nuoren tuliperäisen toiminnan tutkimiseen. Niinpä viimeinen Apollo-lento päätettiin suunnata sinne.

Joulukuussa 1972 Jack Schmitt ja Gene Cernan löysivätkin erittäin kiinnostavia oranssin ja mustan vulkaanisen lasin kerrostumia, mutta ne eivät suinkaan olleet nuoria. Ne, mitä Al Worden ja moni erittäin pätevä geologi pitivät tuhkakeiloina, olivat todennäköisesti tummakehäisiä törmäyskraattereita. Ne olivat rouhaisseet pinnan alta vanhaa tummaa vulkaanista ainesta ja nostaneet sen kraattereita ympäröiviksi tummiksi heittelekentiksi. Taurus–Littrow oli erittäin hyvä ja monipuolisesti kiinnostava laskeutumispaikka, mutta monet osittain Al Wordenin havaintoihin perustuneista syistä sinne menemiseen ovat sittemmin osoittautuneet virheellisiksi. Tämä ei suinkaan vähennä Wordenin havaintojen arvoa. Havainnot olivat erinomaisia, mutta tuolloisen tiedon pohjalta tehdyt tulkinnat menivät pieleen.

3P.P.S. 19.3.2020. Tämäkin muistui mieleen vasta jälkikäteen: Al Worden on ainoa Apollo-astronautti, joka on julkaissut runokirjan. Tuo teos, Hello Earth: Greetings From Endeavour, julkaistiin vuonna 1974. Pari runoa on luettavissa Wordenin kotisivulla, ja aikoinaan julkaisematta jäänyt runo Rising from Earth löytyy Collect Spacen sivulta.