tiistai 3. heinäkuuta 2018

Suomalaiset Kuussa, osa 5: Donner ja muut laitapuolen suomalaiset

Ursan Kuu ja planeetat -ryhmän Suomalaiset Kuussa -projekti saatiin lopultakin päätökseen, kun yhteenvetoartikkelin toinen osa ilmestyi tuoreimmassa Zeniitti-verkkolehdessä heinäkuun alussa (#3/2018). Ensimmäisessä osassa käsiteltiin helpoimmin havaittavat suomalaiskraatterit. Tässä toisessa osassa käytiin läpi Väisälä ja heikosti havaittavissa olevat Donnerin ja Sundmanin ryhmät, sekä kokonaan Maasta näkymättömissä sijaitseva Virtasen ryhmä.

Donnerin ja Sundmanin ryhmien kraatterit vaativat suotuisaa libraatiota näkyäkseen. Läntisimpiä Donnerin kraattereita voi seuraavan kerran yrittää havaita noin 16.–20.7., 14.–16.8., 13.–15.9. ja 12.–14.10.2018. Sundmanin ryhmän itäisimpien kraattereiden havaintoikkunat puolestaan ovat rakosellaan noin 4.–9.7., 1.–6.8., 30.8.–2.9., 26.–30.9. ja 25.10.2018. Noita hankalampia suomalaiskraattereita jos useamman onnistuu löytämään, on tehnyt jotain sellaista, mihin kovin moni muu suomalainen ei ole kyennyt. Kannattaa kokeilla.
Donnerien kraatteriryhmä aivan Kuun lähipuolen kaakkoisreunalla Mare Australen pohjoispuolella Apollo 14:n kuvaamana. Kuva: NASA / LPI / AS14-71-9878 / T. Öhman.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Korukivi- ja mineraalinäyttelyitä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla

Kesäkuussa avautui Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla kaksi suunnittelemaani korukivi- ja mineraalinäyttelyä. Evijärven kirjastossa (Voltintie 6) on esillä kvartsin tai tarkemmin sanoen piidioksidin (SiO2) muunnoksia ympäri maailmaa teemalla "Kaunis ja kiehtova kvartsi". Kvartsin värikirjo on laajempi kuin millään muulla korukivellä, joten jos luulee kvartsia pelkästään "ukkoskiveksi", erehtyy pahemman kerran. Lappajärven kirjastossa (Hyytisentie 5) puolestaan ollaan liikkeellä puhtaasti kotimaisin voimin, sillä näytteillä on Etelä-Pohjanmaan kuntakiviä.

Seinäjoen kuntakiveä keltakvartsia on esillä niin Lappajärvellä
Etelä-Pohjanmaan kuntakivinäyttelyssä kuin Evijärvellä
kvartsinäyttelyssäkin. Kuvan näytteet ovat Ilmajoelta.
Kuva: T. Öhman.
Tein niin kvartsista kuin kuntakivistäkin näyttelyoppaat, jotka ovat luettavissa näyttelyiden yhteydessä tai sähköisesti noista linkeistä. Kannattaa myös huomata, että samalla reissulla voi käydä Lappajärvellä hotelli Kivitipussa (Nykäläntie 137), jonka vaihtuvien näyttelyiden tilassa olevassa meripihkanäyttelyssä, samoin kuin aulan porrastasanteen simpukka- ja korallivitriinin toteutuksessa minulla oli jonkin verran näppini pelissä. Nämä näyttelyt perustuvat Järviseutu-Seura ry:n laajaan mineraalikokoelmaan. Kivitipussa on myös oma näyttelynsä, jossa esitellään hyvin monenlaisia kivilajeja ja mineraaleja.

Näyttelyistä, joiden tekemiseen olen itse osallistunut, on enemmän tietoa tuosta sivupaneelistakin löytyvältä Näyttelyt-sivulta.
Kaikkiin tässä mainittuihin näyttelyihin on vapaa pääsy.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Alan Bean (1932-2018)

Neljäs Kuun pinnalla kävellyt ihminen, Apollo 12:n kuumodulin pilotti Alan LaVern Bean kuoli 86-vuotiaana Houstonissa 26.5.2018 lyhyen sairauden jälkeen. Hän oli syntynyt Teksasin Wheelerissä 15.3.1932.

Apollo 12
Al Bean kuukävelyllä marraskuussa 1969. Kypärästä heijastuu Beanin hyvä ystävä, lennon komentaja Pete Conrad. Kuva: NASA / AS12-49-7278 / Kipp Teague.
Apollo 12
Al Bean laskeutumassa Intrepidistä. Kuva: NASA.
Bean valittiin NASAn astronauttiohjelmaan kolmannessa ryhmässä lokakuussa 1963. Pitkään vaikutti siltä, ettei Bean pääsisi avaruuteen, kunnes sitten Pete Conrad pyysi häntä kuumodulin pilotiksi Apollo 12 -lennolle. Se oli toinen miehitetty Kuuhun laskeutunut lento, ja muistetaan erityisesti Conradin tarkkuuslaskeutumisesta 18.11.1969 Surveyor 3:n viereen Oceanus Procellarumin kaakkoisosaan. Yksi koko Apollo-ohjelman ikonisimmista valokuvista ainakin omasta mielestäni on Beanin ottama kuva Conradista kaksi ja puoli vuotta aiemmin laskeutuneen Surveyorin vieressä.


Conrad ja Bean tunsivat toisensa jo laivaston koelentokoulusta, jossa Conrad oli toiminut Beanin opettajana. Kokonaan laivaston lentäjistä koostuneen Apollo 12:n komentomodulin pilottina toimi ystäväporukan kolmas jäsen, viime marraskuussa kuollut Dick Gordon. Al Bean oli kuumodulin piloteista ainoa, jonka varmasti tiedetään todella lentäneen sillä, sillä Pete Conrad antoi LEMin ohjat hänelle heidän ollessaan lennonjohdon kuulumattomissa.*
Apollo 12
Al Bean ensimmäisellä kuukävelyllään. Kuva: NASA / AS12-47-6919.

Apollo 12 promo
Kuva: NASA.
Al Beanin toinen ja samalla viimeinen avaruuslento oli toisen miehitetyn Skylab-lennon eli Skylab  3:n komentajana heinä-syyskuussa 1973. 59 päivää kestänyt erittäin menestyksekäs lento oli tuolloin kaikkien aikojen pitkäkestoisin avaruuslento.

Laivastosta Bean eläköityi kaksi vuotta Skylab 3:n jälkeen ja NASAsta vuonna 1981. Tämän jälkeen hän keskittyi taiteelliseen työhön, ja hänen etenkin Apollo-lentoja käsittelevät maalauksensa ovat syystäkin maailmankuuluja. Bean oli tunnettu myös maalaustekniikastaan, sillä hän käytti maalaustensa toteuttamiseen muun muassa kivivasaraansa ja avaruuspukunsa saapasta. Ripottelipa hän maalauksiinsa myös kuupölyä. Jos avaruustaiteesta pitää eivätkä Beanin teokset ole entuudestaan tuttuja, kannattaa hänen verkkogalleriaansa ehdottomasti käydä tutustumassa.

Al Beanin kuoleman myötä Apollo 12:n miehistöstä ei enää ole kukaan elossa. Kuussa kävelleitä astronautteja on puolestaan elossa enää neljä, eli Buzz Aldrin, Dave Scott, Charlie Duke ja Jack Schmitt. Heille pitkää ikää, ja Al Beanille kevyet mullat.

avaruusparturi
Owen Garriott parturoi Al Beanin hiuksia Skylab 3 -lennolla vuonna 1973.  Kuva: NASA / SL3-108-1292.

*Liikkeellä on tarinoita, joiden mukaan esimerkiksi Apollo 14:n kaksi vuotta sitten kuollut Ed Mitchell olisi lentänyt LEMiä, mutta ainakaan minulla ei varmuutta niiden todenperäisyydestä ole.


P.S. 4.6.2018: Hesarissa oli yllättäen heti tuoreeltaan hyvä Petteri Tuohisen kirjoittama juttu Beanin kuolemasta. Tämä oli ainakin itselleni tarpeellinen muistutus siitä, että Bean kävi Conradin ja Gordonin ohella Suomessa tapaamassa Kekkosta 27.2.1970. Kekkonen sai heiltä myös kivinäytteitä, mutta nämä eivät olleet aitoja kuukiviä. Unto Hämäläisen Hesarin kuukausiliitteeseen kirjoittaman jutun mukaan näytteet tutkittiin GTK:lla, ja niiden todettiin olleen peräisin jostain muualta kuin Kuusta.

Perin merkillistä olisikin ollut, jos vasta toiselta näytteenhakureissulta olisi vähäpätöiselle Suomelle joutanut neljä ihan tuntuvankokoista kiveä. Olisi hauska tietää, mikä koko tämän kummallisen kuvion perimmäinen tarkoitus oikein oli. Aitoja kuukiviähän annettiin ympäri maailmaa mm. mitä vastenmielisimmille diktaattoreille, ja sieltä niitä sitten päätyi kaupattavaksi ties minne. Niitä on myöhemmin löytynyt myös piirongin laatikoista. Onneksi NASA on nykyisin hieman ryhdistäytynyt kuunäytteiden hallinnoinnin suhteen.

Entisellä GTK:n museolla Espoossa oli varsin näyttävästi esillä Apollo 17:n tuoma kuunäyte Kuun kiertoradalla käyneen Suomen lipun ohella. Museo on sittemmin kokoomusjohdon määräyksellä tietääkseni pistetty päreiksi, joten näytteen nykyisestä kohtalosta ei itselläni ole tietoa. Hotelli Kivitipussa Lappajärvellä on esillä pieni pala Marokosta lokakuussa 2006 löydettyä kuumeteoriitti NWA 4734:ää (josta tosin ei kerrota, että se on meteoriitti, vaikka se Meteoriittinäyttelyssä esillä onkin). Lieneeköhän Suomessa muita kuunäytteitä julkisesti esillä? Yksityisten keräilijöiden kokoelmissa niitä toki on.

P.P.S. 28.6.2018: Paras Al Beanin muistokirjoitus, johon olen törmännyt, oli Richard Taylorin  käsialaa ja ilmestyi Naturessa 11.6.2018.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Äksää ja kiehkuraa

Kuussa on lukuisia epävirallisesti nimettyjä kohteita, jotka "ilmestyvät" näkyviin ainoastaan tietyissä lyhytkestoisissa valaistusolosuhteissa. Tällaisia ovat mm. O'Neillin silta (O'Neill's Bridge) ja Larrieun pato (Larrieu's Dam). Nykyisin maineikkain näistä on kuitenkin Lunar X. Cloudy Nights -foorumilta löytyy jopa vuosittaiset ennusteet äksän näkymiselle. Se näkyy ensimmäisen neljänneksen aikoihin, mutta ainoastaan muutaman tunnin kerrallaan. Äksän synnyttävät kraatterien La Caille, Blanchinus ja Purbach reunat.

Satuin illalla 22.4.2018 havaitsemaan Kuuta sattumalta äksän näkymisen kannalta juuri oikeaan aikaan. Olen nähnyt sen useasti ennenkin, mutta tällä kertaa siitä piti räpsäistä myös kuva, koska varsin harvoin sitä kuitenkaan sattuu havaitsemaan Kuuta juuri niiden muutaman tunnin aikana, jolloin X näkyy.
Lunar X ja Descartesin kiehkura
Kuu Äänekosken Likolahdessa 22.4.2018 klo 22.38. Suttuisissa osasuurennoksissa Descartesin kiehkura ja Lunar X. Käsivaralta Canon Ixus 70 -pokkarilla RET-45:n ja OR 9 mm:n läpi. Kuva: T. Öhman.
Niin hauska kohde kuin Lunar X onkin, se oli kuitenkin vanha tuttu, eikä siinä näin ollen ollut mitään järin ihmeellistä. Sinänsä tuttu oli myös Descartesin koillisreunalla oleva kirkas läiskä. Aluetta on tullut katseltua lähinnä siksi, että Apollo 16:n laskeutumisalue on vain noin 75 km pohjoiseen Descartesista. Kirkkaan läiskän kaakkoisreunalla näkyy reilu nelikilometrinen Descartes C, ja aloin ihmetellä, miten moinen pieni kraatteri voi synnyttää niin suuren, epäsymmetrisen ja erikoisen muotoisen heittelekentän. Asiaa tarkemmin tutkiessani kävi ilmi, ettei se voikaan, ja että olin Descartesin kirkkaan läiskän synnyn suhteen täysin hakoteillä.

Descartesin kirkas läiskä on todellisuudessa kohtalaisen huonosti tunnettu kiehkura eli swirl. Tai no, huonosti ja huonosti, sillä Chuck Wood teki siitä LPODin vuonna 2007, ja se mainitaan jopa Wikipediassa. Kiehkuroita käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa se kuitenkin usein unohdetaan, eikä sitä tunnistettukaan kiehkuraksi kuin vasta vuonna 2003. Kaikkiin kiehkuroihin liittyy magneettinen poikkeama, mutta erityisen mielenkiintoista on, että Kuun magneettikentän voimakkain mitattu poikkeama on juuri Descartesin kiehkuran kohdalla. Kiehkuroiden ja niiden magneettikenttien syntyä ei vielä täysin ymmärretä, vaikka useita eri selityksiä onkin vuosikymmenten aikana tarjottu.

Itselleni Descartesin kiehkura oli uutta ja omasta mielestäni erittäin kiehtovaa tietoa. Se toimi oivallisena esimerkkinä ja muistutuksena siitä, että Kuussa nähtyjen kohteiden syntyä kannattaa aina pohtia, sillä koskaan ei tiedä, millaisia kiehtovia tarinoita niiden takaa paljastuukaan.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kuun meret ja altaat vs. Helsinki ja Suomi

Kuun merien ja törmäysaltaiden suhde pitäisi olla hyvin helppo ymmärtää. Miljardeja vuosia sitten Kuuhun törmäili suuria asteroideja, jotka synnyttivät satojen kilometrien läpimittaisia ja myös erittäin syviä kuoppia.  Tällaisia suuria kuoppia kutsutaan törmäysaltaiksi. Sitten satojen miljoonien, osin miljardienkin vuosien aikana kuoppien keskiosat täyttyivät ohuella kerroksella laavaa. Näin syntyivät lukuisia törmäysaltaita etenkin Kuun lähipuolella suurelta osin peittävät meret. Sama periaate toimii muillakin planeetoilla: itse törmäysallas on huomattavasti vanhempi ja suurempi kuin sen syviä keskiosia täyttävä aines. Ajatus ei ole mitenkään uusi, vaan Kuun osalta se on ymmärretty jo viitisenkymmentä vuotta.

Katsellaanpa sitten EU:n kovaa ydintä, Suomea. Kotomaamme kallioperä saatiin suurissa puitteissaan valmiiksi hieman reilut puolitoista miljardia vuotta sitten, kun viimeisetkin Etelä-Suomen rapakivigraniitit syntyivät. Aivan eteläisen Suomen eteläreunalla sijaitsee kaupunki nimeltään Helsinki. Sitä peittää laajalti ohut kerros asfalttia ja betonia. Ikäero alla olevaan kallioperään Helsingin kohdalla on vajaat pari miljardia vuotta. Kuun merien tapaan Helsingin betonin ja asfaltin voi erottaa kiertoradalta otetuissa kuvissa.

Alla on kaksi kuvaa. Ensimmäisessä on Kuun nuorimman monirenkaisen törmäysaltaan, eli Orientalen altaan tietokoneella luotu perspektiivikuva, jonka päällä on esietty tietoa GRAIL-luotainten mittaamasta painovoiman ns. ilma-anomalian suuruudesta. Lähes samaa, mutta hieman tiukemmin rajattua kuvaa käytti suuresti arvostamani Tähdet ja Avaruus -lehti (T+A) viime viikolla verkkouutisessaan, jossa mainostettiin NASAn päivitettyä ja varsin näyttävää videopätkää eräistä erityisen kiinnostavista kohteista Kuussa. Yksi näistä oli törmäysaltaiden arkkityyppinä usein (ja ehkä osin virheellisestikin) pidetty Orientalen allas.

Toisessa kuvassa on satelliittikuva eteläisestä Suomesta. Kun tietää mitä etsii, voi kuvasta helposti erottaa pääkaupunkiseudun asfalttiviidakon. Tämän nuorimman kerrostuman lisäksi tottumattomampikin silmä erottaa mm. noin 10 000 vuoden takaiset Salpausselät ja vaikkapä Säkylän Pyhäjärven hautavajoaman, jonka ikää ei tarkasti tiedetä, mutta jonka sisältämä Satakunnan hiekkakivi on suunnilleen 1,4 miljardin vuoden ikäistä.
Kuun nuorin suuri törmäysallas
Orientalen törmäysaltaan painovoiman ilma-anomalia. Mare Orientale on kuvan keskellä sijaitsevan punaisella merkityn soikean alueen keskiosissa sijaitseva tummempana häämöttävä alue. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.

Eteläisen Suomen satelliittikuva. Helsinki erottuu vaaleampana alueena keskellä alimmassa kolmanneksessa. Helsingin lisäksi kuvassa näkyvät mm. viimeisimmän jäätiköitymisen loppuvaiheessa syntyneet Salpausselät ja hautavajoama, jossa sijaitsee Säkylän Pyhäjärvi ja 1,4 miljardia vuotta vanhaa hiekkakiveä. Muutoin kuvassa näkyvän alueen kallioperän ikä on noin 1,9–1,5 miljardia vuotta. Tämän kuvan ei pitäisi sanoa kuvaavan Helsinkiä, aivan samoin kuin ylemmän kuvan ei pitäisi sanoa kuvaavan Mare Orientalea. Kuva: NASA WorldWind Explorer / USGS Landsat.
Olisi täysin älytöntä erityisesti korostaa, että alempi kuva esittää Helsinkiä. Helsinki on kyllä kuvassa, ja sen pääpiirteissään pystyy siitä erottamaan. Helsinki ei kuitenkaan ole kuvassa millään muotoa pääosassa, vaikka suht keskellä kuvaa sijaitseekin. Kuvassa näkyy monivaiheisen geologisen toiminnan, biologian ja ihmistoiminnan vaikutusten yhteistulos.

Minusta olisi ihan yhtä järjetöntä korostaa, että ylemmässä kuvassa on Mare Orientale: sen erottaminen kuvasta on suht hankalaa, ja sen vaikutus kuvan pääasiaan, eli Orientalen altaan painovoimapoikkeamaan on hyvin vähäinen. Juuri niin kuitenkin T+A kuvatekstissään tekee: "Kuun Mare Orientale eli Itäinen meri väritettynä alueen paikallisten painovoimamittausten mukaan." Kuvateksti ei sinänsä ole virheellinen, mutta antaa asiasta täysin väärän käsityksen. Painovoimapoikkeaman aiheuttaa törmäysallas, ei heikosti näkyvä meri.

Orientale-kuvassa on ikivanhaa kraatteroittunutta ylänköä, jota verhoaa Orientalen altaan heittele. Heittelekerroksen muodostanut Orientalen törmäysallas syntyi noin 3,68 miljardia vuotta sitten, ja altaan keskiosa alkoi täyttyä basalttisella laavalla noin sata miljoonaa vuotta myöhemmin. Kuvassa heikosti erottuvat törmäysaltaan renkaiden välissä sijaitsevat pienemmät basalttisen laavan alueet, Lacus Veris ja Lacus Autumni, saivat viimeisen laavapeitteensä ehkäpä niinkin äskettäin kuin noin 1,66 miljardia vuotta sitten. Pelkästään basalttinen vulkanismi siis kesti Orientalen altaan alueella noin 1,9 miljardia vuotta. Näin ollen kuvassa näkyy hyvin pitkän ja monivaiheisen geologisen kehityksen tulos, aivan kuten eteläistä Suomeakin esittävän kuvan kohdalla.

Lipsahduksia sattuu kaikille, eikä kukaan edes lue kuvatekstejä, joten mitäpä sitä turhia murehtimaan ja nipottamaan, vai mitä? Ei se vaan valitettavasti ole ihan näin yksinkertaista. NASAn videossa, jota uutinen koski, ei puhuttu halaistua sanaa Mare Orientalesta, vaan koko ajan Orientalen altaasta. T+A:n toimituksen on siis itse aktiivisesti pitänyt muuttaa uutista, pelkkä kääntäminen ei ole riittänyt. Tämä kertoo paljon syvällisemmästä väärinymmärryksestä.

Ongelma ei ole tietenkään ole yksin T+A:n: joskus yritin parin sähköpostin voimin vääntää rautalankaa Bad Astronomer Phil Plaitille, mutta eipä vaan Kuun merien ja altaiden ero mennyt korteksiin. Niinpä hänen suositussa ja viihdyttävässä blogissaan (juttu oli varmaan vanhan Discover Magazinen blogin puolella) kai tänäkin päivänä puhutaan tuosta asiasta ihan puuta heinää. Vastaavia munauksia altaiden ja merien osalta on mediamaailma pullollaan.

1960-luvulla pistemäisinä näkyneet ja usein voimakasta radiosäteilyä lähettävät kvasaarit osoitettiin aktiivisiksi galaksiytimiksi, jotka sijaitsevat hyvin kaukana tunnetun universumin äärirajoilla. Suunnilleen samoihin aikoihin löydettiin yksi alkuräjähdysteorian peruspilareista, eli kolmen kelvinin taustasäteily. Kvasaarien punasiirtymän ei nykyisessä tiedemediassa kerrota johtuvan siitä, että sähkömagneettinen säteily joutuu pakenemaan kvasaarin syvästä gravitaatiokuopasta, vaan kyllä sen sanotaan ihan vain johtuvan maailmankaikkeuden laajenemisesta. Kolmen kelvinin taustasäteilyn ei edes kuvateksteissä kerrota aiheutuvan pulunpaskasta antennissa tai ikuisen maailmankaikkeuden etäisten galaksien valosta, vaan maailmankaikkeuden alkuräjähdyksestä. Mutta Kuun kehityksen perusteita ei mediassa ymmärretä alkuunkaan, jutuissa tehdään parin miljardin vuoden virheitä, ja niissä toistellaan käsityksiä, jotka on tiedetty virheellisiksi jo 50 vuotta sitten. Kuten taannoin sanoin Suomen kraatterit -blogin puolella, ei talous- tai urheilutoimituksilta tämmöisiä töppäyksiä katsottaisi läpi sormien. Ei pitäisi katsoa tiedetoimitustenkaan kohdalla.

Miten me planeettageologit ja kuuhullut olemme epäonnistuneet viestinnässämme niin pahasti, että edes fiksuja tiedetoimittajia ei ole saatu puolessa vuosisadassa ymmärtämään hyvin yksinkertaista Kuun törmäysaltaiden ja merien eroa? Samassa ajassa astrofyysikko- ja kosmologikollegamme ovat kuitenkin saaneet jokaisen vähänkään tähtitiedettä seuraavan toimittajan ja asiasta kiinnostuneen kansalaisen käsittämään huomattavasti vaikeammin ymmärrettävien kosmologisten kysymysten perusteet. Onko kyse vain siitä, että lähin naapurimme avaruudessa ei vaan kiinnostavuudessaan vedä vertoja käsityskykymme rajoja koettelevalle ja yleensä ne ylittävälle kosmologialle? Kun asia ei kiinnosta, ei faktoillakaan ole niin väliä.

Vai onko kyse kenties vain silkasta tietämättömyydestä? Esimerkiksi Suomessa ei planeettageologiaa ole enää vuosiin opetettu yliopistoissa, eikä alaa maailmallakaan järin laajalti harrasteta. Puhdas tietämättömyys ei siis ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto. Ja jos aihe ei kiinnosta, ei kai (vapaiden) toimittajien voi olettaa esimerkiksi lukevan kirjaa alan perusteista ennen kuin kirjoittaa aiheesta. Pahuksen noloa tuollainen 50 vuotta ajastaan jäljessä seilaaminen kuitenkin on. Harmi vain, ettei tiedetoimituksissa edes ymmärretä asiaa sen vertaa, että oltaisiin noloja.

P.S. 23.4.2018: Vastuunsa tuntevana mediana T+A yritti korjata tuon välittömästi, kun asiasta heille mainittiin. Olisivatpa muutkin tiedotusvälineet yhtä hanakoita korjaamaan virheensä. Sääli vain, että ensimmäinen korjausyritys ei ollut juurikaan alkuperäistä onnistuneempi: "Kuun Mare Orientalen törmäysallas väritettynä..." Ja tämä siitä huolimatta, että tarjosin käytettäväksi suoraan oikean sanamuodon. Katsotaan, josko se vielä osuisi kohdalleen...
P.P.S. Kyllähän se oikeinkin lopulta menee kun aikansa potkii: "Kuun Orientalen törmäysallas väritettynä..."

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kuuhullu sisustaa

Karttapallot ovat paitsi opettavaisia, myös kauniita esineitä. Ne vain tuppaavat olemaan turhan tyyriitä. 3D-tulostustekniikan yleistymisen myötä markkinoille on kuitenkin tullut erilaisia valaisevia kuupalloja varsin edulliseen hintaan.

Katselin viime syksynä Amazonilla myynnissä olleita vaihtoehtoja, ja kuvien perusteella parhaaksi vaihtoehdoksi valikoitui tämä, eli 3D USB LED Magic Moon. Valmistaja saattaa olla Twifer, tai sitten Twifer on vain myyjä, tuosta ei ottanut selvää. Koska koolla on väliä, tilasin suurimman, eli läpimitaltaan 20-senttisen mallin. Yhdeksäntoista euron hinta (plus postikulut) ei minusta ollut ollenkaan paha.

Kuupallo on valaistuna ja hieman kauempaa katsottuna hyvinkin aidon näköinen. Valon voi vaihtaa myös valkoiseksi. Huomaa Tychoa ympäröivä tumma törmäyssulakehä. Kuva: T. Öhman.
Olen ollut hankintaani erittäin tyytyväinen. Valot päällä ja vähänkään etäämpää katsellen kuupallo on varsin aidon näköinen. Ilman valoja taas pallo on hieman valju, röpelöinen kuula, mikä herkimpiä esteetikkoja saattaa hieman häiritä. Tämän voi välttää, jos sitä ajattelee kaukaa katseltuna Enceladuksena.

Valmistustekniikan vuoksi valottomana pallo siis näyttää hiukan erikoiselta, koska pinnanmuotojen kirkkaudet on perustuvat muovin paksuuteen: Kuun mare-alueet ovat koholla, ja kirkkaat nuoret kraatterit ovat syviä kuoppia. Tekniikka kyllä tuottaa yllättävänkin tarkkaa jälkeä, sillä esimerkiksi Tychoa ympäröivä tumma törmäyssulakehä erottuu kuupallosta selvästi. Varsinaisesti tuo ei kuitenkaan toki ole mikään oikea karttapallo, eikä sillä sinänsä näin ollen oikeastaan tee mitään. Näyttääpähän vain kivalta ja inspiroivalta.

Paketissa tulee mukana USB-latauskaapeli, eikä sitten mitään muuta. En ole koskaan katsonut, kauanko lataukseen kuluu aikaa ja kauanko pallo latauksen jälkeen jaksaa valaista. Lukuisia iltoja kuitenkin yhdellä latauksella menee. Tämä tosin riippuu siitä, kuinka kirkkaana kuupallon antaa loistaa. Värkissä nimittäin on kirkkauden säätö. Etelänavalle sijoitettu pieni nappula toimii virtakatkaisijana, valon värin (keltainen tai valkoinen) valitsimena ja kirkkauden säätimenä. Ihan näppärä systeemi.

Ainoa itseäni hivenen häirinnyt piirre on, ettei mukana tule minkäänlaista jalustaa. Itse pistin sen pötköttämään pieneen muovikippoon. Varoituksen sanana on lisäksi todettava, että vaikka oman palloni akku on toiminut moitteetta, myös huomattavasti lyhyemmän aikaa latauksensa pitäviä yksilöitä on liikkeellä. Kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti hintansa väärti. 


Arvio: ****+ 
eli aiemmalla pisteytystyylillä:

Ilman valoa kuupallo ei ole kovinkaan kummoisen näköinen. Pallon erikoinen topografia tulee myös ilman valoja näkyviin. Kuva: T. Öhman.


Huushollauskommenttina ärsyttävää kissanhännännostoa, mutta eipä sille nykypäivänä oikein voi mitään, sillä jonkinmoinen digitaalinen jalanjälki on vähän pakko jättää: viimeisen viikon aikana tänne on ilmestynut muutama uusi alasivu, eli täysin vaiheessa oleva Google Maps -kartta törmäyskraattereista, joilla olen vieraillut, sekä mainokset pitämistäni kursseista ja luentosarjoista ja listaus haastatteluista ja muista lehtijutuista.
P.S. 12.4.2018: Ja heitinpä lähes samaan syssyyn mukaan myös sivun geologisista näyttelyistä, joita olen ollut tekemässä.