tiistai 14. toukokuuta 2019

Tyynesti ylevä, selkeästi kirkas

Joku aika sitten törmäsin Tiede-lehden Petri Riikosen useamman vuoden takaiseen mainioon Kuun merten nimiä käsitelleeseen blogijuttuun. Toisin kuin Riikonen en ole koskaan vaivautunut tosissani yrittämäänkään opetella Kuun merten suomenkielisiä nimiä. Niissä kun ei välttämättä ole mitään järkeä, eivätkä ne aina vastaa sitä, mitä nimellä alkujaan tarkoitettiin. Parempi siis pysytellä latinassa. Riikosen juttu herätti kuitenkin ajatuksen, että pitäisi jossain vaiheessa huvin vuoksi hieman selailla, millaisia suomenkielisiä nimiä Kuun merille on eri aikoina ehdoteltu.

Nimet keskeisimmille Kuun merille ja osalle muistakin tummista, pienemmistä basalttitasangoista ovat peräisin italialaiselta jesuiitalta Giovanni Ricciolilta (1598–1671). Hän tutki mm. putoamisliikettä, mutta parhaiten hänet muistetaan nykykäyttöön päätyneen Kuun nimistön luojana. Suuri osa Kuun lähipuolen kraatterien ja merien nimistä on edelleen samoja, jotka Riccioli vuonna 1651 julkaistun Almagestum Novum -teoksensa karttoihin kirjoitti. Hän nimesi meret lähinnä säähän tai osin mielentiloihin liittyvien käsitteiden mukaan. Riccioli antoi nimet myös vaaleille ylänköalueille, mutta näitä nimityksiä ei enää kuukartoissa näy. Tämä on sääli, sillä ainakin itseäni viehättävät esimerkiksi nimet Terra Mannae eli Mannan maa tai Terra Sterilitatis eli Steriiliyden maa.

Pari yötä sitten tartuin tosissani toimeen. Kansainvälisesti käytössä oleva Kuun nimistö virallistettiin lähes 85 vuotta sitten. Suomalaista Kuun nimistöä ei sen sijaan valvo kukaan. Niinpä etenkin merien, mutta osin myös Kuun järvien, lahtien ja soiden nimet ovat aikojen saatossa muuttuneet hurjasti.

Tutkimukseni perustui ainoastaan hyllystäni löytyviin vakavasti otettaviksi tarkoitettuihin tietokirjoihin vuodesta 1899 alkaen. Lisäksi vilkaisin suomenkielisen Wikipedian tarjoamat nimet. Henkisestä varautumisestani huolimatta nimien sekamelska pääsi yllättämään. Joukossa on hyvinkin vakiintuneita nimiä, silllä esimerkiksi Mare Imbriumille en löytänyt muita nimiä kuin Sateiden meri (ja Sateidenmeri), Sateen meri ja Sademeri. Kohtalaisen stabiilia siis. Itse en ole huonoa Asterix-latinaa enempää kieltä lukenut, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että Sadekuurojen meri olisi suomennoksena tarkempi. Sateiden meri on kuitenkin niin vakiintunut nimi, että sitä on turha alkaa muuttelemaan. Sateiden meri, samoin kuin vielä pysyvämpi tapa kutsua Mare Fecunditatista Hedelmällisyyden mereksi löytyvät jo 120:n vuoden takaa Ernst Bonsdorffin kirjasta Tähtitiede.

Mutta pitäisikö Mare Vaporumia kutsua Höyryjen vai Sumujen mereksi? Kirjallisuuden pohjalta ei kumpaakaan voi väittää vakiintuneeksi nimeksi. Entäpä sitten Mare Humorum? Sitä on yleensä kutsuttu Kosteuden mereksi, vanhimmissa lähteissä Nesteiden mereksi. Kummassakaan ei hirveästi ole järkeä, sillä jos unohdetaan esimerkiksi maapallon Kuolleenmeren kuivuminen, tuppaa kaikissa merissä yleensä riittämään kosteutta ja nesteitä.

Riccioli kuitenkaan tuskin ajatteli sen paremmin kosteutta kuin tavallisia nesteitäkään nimeä antaessaan. Todennäköisempää on, että hän tarkoitti humöörejä. Nämä ovat antiikista periytyneen ja joitakin hörhöjä edelleen viehättävän humoraaliopin mukaiset neljä "perusnestettä" – veri, keltainen ja musta sappi, sekä flegma – joiden keskinäiset suhteet ihmisruumiissa määräsivät hänen terveytensä ja mielentilansa. Näin Mare Humorumin nimessä on tolkkua ja se sopii Ricciolin järjestelmän logiikkaan.

Mare Serenitatis suomeksi. Kuva: LRO WAC / QuickMap / ASU / T. Öhman.
Esimerkiksi brittiläinen kuuhavaitsemisen asiantuntija Peter Grego käytti kirjassaan The Moon and How to Observe It Mare Humorumista nimeä Sea of Humors eikä suinkaan ns. virallista englanninkielistä käännöstä Sea of Moisture. Olen Gregon kanssa samoilla linjoilla, joten minusta Mare Humorumin nimi pitäisi suomeksi olla esimerkiksi Humöörien meri. Ja olen ihan vakavissani...

Ylivoimaisesti sekavinta nimien käyttö on ollut Mare Serenitatiksen kohdalla. Sille löytyi peräti kymmenen erilaista nimeä. Näin ollen, jos haluaa välttämättä suosia suomalaista, on varminta kutsua Mare Serenitatista nimellä Tyyni ja selkeä levollisuuden, puhtauden, ylevyyden, kirkkauden, vakavuuden, seesteisyyden, tyyneyden ja hiljaisuuden meri.

Vakavasti puhuen: Tarttis tehrä jotain. Tietysti aina kannattaisi käyttää virallisia latinalaisia nimiä. Tosiasia kuitenkin on, että Mare Tranquillitatis kirjoitetaan hyvin usein väärin, koska eihän se niitä helpoimpia nimiä ole. Se nähdään varmasti taas parin kuukauden kuluttua Apollo 11-juttujen täyttäessä jos jonkinlaiset julkaisut. Epätoivoisten oikeinkirjoitusyritysten sijaan monet tiedotusvälineet varmasti enimmäkseen käyttävät nimeä Rauhallisuuden meri, mutta ihan yhtä "oikein" olisivat nimet Tyynimeri, Tyven meri ja Tyyneyden meri.

Palus Epidemiarum ei sekään ole niitä helpoimpia sanoja, joten olisiko sitä yleistajuisissa yhteyksissä kutsuttava nimellä Epidemiain suo, Kulkutautien suo, Kulkutautien räme vai pelkkä Tautien suo? Sinus Aestuumin kohdalla taas on valittava, haluaako välittää vilvoittavaa vai lämmittävää mielikuvaa. Tarjolla nimittäin ovat Tyrskyjen lahti ja Vuoksilahti, mutta myös Kuumuuden lahti ja Helteiden lahti.

Biologian puolella erilaisia nimistötoimikuntia on toiminut lukuisia. Suomen Stratigrafinen Komitea puolestaan ratkoo Suomen maankamaran kerrosjärjestyksen nimistöongelmat. Olisiko hiljalleen aika saada myös Kuun ja planeettojen suomenkieliseen nimistöön ja stratigrafiaan jonkinlaista järjestystä?

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Pilvikurssi Äänekoskella

Alkaa huolestuttavasti tämä blogini muistuttaa mainossivustoa. No, ei voi mitään, eiköhän vähän tukevampaakin asiasisältöä taas jossain vaiheessa pukkaa.

Tällä kertaa häpeämätön mainos koskee 4.4.2019 Koskelassa eli Äänekosken kansalaisopistossa alkavaa Pilvibongauskurssia. Tavallistakin huonompien puujalkavitsien mahdollisuudet ovat niin runsaat, että on parempi jättää ne kokonaan käyttämättä.

Kurssin tavoitteena on oppia tunnistamaan ainakin yleisimmät pilvisuvut ja ymmärtämään, mitä ne voivat kenties kertoa lähituntien säästä. Kurssin myötä voi oppia nauttimaan hieman enemmän myös pilvisistä päivistä. Kurssi pidetään kahtena peräkkäisenä torstai-iltana, eli 4. ja 11.4.2019 klo 18.0019.30. Ilmoittautumisaika on periaatteessa jo umpeutunut, mutta eipä tuo käytännössä haittaa, sillä kurssille mahtuu vielä hyvin mukaan ja ilmoittautua voi Koskelan toimistossa. Kurssimaksu on 10 €.

Kurssilla käydään läpi kymmenen pilvisukua, joukko pilvilajeja, muunnoksia ja täydentäviä piirteitä. Ainakin yksi pikainen piipahdus tehdään myös maapallon ulkopuolella. Kurssin tarkempi ohjelma on tällainen:
  • To 4.4. Ilmakehän ja sään olemus; Pilviluokittelun ja -latinan perusteet; Ylä- ja keskipilvet, paksuista pilvistä laaja sadepilvi.
  • To 11.4. Alapilvet ja paksuista pilvistä kuuropilvi; Yläilmakehän pilvet ja muut erikoispilvet; Buys Ballot’n laki ja ylätuulisääntö; Pilvihavaitsijan apuvälineet.
Mutta miksi ihmeessä kenenkään pitäisi sitten kiinnostua pilvistä ja niiden katselusta? Tässä muutamia perusteita:
  • Pilvet ovat kauniita.
  • Pilvien katselu on hauskaa eikä maksa mitään.
  • Pilviä voi katsella missä vain.
  • Pilvistä voi ennustaa lähituntien säätä.
  • Pilvien tunnistaminen on haastavaa.
  • Pilvien avulla oppii ymmärtämään maapallon toimintaa.
  • Pilvien tunteminen ja ymmärtäminen vain lisää niiden viehättävyyttä.
Kurssi on luontevaa jatkoa viime viikolla päättyneelle Ilmakehän valot ja värit -kurssille, mutta on oma kokonaisuutensa, eikä edellytä muuta kuin jonkinasteista mielenkiintoa pilvien kiehtovaa kauneutta kohtaan. 

Aika: torstaisin 4. ja 11.4.2019 klo 18.0019.30
Paikka: Koskela opisto, Rautatienkatu 25, Äänekoski
Järjestäjä: Koskela opisto (Koskelan Setlementti ry.)
Kurssimaksu: 10 €

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Esitelmä Kuun synnystä Helsingissä

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry:n tämän kevään esitelmäsarjassa keskitytään Kuuhun ja Marsiin. Minä puhun tiistaina 26.3.2019 klo 18.00 alkaen kohtalaisen kaikenkattavalla otsikolla "Kuun synty, kehitys ja tutkimuksen tulevaisuus." Kun kerran Kuun synnystä puhutaan, mukana on toki myös hieman tieteen historiaa 1600-luvulta alkaen.

Huomasin tuolta Ursan esitelmäsivulta, että erinomaisen tiedetoimittajan ja avaruuslentoekspertin Jari Mäkisen esitelmässä kaksi viikkoa minun vuoroni jälkeen on tarkoitus myös puhua Kuuhun paluusta. Esitelmien päivämäärämulkkausten seurauksena Jarilla on myös käytettävissään reippaasti enemmän aikaa kuin minulla, joten minä tulen jättämään tulevien kuulentojen osuuden huomattavasti lyhyemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Lähinnä tulen siis keskittymään Kuun perinteisiin syntyteorioihin, törmäysteorian perusteisiin ja nykytilaan, sekä Kuun geologisen historian päävaiheisiin. Ursan mukaan "esitystä voi seurata suorana sivulla https://www.youtube.com/watch?v=sR_YML4gh8k. Linkki toimii myös joitain päiviä jälkikäteen, kunnes esitelmä siirretään Ursan YouTube-kanavalle editoituna, jolloin sen voi katsoa sieltä." Tilaisuus on luonnollisesti maksuton ja kaikille avoin.

Aika: ti 26.3.2019 klo 18.00–19.00
Paikka: Tieteiden talo, sali 104, Kirkkokatu 6, Helsinki
Järjestäjä: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry.    

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Ilmakehän valoja ja värejä Äänekoskella

Maaliskuussa Äänekosken kansalaisopistossa Koskelassa järjestetään ilmakehän valo- ja väri-ilmiöiden perusteisiin johdatteleva kurssi. Luennoin Ilmakehän valot ja värit -kurssin neljänä torstai-iltana 7.–28.3.2019 klo 18.00–19.30. Luennot noudattelevat suurin piirtein seuraavaa suunnitelmaa:
  • 7.3. Ilmakehän perusolemus, koostumus ja toiminta; Helmiäispilvet; Valaisevat yöpilvet.
  • 14.3. Revontulet: Auringon aktiivisuus; Maan magneettikenttä; Revontulten synty, Värit ja muodot; Äänet ja muut kummallisuudet (SAR-kaaret, STEVE...).
  • 21.3. Halot: Mitä halot ovat; Jääkidemuodot ja niiden asennot, valoreitit; Syntyolosuhteet; Tavalliset halot; Harvinaisemmat halot; Halojen luokittelu.
  • 28.3. Sateenkaaret: Pää- ja sivukaaret; Interferenssikaaret; Sumu- ja pilvikaaret; Heijastuskaaret; Useamman kertaluvun kaaret; Tavalliset kehät ja siitepölykehät; Valon taipuminen eli diffaktio; Väripilvet; Bishopin rengas; Glooriat
Kurssilla on tavoitteena oppia katsomaan taivaalle, näkemään sen moninainen kauneus ja tunnistamaan yleisimmät ilmakehän valo- ja väri-ilmiöt, sekä ymmärtämään niiden synnyn perusteet. Samalla olisi tarkoitus oppia perusasiat ilmakehän koostumuksesta ja toiminnasta, optiikasta sekä Auringon ja Maan vuorovaikutuksesta. Hieman perehdytään myös muiden planeettojen kaasukehiin.

Vaikka virallinen ilmoittautumisaika on jo päättynyt, voi kurssille toki vielä ilmoittautua, sillä paikkoja on vapaana.

  • Paikka: Koskela, Rautatienkatu 25, Äänekoski
  • Aika: torstaisin 7.–28.3.2019 klo 18.00–19.30
  • Kurssimaksu: 15 €
  • Järjestäjä: Koskelan Setlementti ry. / Koskela opisto

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Lunohodit, Apollot ja Wikipedian ensimmäinen virke

Pohjoismaiden suurimman tähtitiedelehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa oli mielenkiintoinen juttu yksityisellä rahalla toteutettavista kuulentohankkeista. Artikkeli oli, kuten yleensä, hyvin kirjoitettu ja ajankohtainen. Puoliväliin asti sujui jutun lukeminen oikein mukavasti, mutta sitten törmäsin tähän virkkeeseen:

"Kuu on niin lähellä maapalloa, että ajaminen onnistuu hyvin kauko-ohjattuna aivan kuin Neuvostoliiton Lunohod-mönkijöillä vuosina 1969 ja 1977."

Minä olin luullut, että Lunohodit kulkivat Sinus Iridumin lounaispuolella ja Le Monnierin kraatterissa vuosina 1970 ja 1973. Oliko kyseessä kirjoittajan viaton näppihärö, joita aina väkisinkin sattuu? Tuskinpa vain, kun neljästä oleellisesta luvusta kolme on väärin. Olkapäälläni alituiseen istuskeleva pikku piru, joka jo vuosia sitten palkkasi minut asianajajakseen helkkarin huonolla tuntipalkalla kuiskutteli korvaani jotain Wikipediasta. Se piru on ollut turhan usein oikeassa, joten pitihän asia tarkistaa. Lunohod-artikkelin ensimmäinen rivi englanninkielisessä Wikipediassa kertoo ainakin tätä kirjoittaessani 17.2.2019 klo 00.50 seuraavaa:

"Lunokhod (Russian: Луноход, "Moonwalker") was a series of Soviet robotic lunar rovers designed to land on the Moon between 1969 and 1977."

Siinäpä se. Ei tarvitse etsiä kirjoittajan lähdettä tuon kauempaa. Olisi hänen kuitenkin kannattanut lukea Wikipedian artikkelia vähän pidemmälle, edes kolmanteen virkkeeseen:

"The 1969 Lunokhod 1A (Lunokhod 0, Lunokhod No. 201) was destroyed during launch, the 1970 Lunokhod 1 and the 1973 Lunokhod 2 landed on the moon, and Lunokhod 3 (Lunokhod No. 205, planned for 1977) was never launched."

Tuosta olisi kovin helposti saanut oikeat vuodet 1970 ja 1973. Mutta se olisi vaatinut, että olisi jaksettu lukea Wikipediaa kolmen virkkeen verran...

Mutta ei tässä vielä kaikki. Koko artikkelin viimeinen virke kuuluu näin:

"Kandidaattialueet sijaitsevat Kuun vaaleilla ylängöillä eivätkä tummilla mare-alangoilla, kuten Apollo-lentojen laskeutumisalueet."

Tuohon täysin perättömään Apollo-väitteeseen törmää aina silloin tällöin (ei, minulla ei ole tarjota tähän hätään muuta lähdettä väitteeni tueksi), ja joka kerta se ärsyttää yhtä paljon. Myönnän toki, että tuossa ei täysin yksiselitteisesti sanota, että jokainen Apollo-lento olisi laskeutunut mare-tasangoille, mutta niinhän käytännössä jokainen tuon virkkeen lukeva ymmärtää asian. Tuon typeryyden toistaminen vähättelee insinöörien kykyjä tehdä ylänkölaskeutumiseen kykenevä laitteisto, se vähättelee astronauttien kykyjä laskeutua haastavampaan maastoon, ja se vähättelee tutkijoiden panosta, sillä kaikkien kuuden miehistöitetyn Kuuhun laskeutuneen Apollo-lennon käyttäminen mare-tasankojen tutkimiseen olisi ollut tieteellisesti kohtalaisen älytöntä.

Apollo-lennot 11 ja 12 toki laskeutuivat tasangoille. Periaatteessa myös Apollot 15 ja 17 laskeutuivat tasangoille, joskin geologiselta kannalta asia on hieman monisyisempi, koska 15 ja 17 suuntasivat laskunsa törmäysaltaita ympäröivien vuoristojen juurelle. Ylänköjen geologia oli siis vahvasti niiden asialistalla.

Jäljelle jäävät Apollot 14 ja 16. Ne laskeutuivat kiistattomasti ylängöille. Apollo 14:n tapauksessa Fra Mauron ylängölle, 16:n kohdalla Descartesin ylängölle. Geologien näkökulmasta Apollo 14 laskeutui Imbriumin altaan heittelettä edustavalle Fra Mauron muodostumalle, Apollo 16 puolestaan Cayleyn muodostumalle, joka on vahvimman tulkinnan mukaan Imbriumin heitteleen möyhentämää Nectariksen altaan heittelettä. Näistä kumpikaan siis ei edusta mare-tasankoa. Sana "highlands" löytyy vaikkapa Apollo 14:n laskeutumisalueen geologisen raportin nimestä. Apollo 16:n tapauksessa  jopa Wikipedian artikkelin ensimmäinen virke(!) kertoo lennon laskeutuneen ylängölle. Sapiskaa Wiki tosin saa siitä, että se väittää kyseessä olleen ensimmäinen ylängöille laskeutunut lento. Mutta ei se tuonkaan asian tarkistaminen siis kovin hankalaa olisi ollut.

Olisi homman voinut tietysti selvittää myös vaikka vilkaisemalla Kuun karttaa. Kuten jutussakin sanottiin, ylängöt tuppaavat olemaan vaaleita, mare-tasangot tummia. Tekaisin Virtual Moon Atlaksen Chang'e 2-luotaimen mosaiikista oheisen kuvan, johon merkkasin Apollojen laskeutumisalueet. Ainakin minun silmääni 14:n ja 16:n laskeutumisalueet ovat vaaleita.
Kuun pinnalle laskeutuneiden Apollo-lentojen laskeutumispaikat. Kuun ylängöt näkyvät vaaleina, mare-tasangot tummina. Apollot 11 ja 12 laskeutuivat selvästi tasangoille, 14 ja 16 yhtä ilmeisesti ylängöille. Tässä mittakaavassa ei käy selväksi, millaiselle alueelle 15 ja 17 laskeutuivat. Periaatteessa niiden laskeutumisalueet olivat mare-tasankoja, mutta kuten niiden sijainnista törmäysaltaiden reunamilla käy ilmi, paikkojen valinnassa juuri ylänköjen geologian selvittäminen oli keskeisessä roolissa. Kuva: Virtual Moon Atlas / Chang'e 2 / T. Öhman.

Ongelma tässä kaikessa ei varsinaisesti ole se, että Lunohodien vuodet ovat väärin. Muutama vuosi sinne tai tänne, mitäpä siitä? Tai no, jos suurvaltojen kuukilpajuoksun lasketaan onnistuneiden lentojen mukaan kestäneen Luna 1:stä Luna 24:ään eli vuodesta 1959 vuoteen 1976, niin onhan neljä vuotta prosentuaalisesti aika iso moka. Mutta paljon enemmän minua kuitenkin häiritsee se, että minä en voi luottaa oikeastaan mihinkään, mitä tuossa jutussa sanotaan. Kun kaksi alan perusasiaa on täysin pielessä ja toinen munauksista mitä ilmeisimmin perustuu Wikipedian pikaiseen vilkaisemiseen, niin miten minä lukijana voin luottaa jutun muiden faktojen paikkansapitävyyteen? Ja mistä minä voin tietää, etteivät lehden muut kirjoittajat toimi täysin samalla tavalla? Tottakai toimittajilla on aina kiire ja asioiden tarkistaminen vaatisi aikaa eli rahaa, mutta ei se ole mikään selitys. Näin on ollut niin kauan kuin nykymuotoista journalismia on ollut olemassa.

Joku minua paljon viisaampi kirjoitti joskus, että minä lehden tilaajana maksan ajasta. Siis siitä, että joku perehtyy puolestani minua kiinnostavaan aiheeseen, haastattelee asiantuntijoita, tarkistaa faktat ja tarjoilee työnsä hedelmät minulle hyvin kirjoitettuna, selkeänä, ainakin jollain tavalla viihdyttävänä ja vähintään tietojani ellei peräti ymmärrystäni lisäävänä artikkelina. Nyt minulla menee taas melkoisen pitkään pohdiskellessani, mistä ja miksi minä oikeastaan maksan.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Ihan tavallinen kuunpimennys

Tänä aamuna ei näkynyt verta tai supersusia. Sen sijaan näkyi oikein kaunis täydellinen kuunpimennys, ihan kuten pitikin. Tunnustan, että pakkanen, jota havaintopaikallani oli arviolta 25 astetta, lannisti sen verran, etten seurannut sitä ihan alusta asti, mutta kolme ja puoli tuntia nyt kuitenkin. Vanhan uskollisen pokkarini akut lannistuivat huomattavasti pahemmin, sillä pakkanen hyydytti ne jo siinä ajassa, joka kului kameran digiscoping-telineeseen kiinnittämiseen, telineen kiinnittämiseen kaukoputkeen, ja teline-kamera-kaukoputki-Kuu-yhdistelmän saamiseen keskenään yhdensuuntaiseksi. Niinpä tapahtuman ikuistaminen rajoittui muutamaan käsivaralta napattuun kuvaan pimennyksen loppuvaiheista, jotka kerkesi ottaa käsissä lämmitetyllä akulla. Ehkä pitäisi suosiolla jättää nuo kuvausharrasteet osaavammille. No, jäipähän paremmin aikaa nautiskella itse pimennyksen seuraamisesta ja kauniista talvisesta pakkasaamusta.

Käsivaralta Kowa TSN-821:n läpi
Canon Ixus 70 -digipokkarilla räpsäisty
kuva pimennyksen osittaisesta vaiheesta
21.1.2019 klo 08.24. Kuva: T. Öhman.
Näin kärttyisenä vanhana miehenä minulla oli taas kohtalaista suurempia vaikeuksia ymmärtää tiedotusvälineiden nykykäytäntöjä. Superverisusikuu-älyttömyydet valtasivat vähän laadukkaammatkin tiedotusvälineet, kuten tietysti sopi olettaakin. Kai se sitten on niin, että median on vain pakko löytää pienin yhteinen nimittäjä. Mutta olisiko liikaa pyydetty, että edes noita typeryyksiä käytettäisiin oikein? Tiede-lehden mukaan "Verikuu pimenee maanantaina". Siis ensin Kuu muuttuu veriseksi ja sitten se pimenee?

Yle pisti kuitenkin paremmaksi. Sen mukaan Wolf Moon tarkoittaa tammikuista kuunpimennystä. Oikeasti kyse on kuitenkin vain joidenkin amerikkalaisten vaihtelevasta tavasta nimetä jokaisen kuukauden täysikuu. Tammikuun täysikuu sattuu olemaan heille susikuu. Kuunpimennyksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.


Osittaisen vaiheen loppua klo 08.40. Kuva: T. Öhman
Vielä pahemmin metsään Yle meni kuvavalinnassaan. Nyt tätä kirjoittaessani he ovat jo tilanteen korjanneet, mutta alkujaan kuunpimennyksestä kertoneen jutun pääkuvana oli ihan kiva kuva osittaisesta auringonpimennyksestä. Vaan pimennys kuin pimennys, ei kai se niin nuukaa...

Ensi heinäkuun matalalla näkyvä osittainen pimennys tuskin innostaa median lammaslaumaa ihan vastaavaan typerehtimiseen. Seuraava täydellinen kuunpimennys Suomessa näkyy vasta vuonna 2025, joten siihen mennessä on varmasti keksitty ihan uusia hölmöyksiä. Mitä ikinä ne ovatkaan, kyse on kuitenkin tuolloinkin vain ihan tavallisesta kuunpimennyksestä.  

Klo 08.55 enää puolivarjopimennys tummensi Kuun oikeaa alareunaa. Kuva: T. Öhman.