maanantai 22. marraskuuta 2021

Kuu kun Ursa syntyi


Ursa on tämän vuoden juhlinut satavuotista taivaltaan tähtitiedon lähettiläänä. Tarkka syntymäpäivä oli 2.11.1921, jolloin Ursan perustamiskokous pidettiin. Epävirallisesti Ursan puuhamiehet olivat tosin kokoontuneet jo neljän vuoden ajan.

Ernst Bonsdorff vuinna 1932.
Kuva: Wikipedia / Public domain.

Alusta lähtien Ursan tärkeimpiä tehtäviä on ollut tarjota ihmisille ”kansantajuinen esitys taivaankappalten liikkeistä ja olemuksesta sekä harrastuksen herättäminen taivaalla esiintyvien ilmiöiden havaitsemiseen”, kuten matemaatikko, professori Ernst Jakob Waldemar Bonsdorff (1842–1936; Ursan ensimmäinen kunniajäsen v. 1924) kirjoitti vuonna 1926 julkaistussa Ursan ensimmäisessä kirjassa Tähtitiedettä harrastajille (s. 7).1 Ursalaiset ovat varmasti saaneet jo tuolloin yrittää tehdä selkoa myös yötaivaan näkyvimmästä kohteesta, Kuusta. Mutta millainen oli 1920-luvun ymmärrys Kuusta ja erityisesti sen tärkeimmistä pinnanmuodoista?

Tähtitiedettä vai geologiaa?

Etenkin kosmologisessa mittakaavassa käsitys universumistamme, jota Ursa 1920-luvun alussa ansiokkaasti elokuvienkin avulla kansantajuisti, poikkesi melkoisesti nykyisestä. Galaksien olemuksesta kiisteltiin edelleen kiivaasti, sillä Harlow Shapleyn (1885–1972) ja Heber Doust Curtisin (1872–1942) välinen suuri väittely galakseista ja maailmankaikkeuden koosta oli käyty vasta puolitoista vuotta ennen Ursan perustamiskokousta. Varmaa käsitystä asiasta ei tuolloin ollut, sillä Edwin Powell Hubble (1889–1953) ei ollut vielä osoittanut, etteivät galaksit ole töhryjä Linnunradassa vaan omia, Linnunradan kaltaisia satojen miljardien tähtien järjestelmiään, jotka etääntyvät sitä nopeammin mitä kauempana ne sijaitsevat. Niinpä myöskään varsinaisesta alkuräjähdysteoriasta ei Ursan syntyessä ollut vielä tietoakaan, vaikka Vesto Melvin Slipher (1875–1969) olikin mitannut galaksien punasiirtymiä jo edellisellä vuosikymmenellä.

William Pickering. Kuva: Library of
Congress / Public domain.
 
Kuun synty ja olemus eivät olleet juurikaan sen paremmin hallinnassa kuin galaksien tai koko maailmankaikkeuden. Erona galaksitutkimukseen kuitenkin oli, ettei 1900-luvun alkupuolella Kuu edes kiinnostanut ammattitutkijoita, sillä tähtitieteilijät keskittyivät galaksien ohella mm. tähtien spektroskopiaan. Toki Kuusta ja sen kraattereista innostuneita poikkeuksiakin tähtitieteilijöiden joukossa oli, kuten William Henry Pickering (1858–1938), Ernst Julius Öpik (1893–1985) ja Algernon Charles Gifford (1861–1948). Öpikin ja Giffordin tapauksessa heidän panostaan ei kuitenkaan aikoinaan noteerattu mitenkään, vaikka he olivat ensimmäisiä, jotka ymmärsivät kraattereiden synnyn mekanismin pääpiirteissään oikein. Pickeringiä taas pidettiin osin ihan syystäkin vähintäänkin varttihulluna.

Geologit puolestaan eivät vielä olleet soveltaneet juurikaan taitojaan Kuun ymmärtämiseen, sillä Kuuta pidettiin yleisesti tähtitieteilijöiden pelikenttänä. Lähes yksinäisenä poikkeuksena oli Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen ensimmäinen päägeologi G. K. Gilbert (Grove Karl Gilbert, 1843–1918). Hänen vuonna 1893 julkaistu kuututkimuksensa The Moon’s Face: A Study of the Origin of Its Features oli yli puoli vuosisataa edellä aikaansa ja siis monin osin täysin oikeassa. Hän kuitenkin julkaisi tutkimuksensa lehdessä, jota monikaan ei lukenut. Suurin ongelma kuitenkin oli vallalla ollut asenne, jonka mukaan geologi – edes niin arvostettu ja vaikutusvaltainen kuin Gilbert – ei voi ymmärtää mitään avaruudessa olevista asioista.

G. K. Gilbert: Kuva: USGS Museum Staff,
U.S. Geological Survey / Public domain.

Kraatterit

Mielenkiintoisen kuvan yleisistä Kuuta koskeneista käsityksistä Ursan syntymän aikakauden Suomessa saa lukemalla tuolloin julkaistuja asiallisia yleistajuisia luonnontieteiden ja tähtitieteen kirjoja. Enimmäkseen itseoppineen kanadalais-amerikkalaisen tähtitieteilijän ja matemaatikon Simon Newcombin (1835–1909) jo vuonna 1878 ilmestynyt Popular Astronomy oli aikansa maailmanlaajuinen menestysteos. Se julkaistiin alkuteokseen nähden varsin erilaisena Suomen oloihin sovitettuna Otavan kustantamana laitoksena vuonna 1913. Kannessa kirjan nimi oli Newcombin tähtitiede, nimiösivulla pelkästään Tähtitiede. Kirjasta vastasi Ernst Bonsdorffin poika, tähtitieteilijä ja geodeetti, professori Ilmari Bonsdorff (Toivo Ilmari Bonsdorff, 1879–1950), josta vuonna 1934 tuli Ursan kolmas kunniajäsen. 

Simon Newcomb.
Kuva: Library of Congress / Public domain.
Kuun vaiheet, kiertoliike ja vaikutus vuorovesiin olivat luonnollisesti hyvin ymmärrettyjä jo Newcombin aikaan. Paljon kiinnostavampia ovatkin kirjassa esitetyt ajatukset Kuun pinnanmuotojen synnystä ja olosuhteista Kuun pinnalla. Kraattereita pidettiin kirjassa yksiselitteisesti tuliperäisinä (s. 120–121):

”…emme kuitenkaan voi kieltää sitä tosiasiaa, että kuussa entisinä aikoina on ollut suuremmoisia vulkaanisia purkauksia. Kaikkien rengasvuorten keskessä on kraatereita, jotka näyttävät olevan entisten tulivuorten jätteitä. Me voimme päätellä, että kuun pinnanmuodostus sellaisena kuin se tänäpäivänä esiintyy, ei ole syntynyt yhtenä ainoana ajanjaksona. Keskellä suurempia jo osaksi rapautuneita rengasvuoria on usein aivan äskettäin syntyneiltä näyttäviä pieniä kraatereita tahi halkeamia, jotka kulkevat läpi vanhojen vuorijonojen.”

Ilmari Bonsdorff 1920-luvun alussa.
Kuva: Wikipedia / Public domain.
Vaikka kraattereiden syntymekanismi kirjassa onkin pielessä, ajatus Kuun pitkästä geologisesta kehityksestä on merkittävä, samoin kuin sen tueksi esitetty huomio vanhempien ja nuorempien rakenteiden keskinäisistä leikkaussuhteista. Maan geologian osalta leikkaussuhteiden merkityksen toi esiin jo 1600-luvulla yksi geologian isistä, Nicolaus Steno (Niels Steensen, 1638–1686). Gilbert luonnollisesti käsitti leikkaussuhteiden ja kerrosjärjestyksen merkityksen, mutta todella niitä ei alettu soveltaa Kuun pinnanmuotojen tutkimukseen kuin vasta Gene Shoemakerin (Eugene Merle Shoemaker, 1928–1997) myötä 1960-luvulta alkaen.

John Thomson. Kuva: Wikipedia / Public domain
Skotlantilainen Aberdeenin yliopiston luonnontieteen professori Sir John Arthur Thomson (1861–1933) oli erikoistunut pehmytkorallien tutkimukseen. Hän oli kuitenkin myös monipuolinen tieteen kansantajuistaja. Hänen vuonna 1925 ilmestyneen, WSOY:n kustantaman Tiede ja luonto -kirjansa ensimmäisessä osassa kerrotaan Kuun kraattereista seuraavaa (s. 26):

"Sadantuhannen vaiheilla siellä on näitä omituisia renkaita, ja monet nykyään pitävät näitä renkaita kuoppina, jotka ovat syntyneet hyvin suurien meteoriittien, ehkä planetoidienkin pudotessa kuuhun sen pinnan vielä ollessa pehmeänä. Toiset tutkijat luulevat niiden olevan jäännöksiä suurista kuplista, jotka sillä kohdalla ovat rauenneet, ja näiden kuplain syntyneen syvyydestä nousevain kaasujen vaikutuksesta kuun vielä ollessa sulana. Jotkut tähtitieteilijät pitävät niitä sammuneina tulivuorien kraatereina, mikä mielipide suuren yleisön kesken on laajimmalle levinnyt.”

Hieman myöhemmin vuonna 1929 WSOY julkaisi yli tuhatsivuisen järkäleen, Ursan ensimmäisen puheenjohtajan, maailman parhaaksi geodeetiksikin kehutun professori ja kansanedustaja V. A. Heiskasen (Veikko Aleksanteri Heiskanen, 1895–1971; Ursan viides kunniajäsen v. 1948) suomeksi toimittaman Tähtimaailman. Se oli saksalaisten tutkijoiden uusiksi tekemä reippaasti laajennettu versio Newcombin kirjasta.2 Siinä Kuu sai osakseen jo huomattavasti kattavamman esittelyn. Kraattereiden synnystä kerrottiin erittäin mielenkiintoisin painotuksin (s. 436):

V. A. Heiskanen vuonna 1936. Kuva: Wikipedia / Public domain.
”Kuun pinnan muodostuksen ja vasrinkin [sic] kraatterien synnystä on esitetty lukuisia olettamuksia. Kraattereiden on oletettu syntyvän suurien meteorien pudotessa kuuhun, ja aivan äskettäinkin ovat tätä olettamusta Martus ja See innokkaasti puolustaneet. Toiset kuun tutkijat pitävät kraattereita luonteeltaan vulkaanisina, aivan niinkuin maapallonkin kraatterit ovat.”

Sen sijaan, että kirjassa esiteltäisiin tarkemmin näitä laajalti tunnettuja teoriota, estradin valtaakin ranskalaisten Maurice (Moritz) Lœwyn (1833–1907) ja Pierre Henri Puiseux’n (1855–1928) hypoteesi (s. 437):

”Kuun sisäisten kaasujen aiheuttaman paineen vaikutuksesta kohosi jähmettynyt, osittain vielä ohut kuori paikoittain ylös. Jos paine oli voimakkaampi, sortui kohoutuma keskeltä alas, ja kiinteä kuori syöksyi osaksi kiehuvaan laavaan ja muuttui jälleen sulaksi, mutta aukon ympärille jäi seisomaan ympyränmuotoinen valli. Sitten jähmettyi vähitellen rengasvallin sisäinen osa, jolloin tyypillinen rengasvuori oli valmis. Keskuskartion muodostuminen on tämän perusteella myös hyvin ymmärrettävissä.”

Kraatteri-, kuu-, meteoriitti- ja halotutkija, meteorologi,
geofyysikko, naparetkeilijä, paleoklimatologi,
ja kuumailmapallolentäjä Alfred Wegener
vuonna 1910. Kuva: Wikipedia / Public domain.
Tämä Thomsoninkin kirjassa mainittu idea on muunnelma kuplamallista, jonka yksi 1600-luvun luonnontieteen suurista nimistä, Robert Hooke (1635–1703) esitteli jo vuonna 1665 mikroskoopin mahtia käsittelevässä kirjassaan Micrographia3. ”On vaikea mennä sanomaan, missä määrin se vastaa tosiasioita”, kirjoitti Heiskanen Tähtimaailmassa (s. 440) Lœwyn ja Puiseux’n mallista.

Kuplahypoteesi on kuitenkin Kuun kraatterien mittakaavassa fysikaalisesti täysin mahdoton. Tämän oli julkituonut jo poikkeuksellisen monialaisesti oikeassa ollut ja vasta kuolemansa jälkeen maailmanmaineeseen noussut, vain viisikymppisenä Grönlannin jäätikölle kuollut Alfred Lothar Wegener (1880–1930) erinomaisessa tutkimuksessaan Die Entstehung der Mondkrater. Ursan tapaan se täytti tänä vuonna sata vuotta. Harmi vain, ettei Wegeneriä tässäkään asiassa juuri kukaan uskonut tai edes lukenut.

Säteet ja halkeamat

Kuun nuorimpia kraattereita ympäröivät kirkkaat ja kapeat mutta satoja kilometrejä pitkät säteet olivat yksi piirre, jota kuututkijat eivät sata vuotta sitten alkuunkaan ymmärtäneet. Nykyisin niiden tiedetään olevan ohuita ja siksi nopeimmin mikrometeoriittien ja hiukkassäteilyn aiheuttaman eroosion ja tummumisen myötä katoavia heittelekerrostumia. Ajatus säteistä heitteleenä tunnettiin jo 1800-luvun lopulla, kuten Gilbertinkin artikkelissa tuotiin ilmi. Koska kraattereiden törmäyssyntyyn ylipäätään ei uskottu, se ei suurempaa kannatusta kuitenkaan nauttinut.

Kuun nuorimpia kraattereita ympäröivät säteet erottuvat parhaiten mahdollisimman lähellä täyttäkuuta.
Tycho on alhaalla melko keskelle tumman kehän ympäröimä kirkas kraatteri.
Kuva (22.11.2021 klo 00.24
, Nikon Coolpix P900): T. Öhman.

Tähtimaailmassa v. 1929 kuvattiin Kuun merien synty näin (s. 437-438): "...kuun sisään syntyi onttoja
tiloja, joiden vaikutuksesta toiset pinnan osat painuivat alas. Vajoamisalueen täytti pian sisuksesta tulviva
laava ja tasoitti sen." Kuva (22.11.2021 klo 00.25, Nikon Coolpix P900): T. Öhman.

Suosittu oli sen sijaan ajatus, jonka mukaan säteet olivat jonkinlaisia kraattereihin tavalla tai toisella liittyviä halkeamia tai rakoja. Bonsdorff muotoili Newcombin tähtitieteessä asian näin (s. 120):

”Merkillisimmät ovat pitkät valoisat juovat, jotka ikäänkuin säteilevät kaikkiin suuntiin kraatereista ja jotka näkyvät pienelläkin kiikarilla; hyvin tarkka silmä näkee ne ilmankin kiikarin apua.

Kuun eteläpuoliskolla on suuri ja kirkas rengasvuori, Tycho, josta lähtee paljon edellämainituita säteitä kaikkiin suuntiin yli laaksojen ja vuorien. Tuntuu miltei siltä kuin kuu olisi tällä kohden halkeillut ja halkeamat olisivat täytetyt jollain valkoisella aineella.”

Pickering oli vuonna 1904 julkaistussa kirjassaan The Moon vahvasti sillä kannalla, että tuo valkoinen aine oli jäätä, ja moni muukin harvoista Kuusta kiinnostuneista oli samaa mieltä.4 Pickeringin mukaan raot olivat syntyneet kun Kuun kuori oli kutistunut. Ne täyttyivät jäällä, kun tulivuoriksi oletetut kraatterit puhkuivat kaasujaan ulospäin ja tämä ilmeisen vesihöyrypitoinen vulkaaninen tuuli levisi säteittäisesti ympäristöön. Pickeringin vaihtoehtoisen teorian perusteella jonkinlainen sähköinen poistovoima oli vastuussa vulkaanisista kaasuista peräisin olevan jään kertymisestä vanhoihin rakoihin.

Mary Proctor The New York Timesin
piirroksessa 9.9.1894. Kuva: Wikipedia / public domain.
Ajatus tuulesta joskaan ei jäästä säteiden synnyn taustalla tavoitti myös suomalaiset. Heiskanen selitti säteiden synnystä Tähtimaailmassa seuraavaa (s. 439–440):

”Vaikkakin kuun pinta tuli paksummaksi ja lujemmaksi, niin syntyi vielä merien muodostumista seuraavina aikakausina lukuisia tulivuoria, jotka heittivät ympärilleen suuria tuhkamääriä. Tuhkan hajoitti tuuli – oletetaan, että kuulla siihen aikaan vielä oli ilmakehä – laajalle alueelle suoraviivaisesti. Vähitellen se kuitenkin painui maahan ja muodosti kirkkaita juovia kuun pinnalla, jotka keskeytymättä kulkevat vuorien ja laaksojen yli. Kuun jäähtyessä edelleen ovat tulivuoret vähitellen sammuneet.”

Toisen polven ansioitunut ja arvostettu tähtitieteen popularisoija Mary Proctor (1862–1957) esitteli kirjassaan Romance of the Moon vuonna 1928 hieman jäätä uskottavamman selityksen säteiden valkoiselle aineelle. Intiassa virkamiehenä työskennellyt Herbert Gerard Tomkins (1869–1934) oli kiinnittänyt huomionsa etenkin Punjabin alueella tavattaviin suolaesiintymiin. Hän näki niissä vertailukohdan Kuun säteisiin. Tomkinsin mukaan Kuussa oli ollut ja oli kenties edelleen merkittäviä määriä pinnanalaista vettä. Veden haihtuessa se Kuun sisäisen lämmön ajamana kohosi rakoja pitkin ylöspäin, jolloin tavallinen meri- eli vuorisuola (natriumkloridi) kiteytyi rakoihin. Suola oli Tomkinsin mukaan nimenomaan vuorisuolaa, sillä hän kannatti Sir George Howard Darwinin (1845–1912) tunnetuksi tekemää Kuun syntymallia, jonka mukaan Kuu muodostui irrottuaan muinoin vinhasti pyörineestä maapallosta. Koska meillä vuorisuola on hyvin yleistä, täytyi sen olla sitä Kuussakin.

Kuun syntyä tutkinut Charles Darwinin poika George Darwin.
Kuva: Mark Gertler, 1912 /
National Portrait Gallery: NPG 1999 
/ Wikipedia / Public domain.

Proctor ei kovin vahvasti ottanut kantaa eri malleihin, mutta tuntui kannattavan Tomkinsin ideaa. Hän täsmensi sitä isänsä Richard Anthony Proctorin (1837–1888) käsityksellä, jonka mukaan eri kraattereihin riittyvät säteet olivat kyllä syntyneet eri aikoihin, mutta kunkin sädejärjestelmän oli täytynyt syntyä nopeasti, korkeintaan muutamassa vuodessa.

Vaikka säteiden syntymekanismin osalta oltiinkin sata vuotta sitten pahemman kerran hakoteillä, joissain asioissa osuttiin oikeaankin. Monin paikoin Kuussa on suunnilleen viisitoistasenttisellä ja sitä isommalla putkella nähtävissä lukuisia suoraviivaisia halkeamilta näyttäviä piirteitä. Geologit kutsuvat niitä grabeneiksi. Bonsdorff vertasi niitä Newcomb-suomennoksessaan omituisuudessa kraatterien säteisiin, mutta tarjoili niille tällaisia selitysmalleja (s. 120):

”Yhtä merkillisiä ovat syvät, useita kilometrejä pitkät halkeamat kuun pinnalla, joita viime vuosikymmeninä on löydetty suuri joukko. On kyllä mahdollista, että niiden syntyyn ovat vaikuttaneet auringon säteet. On kuitenkin yhtä todennäköistä, että ne ovat saaneet alkunsa sellaisten voimien vaikutuksesta, jotka muistuttavat vulkaanisia purkauksia maanpinnalla ja joiden tyyssija on aikoinaan ollut kuun sisusta.”

Richard Proctor oli ensimmäisiä vakavasti otettavia tutkijoita,
joka esitti (v. 1873) Kuun kraattereiden olevan törmäyssyntyisiä
Kuva: William Shaw Warren / Wikipedia / Public domain.

Auringon säteiden kanssa Kuun grabeneilla ei tietenkään ole mitään tekemistä ja on nykypäivän näkövinkkelistä varsin vaikea keksiä, millaisella mekanismilla tämän mallin kannattajat niiden synnyn selittivät. Jälkimmäinen Bonsdorffin esittelemistä vaihtoehdoista osuu kuitenkin naulan kantaan eräiden grabenien synnyn osalta. Paras esimerkki tällaisesta tuliperäisestä grabenista on Kuun suurimmasta kalderasta Hyginuksesta lähtevät grabenit, eli Rima Hyginus. Ne syntyivät, kun syvältä Kuun vaipasta lähti kohoamaan magmaattinen juoni, joka lähelle pintaa päästyään venytti kuorta ja synnytti siten halkeamalta näyttävän grabenin.5

Ilmaa, elämää ja muutoksia Kuussa?

Sata vuotta sitten kuututkijat pääsääntöisesti pitivät Kuuta elottomana taivaankappaleena. Pickering oli kuitenkin näkyvä ja etenkin uransa alkupuolella myös vaikutusvaltainen poikkeus. Hän uskoi vakaasti kasvillisuuteen Kuussa, samoin kuin siihen, että paikoin Kuun kaasukehä saattoi sisältää yhtä paljon hiilidioksidia kuin Maan ilmakehä. Kuun pinnalla tapahtui myös kaikenlaisia muodon, värin ja kirkkauden muutoksia. Pickeringin ajatuksia esiteltiin suomalaisellekin yleisölle Thomsonin Tiede ja luonto -teoksessa tähän tapaan (s. 24):

”Jotkut harvat tähtitieteilijät luulevat kuitenkin nähneensä kuussa jonkinlaisia heikkoja elämän tai liikunnon oireita. Professori Pickering luuli huomanneensa tuliperäisen toiminnan merkkejä. Hän luuli siellä olevan kasvillisuusaloja, joissa luultavasti kasvaisi alhaisia kasveja, ja kuun maaperän ehkä sisältävän jonkin verran vettä. Kuulla muka on ollut hyvin ohut ilmakehäkin, ja joskus hän luuli huomanneensa pienen satunnaisen lumisateenkin. Prof. Pickering sai muutamia huolellisia havainnontekijöitä vakuutetuiksi siitä, että kuussa luultavasti tapahtuu jonkinlaisia vähäpätöisiä muutoksia.”

Tämän jälkeen kirjassa käytetään runsaasti palstatilaa sen osoittamiseen, ettei Kuussa Pickeringin väitteistä huolimatta ole kaasukehää ja että elämän esiintyminen siellä on hyvin epätodennäköistä. Kuuta käsittelevän luvun lopussa elätellään kuitenkin vielä pientä toivonkipinää (s. 26):

”Kuu on meille mielenkiintoinen juuri siitä syystä, että se on kuollut maailma. Se näyttää meille osoittavan, mitä Maasta ja yleensä kaikista jäähtyvistä metallipalloista tulee etäisessä tulevaisuudessa. Emme tiedä, onko kuussa milloinkaan ollut elämää, mutta se ei missään tapauksessa ole voinut edistyä pitkälle kehityksen tiellä. Enintään voimme kuvitella siellä nykyään olevan joitakin omituisia alhaisia kasveja, jotka vielä pitävät puoliaan raskaan kaasun muodostamissa allikoissa, kehittyen pitkän päivän hehkuvassa auringonpaisteessa ja pitkän yön kuluessa taas kauttaaltaan jäätyen.”

Pickeringin puolustukseksi on todettava, että hän vertasi The Moon -kirjassaan Kuun elämää Etelämantereella elävään jäkälään. Nykyisin Etelämantereen kuivia laaksoja pidetään parhaana maanpäällisenä vertailukohtana Marsille ja siksi niissä sinnitteleviä elämänmuotoja tutkitaan astrobiologien toimesta hyvinkin innokkaasti. En voi väittää olevani astrobiologian historian asiantuntija, mutta veikkaisin Pickeringin olleen tässä suhteessa huomattavasti edellä aikaansa.

Myös Newcombin tähtitieteessä pohdittiin ilman, elämän ja havaittavien muutosten esiintymistä Kuussa (s. 122–123):

”Sellainen elämä, joka esiintyy maapallolla, vaatii menestyäkseen ainakin vettä ja kaikki elämän korkeammat muodot myöskin ilmaa. Voimme tuskin ajatella elävää olentoa, jonka ainoina ravintoaineina olisi hiekka tahi joku mineraaliaines, jota kuun pinnalla tavataan. Jos ajattelisimmekin Kuussa olevan eläimiä, olisi meidän vaikea käsittää, mitä ne siellä söisivät. Me tulemme siihen johtopäätökseen, että kuussa ei ole mitään sellaista elämää, joka on samojen lakien alainen kuin elämä maan pinnalla.”

”Voimme siis lyhyesti kuvailla kuuta kappaleena, jossa ei ole ilmaa ja joka aina pysyy muuttumattomana.”

Vuoden 1929 Tähtimaailmassa elämästä ei puhuttu enää mitään, ja kaasukehäkin sai varsin tylyn tuomion (s. 444):

”Kuussa ei ole huomattu olevan ilmakehää. Useat ilmiöt viittaavat siihen, että jos kuussa on ilmakehä, niin sen täytyy olla erittäin ohut.”

Kuuta ei kuitenkaan pidetty geologisesti kuolleena maailmana, sillä (s. 442):

”Muutamissa tapauksissa lienevät tällaiset muutokset hyvin todennäköisiä. Varsinkaan niitä muutoksia, joita V. [sic] H. Pickering 1904 on havainnut rengasvuori Platon ympärillä ja 1913 pienen Eimmart-kraatterin ympärillä, tuskin voitaneen epäillä.”

Nykyisin tiedetään, että Kuussa voidaan kyllä harrastajavälineinkin havaita muutoksia, mutta varmat tapaukset liittyvät aina pienten meteoriittien törmäämiseen Kuun pintaan. Lisäksi ilmeisesti sähköisesti levitoiva kuupöly saattaa aiheuttaa kaikenlaista kummaa, kuten jo Apollo-aikakaudella tiedettiin. Kuuluotaimillakin kenties rekisteröityihin mahdollisiin kaasupurkauksiin liittyvät lyhytaikaiset valoilmiöt taas ovat aihe, joihin juuri kukaan akateemista virkaa havitteleva tutkija ei rohkene tarttua edes sivulauseessa.

Vilkaisu tulevaan

Jälkiviisaasti voidaan todeta, että sata vuotta sitten käsitykset Kuun olemuksesta geologiselta näkökannalta olivat aivan keskeisiltä osiltaan joko täysin pielessä tai ainakin hyvin hataralla pohjalla. Mielenkiintoista on myös havaita, että Kuun synnystä ei 1900-luvun alkuvuosikymmenten suomenkielisissä kansantajuisissa Kuuta käsittelevissä kirjoissa puhuta oikeastaan yhtään mitään.

Nykyisin luulemme ymmärtävämme Kuun geologisen kehityksen ja pinnanmuotojen synnyn ainakin pääpiirteissään. Kuun syntykin Marsin kokoisen kappaleen ja varhaisen Maan yhteentörmäyksen seurauksena tuntuu olevan suht vankalla pohjalla, vaikka yksityiskohdista kiivaasti kiistelläänkin. Nämä edistysaskeleet ovat eritoten Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisen avaruuskilpailun huipentaneiden Apollo-lentojen ansiota.

Lähivuosina Kuuhun laskeutuu varmasti lisää luotaimia, ja todennäköisesti 10–15 vuoden sisällä myös ihmisiä. Nämä lennot tulevat merkittävästi lisäämään tietojamme Kuusta, sen synnystä ja kehityksestä, sekä samalla niin Maan kuin koko aurinkokuntamme perimmäisestä olemuksesta.

Nuo tulevat edistysaskeleet vaikuttavat tällä hetkellä niin ilmeisiltä, että tohdin ne näin julkisestikin ilmaista vaikka – kuten yleisesti tunnettua on – ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Rohkenen lisäksi väittää, että Ursan juhliessa 200-vuotista taivaltaan ei silloinen blogisti – tai mikä hän sitten lieneekään – pääse kirjoittamaan yhtä radikaaleista muutoksista Kuuta koskevissa käsityksissä menneen sadan vuoden aikana kuin näin ensimmäisen satavuotisjakson tultua täyteen oli mahdollista.


Rudolf Engelmann.
Kuva: Wikipedia / Public domain.
1Samainen kirja, ja samalla siis koko Ursan virallinen julkaisutoiminta, alkoi geofyysikko, dosentti Eyvind Sucksdorffin (1899–1955) kauniilla kirjoituksella ”Tähti-öistä”. Sen ensimmäiset rivit olivat lainaus Senecalta (mitä ilmeisimmin se tunnetumpi Seneca, eli Lucius Annaeus Seneca nuorempi, n. 4 eaa. – 65 jaa.) (s. 5): ”Ei ole mitään jalompaa tutkittavaa kuin tähdet ja taivaankappaleet.” Alkuperäistä lähdettä tuolle sitaatille ei kohtalainen googlailu ole paljastanut. Jos jollain on asiasta tarkempaa tietoa, kuulisin siitä hyvin mielelläni.

2Kirjan tekijöiksi mainitaan kannessa Newcomb ja Rudolf Engelmann (Friedrich Wilhelm Rudolf Engelmann, 1841–1888), joka oli toimittanut kirjan ensimmäisen saksalaisen laitoksen. Heiskasen käännöksen pohjana oli seitsemäs, vuoden 1922 laitos, jota muut saksalaistutkijat olivat edelleen laajentaneet merkittävästi.

3Kirjassa on myös tiettävästi ensimmäinen varmasti tunnistettava kaukoputkella havaitusta Kuun kraatterista, Hipparchuksesta, tehty yksityiskohtainen piirros.

4Tähän porukkaan hieman myöhemmin lukeutuivat jossain määrin myös natsit, sillä jäinen Kuu sopi heidän tärähtäneeseen rotuoppiinsa pohjoisesta herrakansasta ja Hanns Hörbigerin (Johannes Evangelist Hörbiger, 1860–1931) sekopäiseen Welteislehre-oppiin.

5Tarkempaa tietoa syntymekanismista kaipailevien kannattanee lukaista aikoinaan Ursan Zeniitti-verkkolehteen kirjoittamani juttu Hyginuksesta ja Rima Hyginuksesta.


Tämä juttu ilmestyi myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani, mutta huomattavasti vähemmän kuvia ja linkkejä sisältävänä versiona.

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Kumma kuunpimennys

Tulevana perjantaiaamuna 19.11.2021 tapahtuu kummallisin kuunpimennys vähään aikaan. Oma muistini ei tällaisissa asioissa hääppöinen ole, mutta vahvan tuntumani mukaan koskaan ei itselleni ole ihan tällaista tullut vastaan. Pimennyksen näkymisen maantieteen hahmottaa helpoiten (jos niin voi sanoa, kun ei se mitenkään yksinkertaista ole) Ursan erinomaisen Tähdet 2021 -vuosikirjan kartan avulla. Tässä joudutaan kuitenkin pärjäämään ihan vain sanallisilla kuvauksilla.

Pimennyksen maantiede

Suurimmassa osassa Suomea ja etenkin suomalaisten suurimman osan kannalta perjantain pimennyksessä ei  ole mitään omituista. Suunnilleen Kemi–Salla-linjan eteläpuolella kyseessä on ainoastaan huonosti matalalla aamutaivaalla näkyvä puolivarjopimennys. Kuun luoteisosa hieman himmenee, jos sitä nyt edes pystyy huomaamaan ennen kuin Kuu laskee. Oceanus Procellarumin tummilla basalttitasangoilla pinnan hyvin vähäistä tummenemista on nimittäin erittäin vaikea havaita ollenkaan. Mitään unohtumatonta pimennysspektaakkelia ei Suomessa ole luvassa. Pohjois-Amerikassa tosin pimennys näkyy paljon paremmin, ja koska Kuu sijaitsee melko lähellä Seulasten avointa tähtijoukkoa, nättejä kuvia on nettiin ja someen odotettavissa melkoinen vyöry.

Muistutus siitä, mistä oikein on kyse, saattaa tässä vaiheessa olla paikallaan. Tällaisessa puolivarjopimennyksessä Kuun pimenevällekin osalle lankeaa vielä suoraa auringonvaloa. sillä Kuusta katsottuna kyseessä olisi osittainen auringonpimennys. Viime kesäkuun osittainen auringonpimennys on vielä varmasti monella vielä hyvin muistissa, ja eihän se valaistuksen himmeneminen maisemassa mitenkään erityisen silmiinpistävää ollut. Jokseenkin vastaava tilanne koittaa siis perjantaiaamuna Kuussa. Sillä erotuksella tosin, että siellä ei ole kukaan ilmiötä seuraamassa.

Palatkaamme kuitenkin takaisin Suomeen ja ensi perjantaiaamuun. Kemi–Salla-linjan pohjoispuolella näkyy puolivarjopimennyksen lisäksi sitä seuraava osittainen kuunpimennys. Jos sää vain sallii, tämä on jo ihan selvästi näkyvä ilmiö. Kuun läntisellä puoliskolla on tuolloin menossa täydellinen auringonpimennys, eli sinne lankeaa ainoastaan Maan ilmakehän läpi taittunutta punaista valoa. Koska Kuu on niin matalalla, tarvitaan kuitenkin myös Keski- ja Länsi-Lapissa tavallista puhtaampaa ilmakehää, jotta osittainen pimennys kunnolla näkyy. Kuu laskee luoteishorisonttiin sielläkin ennen kuin ollaan päästy osittaisen pimennyksen syvimpään vaiheeseen.

Kaikkein kummallisin tilanne koetaan Pohjois-Lapissa, jotakuinkin Kilpisjärvi–Savukoski-linjan pohjoispuolella. Siellä näkyvät puolivarjovaihe ja osittainen pimennys periaatteessa samoin kuin etelämpänäkin, joskin huomattavasti pidempään. Utsjoella jäädään pimennyksen maksimista vain reilut kymmenen minuuttia. Poikkeuksellista on sitten se, että pimentynyt Kuu nouseekin parin tunnin kuluttua uudestaan näkyviin koillishorisontista. Tämän ansiosta pimennyksen loppu ja sitä edeltävä jälkimmäinen puolivarjovaihe ovat iltapäivällä esimerkiksi Inarissa ja Utsjoella havaittavissa. Utsjoella ainakin viereiseltä helposti saavutettavalta Áilegas- eli Ailikas-tunturilta pimennys pitäisi näkyä niin hyvin kuin Suomessa vain voi.

Vielä parempia näkymiä kaipaava voi suunnata Utsjoelta rajan yli pohjoiseen. Pohjois-Norjan rannikolla olisi nimittäin Kuun noustessa näkyvissä vielä hieman osittaistakin vaihetta. Nordkappissa ja Jäämerellä pimennys näkyisi kokonaan. Pimennys on osittaiseksi erittäin syvä, yli 97 %, eli jos sattuu olemaan Jäämeren risteilyllä, tarjolla on kelpo pimennys, ja kyllä tuo Utsjoellakin ihan näyttävä tapaus on.

Syy pimennyksen erikoiseen näkymiseen on sen kiertoradassa. Tämä pimennys tapahtuu, kun Kuu on lähellä ratansa Maasta kauimpana sijaitsevaa pistettä. Keplerin lakien mukaisesti Kuu liikkuu silloin radallaan kaikkein hitaimmin. Siksi sillä kestää kulkea Maan varjon poikki niin pitkään, että pohjoisimmassa Lapissa Kuu ehtii kesken pimennyksen laskea ja nousta uudestaan. Kestoltaan tämä onkin pisin osittainen pimennys 580 vuoteen.

Numerotietoja innokkaimpien iloksi

Koska Ursan fiksu ja ystävällinen väki on laskenut pimennyksen näkymisen kriittiset hetket Helsingin, Oulun ja Utsjoen horisonttien mukaan valmiiksi, käytetään tässä heidän tuloksiaan ihan suoraan. Suluissa olevat kohdat eivät sinänsä koske Suomea, koska ne eivät ole täältä havaittavissa.

Puolivarjopimennys alkaa klo 08.02
    Kuu laskee Helsingissä klo 08.24
    Kuu laskee Oulussa klo 09.09

Osittainen pimennys alkaa klo 09.19
    Kuu laskee Utsjoella klo 10.51
(Pimennys on syvimmillään klo 11.03)
(Osittainen pimennys päättyy klo 12.47)
    Kuu nousee Utsjoella klo 13.09
Puolivarjopimennys päättyy klo 14.04

Pimennys tapahtuu niin matalalla, että havaitsemisen suunnittelemiseksi on hyödyllistä tietää suht tarkasti myös Kuun korkeus ja suunta. Nämä laskeskelin Torsten Hoffmannin MoonCalc-sivun avulla Äänekosken horisontin mukaan (ja tarkistin Heavens-Aboven ja Time and Daten avulla, joten eiköhän nämä laskelmat käytännön tarpeisiin riittävän lähellä oikeaa ole). Kun puolivarjopimennys alkaa klo 08.02, Kuu on vain noin 2,5°:een eli parin sormenleveyden korkeudella suunnassa 306°, siis lähes luoteishorisontissa. Kuu laskee Äänekoskella noin klo 08.43 suunnassa 314°. Käytännössä esimerkiksi Tärttämäestä tuon ainakin pitäisi näkyä. 

Jos keli sattuu suosimaan, toinen harkitsemisen arvoinen vaihtoehto Äänekoskella voisi olla lähteä käppäilemään Mämmen lossilta kympin latupohjaa Likolahteen päin. Sieltä kun sopivan kohdan löytää ja katselee selän ja Nelostien yli Kevätlahteen päin, saattaa hyvinkin saada metsähorisontin riittävän matalle, jotta hivenen himmentynyt Kuu näkyy.

Etelä-Suomessa pimennys on käytännössä lähes mahdoton havaittavaksi, mutta menee homma siis Keski-Suomen leveyksilläkin erittäin vaikeaksi. Helppoa ei ole pohjoisempanakaan, mutta Rovaniemellä Kuun on pimennyksen alkaessa sentään melkein 5°:ssa ja laskee osittain pimentyneenä klo 09.28 suunnassa 324°. Ounasvaaralta voisi siis saada ihan nättejä kuvia osittain pimentyneestä Kuusta laskemassa Kemijoen takaiseen metsähorisonttiin. Ja jos vielä asuisin Korkalovaarassa, tallustelisin vanhalle havaintopaikalleni Korkalovaaran pohjoisrinteen täyttökumpareelle, sillä sieltäkin MoonCalcin kartalta katselun ja vanhojen muistelun perusteella pimennyksen pitäisi olla havaittavissa.  No, riippuu tietysti siitä, kuinka pahasti paikka on viime vuosina päässyt pusikoitumaan.

Jos vielä vanhempia tuttuja paikkoja miettii, niin Oulussa havaitseminen on horisontin puolesta helppoa. Esimerkiksi Hietasaaresta tai Nallikarista saa lähes puhtaan merihorisontin. Jos Puolivälinkankaan tähtitornille pääsee, on sekin tietysti varma ja mukava paikka. Ihan eri asia sitten on, kannattaako moinen, koska pimennys on Oulustakin nähden todella mitätön ja vähäinenkin hussakka horisontissa käytännössä hävittää sen näkyvistä.

Tässä pari päivää ennen pimennystä sääennusteet eivät hirveästi toiveita nostata. Äänekoskella, Rovaniemellä ja Utsjoella pitäisi Ilmatieteen laitoksen mukaan olla pilvistä, Oulussa taas puolipilvistä. Jos kuitenkin pimennyksistä pitää, kannattaa pilvien salliessa tätäkin yrittää havaita, sillä etenkin pohjoisimmassa Suomessa pimennys on ainutlaatuisen outo. Havaitsemisyrityksiin kannustaa sekin, ettei kuunpimennystilanne suuresti ole paranemassa ensi vuonna. Teoriassa lounaisimmassa Suomessa tapahtuu 16.5.2022 puolivarjopimennys, mutta käytännössä sitä ei voi havaita. Päivällä 8.11.2022 taas pohjoisimmassa Suomessa näkyy hieman osittaista pimennystä, mutta muualla joudutaan tyytymään puolivarjopimennykseen. Vaikeat ajat koittavat siis kuunpimennysten ystäville.


Muokkaus iltapäivällä 17.11.2021: Aamuyön tokkurassa unohtui mainita, miksi tämä pimennys on niin omituinen. Nyt tuo kappale on lisätty, samoin kuin maininta Seulasista.

P.S. 19.11.2021: Vähästä se jäi kiinni, mutta en voi rehellisesti sanoa nähneeni puolivarjopimennystä. Kuu kyllä näkyi jopa melko selkeältä taivaalta heti pimennyksen alettua, mutta tuolloin pimentymistä ei vielä pysty havaitsemaan. Hieman myöhemmin Kuun laskiessa kun ainakin valokuvia syynäämällä pimennyksestä olisi kenties pystynyt jotain aistimaan, pilvet peittivät horisontissa olleen Kuun. Pimennys siis oikeastaan jäi näkemättä, vaikka tavallaan olikin näkyvissä. Ottaen huomioon, että nyt on marraskuu, tuokin oli jo positiivinen yllätys, ja aamu Likolahden rannalla oli oikein nätti. 

Alla jokunen kuva Nikon Coolpix P900:lla otettuina ja hyvin lievästi GIMPillä muokattuina. Tuon yhden kuvan hyvin sininen värimaailma johtuu vain kameran asetuksista, enkä nähnyt tarpeellisiksi alkaa niiden parissa jälkikäteen värkkäämään, kun ei kuvassa mitään varsinaisesti kiinnostavaa näy. Kuukuvat on otettu noin klo 08.20–08.23.


 





lauantai 16. lokakuuta 2021

InOMN ja Gruithuisenin tulivuoret

Tänään ympäri maailman vietetään International Observe the Moon Night -tapahtumaa. Eilen kirjoittelin hieman itse tapahtumasta ja Kuun näkymisestä tänä yönä noin yleensä, joten ei siitä nyt sen enempää. Äsken mahdollisiin illan havaintoihin valmistautuessani panin kuitenkin merkille, että kun antaa Kuun laskea hieman alemmaksi (kuten omalta havaintopaikaltani on pakkokin), tulee erinomaisesti näkyviin pari Kuun mielenkiintoisimpien tulivuorten joukkoon kuuluvaa kohdetta.

Franz von Paula Gruithuisen. Kuva: Public domain.

Baijerilainen lääkäri ja tähtitieteilijä paroni Franz von Paula Gruithuisen (1774–1852) tunnetaan lääketieteen puolella ainakin sappikivien murskausmenetelmän keksijänä. Kuututkimuksen historian kannalta oleellista on, että hän oli yksi varhaisimpia tutkijoita, jotka esittivät Kuun kraattereiden syntyneen törmäysten eikä suinkaan tuliperäisen toiminnan seurauksena. Gruithuisenin törmäysteoria tosin oli erittäin omituinen. Hänet muistetaan myös häkellyttävistä "havainnoistaan", etenkin Schröterin kraatterin pohjoispuolella "näkemästään" kuukaupungista. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukaista Jari Kuulan mainio juttu Zeniitti-verkkolehdestä.

Nykyisin Gruithuisenin nimi on Kuusta kiinnostuneiden parissa tunnetuin Gruithuisenin kraatterin mukaan nimetyistä tulivuorista, joista ainoat virallisista kartoista löytyvät ovat Mons Gruithuisen Gamma ja Delta. Tutkijapiireissä vallitsee yksimielisyys siitä, että ne edustavat hapanta vulkanismia. Toisin sanoen ne syntyivät magmasta, jossa oli selvästi enemmän piidioksidia kuin Kuun meristä tutussa basalttisessa magmassa. Koostumuksensa vuoksi happamat laavat ovat myös jäykkäliikkeisempiä kuin basalttiset. Tämän vuoksi Gruithuisenin tulivuoretkin ovat ihan selväpiirteisiä tökkyröitä eivätkä erittäin loivia kumpareita.

Gruithuisenin tulivuorten ympäristö lauantai-iltana 16.10.2021 klo 23. Delisle-kraatterin läpimitta on noin 25 km. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright / T. Öhman.

Vaikka niiden koostumus tunnetaan, Gruithuisenin vuorien synty on vielä hämärän peitossa. Happamien laavojen syntyminen Kuun kaltaisessa ympäristössä on nimittäin aika vaikeaa, eikä yksimielisyyttä syntymekanismista ole. Osin tämänkin takia NASA suunnittelee CLPS-ohjelmassaan lähettävänsä laskeutujan Gruithuisenien seudulle vuonna 2025.

Vuorista läntisempi eli Gamma on läpimitaltaan noin 23-kilometrinen tasalakinen vuori. Se kohoaa ympäröiviltä tasangoilta noin 1,6 km. Itäisempi eli tänäkin iltana ensin näkyviin tuleva Delta puolestaan on soikeampi, ollen halkaisijaltaan noin 31 x 19 km. Se on myös hieman korkeampi, suunnilleen 1,9 km. Profiililtaan sekin on varsin jyrkkäreunainen, mutta Gamman tapaan tasalakinen.

Mons Gruithuisenit NASAn LROC-kameran kuvaamina. Kannattaa katsella täysikokoista kuvaa LROCin blogista. Kuva: NASA / GSFC / Arizona State University / NAC M1096764863, M1096743429, M1096757719, M1096750574.

Terminaattorilla ollessaan Gruithuisenin tulivuoret näkyvät jo tuetulla kiikarilla, kunhan vain tietää tarkasti mistä etsiä. Kunnolla niiden maisemista pääsee tosin nauttimaan vasta kaukoputkella. Mikäli tänä iltana keli ei sattuisi suosimaan, kannattaa niitä yrittää katsella joskus myöhemmin, sillä Kuussa on kuitenkin vähemmän näin helposti harrastajankin nähtävissä olevia happaman vulkanismin synnyttämiä tulivuoria. Ja onhan se hauska nähdä omin silmin kohde, jonka alkuperän selvittämisestä NASAkin on kiinnostunut.

perjantai 15. lokakuuta 2021

Havaitse Kuuta: International Observe the Moon Night 16.10.2021

Kansainvälistä, NASAn ja muidenkin avaruustoimijoiden tukemaa kuutapahtumaa vietään lauantaina 16.10.2021. Suomessa virallisesti rekisteröityjä International Observe the Moon Night (InOMN) -yleisötilaisuuksia on ollut jo pari, mutta nyt taitaa olla ensimmäinen kerta, kun Ursan Kuu ja planeetat -harrastusryhmä on isommalti kuvioissa mukana. Homma kulkee ytimekkäästi nimellä InOMN – Havaitse Kuuta.


 

Lauantai-iltana klo 18.00–19.30 pitkän linjan kuuharrastaja ja Kuu ja planeetat -ryhmän aktiivi Paula Wirtanen pitää Zoomissa kuuesitelmän, jossa on pari pääteemaa. Ensinnä tarjolla on vastaus kysymykseen "Mikä on InOMN, International Observe the Moon Night?" Sitten keskitytään Kuun havaitsemiseen ja esitellään kuuhavaintoja kuluneelta kaudelta. Esityksen pääkohderyhmänä ovat aloittelevat kuuharrastajat ja -havaitsijat, mutta varmasti siitä kokeneemmillekin Kuun ystäville iloa on. Tilaisuuteen on siis parasta osallistua Zoomin kautta, mutta sitä voi seurata myös Ursan harrastustoiminnan Youtube-kanavalta. Tarkemmat ohjeet löytyvät Ursan Kuu ja planeetat -ryhmän sivulta.

Kuun näkyminen InOMNin aikaan

Toisin kuin useimpien edellisten InOMNien aikaan, tällä kertaa on myös Suomessa jonkunmoisia mahdollisuuksia päästä omin silmin näkemään Kuu ja jopa vähän tarkemmin sen pinnanmuotoja. Nyt Kuu nimittäin kapuaa sen verran horisontin yläpuolelle, että siitä voi toivoa erottavansa kiikarilla tai kaukoputkella jonkun verran yksityiskohtia pelkän oranssin tutinan sijaan. Säätiedotuskaan ei tässä vajaat pari vuorokautta ennen h-hetkeä näytä ihan toivottomalta.

Torsten Hoffmannin oivallisen MoonCalc-palvelun mukaan keskeiset Kuun näkymistä koskevat lukemat näyttävät Äänekosken horisontin mukaan InOMNin aikaan tältä:

 

 Kuun nousuaika ja -suunta: klo 18.12, 121° (kaakko)

Kuu etelässä ja korkeus: klo 22.27, 13°

Kuun laskuaika ja suunta: klo 01.20, 221° (lounas)

 

Rovaniemellä Kuu on horisontin yläpuolella klo 18.35–00.42 ja kohoaa etelässä ollessaan kymmeneen asteeseen. Helsingissä tilanne on tuntuvasti parempi, sillä Kuu nousee jo klo 18.03, on etelässä peräti 16°:n korkeudella ja laskee klo 01.40.

Kuu on InOMNin aikaan vajaan kymmenen ja puolen vuorokauden ikäinen. Toisin sanoen se on sellainen puolikuun ja täysikuun kupera välimuoto, jolle ei suomessa ole vakiintunutta nimitystä. Yön ja päivän raja eli terminaattori kulkee mm. Mare Imbriumin länsiosien, Oceanus Procellarumin itäosien ja Mare Humorumin poikki. 

Yksi kuuharrastajien suosikkikohteista, Mare Imbriumiin teräväpiirteisen lahden muodostava Sinus Iridum on oikein mukavasti lähellä terminaattoria, joten maisemat ovat jylhät. Nuori, komean sädejärjestelmän ympäröimä mutta vielä hienompien Copernicuksen ja InOMNin aikaan pimeydessä olevan Aristarchuksen kuvaannolliseen varjoon jäävä Kepler on melkein yön ja päivän rajalla siten, että sen pohja on yhä pimeydessä, mutta länsireuna loistaa kirkkaana kaarena mustuuden keskellä.

Kuu 16.10.2021 klo 22. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.

Etelämpänä Mare Humorumin pohjoisrannalla oleva suuri ja mahtava Gassendi on juuri tuloillaan päivänvaloon, joten sen itäreuna on komeasti näkyvissä. Itse Mare Humorumissa kannattaa kiinnittää huomiota vaikkapa meren itäosien harjanteisiin, jotka näyttävät rantaan lyöviltä mainingeilta. Mielellään hivenen kookkaamman kaukoputken omistaja taas voi yrittää metsästää Humorumin altaan itäpuolella kaareutuvia Rimae Hippaluksen kauniita grabeneja eli hautavajoamia, jotka ovat syntyneet altaan venyttäessä Kuun kuorta.

Etelän kraatteroituneella ylängöllä on hienosti näkyvissä silmiinpistävä Hainzelin kraatterikolmikko. Itse Hainzel (halk. 71 km) on kolmikosta huomaamattomin. Havaitessa huomio kiinnittyy sen sijaan yhteensulautuneisiin Hainzel A (56 km) ja C (38 km) -kraattereihin. Ne muodostavat hieman jalanjälkeä muistuttavan rakenteen, joka kuuluu Kuun tunnistettavimpien pinnanmuotojen joukkoon.

Lunar Orbiter IV -luotaimen kuva Hainzelin kolmikosta. Hainzel A:n halkaisija on noin 56 km. Kuva: NASA / Lunar Orbiter IV / LPI / T. Öhman.

Kraattereista Hainzel on tietysti vanhin, koska se on jäänyt kahden muun alle. Iältään se on nektarinen, eli se syntyi Kuun toiseksi vanhimmalla geologisella kaudella. Jokseenkin kulmikas Hainzel C puolestaan on joko nektarinen tai varhaisimbrinen. Hainzel A on kolmikon nuorin. Se syntyi Kuun toiseksi nuorimmalla, eratostheenisellä kaudella. Se on myös noin 1–1,5 km syvempi kuin Hainzel C. Nyt InOMNin aikaan syvyyseron voi helposti itsekin havaita, sillä A:n pohja pysyy varjossa pidempään kuin C:n.

Jos jostain syystä lauantai-iltana ei halua kuunnella esitelmää Kuusta tai katsella Kuuta itse, voi InOMNista nauttia sosiaalisen median kauttakin. Virallinen tunniste näkyy olevan #ObserveTheMoon, mutta seurantaan kannattaa laittaa myös #InOMN ja pelkkä #Moon. Kuvia ja videopätkiä tulee ainakin aiempien vuosien kokemusten perusteella hiljakseen pitkin päivää ympäri maailmaa. Aktiivisempaa toimintaa kaipaaville näkyy tarjolla olevan myös nuoremmille kuuharrastajille suunnattu kuukuvabingo. Ja mikäpä siinä, tapoja Kuusta nauttimiseen on yhtä monta kuin nauttijoitakin.

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Apollo 15 ja astronauttien merkitys planeettageologiassa

Heinä–elokuun taitteessa vietettiin Apollo 15 -lennon 50-vuotisjuhlia. Kekkereihin oli syytäkin, sillä kyseessä oli monella tapaa käänteentekevä kuumatka. Se oli myös erinomainen esimerkki siitä, että ihmisen mukanaolo toista taivaankappaletta paikan päällä tutkittaessa ei ole vain kallis menoerä, vaan uusien löytöjen ja ylipäätään tutkimuksen mahdollistaja.

Suuri yleisö muistaa Apollo 15:n – jos ylipäätään muistaa ollenkaan – ensimmäisenä kuulentona, jolla oli mukana kuuauto. Nelipyöräohjauksella varustettu kevyt nelivetoinen sähköauto oli kuitenkin vain näkyvin osa J-tyypin lennosta.

Apollo-ohjelman kolmella viimeisellä eli ns. J-lennoilla tarkoituksena oli kattava Kuun tutkimus niin kiertoradalta kuin tieteellisesti kiinnostavimmiksi arvioiduilla laskeutumisalueillakin. Kuuta reilun sadan kilometrin korkeudessa kiertänyt Apollo 15:n komento- ja huoltomoduuli sai edeltäjiinsä verrattuna rutkasti uusia tutkimuslaitteita. Huoltomoduulin kylkeen upotetusta mittalaitelaarista löytyi mm. uudet panoraama- ja kartoituskamerat ja gammaspektrometri sekä Kuuta kiertämään jäänyt sähkö-, magneetti- ja painovoimakenttiä tutkinut pienoissatelliitti.

J-lentoja varten tehdyt kuumoduulin parannukset mahdollistivat kolmen päivän tutkimukset Kuun pinnalla. Myös avaruuspukujen elossapitojärjestelmiä kehitettiin ja niistä saatiin myös hieman vähemmän tönkköjä, minkä ansiosta astronauttien oli helpompi tehdä kenttätöitä.

Laiteparannusten ohella aivan keskeistä kolmen viimeisen Apollo-lennon tieteellisen menestyksen kannalta oli miehistöjen koulutus. Geologiaa oli opetetettu kaikille aiemmillekin Apollo-miehistöille, mutta Apollo 15:stä lähtien siihen todella panostettiin. Toukokuusta 1970 toukokuuhun 1971 Apollo 15:n Kuuhun laskeutunut miehistö, komentaja Dave Scott ja kuumoduulin pilotti Jim Irwin, osallistui ainakin 16:lle geologiselle kenttäretkelle. Ne suuntautuivat paitsi eri puolille Yhdysvaltoja, myös kuumaisten laavakenttien Islantiin. Maasto-oloissa opiskelun ohella teoriatunteja kertyi 80.

Kartta Apollo 15:n komentajan Dave Scottin ja kuumoduulin pilotti Jim Irwinin tutkimusmatkoista Hadleyn laavauoman kupeella ja Hadley Delta -vuoren alarinteillä 50 vuotta sitten. LM = kuumoduuli, LRV = kuuauto, ALSEP = geofysikaalinen tutkimuslaitteisto. Pohjoinen likimain alhaalla. Kuva: NASA / ASU / LRO. 

 

Arvokkaita geologisia havaintoja voi tehdä niin Maan tai Kuun pinnalta kuin sen yläpuoleltakin. Niinpä Apollo 15:n komentomoduulin pilotti Al Worden sai hänkin osansa geologiasta, eli noin 80 tuntia käytännön opetusta Kuun kiertoradalta tapahtuvaa havainnointia varten. Apollo 16:n ja 17:n päägeologi professori Bill Muehlberger arvioi Don Wilhelmsin loistavassa kirjassa To a Rocky Moon J-lentojen astronauttien saaneen geologista oppia saman verran kuin geologiasta valmistunut maisteri. Kuulentojen kannalta erityisen oleellista oli, että astronautit näkivät kentällä enemmän geologiaa kuin keskimääräinen yliopistokurssit läpikahlannut maisteri.

Al Wordenin ottama kuva Apollo 15:n laskeutumisalueesta. Pohjoinen melko tarkoin ylhäällä. Vertaa ylläolevaan karttaan. Hadleyn laavauoman mutkassa sijaitseva Elbow-kraatteri on hyvä kiintopiste. Kuva: NASA / Apollo 15 / Al Worden / AS15-87-11720 / Kipp Teague.

 

Yksi kolmen viimeisen lennon menestyksen avaimista oli koulutuksen aikana Dave Scottissa syttynyt intohimoinen kiinnostus geologiaa kohtaan.* Tämä tarttui muihin miehistön jäseniin, eivätkä erittäin kilpailuhenkiset myöhempien lentojen astronautit halunneet olla geologiassakaan yhtään edeltäjiään huonompia. Tällä oli kiistaton vaikutus lentojen tieteelliseen antiin.

Apollo 15 toi hyvin esiin astronauttien luovien ratkaisujen ansiot. Ollessaan ajelemassa takaisin kohti kuumoduulia ensimmäisen kuukävelyn loppupuolella, Scott ja Irwin olivat hieman aikataulusta jäljessä ja Houstonin lennonjohto hoputti heitä. Scott kuitenkin huomasi poikkeuksellisen huokoisen kiven. Hän tiesi, ettei lennonjohto antaisi lupaa ylimääräiseen pysähdykseen ja näytteen keräämiseen. Siitä huolimatta hän stoppasi kuuauton ja selitti, että hänellä on ongelmia turvavyönsä kanssa. Tämä oli uskottavan kuuloinen väite, sillä vyöt olivat aiheuttaneet päänvaivaa heille aiemminkin. Jim Irwin oli välittömästi juonessa mukana ja höpötteli Houstonissa yhteysmiehenä eli capcomina toimineelle Joe Allenille niitä näitä kraattereista ja kivistä sillä välin kun Scott nousi autosta ja keräsi lähes kilon painoisen, hohkaisen kiven matkaan. Vasta takaisin Houstoniin palattuaan Scott kertoi asioiden todellisen laidan. Nykyisin näyte 15016 tunnetaan nimellä Seatbelt Basalt eli turvavyöbasaltti. Se on noin 3,4 miljardia vuotta vanha oliviinibasaltti, joka kerkesi nököttää paikoillaan noin 300 miljoonaa vuotta ennen kuin Dave Scott poimi sen mukaansa.

Seatbelt Basalt, eli kuunäyte 15016. Kivi on oliviinibasaltti, jonka huokoisuus johtuu jähmettyneen laavan suuresta kaasumäärästä. Kivellä on ikää noin 3,4 miljardia vuotta. Kuva: NASA / JSC.

 

Astronautit voivat tällaisia tieteellisesti arvokkaita luovia tempauksia tehdä, mutta miehittämättömillä mönkijöillä moinen ei välttämättä ole mahdollista. Neuvostoliiton kahdella Lunohod-kuukulkijalla olisi voitu tehdä enemmän tutkimusta kuin niillä loppujen lopuksi saatiin aikaiseksi. Geologit olisivat halunneet pysähdellä useammin ja analysoida kuunpinnan koostumusta ja lujuusominaisuuksia tarkemmin. Heillä oli sama ongelma kuin Scottilla ja Irwinillä: lennonjohto hengitti niskaan. Scott ja Irwin kuitenkin pystyivät tekemään oikean ratkaisun, koska olivat kahdestaan paikan päällä. Neuvostoliittolaiset sen sijaan joutuivat tyytymään vähempään tutkimukseen, koska vieressä pönöttäneet korkeammat tahot halusivat, että mönkijää käytetään kilometrien taittamiseen eikä joutavaan  tieteen tekemiseen. Tämän ansiosta Le Monnierin kraatteria vuonna 1973 tutkineella Lunohod 2:lla oli avaruusalusten mönkimisennätys vuoteen 2014 asti. Kaiken tuon mittavan mönkimisen tieteellinen anti vain jäi hivenen heppoiseksi.

Luova niskurointi on vain yksi monista hyvistä syistä käyttää ihmisiä muiden taivaankappaleiden tutkimuksessa. Toinen on raaka voima. Apollo 15 on tästäkin opettavainen esimerkki.

Geologeilla on yleensä lähes vastustamaton vimma päästä kurkistamaan, mitä hieman syvemmällä piilee. Pinnan alapuolelle pääseminen ja sieltä näytteen saaminen vain on joskus hyvin hankalaa Maassakin, ja se on aina sitä muilla planeetoilla. Tästä Marsia tutkivan InSight-laskeutujan lipsahdellut keinokontiainen on oivallinen tuore näyte. Niin on myös Perseverance-mönkijä, joka kivisen kairasydämen sijasta sai muutama viikko sitten otettua näytteen Marsin kaasukehästä.

Apollo 15:kin oli omat ongelmansa kairaamisen kanssa. Lämpövuoantureita ei meinattu millään saada haluttuun syvyyteen. Kairasydännäytteenottokaan ei Scottilta sujunut vaikeuksitta, vaikka hänen kairansa lopulta noin 2,4 m kuunpinnan alapuolelle upposikin. Valitettavasti vain kaira ei suostunut nousemaan ylös. Lopulta Scott ja Irwin rykäisivät sen kahteen pekkaan väkisin pois siten, että he kyykistyivät hieman saaden hartiansa poran kahvojen alle ja punnersivat pystyyn.[1] Mönkijältä jäisi moinen temppu tekemättä.

Dave Scott Hadleyn laavauoman reunalla. Kuva: NASA / JSC / Jim Irwin / LPI.

 

Kuudella Kuuhun laskeutuneella Apollo-lennolla saatiin tarkasti tunnetuista ja hyvin kuvatuista paikoista kuunäytteitä Maahan noin 382 kg. Vastaavasti kolmella miehittämättömällä Neuvostoliiton Luna-laskeutujalla saatiin vuosina 1970–1976 kehnohkosti tunnetuista kohteista vajaat 330 grammaa kiviainesta. Apollo-lennot toivat Maahan siis Luna-laskeutujiin verrattuna yli tuhatkertaisen määrän Kuun kiviä. Kiinan Chang’e 5 -laskeutuja taas toi viime joulukuussa noin 1731 grammaa näytteitä. Erinomainen saalis, mutta kalpenee Apollon rinnalla.

Apollo-ohjelman ylivoima näytemäärissä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ihmisiä kuljettavat avaruusalukset on väkisinkin tehtävä huomattavasti massiivisemmiksi ja tilavammiksi kuin robottiluotaimet. Kun tuodaan ihmisiä takaisin Kuusta tai jonain päivänä Marsista, saadaan samalla vaivalla rutkasti myös kiviä. Ja vaikka kaikenlainen paikan päällä mitattu numeerinen tieto on planeettojen synnyn ja kehityksen tutkimuksessa tietenkin täysin välttämätöntä, on sen merkitys vähäinen verrattuna siihen, mitä kivistä saadaan maanpäällisissä laboratorioissa irti. Kuunäytteet ovatkin Apollo-ohjelman tärkein tieteellinen perintö.

USGS:n Dale Jackson oli äärimmäisen innoissaan Scottin ja Irwinin kenttätyön laadusta: "Did you see those guys today? They got up there on the side of that mountain and found that boulder and they sampled the soil around the rock, and then they knocked a piece off it, and then they rolled it over and got some of the soil underneath it. Why, they did everything but fuck that rock!" (Chaikin: A Man on the Moon, s. 421-422). Tähän hätään ei ole tarjolla tämän lohkareen näytenumeroita, pengotaan esiin ehkä joskus. P.S. 17.11.2021: Kyseessä oli ensimmäisen kuukävelyn Station 2:n lohkare. Kiitokset Jari Kuulalle tämän tarkistamisesta. Kuva: NASA / Apollo 15 / AS15-86-11558HR.

 

Kun ihmisen lähettämistä toisille taivaankappaleille mollataan kalliiksi,[2] vaaralliseksi[3] ja ylipäätään turhaksi touhuksi, unohdetaan tieteen lisäksi myös asian inhimillinen puoli. Halu nähdä ja omin aistein kokea, mitä seuraavan kukkulan takana on, on aina ajanut ihmiskuntaa eteenpäin. Vaikka NASA ja ESA kuinka yrittävät inhimillistää luotaimiaan ensimmäisessä persoonassa sirkuttavien Twitter-tilien avulla, on ihminen kuitenkin aina innostavampi, kiinnostavampi ja samaistuttavampi tarinankertoja kuin kylmä kokoelma virtapiirejä ja moottoreita.

Lukemattomat nuoret ovat hakeutuneet luonnontieteiden ja tekniikan aloille Apollo-ohjelman innoittamina. Tästä on hyötynyt koko ihmiskunta. On hankala kuvitella vaikuttavampaa perusfysiikan demonstraatiota kuin Dave Scott pudottamassa haukansulkaa ja kivivasaraa Kuun pölyiseen pintaan. Etenkin Yhdysvaltojen kaltaisessa hyvin eriarvoisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus ei ole itsestäänselvyys, tällaisilla asioilla on oikeasti merkitystä.  Sivuuttaa ei sovi sitäkään, että miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat ainakin hetkellisesti unohtaneet maalliset murheensa Apollo-ohjelman moninaisista tuloksista populaaritieteen ja viihteen muodossa nauttien.

Vaikka ihmisellä on kiistattomat ansionsa aurinkokuntamme kiinteiden kappaleiden paikan päällä tehtävässä tutkimuksessa, ei astronautteja toki kaikkialle kannata lähettää. Ihminen on parhaimmillaan geologisesti monimuotoisten maailmojen tutkijana. Tällaisia ovat esimerkiksi Kuu, Mars ja Saturnuksen kookkain kuu Titan. Jupiterin suuret kuut olisivat myös sopiva kohde kenttägeologeille, kunhan vihamielisen säteily-ympäristön kanssa jotenkin opitaan pärjäämään. Viime aikoina onnellisten luotainuutisten ansiosta paljon tapetilla ollut Venus olisi tietenkin geologiansa puolesta myös mitä kiehtovin ympäristö, mutta äärimmäiset paine- ja lämpötilaolosuhteet pitävät sen järkevän ihmistoiminnan ulkopuolella vielä erittäin pitkään.

Miehittämättömien luotainten ja mönkijöiden luontaisinta valtakuntaa ovat paitsi ihmisen kannalta turhan kaukaiset ja vihamieliset ympäristöt, myös liian pienet ja yksinkertaiset kappaleet. Ihminen on mikropainovoimassa aikamoisen kömpelö eläin, joten asteroideille ja komeetoille ei astronautteja kannattane ainakaan lähitulevaisuudessa lähettää. On myös hankala keksiä, kuinka ihminen olisi kustannustehokas tutkija primitiivisellä pienkappaleella, jonka geologinen kehitys päättyi jo pitkästi yli neljä miljardia vuotta sitten. Kauko-ohjatut ja osittain autonomiset alukset ilman ihmisten painolastia ovat tällaisissa tapauksissa aivan riittäviä niin kartoituksessa kuin näytteenotossakin.

Tutkimmepa aurinkokuntamme kappaleita suoraan tai välillisesti erilaisten luotainten avulla, kyse on kuitenkin ihmisen perimmäisten tarpeiden tyydyttämisestä. Kuten Dave Scott Hadley Delta -vuoren jylhissä maisemissa 50 vuotta sitten totesi:

”Man must explore. And this is exploration at its greatest.”[4]


*Yksi osoitus Scottin kiinnostuksesta geologiaa kohtaan on se, että hänen silloinen vaimonsa Lurton kävi Houstonin yliopiston järjestämällä geologian johdantokurssilla, jotta heillä olisi kotona jotain yhteistä puhuttavaa.

1Rehellisyyden nimissä on todettava, että vaikka raa’an voiman avulla kaira saatiin irti, myös syy kairan jumittumiseen oli luultavasti liiallinen voimankäyttö. Myöhemmillä lennoilla kairausta opeteltiin enemmän ja hommasta selvittiin hieman vähemmällä.

2Aina voi myös kysyä, onko noin 0,4 % bruttokansantuotteesta paljon. Tämä oli Apollo-ohjelman hinta huippuvuonna 1966. Ja tottakai nykyisinkin ihmisten avaruuteen lähettämiseen käytetyt rahat (tai edes pienen osan niistä) voisi käyttää luonnonsuojeluun, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen, tai vanhustenhoitoon. Mutta ei kai kukaan kuvittele, että niin oikeasti tehtäisiin?

3Gemini- ja Apollo-ohjelmien aikana kuoli seitsemän aktiiviastronauttia. Ted Freeman, Elliott See, Charlie Bassett ja C. C. Williams kuolivat enemmän tai vähemmän hölmöissä lento-onnettomuuksissa, Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee puolestaan harjoituksen aikana syttyneessä tulipalossa laukaisualustalla. Tämä voi tuntua paljolta, mutta se oli enimmäkseen koelentäjätaustaisille astronauteille täysin hyväksyttävä riskitaso. Avaruudessa ei tähän päivään mennessä ole kuollut yksikään avaruuslentäjä, nousuissa ja laskuissa kylläkin.

4“Ihmisen täytyy tutkia. Ja tämä on tutkimusmatkailua parhaimmillaan.”


Tämä juttu ilmestyi ensin vähemmillä linkeillä ja kuvilla Ursan Kraatterin reunalta -blogissani.


Jälkikirjoitus tähän versioon: Kun itse tekstissä ei oikein ollut sopivaa kohtaa linkata professori Ian A. Crawfordin loistavaan artikkeliin Dispelling the Myth of Robotic Efficiency, niin tehdään se tässä. Se kannattaa kaikkien asiasta vähänkään kiinnostuneiden lukea, ja erityisesti suosittelen sitä miehitettyjä lentoja vihaaville meteorologi-insinööreille ja tähtitieteilijöille. Ja mainitaan vielä sekin, että Mielipiteet-sivulta löytyy aikoinaan Hesariin kirjoittamani samansisältöinen vuodatus.

tiistai 6. heinäkuuta 2021

Kevyttä kesäviihdettä, osa 2: Mars- ja Merkurius-kuvia Kortesjärvellä

NASAn Pohjoismainen planeettakuva-arkisto ja sen myöhempi historia

Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto NASA perusti vuonna 1977 alueellisten planeettakuva-arkistojen verkoston (Regional Planetary Image Facility Network). Arkistojen tarkoituksena on välittää NASAn planeettatutkimusohjelmien tuottamaa kuva-, kartta- ja mittausaineistoa tutkijoille, opiskelijoille, tiedotusvälineille, kouluille ja suurelle yleisölle. Nykyisin aineistojen muututtua valitettavasti yhä enenevissä määrin ainoastaan sähköiseen ja yleensä erittäin vaikeasti hyödynnettävään muotoon, oleellinen osa arkistojen tehtävää on aineiston käsittely ja jakelu käyttökelpoisessa ja ymmärrettävässä formaatissa. Planeettetutkimuksen popularisointi onkin aina ollut keskeinen piirre NASAn planeettakuva-arkistojen toiminnassa.

NASAn planeettakuva-arkistoja on nykyisin Yhdysvalloissa yhdeksän, muualla maailmassa seitsemän. Suomea lähimmät arkistot sijaitsevat Berliinissä, Pariisissa, Lontoossa ja Roomassa. Vuodesta 1990 alkaen Oulun yliopistossa dosentti Jouko Raitalan vetämän planeettageologian tutkimusryhmän hellässä huomassa toimi kuitenkin NASAn Pohjoismainen planeettakuva-arkisto (Nordic Regional Planetary Image Facility, NRPIF). Arkisto päätyi Ouluun Joukon erinomaisten NASA-kontaktien ja pitkällisen työn tuloksena. Arkiston toiminta päättyi tutkimusryhmän lakkauttamisen myötä noin vuonna 2010, eikä aiemmin NASAn omistamille kuville löytynyt enää kotia.

NRPIFfin pääarkistohuone loistonsa päivinä. Kuva: J. Korteniemi.

NRPIFfin seminaarihuonetta käytettiin paitsi ryhmän kokouksiin  ja muihin palavereihin, myös tutkimuksen tekoon ja mm. koululaisryhmien vierailuihin. Kuva: J. Korteniemi.

Suomen johtavat Venus-tutkijat V.-P. Kostama ja 
M. Aittola Magellan-kuvien äärellä NRPIFfissä. 
Kuva: J. Korteniemi.
NRPIFfissä oli tuhansittain kuvia ja karttoja eri planeettalennoilta. Erityisen kattava oli kokoelma karttoja ja kuvia Kuusta. Esimerkiksi Apollo-lennot mahdollistaneiden Lunar Orbiter -luotainten kuvia ei tiettävästi ollut silloin eikä nykyisinkään missään muualla Euroopassa. Myös Apollo 15–17-lentojen kartoituskameroiden kuvat löytyivät arkistosta. Länsimaissa melkoisen ainutlaatuista aineistoa oli neuvostoliittolaisten Venera-luotainten tutkakuvista koostettu kartasto Venuksesta. 

Lisäksi niin oululaistutkijoiden ja -opiskelijoiden kuin ulkolaisten tutkijavieraidenkin erityisen aktiivisessa käytössä oli käytännössä täydellinen kokoelma suuria ja laadukkaita Magellan-luotaimen tutkakuvia Venuksesta. Niiden pohjalta syntyi melkoinen läjä väitöskirjoja, lisensiaatintutkielmia ja pro graduja, sekä tietenkin tutkimusartikkeleita. Lyhyesti sanottuna NRPIFfin kokoelma oli niin kulttuurin- ja tieteenhistoriallisesti kuin tutkimuksellisestikin lähes korvaamattoman arvokas ja edelleenkin käypää tutkimusaineistoa.

NRPIFfin tutkimushuone. Ennen kuin sain 
oman työhuoneen planetologian ryhmästä, vietin
 runsaasti laatuaikaa kuvassa näkyvän Macin 
äärellä etenkin Marsin törmäyskraattereita 
tutkien. Kuva: J. Korteniemi.
Suuressa viisaudessaan ja asiaa epäilemättä tarkkaan harkittuaan Oulun yliopisto lopulta päätti, että paras tapa käyttää planeettakuva-arkiston ainutlaatuista aineistoa on hyödyntää sitä Oulun kaupungin kaukolämmön tuotannossa, siis toisin sanoen polttaa tuhannet valokuvavedokset, paperikartat, diat, videot, CD:t ja kirjat. Kumma kyllä, ajatus ei miellyttänyt Raitalan ryhmässä planeettageologisen oppinsa saaneita tutkijoita, jotka muodostivat pääosan vuonna 2013 perustetun Arctic Planetary Science Institute ry:n (APSI) aktiivijäsenistöstä. APSI otti moraalisen vastuun kuvista ja päätti etsiä niille turvallisen sijoituspaikan, jossa kuvat myös palvelisivat alkuperäistä tarkoitustaan.

Viisi vuotta sitten, kesäkuussa 2016, arkistolle löytyi uusi koti: kuvat siirtyivät Euroopan suurimman kraatterijärven rannalle Lappajärvelle Järviseutu-Seura ry:n omistukseen. Tästä kertoi sujuvasanainen kollegani, arkiston pelastustyössäkin ansioitunut Jarmo Korteniemi Tiedetuubin jutussaan.

Ensimmäisessä sijoituspaikassaan Lappajärvellä planeettakuvat olivat erittäin tiiviisti pakattuina, mutta silti saavutettavissa. Vaikka arkistoa ei mainostettukaan, saksalainen tutkijavieraskin kävi aineistoon tutustumassa. Kuva: T. Öhman.

Kesällä 2018 työnimellä "Kraatterijärven planeettakuva-arkisto" kulkenut kokoelma siirtyi Lappajärveltä Vimpeliin. Tuolloin kävin arkiston tärkeimmät kuvat yksitellen läpi, sekä järjestin ja luetteloin ne (joskin runsain mitoin järjestelytyötä etenkin karttojen osalta on vielä tekemättä). Kirjoittelin silloin muutaman blogitekstinkin aiheesta. Kuvia ja osin tässäkin käsittelemääni taustaa on luettavissa tästä jutusta, lyhyt kuvaus Mount Marilynistä löytyy täältä, ja vastaavanlainen kevytkatsaus Messiereihin puolestaan täältä. 

Vimpelissä oli hyvä luetteloida Apollo 16 -kuvia. Kuva: T. Öhman.

Kuvia oli tarkoitus käyttää APSIn hyväksymien periaatteiden mukaisesti kraatteritutkimuksen ja planeettageologian opetus- ja popularisointityössä. Tätä tarkoitusta varten kuvista koottiin kolme näyttelykokonaisuutta, eli Lappajärven vertailukohdat, Suomalaiset Kuussa, ja Apollo-lentojen 50-vuotisjuhlien (2018–2022) vuoksi erityisen ajankohtainen Apollo-näyttely.

Koska maailmankaikkeudessa tapahtuu omituisia asioita, nämä valmiit näyttelyt, joissa oli itse kuvien ja johdantoposterien lisäksi myös QR-koodien takana kustakin kuvasta kertova äänitiedosto, samoin kuin aiheeseen liittyviä videopätkiä, eivät koskaan nähneet päivänvaloa. Viimeksi tarkistaessani kalliisti kehystetyt kokonaisuudet makasivat edelleen käyttämättöminä varastossa. Kevyesti ketutti.

Alkukesästä 2019 kuva-arkiston omistussuhteissa tapahtui jälleen muutos, ja koko arkisto siirtyi Lappajärven kunnan omistukseen. APSI säilytti veto-oikeutensa, joten sikäli kuvien tulevaisuus on turvattu. Myös Järviseutu-Seuralla pysyi oikeus käyttää arkiston kuvia alkuperäiseen tarkoitukseen.

Tämänhetkisessä sijaintipaikassaan Lappajärvellä kuva- ja karttalaatikot ovat turvassa, mutta siirron jäljiltä enimmäkseen vielä muoveihin käärittyinä, eikä tila ole ideaalinen kuvien parissa työskentelyyn. Pääasia kuitenkin on, että ainutlaatuinen aineisto on kuivassa, lämpimässä ja lukitussa paikassa. Kuva: T. Öhman.

 

Mars- ja Merkurius-näyttelyt Kortesjärvellä

Kesällä 2020, samalla kun Järviseutu-Seura päätti tehdä Raamatun kivet -näyttelyn, virkosi ajatus myös uusien planeettakuvanäyttelyiden kokoamisesta kesäksi 2021. Viimeisimpien Mars-mönkijöiden ja -luotainten armadan ollessa tuolloin lähtövalmiina ja nyt jo onnistuneesti Marsin pinnalla ja kiertoradalla, oli Mars-näyttely Viking- ja Mariner 9 -kuvista ilmeinen valinta. Euroopan avaruusjärjestön BepiColombo-luotain puolestaan on matkalla Merkuriukseen mukanaan suomalaista huipputekniikkaa, joten Mariner 10 -kuvista ja niiden  pohjalta koostetusta Atlas of Mercury -kartastosta oli hyvä tehdä pieni näyttelykatsaus tähän suuren yleisön silmissä valitettavan heikosti tunnettuun taiteilijoiden planeettaan.

Eräitä kokoelman planeettakuvia esiteltiin aikoinaan muutamissa tilaisuuksissa, esimerkiksi vuoden 2016 Lappajärven ja Vimpelin markkinoilla, Kokkolassa tutkijoiden yössä, sekä Suomen ensimmäisessä International Observe the Moon Night -tilaisuudessa Evijärvellä. Kuluva kesä on kuitenkin tiettävästi ensimmäinen kerta, kun entisen NASAn Pohjoismaisen planeettakuva-arkiston kokoelman aarteita on näyttelyjen muodossa suurelle yleisölle hieman pidempiaikaisesti tarjolla. 

Näyttelyt on nyt siis toteutettu ja pieni valikoima kuvia on yleisön nähtävillä. Kuvat omistaa Lappajärven kunta, mutta minä toteutin näyttelyt Järviseutu-Seuralle. 

Mars- ja Merkurius-näyttelyt ovat omia kokonaisuuksiaan. Molemmat ovat kuitenkin yhtä aikaa esillä Kauhavan Kortesjärvellä Markin museossa, osoitteessa Jääkärintie 71. Museo on avoinna keskiviikosta sunnuntaihin klo 12–17 8.8.2021 saakka. Sitä ylläpitää Kortesjärvi-Seura ry.

Mariner 9 -kuvia on esillä neljän pienen kuvan verran. Kuva: T. Öhman.

Markin museossa on planeettakuvien ohella esillä runsaasti kiinnostavaa esineistöä Kortesjärven historiasta, johon ehdottomasti kannattaa tutustua. Museoon on vapaa pääsy.

Lienee syytä korostaa, että vaikka osa esillä olevista kuvista on löydettävissä Internetistä (kunhan vain tietää mitä ja mistä etsiä, mikä ei aina planeettadatan kohdalla ole ollenkaan yksinkertaista), kyse ei ole mistään nettikuvien tulosteista, vaan nämä ovat NASAn tekemiä laadukkaita vaikkakin iäkkäitä ja tutkimus- ja opetuskäytössä paikoin kuluneita valokuvavedoksia. Esimerkiksi joitakuita esillä olevista Viking-luotainten kuvista käytännössä käsityönä tehdyistä Mars-mosaiikeista ei netistä löydä laisinkaan (niitä ei välttämättä ole olemassa käyttökelpoisessa sähköisessä muodossa ollenkaan, joskaan varmaa tämä ei ole).

Kortesjärven planeettakuvanäyttelyt on suunnattu ihmisille, joilla on lähtökohtaisesti edes jonkinlainen orastava kiinnostus planeettoja kohtaan. Niinpä näyttelyistä kyllä käy ilmi, missäpäin aurinkokuntaa Mars ja Merkurius kiertävät ja millaiset ovat olosuhteet niiden pinnalla, mutta missään ei kerrota, mikä on ”planeetta”. Niinpä lapsukaisia silmällä pitäen pyrkimyksenä on osallistaa museossa vierailijoita ja saada vitriineihin esille kävijöiden omia avaruuslegoja, rakettien tai planeettojen pienoismalleja yms. asiaankuuluvaa ihmeteltävää. Tavaraa sopii tuoda ihan reilusti, sillä näin muutama päivä avajaisten jälkeen esillä on vasta vanha telluurio, Suomen eturivin kuukuvaajiin lukeutuvan Oskari Syynimaan 3D-tulostama topografinen kuupallo, samoin kuin Oskarin valokuvaama upea kuva, joka paitsi osoittaa, kuinka runsaasti yksityiskohtia taitava harrastajakin pystyy kuvaamaan Marsin pinnalta, myös havainnollistaa Marsin ja Kuun näennäiset läpimitat suhteessa toisiinsa. Sivumennen sanoen, paikallinen ammattimies kun on, Oskari sattumalta vastasi myös tyylikkäiden tekstikylttien ulkoasusta ja valmistuksesta.

Stereokuvien ystävät voivat yrittää pistää silmänsä ristiin tämän Merkuriuksen kraattereita esittelevän stereoparin äärellä. Kuva: T. Öhman.
 

Samalla kun käy Markin museossa, kannattaa vierailla myös tien toisella puolella. Sieltä nimittäin löytyvät sekä Kortesjärvi-Seuran ylläpitämä Luontomuseo että kaikkien jääkäriliikkeestä ja Suomen itsenäistymisen ajan historiasta kiinnostuneiden ehdoton käyntikohde, eli Suomen jääkärimuseo.

Jos planeetat vähänkään kiinnostavat, ei Kortesjärven Mars- ja Merkurius-näyttelyiden pitäisi olla ylivoimaisen laajoja. Kummastakin planeetasta on Jarmo Korteniemen tyylikästä infografiikkaa sisältävien yleisesittelyposterien lisäksi näytillä yhdeksän kehystettyä kuvaa (tai useammasta osakuvasta tehtyä koostetta). Näyttelyvieraiden toivotaan tuovan vitriineihin esille esimerkiksi omia avaruusaiheisia pienoismalleja, leluja, ynnä muuta asiaankuuluvaa. Kuva: T. Öhman.