Tutankhamonin haudan löytyminen
Sata vuotta sitten, marrakuussa 1922, oli Howard Carterilla (1874–1939) jännät paikat. Carter oli jo nuorukaisena vuodesta 1891 alkaen toiminut Egyptissä arkeologeja avustaneena piirtäjänä ja oppinut sitten arkeologiksi ja egyptologiksi itsekin. Hän oli vuonna 1907 aloittanut lordi Carnarvonin (viides Carnarvonin jaarli George Edward Stanhope Molyneux Herbert, 1866–1923, Downton Abbey -tv-sarjasta monille tutun Highclere Castle -kartanon omistaja) palkkaamana egyptologina johtaen kaivauksia muinaisen Egyptin pääkaupungin Theban eli nykyisen Luxorin alueella.
Kuninkaiden laakso oli Egyptin Uuden valtakunnan ajan (n. 1550–1069 eaa.) faraoiden hautapaikka. Vuonna 1914 lordi Carnarvon sai luvan tehdä kaivauksia siellä. Ensimmäisen maailmansodan alkuunsa keskeyttämät tutkimukset pääsivät kuitenkin kunnolla vauhtiin Carterin johdolla vasta vuonna 1917.
Asiantuntijat, etenkin amerikkalainen miljonääri ja harrastajaegyptologi Theodore M. Davis (1838–1915) olivat aiemmin julistaneet Kuninkaiden laakson loppuunkalutuksi. Carter oli kuitenkin toista mieltä. Suurelta osin juuri Davisin rahoittamien kaivausten tuottamien löytöjen perusteella Carter oli nimittäin vakuuttunut, että jossain Kuninkaiden laaksossa täytyi olla tuolloin erittäin heikosti tunnetun farao Tutankhamonin1 (faraona n. 1332–1323 eaa. tai n. 1361–1352 eaa.) hauta.
Lordi Carnarvon oli pitkämielinen ja intohimoinen egyptologian tukija ja harrastaja, mutta kun vuosia kului eikä mainittavampaa edistystä tapahtunut, alkoi hänelläkin vuonna 1921 usko hiipua ja jatkuva rahanmeno hirvittää. Niinpä hän päätti kaivausten loppuvan vielä samana vuonna. Carter kuitenkin uskoi vakaasti olevansa oikeilla jäljillä ja lupasi kustantaa työt omasta taskustaan, mikäli edelleenkään ei löytyisi mitään mainittavampaa. Tämä teki vaikutuksen lordiin ja kaivauksia jatkettiin. Talvikauden 1922–1923 kaivaukset olisivat kuitenkin viimeiset, jonka lordi Carnarvon lupasi rahoittaa.
Marraskuun neljäntenä päivänä vuonna 1922 Carterin palkkaama paikallinen, ilmeisesti jälkipolville tuntemattomaksi jäänyt vedenkantajapoika törmäsi maan alle johtavien portaiden ylimmäiseen portaaseen. Paikka oli vain parin metrin päässä kohdasta, johon Davis oli aikoinaan lopettanut omat kaivauksensa. Myös Carter itse oli pyörinyt samoilla kulmilla jo aiempina vuosinaan. Portaat puhdistettiin nopeasti irtokivistä ja oviaukko paljastui. Carter saattoikin kirjoittaa kenttäpäiväkirjaansa pokkkeuksellisen lyhyen ja ytimekkään toteamuksen: ”Hautakammion ensimmäiset portaat löydetty.”2
Carter sähkötti löydöstä lordi Carnarvonille Englantiin. Carnarvon seurueineen matkusti Egyptiin ja 26.11.1922 hänestä ja Carterista tuli yhdessä Carnarvonin tyttären lady Evelyn Herbertin (Evelyn Leonora Almina Beauchamp, 1901–1980) ja Carterin avukseen kutsuman kollegansa Arthur Robert Callenderin (1875–1936) kanssa kolmeentuhanteen vuoteen ensimmäiset ihmiset, jotka olivat nähneet Tutankhamonin kulta-aarteiden täyttämän hautakammion.3
 |
Gerzehin rautahelmet ja Tutankhamonin tikari
Rautakauden alun ajankohdasta Egyptissä ja sen lähialueilla liikkuu monenlaisia käsityksiä. Joidenkin lähteiden mukaan raudan valmistus rautamalmista opittiin Lähi-idän alueella suunnilleen Tutankhamonin valtakaudella tai pian sen jälkeen, toisten mukaan taas vasta noin 500–600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Toisaalta rautaa on löydetty myös Kheopsinin eli Khufun pyramidista Gizasta vuoden 2560 eaa. paikkeilta. Erittäin harvinaista metallista rautaa tuotiin Anatoliasta Egyptiin vasta 1200-luvulla eaa. Rautahelmiä on kuitenkin löydetty jo esidynastisen ajan haudoista yli viidentuhannen vuoden takaa. Miten moinen on mahdollista?
Gerzehissä4 Kairon eteläpuolella on liki 300 esihistoriallista hautaa. Vuonna 1911 kahdesta haudasta löydettiin helmiä, joista toiset olivat olleet vainajan kaulalla ja vyötäröllä, toiset vainajan käsissä. Ketjuissa olleet helmet koostuivat kullasta, lapislatsulista, karneolista ja akaatista. Toisen vainajan käsissä olleissa helmissä oli vielä laajempi valikoima kallisarvoisia korukiviä: lapislatsulia, obsidiaania, karneolia, granaattia, serpentiiniä, kalsedonia, kalsiittia ja kultaa sekä vuolukiveä. Lisäksi niin ketjuissa kuin käsissäkin oli rautahelmiä.
Noin puolitoista senttiä pitkiä putkimaisia rautahelmiä arveltiin jo pian löydön jälkeen meteoriittiraudasta tehdyiksi. Kuitenkin vasta vuonna 2013 kaksi toisistaan riippumatonta tutkimusryhmää osoitti eri analyysimenetelmiä käyttäen oletukset tosiksi. Diane Johsonin johtama ryhmä sai määriteltyä, että kyseessä oli rakenteellisen luokittelun perusteella tyypillisin rautameteoriitti eli oktaedriitti.5 Thilo Rehrenin johdolla tehdyssä tutkimuksessa meteoriittitulkinta sai vahvistusta helmien korkeasta germanium-pitoisuudesta.
 |
Rautameteoriitit sisältävät huomattavasti runsaammin nikkeliä kuin maapallolla hyvin harvinainen metallinen rauta tai rautamalmista jalostettu rauta. Maalliseenkin rautaan voi kuitenkin joskus harvoin esimerkiksi rauta- ja nikkelipitoisen kuparimalmin rikastamisen yhteydessä päätyä enemmän nikkeliä kuin siinä alkujaan oli. Siksi pelkkä kohonnut nikkelipitoisuus ei ole vedenpitävä todiste rautameteoriittikandidaatin tai raudasta valmistetun vanhan esineen avaruudellisesta alkuperästä. Ja kun kyse on korvaamattoman arvokkaista arkeologisista löydöistä, esinettä vahingoittavat analyyttiset menetelmät eivät ole mahdollisia eikä tutkimusluvan saaminen tämän vuoksi ole järin helppoa. Siksi vuonna 2013 tunnetuista 28:sta muinaisegyptiläisestä nikkelipitoisesta rautaesineestä vain Gerzehin helmet olivat todistetusti meteoriittista alkuperää.
Nikkelipitoisista rautaesineistä kuuluisimman löysi jo Howard Carter Tutankhamonin haudasta. Avattuaan Tutankhamonin sarkofagin vuonna 1925 hän löysi kaksi tikaria. Muumion vatsan päälle aseteltu tikari oli valmistettu kokonaan kullasta. Myös faraon oikean reiden päällä olleen tikarin lapislatsulilla, karneolilla ja malakiitilla koristeltu kahva oli tehty kullasta, mutta terä oli rautaa. Sen on ainakin jo viimeiset viitisenkymmentä vuotta uskottu olevan meteoriittista alkuperää, vaikkei analyysituloksia tai -menetelmiä aikoinaan julkaistukaan. Varmuus asiasta on kuitenkin saatu vasta viime vuosina.
 |
| Tutankhamonin kultakahvainen ja rautateräinen tikari. Rajattu alkuperäisestä kuvakollaasista. Kuva: Takafumi Matsui et al., 2022. The manufacture and origin of the Tutankhamen meteoritic iron dagger. Meteoritics & Planetary Science 57(4):747–758 / CC BY-NC-ND 4.0. |
Vuonna 2016 Daniela Comellin vetämä ryhmä julkaisi ensimmäiset kunnolliset geokemialliset analyysitulokset Tutankhamonin rautatikarista. Niiden mukaan tikarin metallissa on noin 11 painoprosenttia nikkeliä ja puolisen painoprosenttia kobolttia. Nikkeliä on enemmän kuin missään ihmisten ennen 1800-lukua rautamalmista valmistamissa rautaesineissä, mutta rautameteoriitille se on aivan normaali pitoisuus. Vähintään yhtä oleellinen todiste on, että nikkelin ja koboltin suhde vastaa täysin rautameteoriiteille tyypillistä suhdetta.
Viimeisin artikkeli Tutankhamonin rautatikarista julkaistiin huhtikuun Meteoritics & Planetary Science -lehdessä. Takafumi Matsuin johdolla tehty tutkimus vahvisti Comellin ryhmän tulokset terän nikkeli- ja kobolttipitoisuuksista. Lisäksi uudet analyysit entisestään varmistavat sen meteoriittista alkuperää ja antavat kiehtovia viitteitä sen valmistuksesta ja päätymisestä Tutankhamonin arkkuun.
Matsui kollegoineen pani merkille, että vaikka terä ei ole ruostunut, siinä on kuitenkin jonkin verran tummia pisteitä ja läikkiä, jotka eivät ainakaan vajaan sadan vuoden aikana ole muuttuneet miksikään. Niiden kohdilla terän rikki- ja klooripitoisuudet olivat selvästi kohonneet. Nämä havainnot sopivat hyvin rautameteoriiteissa tavallisten troiliittisulkeumien ja rautameteoriittien yleisen rapautumistuotteen akaganeiitin aiheuttamiksi.
Mielenkiintoisin Matsuin ja kollegoiden tulos saatiin terän nikkelin jakaumakartasta. Siinä nähtiin noin millimetrin levyisiä lamellimaisia rakenteita. Ne ovat Matsuin artikkelin mukaan todennäköisimmin jäänteitä oktaedriitti-tyypin rautameteoriiteille ominaisesta Widmanstättenin rakenteesta. Säilynyt Widmanstättenin rakenne yhdessä troiliittisulkeumien kanssa osoitti, että terää työstettäessä sen lämpötila on ollut korkeintaan 700–950°C:n tienoilla.
 |
| Nikkelin jakauma osassa Tutankhamonin rautatikarin terää. Punaiset sävyt kuvaavat suurempia pitoisuuksia, mutta asteikko kuvastaa vain laitteen mittaamien signaalien määrää. Jakaumassa on nähtävissä Widmanstättenin rakenteelle ominainen lamellimainen ristikkäisrakenne. Rajattu alkuperäisestä kuvakollaasista. Kuva: Takafumi Matsui et al., 2022. The manufacture and origin of the Tutankhamen meteoritic iron dagger. Meteoritics & Planetary Science 57(4):747–758 / CC BY-NC-ND 4.0. |
Terän ohella Matsui kollegoineen analysoi myös tikarin kahvaa. Sen kullassa oli poikkeuksellisen runsaasti kalsiumia, mutta ei rikkiä. Tämä viittaa siihen, että kahvan koristeiden kiinnityksessä ei käytetty orgaanista liimaa tai kipsilaastia, vaan kalkkilaastia. Tähän vaadittua teknologista osaamista ei kuitenkaan Egyptissä ollut vielä Tutankhamonin aikaan. Sen sijaan kalkkilaastin käyttö kultakoristeiden valmistuksessa tunnettiin noihin aikoihin Mitannin valtakunnassa nykyisen Syyrian ja Turkin seuduilla.
Tikarin Mitannilaista alkuperää tukevat vahvasti myös kirjalliset todisteet. Amarnan kirjeinä tunnettu kasa savista diplomaattipostia nimittäin kertoo, kuinka Mitannin kuningas Tusratta naitti tyttärensä Taduhepan farao Amenhotep III:lle eli Amenofis III:lle (faraona ehkä n. 1386–1349 eaa. tai 1388–1350 eaa.). Kultakahvainen rautatikari on kuvattu virkamiesmäisen tarkasti kahdessakin Amarnan kirjeessä, joissa luetteloidaan Tusrattan häälahjoja tulevalle vävypojalleen. Amenhotep III oli todennäköisesti Tutankhamonin isoisä, joten on varsin helppo kuvitella, että yllättäen kuollut ja hätäisesti haudattu nuori farao sai matkalle tuonpuoleiseen mukaan vaarivainaansa puukon, semminkin kun arvoesineiden, arkkujen ja hautojenkin kierrätys oli tuolloin melko yleinen käytäntö.
Tutankhamonin tikarin meteoriittista alkuperää voi siis uusimpien tutkimusten valossa pitää varmana. Vaikuttaa myös uskottavalta, että oktaedriitti-meteoriitti, josta tikarin terä valmistettiin, putosi jonnekin nykyisen Syyrian pohjoisosien tai Turkin kaakkoisosien tienoille, tai ainakin tikari valmistettiin siellä.
Muinaiseen Egyptiin ja rautameteoriitteihin liittyy vielä yksi mielenkiintoinen sivuhaara. Vain muutama kymmenen vuotta Tutankhamonin kuoleman jälkeen alkaneen 19. dynastian aikana rautaa merkitsemään vakiintui uusi hieroglyfi, joka tarkoitti ”taivaan rautaa” tai ”rautaa taivaasta”.6 Lisäksi samoihin aikoihin kirjoitettiin ilmeisesti Karnakin temppelissä Thebassa teksti, jonka on tulkittu kuvaavan meteoriittia. Näillä perustein on ajateltu, että egyptiläiset tiesivät rautaa joskus putoavan taivaasta. Sikäli kun tämä oletus pitää paikkansa, egyptiläiset tunsivat meteoriittien taivaallisen alkuperän kahdeksansataa vuotta ennen kuin ensimmäiset luotettavahkot kreikkalaiskuvaukset meteoriiteista kirjoitettiin. Siihen että länsieurooppalainen ”sivistyneistökin” tämän oivalsi, menikin sitten aikaa yli kolmetuhatta vuotta.
Howard Carter löysi Tutankhamonin haudasta myös toisen kauniin ja kiinnostavan esineen, jonka alkuperä on avaruudellinen. Se on tarinan kakkososan aiheena.
Hieman Kuusta -ekstra: Muinaisten egyptiläisten rakennus- ja korukivet
Tuhansien vuosien takaisessa Egyptissä maalliset rakennukset, niin faraoiden palatsit kuin tavallisen kansan asumuksetkin, rakennettiin yleensä savitiilistä. Ne eivät edes Egyptin ilmasto-oloissa ole järin pitkäikäisiä. Kun työlle tarvittiin ikuista takuuta, kuten hautojen ja temppelien kohdalla oli, rakennusmateriaali vaihtui kiveksi.
Hiekka- ja kalkkikivi olivat muinaisen Egyptin tärkeimmät
rakennuskivet. Ne ovat Egyptissä hyvin yleisiä kivilajeja, joten niiden
saatavuudessa ei ollut ongelmia. Suomalaisille kovin tuttua punaista graniittia
arvostettiin Egyptissäkin korkealle, ja sitä käytettiin mm. sarkofageissa ja
patsaissa. Sitä saadakseen piti kuitenkin purjehtia Niiliä Assuaniin Ensimmäiselle
kataraktille saakka, jossa graniittia ja sen sukuisia syväkiviä louhitaan vielä
nykyäänkin. Sivuhuomautuksena todettakoon, että Niilin kaikki kuusi kataraktia eli koskipaikkaa johtuvat magmakivipaljastumista.
Mustaa laavakiveä, basalttia, saatiin Kairosta lounaaseen sijaitsevan Faijumin keitaan pohjoispuolelta. Anortosiittia7 taas louhittiin Libyan aavikolta, josta sitä nubialaisten kanssa solmittujen kauppasuhteiden avulla saatiin Vanhan valtakunnan aikana (n. 2700–2200 eaa.) tai jo aiemminkin patsaiden ja astioiden raaka-aineeksi.
Esimerkiksi kallisarvoisten voiteiden ja öljyjen säilytykseen käytettyihin astioihin ja pulloihin tarvittua kalsiitti-alabasteria louhittiin farao Ekhnatonin pääkaupungikseen perustaman Amarnan eli Akhetatenin eteläpuolella sijainneista louhoksista. Alabasteri oli sikälikin tärkeää, että rikkaiden vainajien sydän ja muut sisäelimet säilöttiin usein alabasterista valmistetuissa astioissa.
Kultaa Egyptissä oli runsaasti omasta takaa, mutta monet muut Tutankhamonin ja muiden faraoiden kallisarvoisimmista aarteista päätyivät Egyptiin kaupankäynnin seurauksena hämmästyttävän laajalta alueelta. Kuparia löytyi jo varhain valloitetuilta Siinain niemimaalta ja Ala-Nubiasta Niilin Ensimmäisen ja Toisen kataraktin väliseltä alueelta, sekä sittemmin Syyriasta ja Kyprokselta. Egyptiläiset hyödynsivät Siinain turkoosiesiintymiä jo ainakin 4000 eaa.
Krysoliittejä ja mahdollisesti muitakin korukiviä faraot puolestaan kaivatuttivat Punaiseltamereltä Geziret El Zabargadin8 saarelta n. 1500 eaa. lähtien. Vulkaanista lasia eli obsidiaania puolestaan tuotiin Armeniasta, hopea piti hankkia Anatoliasta ja Babyloniasta. Babylonialaiset toimivat myös välikätenä, kun nykyisen Afganistanin Sar-e-Sangin laaksosta kaivettu lapislatsuli päätyi esimerkiksi faraoiden rannerenkaisiin ja pigmentiksi maaleihin.9
1Käytän selvyyden vuoksi Tutankhamonista tätä ainakin omalle ikäpolvelleni tutuinta nimeä. Alkujaan Tutankhamonin nimi oli Tutankhaten, mutta hänen isäoletettunsa, kerettiläisfarao Ekhnatonin eli Ahenatenin eli Akhenatenin eli Amenhotep IV:n kuoleman jälkeen hän muutti nimensä Tutankhamoniksi. Tutankhamonin nimi esiintyy joskus suomeksikin muodoissa Tutankhamen ja Tutankhamun, ja tavuviivoitettuja versioita esiintyy myös runsain mitoin. Kaikki kuitenkin tarkoittavat samaa nuorena hallinnutta ja kuollutta faraota.
3Carter porasi ensin hautakammion oveen reiän, josta kurkisteli sisään lepattavan kynttilän valossa. Carterin vastaus malttamattoman lordi Carnarvonin kysymykseen siitä, näkeekö hän sisällä mitään, oli yksinkertainen ja lienee arkeologian kuuluisimpia lausahduksia: ”Yes, wonderful things!”
4Eli el-Gerzehissä eli el-Girzehissä eli El Gerzessä eli al-Girzassa eli Girzassa eli Jirzahissa.
5Tarkemmin sanottuna hienorakenteisin sellainen, eli rakenneluokaltaan Off.
6Myös heettiläisten ja babylonialaisten kielissä sanat rauta ja taivas olivat ilmeisessä yhteydessä toisiinsa.
7Egyptologit kutsuvat anortosiittia dioriitiksi. Dioriitti-nimeä he puolestaan käyttävät graniitista. Pelkästään geologiassa nimeämiskäytännöt ovat tavattoman sekavia ja ristiriitaisia, joten egyptologien ja muiden arkeologien omituinen tapa ei lainkaan helpota asioiden ymmärtämistä. Todettakoon tässä myös ohimennen, että basaltti muodostaa Kuun meret ja anortosiitti ylängöt.
8Saari tunnetaan eri lähteissä myös mm. nimillä Zabargad Island, Zeberget, Seberged, Zebirged, Zebirget, St. John’s Island, Topasos, Topazios, Topazus ja Serpent Isle.
9Pidemmästi tarinaa Lähi-idän kivistä löytyy vuosi sitten kirjoittamastani Raamatun kivet -näyttelyoppaasta.
Tämä juttu ilmestyi alkujaan ilman lopun tietolaatikkotyyppistä lisäkettä Ursan Kraatterin reunalta -blogissani 31.5.2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti