Neljäkymmentäneljä vuotta sitten

Apollo 11:n laskeutumispaikka 44 vuotta  myöhemmin 

nähtynä Houstonin Clear Lakessa 20.7.2013 klo 21.53. 

Scopetech D=60 mm, f=700 mm, H20 mm, Canon Ixus 

70 digipokkari käsivaralla,  ja reipas Photoshoppaus.
Kuva: T. Öhman

Tänä yönä, 44 vuotta sitten, Neil Armstrong otti pienen askeleensa ja suuren harppauksensa. Armstrong ei ole enää harppaustaan muistelemassa, eikä ole moni muukaan. Armstrongia Mare Tranquillitatiksen pinnalle seurannut Neste-mannekiini Buzz Aldrin ja Apollo 11:n komentomodulin pilotti Mike Collins onneksi sentään vielä ovat. Kahdestatoista Kuun pinnalla kävelleestä valkoisesta amerikkalaisesta miehestä ainoastaan kahdeksan on enää elossa, ja Kuuhun laskeutuneista lennoista vain Apollo 16:n miehistö John Young, Ken Mattingly, ja Charlie Duke on kokonaisuudessaan elävien kirjoissa. Kun seuraavan kerran Kuun pinnalla puhutaan englantia, ei tästä valiojoukosta liene keskuudessamme enää ketään.

Kiinalaisista ei koskaan tiedä, joten ehkäpä osa Apollo-astronauteista pääsee todistamaan, kun Kuun pinnalla ylistetään Kiinan kommunistista puoluetta. Ottaen huomioon, että amerikkalaisen avaruusohjelman päätarkoitus oli osoittaa kapitalismin ylivertaisuus kommunismiin nähden, voi siinä vaiheessa Apollo-astronauttien olla hieman vaikea hurrata Kuuhun paluulle. No, tiedäpä häntä. Pistää joka tapauksessa miettimään. En ole ihan varma siitä, mitä se pistää miettimään, mutta pistääpä kuitenkin.

Houston, Clear Lake, 20.7.2013 klo 21.48. Scopetech D=60 mm, f=700 mm, H20 mm, Canon Ixus 70. Kuva: T. Öhman

Franciscus Assisilaisen vuoret

Italia on muutakin kuin toinen toistaan koomisempia korruptoituneita poliitikkoja, tai puolustuksen ja hiusgeelin varaan rakentuvaa jalkapalloa. Italia on nimittäin geologisesti kiehtova ja kummallinen, ja tieteellisen geologian voi perustellusti väittää syntyneen juuri Italiassa. Tästä on lähinnä kiittäminen muuatta tanskalaista geologia nimeltä Niels Stensen (1638–1686), joka tunnetaan paremmin nimellä Nicolaus Steno. Steno, joka oli myös anatomian professori, lääkäri, myöhemmin piispa, ja nyttemmin matkalla pyhimykseksi, vietti 1660-luvulla runsaasti aikaa Toscanan kauniilla kukkuloilla. Näillä retkillään hän keksi Stenon laeiksi kutsutut kivien kerrostumisjärjestystä ja -olosuhteita tutkivan stratigrafian perusperiaatteet, jotka mahdollistavat kivien suhteellisen iänmäärityksen.

Samoilla Toscanan kukkuloilla ja muualla Apenniineilla ovat vuosisatojen saatossa vaeltaneet monet muutkin geologit. Näihin kuuluu myös Berkeleyn geologian professori Walter Alvarez, joka muutama vuosi sitten kirjoitti edeltäjistään ja Apenniinien geologiasta kirjan The Mountains of Saint Francis. Kirjalle nimen antaneella Franciscus Assisilaisella ei geologian kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, Alvarez vaan sattui pitämään köyhyyden nimiin vannoneen pappismiehen kunniaksi rakennetusta ökykirkosta ja siihen käytetyistä kivistä. Kirjassa kulkeekin alusta loppuun myös henkilökohtainen tarina Alvarezin yhdessä vaimonsa kanssa Italiaan etenkin 70-luvulla tekemistä matkoista.  

Geologia ei ole niitä kaikkein helpoimpia eikä myöskään mediaseksikkäimpiä tieteenaloja popularisoitavaksi. Alvarezin kirja on erittäin hyvä yritys tehdä hankalia asioita ymmärrettävämmiksi, ja monessa kohdassa Alvarez myös onnistuu mainiosti. Kirjassa on myös paljon kiehtovia niin uudempaan kuin vanhempaankin tieteenhistoriaan liittyviä tarinoita, joita ei geologian oppikirjoista tapaa. Esimerkiksi Välimeren kuivuminen kuutisen miljoonaa vuotta sitten on tuttu juttu, mutta itselleni oli uutta se, että tapahtuman ymmärtämisessä auttoi huomattavasti neuvostoliittolaisten johdolla tehty Assuanin padon rakentaminen Niiliin 1960-luvulla. Geologi I. S. Chumankov (en lähde arvailemaan, mikä olisi oikea suomalainen translitterointi) oli havainnut Assuanin kairaustuloksista, että Niilin alla on hienojen mereen kerrostuneiden sedimenttien täyttämä syvä kanjoni, jossa geologisesti ei ollut mitään järkeä. Niilin ei olisi pitänyt pystyä sellaista uurtamaan, koska kanjoni oli paljon syvemmällä kuin missä Välimeren pinnan voitiin järkevästi olettaa muinoin olleen. William Ryanin, Kenneth Hsün ja Maria Bianca Citan villi ajatus kuivuneesta Välimerestä sopi kuitenkin täydellisesti yhteen Niilin kanjonin kanssa: Kokonaan tai lähes kokonaan kadonnut meri mahdollistaa kanjonin syvän eroosion, ja Välimeren täyttyminen uudelleen puolestaan selittää syvällä nykyisessä sisämaassa Niilin kanjonin pohjalle kertyneet merisedimentit.

Ilmeisin ihmetyksen aihe Italian geologiassa on, että Apenniinit ovat siellä missä ne nyt sattuvat olemaan, ja ovat esimerkiksi Alpeista poiketen lähinnä luoteis–kaakko-suuntaisia. Alueen tektoniikka on erittäin monimutkaista ja edelleen kohtalaisen huonosti ymmärrettyä, mutta jutun pääjuju on siinä, että toisin kuin voisi äkkiseltään ajatella, ei Apenniineilla ole kovinkaan paljon välitöntä tekemistä suurten Afrikan ja Euraasian mannerlaattojen törmäämisen kanssa. Tärkeämpiä ovat Calabrian ja Korsikan–Sardinian mikrolaattojen törmäilyt Adrian mikrolaatan kanssa.    

Apenniineja jossain melko lähellä Coldigiocoa ja Gubbiota, kuvattuna toukokuussa 2002 vuorenhuipulta, jonka nimeä en enää muista. Nätti paikka joka tapauksessa. Kuva: T. Öhman

The Mountains of Saint Francis ei ole ollenkaan huono kirja, vaan jopa hyväksikin sitä voisi kehua. Ei se kuitenkaan ole likikään yhtä mainio kuin Alvarezin edellinen kirja, T. Rex and the Crater of Doom, jossa hän seikkaperäisesti mutta kiinnostavasti kävi läpi vaiheet, jotka johtivat aluksi erittäin kiistanalaiseen, mutta nyttemmin yleisesti hyväksyttyyn Walter Alvarezin yhdessä isänsä, Nobel-fyysikko Luis Alvarezin kanssa kehittämään teoriaan siitä, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon Maahan törmänneen kymmenkilometrisen asteroidin vuoksi. Tämän K/T-rajakerroksen ja sen merkityksen Alvarez kuittaa tässä jälkimmäisessä kirjassaan hyvin lyhykäisesti. Tämä oli odotettavissakin, mutta hiukan olin pettynyt siihen, ettei kirjassa mainittu lainkaan eoseeni/oligoseeni-kausien rajaa, josta löytyy niin Popigain kuin Chesepeake Bayn törmäyskraatterien heittelettä ja jonka tyyppikerrostumat sijaitsevat Massignanossa kohtalaisen lähellä Gubbion kuuluisia K/T-kerroksia. Samoin Alvarez jättää kokonaan käsittelemättä juuri tällä samalla Umbria–Marchen altaan alueella olevat huikeat liitukautiset kerrostumat, joissa näkyvät kauniisti Maan akselin kaltevuuden ja kiertoradan muutosten aiheuttamat Milankovitchin jaksot. Nämä nyt tietysti ovat vain henkilökohtaisia mieltymyksiä, ja esimerkiksi vaikkapa turbidiiteista innostunut lukija saanee kirjasta enemmän irti kuin tällainen planetaarikko. Isompi ongelma kirjassa on, että Alvarezin amerikkalaisia tv-dokumentteja muistuttava toistava ja lässyttävä tyyli tuppaa paikoitellen ylittämään ärsytyskynnyksen. Ja sen verran pahasti olen geologisiin kaavoihin kangistunut, että kirjan geologisen tarinan eteneminen nykyajasta  ja antiikin Roomasta geologiseen menneisyyteen eikä toisin päin tuntuu turhan hankalalta. Hyvästä hakemistostaan kirja ansaitsee kehut, ja lyhyehkö sanasto auttaa varsin hyvin kirjan geologisen termistön ymmärtämisessä.

Arvio:






Walter Alvarez: The Mountains of Saint Francis – Discovering the Geologic Events That Shaped Our Earth. W. W. Norton & Company, 2009, 304 s.

Lappajärven ikä tarkentui

Lappajärven törmäyskraatteri on Suomen tunnetuista kraattereista nuorin ja parhaiten säilynyt. Niinpä se on myös tieteellisesti merkittävin, ja on jo pitkälti toista sataa vuotta kiinnostanut geologeja. Onneksi se kiinnostaa edelleen.

Suomen geologian suurmies Pentti Eskola (1883–1964) piti viime vuosisadan alkupuolella Lappajärveä muinaisena tulivuorena, koska Lappajärvellä tavattava kärnäiitti muistutti lähinnä vulkaanisia laavakiviä, eikä törmäyskraattereista vielä tuolloin ymmärretty tuon taivaallista. Vasta 1970-luvulla ruotsalainen Nils-Bertil Svensson ja etenkin väitöskirjatyössään kivitohtori Martti Lehtinen osoittivat Lappajärven olevan törmäyskraatteri, ja kärnäiitin olevan kiteytynyttä törmäyssulaa. Useat muutkin Eskolan tutkimista Fennoskandian oudoista ”laavoista” osoittautuivat myöhemmin törmäyssulakiviksi.

Nykyään Lappajärven kraatterin tiedetään olevan läpimitaltaan noin 22–23 km, ja että sen synnyttänyt kappale oli koostumukseltaan todennäköisimmin H-tyypin kondriitti, eli hyvin tavallinen kivimeteoriitti. Suomen kraattereita vuosikymmenten saatossa erittäin ahkerasti tutkineista saksalaisista Elmar Jessberger ja Uwe Reimold selvittivät varsin tarkoin Lappajärven iän jo yli kolmekymmentä vuotta sitten, ja toistakymmentä vuotta sitten Irmeli Mänttäri ja Marjatta Koivisto Geologian tutkimuskeskuksesta vahvistivat Lappajärven todellakin olevan myöhäisliitukautinen. Tarkemmin sanottuna Jessbergerin ja Reimoldin argon–argon (40Ar–39Ar) -menetelmään perustuva määritys antoi iäksi 77,3 ± 0,4 miljoonaa vuotta (Ma), kun Mänttäri ja Koivisto saivat uraani–lyijy (U–Pb) -menetelmällä iäksi 73,3 ± 5,3 Ma. Virherajojen puitteissa eri isotooppimenetelmiin perustuvat ikämääritykset olivat keskenään siis hyvin sopusoinnussa. 

Edistys kuitenkin edistyy, ja uudet analyysimenetelmät mahdollistavat entistä tarkemmat iänmääritykset. Tuoreessa Geochimica et Cosmochimica Acta -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa saksalainen, Australiassa nyttemmin vaikuttava Martin Schmieder ja ranskalainen, mutta myös australisoitunut ajoitusvelho Fred Jourdan tarkentavat huomattavasti Lappajärven ikää. Heidän Ar–Ar-ikämäärityksensä mukaan Lappajärven kraatteri syntyi 76,20 ± 0,29 miljoonaa vuotta sitten. Tämä on siis kolmisen miljoonaa vuotta enemmän kuin Mänttärin ja Koiviston määrittämä ikä, mutta on Mänttärin ja Koiviston (melko suuren) virhemarginaalin sisässä. Lappajärven uusi ikä jatkaa Jourdanin ja etenkin Schmiederin erittäin merkittävää panosta useiden suomalaisten kraatterien, kuten Paasselän ja Keurusselän tutkimisessa.

Perspektiivikuva Lappajärven törmäyskraatterista Aster ja Landsat 7 -satelliittiaineistojen pohjalta, sekä tutkittujen näytteiden löytöpaikat. Kuva: Schmieder & Jourdan (2013) / Geochimica et Cosmochimica Acta / Elsevier 

Mielenkiintoinen sivujuonne Schmiederin ja Jourdanin tutkimuksessa on Lappajärven kokoisten kraatterien mahdollinen merkitys varhaisen elämän kehittymisen kannalta. Tarkimman ikämäärityksensä Schmieder ja Jourdan tekivät kärnäiitistä, mutta kun he samalla menetelmällä tutkivat törmäyksessä kärsineen graniittiskoostumuksisen kohdekiven sulaneita ja uudelleenkiteytyneitä kalimaasälpärakeita, he saivat tulokseksi sarjan ikiä, jotka yltävät törmäyshetkestä noin miljoona vuotta nuorempiin ikiin. Mahdollinen selitys tälle voi olla, että törmäyksessä sulanut (ja muutenkin kuumentunut) kivimassa piti noin miljoonan vuoden ajan Lappajärven kallioperän niin lämpimänä, että kallioperässä oleva vesi ja vesihöyry (tarkemmin ottaen pitäisi puhua fluidista, joka ei ole oikein nestettä eikä kaasua, vaan lähinnä sekä että) kiersi ympäriinsä, muuttaen samalla kallioperän kemiallista ja mineraalikoostumusta.

Noin miljoonan vuoden kesto on kertaluokkaa pidempi aika, kuin aiemmin on tämän kokoisten kraatterien niin sanotun hydrotermisen vaiheen oletettu voivan kestää. Koska parikymmenkilometrisia kraattereita syntyi muinoin hyvin runsaasti, ja hydrotermisten systeemien oletetaan olevan elämän kehittymisen kannalta erittäin suotuisia paikkoja, oli Schmiederin ja Jourdanin ajatuksen mukaan muutamia miljardeja vuosia sitten niin Maapallolla kuin Marsissakin huomattavasti enemmän pitkäkestoisia hydrotermisiä systeemeitä, joissa varhaisten elämänmuotojen oli hyvä asustella, kuin on tähän asti luultu. Ajatus on kiehtova, mutta sitä puoltavista todisteista huolimatta ei täysin välttämättä pidä paikkaansa, vaan Lappajärven shokkimetamorfisten kalimaasälpien havaitulle ikäjakaumalle voi löytyä muitakin selityksiä. Tästä huolimatta on erittäin hienoa nähdä, kuinka Suomen surkuteltavan huonosti ymmärrettyjä kraattereita tutkimalla voi saada merkittäviä uusia oivalluksia tieteen keskeisimmistä peruskysymyksistä.

David Scott ja geologisen kenttäkokemuksen tärkeys

Apollo 15 oli Apollo-ohjelman ensimmäinen tieteellisesti todella kunnianhimoinen J-tyypin lento. Lennon komentaja David Scott laskeutui Jim Irwinin kanssa Imbriumin törmäysallasta reunustavien Apenniinien juurelle, tarkemmin sanottuna Hadleyn laavakanavan reunalle, Al Wordenin keskittyessä kaukokartoitukseen Kuun kiertoradalta. Apollo 15:n kuumoduli Falcon laskeutui kauemmas Kuun päiväntasaajasta kuin yksikään toinen lento, ja ainakin omasta mielestäni Apollo-lennoista maisemallisesti kaikkein kauneimmalle alueelle. Scott oli myös yksi harvoista Apollo-astronauteista, joka todella aidosti kiinnostui geologiasta, eikä yrittänyt päteä siinä ainoastaan siksi, ettei kukaan tiennyt, kuinka suuren painoarvon Deke Slayton antoi Kuun tutkimukseen painottuville ansioille miehistövalinnoissaan. Scottin mukana myös Irwin ja Worden panostivat geologian opintoihinsa, ja tuloksena olikin tieteellisesti erittäin menestyksekäs lento. Dave Scottin pysyvästä kiinnostuksesta Kuun tutkimusta ja tulevaisuuden kuulentoja kohtaan kertoo myös se, että hän edelleenkin – vetreänä kahdeksankymppisenä – käy silloin tällöin tieteellisissä konferensseissa puhumassa kuututkimuksesta. Eikä Scott ainoastaan keskity muistelemaan vanhoja kunnian päiviä, vaan hän on myös mukana esimerkiksi entisen opinahjonsa Massachusetts Institute of Technologyn avaruustekniikan laboratorion projektissa suunnittelemassa Kuuhun paluuta. Kiinnostavaa tässä Human Architecture for Lunar Operations -suunnitelmassa on muun muassa se, ettei se vaadi jättimäisiä kantoraketteja, vaan se voitaisiin toteuttaa jo olemassaolevilla ja todennäköisesti pian valmistuvilla raketeilla, ja myös laskeutumisalus on tässä suunnitelmassa realistisen kokoinen.

David Scott puhui tänään Brown–Vernadsky-mikrosymposiumissa toki myös Apollo 15:stä. Scott painotti, että tie Marsiin vie Kuun kautta, ja korosti miehistön geologisen kenttäkoulutuksen merkitystä. Ja sen sijaan, että miehistö kuljettaisi mukanaan monimutkaisia analyysilaitteita, Scott myös korosti, että miehistön tärkein rooli on kerättävien näytteiden geologisen kontekstin ymmärtäminen, ja sen myötä oikeiden näytteiden valinta, koska tarkimmat analyysit saadaan kuitenkin tehtyä vasta Maassa. Fiksu mies. On tosin syytä huomata, että nykyiset kannettavat analyysilaitteet alkavat jo lähestyä Star Trek -teknologiaa, joten olisi varsin kummallista, ellei sellaisia tulevaisuudessa Kuussa käytettäisi.

Oheisessa ääninäytteessä, jonka mukana on hieman suttuista videokuvaa, Scott puhuu lähinnä kahdesta maineikkaasta Apollo 15:n kuunäytteestä, vulkaanisista vihreistä lasipallosista eli sferuleista koostuneesta 15425:stä (joka kuljetuksen aikana hajosi useampaan osaan), josta jokunen vuosi sitten löydettiin enemmän vettä kuin aiemmin kuviteltiin voivan olla mahdollista (tämä tutkimus käytännössä aloitti vetisen Kuun vallankumouksen, kun puhutaan Kuun sisäisestä vedestä eikä pinnalla, napojen ikuisessa pimeydessä olevien kraatterien pohjalla olevasta jäästä), sekä huokoisesta basaltista 15016, jonka hakemiseksi pieni valkoinen valhe turvavyöongelmista oli tarpeen. Videon jälkimmäisessä pätkässä, josta jopa jotain näkee, Scottin seurana patsastelee mikrosymposiumin vetäjä, professori James W. Head III. Hän oli mukana kouluttamassa Apollo-astronautteja, ja on sittemmin tutkinut kutakuinkin kaikkea mahdollista planeettageologian alalla.  

Himmeän töhryn viehätys

Komeetat ovat siitä mukavia, että ne kulkevat omia polkujaan. Vaikka ne toki seuraavat Keplerin lakeja siinä kuin kaikki muutkin kappaleet, on niiden tarkkaa rataa mahdoton ennustaa, sillä kun komeetat hiljalleen lähestyvät Aurinkoa, tapahtuu niiden jäisten ytimien lämmetessä purkauksia, jotka toimivat rakettimoottorien tavoin ja muuttavat niiden ratoja. Samasta syystä niiden kirkkauden tarkka ennustaminen on mahdotonta. Joskus purkaukset voivat lisätä komeetan kirkkautta jopa puolisen miljoonaa kertaa, kuten syksyllä 2007 upeasti Suomessakin näkyneen komeetta Holmesin tapauksessa kävi. Eikä myöskään ole lainkaan tavatonta, että komeetat hajoavat useampaan osaan. Kiinnostavia kohteita siis.

Harmillista komeetoissa on lähinnä vain se, että ne vain harvoin ovat niin kirkkaita, että ne olisivat näyttäviä kiikarikohteita, paljain silmin näkymisestä puhumattakaan. Kunnolla paljain silmin näkyviä komeettoja kun on suunnilleen vain pari–kolme vuosikymmenessä. Niinpä näinä päivinä matalalla iltataivaalla paljainkin silmin näkyvä komeetta C/2011 L4 (PANSTARRS) (jonka kirjoitusasusta löytyy häkellyttävä määrä eri vaihtoehtoja) on hyvin tervetullut vierailija.

Komeetta C/2011 L4 PANSTARRS löydettiin kesällä 2011 Havaijilla sijaitsevalla Pan-STARRS kaukoputkella. Pan-STARRS (Panoramic Survey Telescope and Rapid Response System) on sikäli äärimmäisen kiinnostava ja tarpeellinen järjestelmä, että sen pääasiallinen tehtävä on kartoittaa Maata mahdollisesti uhkaavia kappaleita, vaikka paljon muutakin tutkimusta Pan-STARRSilla tehdään. 

Aiemmin C/2011 L4 PANSTARRSista ennustettiin tulevan hyvinkin kirkas, mutta kuten niin usein ennenkin, kirkkausennusteita on sittemmin hieman rukattu alaspäin. Itse näin tämän komeetan ensimmäisen kerran illalla 12.3., jolloin se täällä Houstonissa oli kiikarilla hyvinkin helppo kohde, ja näkyi heikosti paljainkin silmin, jopa keskeltä parkkipaikan valomerta. Pyrstöntynkä tosin näkyi vain kiikarilla. Illalla 13.3. se olikin jo huomattavasti himmeämpi, mutta kiikarilla kuitenkin oikein kaunis. Komeettaa kannattaakin katsella nyt, sillä seuraavan kerran se näyttäytyy aurinkokuntamme sisäosissa ehkä reilun 100000:n vuoden kuluttua. Kun tuon pitää mielessä, tuntuu digipokkarin kennolle tarttunut mitätön töhrykin jo huomattavasti viehättävämmältä ja merkityksellisemmältä.

Kuu ja komeetta C/2011 L4 PANSTARRS Houstonin Clear Lakessa 13.3.2013 klo 20.19 Canon Ixus 70 -digipokkarilla kuvattuna. Oikeassa laidassa oleva negatiivisuurennus on toisesta ruudusta napattu ja rääkätty, mutta näyttää töhryn soikeuden, eli pyrstön kirkkaimman osan. Kuva: T. Öhman

Päivitys 14.3.

Tänään PANSTARRS näkyikin huomattavasti paremmin kuin eilen, ja paljain silminkin se näkyi taas oikein mainiosti. Paitsi että keli oli tänään hieman parempi, auttoi näkymistä huomattavasti paitsi itse komeetan nouseminen radallaan ylemmäs, myös se, että löysin komeetan aiemmin, jolloin pääsin katselemaan sitä korkeammalla taivaalla.

Kuu ja komeetta C/2011 L4 PANSTARRS Houstonin Clear Lakessa 14.3.2013 klo 20.18. Negatiivisuurennus muutamaa minuuttia aiemmin otetusta kuvasta. Kuva: T. Öhman

   

Mistastin ilmasta nähtynä

Joskus vain sattuu käymään hirvittävän hyvä mäihä. Kuten viime tiistaina, ollessani palaamassa Amsterdamista Houstoniin. Olen ennenkin ihastellut lentokoneesta Labradorin niemimaan maisemia, ja etenkin sitä, kuinka hyvin erilaiset geologiset rakenteet näkyvät, mutta nyt oli tarjolla jotain omasta mielestäni poikkeuksellisen hienoa. Mistastinin törmäyskraatteri nimittäin näkyi oikein mainiosti ikkunastani.

Mistastin (55°53’N; 63°18’W), tai Kamestastin, kuten paikalliset sitä kutsuvat, on läpimitaltaan noin 28 km ja iältään vain noin 36 miljoonaa vuotta (tosin uunituoreet tulokset viittaavat hieman nuorempaan noin 32.7 Ma:n ikään), ja se on esimerkiksi useimpiin Suomen törmäyskraattereihin verrattuna kohtalaisen hyvin säilynyt. Niinpä sitä on tutkittu jo 1960-luvun lopulta lähtien, ja viime vuosina Mistastinilla on tehty myös uusia kenttätutkimuksia. Yksi syy uudelleenheränneeseen mielenkiintoon Mistastinia kohtaan piilee siinä, että noin 1350:n miljoonan vuoden ikäinen kohdekallioperä koostuu melko suurelta osin anortosiitista, eli samasta kivilajista, josta Kuun ylänköalueet ovat muodostuneet. Mistastinin anortosiittisia impaktiitteja voidaankin pitää hyvänä vertailukohtana Kuun kiville, ja kanadalaisen University of Western Ontarion Centre for Planetary Science and Exploration on viime vuosina paitsi järjestänyt Mistastinilla kenttätutkimuksia, myös harjoitellut siellä tulevien kuulentojen kenttätyövaiheita.       

Mistastin on yksi fotogeenisimmistä kraattereista, sillä Discovery Hillin törmäyssulakiviseinämässä on nähtävissä kaunis pylväsmäinen rakoilu, aivan kuin tavallisemmissa vulkaanisissa kivissä, ja kuva siitä löytyy melkein jokaisesta kraattereita käsittelevästä yleiskatsauksesta. Oheiset kuvat eivät toki vedä vertoja matalammalta otetuille viistokuville Mistastinista, mutta jonkinlaisen käsityksen kraatterista ne kuitenkin antavat.

 

Mistastinin törmäyskraatteri Labradorin niemimaalla, nähtynä 26.2.2013 KLM:n lennolla 661 Amsterdamista Houstoniin. Kuva: T. Öhman

Sinipunalaseilla katseltava anaglyfikuva Mistastinin törmäyskraatterista. Järven läpimitta on noin 16 km, mutta kraatterin alkuperäiseksi halkaisijaksi on arvioitu noin 28 km. Järven keskellä sijaitseva Horseshoe Island on kraatterin keskuskohouma. Kuva: T. Öhman