torstai 2. kesäkuuta 2022

Tutankhamonin taivaalliset aarteet, osa 2

Tutankhamonin rintakoru

Englantilaisen arkeologi Howard Carterin (1874–1939) vuosien työn tuloksena syksyllä 1922 löytämässä farao Tutankhamonin hautakammiossa oli itse hautaholvin ja käytävän lisäksi kolme huonetta. Eteishuone oli täynnä hujan hajan heiteltyjä arkipäiväisiä käyttötavaroita ja hautajaisrituaalin esineistöä. Tavarat olivat sekaisin ja osin rikki haudanryöstäjien jäljiltä. Eteishuoneesta pääsi pieneen sivuhuoneeseen ja itse hautakammioon, ja siitä edelleen Carterin aarrekammioksi nimeämään huoneeseen. Nimitys oli osuva, sillä upeimmat haudan yli 5000:sta esineestä oli varastoitu sinne. Varkaat olivat aarrekammiostakin vieneet pieniä koruja, mutta kaikkein kallisarvoisimmat aarteet olivat kaikesta päätellen yhä jäljellä.

Koska aarrekammio oli haudan perimmäinen huone, Carter pääsi tutkimaan sitä vasta talvella 1926–1927. Silloin aarrekammiosta löytyi myös korukivin koristeltu rintakoru.1 Sen keskellä oli kellanvihreä siivekäs skarabee, joka kannattelee Horuksen silmää, sekä Auringon ja Kuun symboleja.

Tutankhamonin haudan aarrekammiosta löydetty rintakoru, jonka keskellä on kellanvihreä skarabee. Kuva: Jon Bodsworth / Wikipedia.
 

Skarabee oli muinaisessa Egyptissä tavallinen ja monikäyttöinen elämää symboloiva amuletti. Se kuvaa pyhää pillerinpyörittäjää, eli auringonjumala Ra:ta symboloivaa kovakuoriaista. Pillerinpyörittäjä valmistaa pyörittämällä lannasta ravinnokseen ja munimispaikakseen pallon, joka egyptiläisille symboloi Aurinkoa. Kovakuoriaisen lantapallon pyöritys taas kuvasi egyptiläisten mielestä Auringon vuorokautista liikettä taivaan poikki.

Tutankhamonin rintakorun kaunis kellanvihreä skarabee kiiltää kuin lasi ja on läpinäkyvä. Carter tulkitsi, että se oli valmistettu kalsedonista. Kalsedoni on melko tavallinen kvartsin mikrokiteinen muunnos, jota on käytetty korukivenä iät ja ajat.

Carter kuitenkin erehtyi. Totuus onkin paljon mielenkiintoisempi ja monimutkaisempi tarina kuin kukaan olisi tuolloin pystynyt aavistamaankaan.

Libyan merkillinen aavikkolasi

Ranskalainen Fulgence Fresnel (1795–1855) oli itämaiden tuntija ja kartoittaja. Nykyisin hänet muistetaan erityisesti Mesopotamian varhaisena tutkijana.2 Vuonna 1846 Fresnel oli tutkimassa Libyan aavikkoa nykyisen Egyptin länsiosissa. Aavikolta hän löysi merkillisiä vihreitä lasinkappaleita, jotka hän tiettävästi myös mainitsi julkaisussaan neljä vuotta myöhemmin. Lasi ei kuitenkaan herättänyt tiedemaailmassa sen suurempaa kiinnostusta.

Siksi myöskään englantilaisen maanmittari, kartoittaja ja sotilas Patrick Andrew Clayton3 (1896–1962) ei liki 90 vuotta myöhemmin ollut kuullut Fresnelin lasilöydöstä. Hän vietti 1920–30-luvuilla parikymmentä vuotta kartoittaen Egyptin aavikkoalueita. Joulukuun 29. päivänä vuonna 1932 hänkin törmäsi aavikolla hiekkadyynien välissä vaaleanvihreisiin lasinpalasiin. Lasia löytyi pian runsaasti lisää. Suurimmat Claytonin löytämät kappaleet painoivat yli neljä kiloa. Hänen mukaansa lasia esiintyi ainakin 80×25 km:n laajuisella alueella.

Tieto Claytonin kiinnostavasta löydöstä levisi nopeasti lyhyinä tiedonantoina. Esimerkiksi heinäkuussa 1933 Nature-lehdessä julkaistiin maininta lasista. Siinä tätä Libyan aavikkolasia verrattiin Keski-Euroopan ja Australian tektiitteihin sekä vastikään Arabiasta löydetyn Wabarin törmäyskraatterikentän lasiin.

Naturen pikku-uutisessa ei ole kirjoittajan nimeä, mutta kyseessä oli todennäköisesti British Museumin kivikokoelman hoitaja, kraatteritutkimuksen pioneeri Leonard James Spencer (1870–1959). Seuraavana vuonna Clayton ja Spencer julkaisivat Mineralogical Magazinessa ensimmäisen varsinaisen tutkimusartikkelin aiheesta. Omassa osuudessaan Clayton totesi asiantuntijoiden lausuntoihin nojaten, että ihmiset olivat lohkoneet lasikappaleita kenties jo kivikaudella. Vaikkei asiaa järin paljon liene tutkittukaan, myöhemmät tutkijat ovat ainakin jakaneet Claytonin käsityksen.

Spencer puolestaan totesi lasin koostuvan lähes puhtaasta piidioksidista. Hän pohdiskeli lasin törmäyssyntyä, mutta kraatterin puute ja lasiesiintymän suuri koko olivat ongelmallisia. Tuolloin tunnetuista tektiiteistä Libyan aavikkolasi taas erosi etenkin lasikappaleiden suuren koon perusteella.4

Noin 5,5 cm leveä kappale Libyan aavikkolasia. Kuva: H. Raab / Wikipedia / CC BY-SA 3.0.

Seuraavina vuosikymmeninä kävi yhä selvemmäksi, että Libyan aavikkolasi on muutenkin erilaista kuin tektiitit. Aavikkolasin sisällä on joskus nähtävissä virtauskuvioita, mutta lasinkappaleet eivät ole koskaan aerodynaamisesti muotoutuneita, toisin kuin tyypilliset tektiitit. Toinen merkittävä ero on koostumus. Tektiititkin ovat suurimmalta osin piidioksidia, mutta niissä on kuitenkin yleensä 10–30 % muutakin, toisin kuin Libyan aavikkolasissa. Ja vaikka aavikkolasissa on hyvin niukasti vettä, on sitä selvästi enemmän kuin tektiiteissä.

Libyan aavikkolasista löytyi myös lechatelieriittiä, eli kvartsista sulamalla muodostunutta lasia. Sen synnyn vaatimaa korkeaa lämpötilaa (vähintään n. 1550–1650°C) ei tavanomaisissa geologisissa prosesseissa esiinny, sillä kuumimmatkin laavat ovat yleensä ”vain” noin 1250-asteisia. Siksi lechatelieriittiä ei luonnossa esiinnykään muualla kuin salamaniskujen muodostamissa putkimaisissa fulguriiteissä ja törmäysprosesseissa. Ja jo Spencer totesi vuonna 1939 julkaisemassa artikkelissaan, ettei fulguriiteillä ja Libyan aavikkolasilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Toinen jo useita vuosikymmeniä tunnettu vahva viite Libyan aavikkolasin törmäyssynnyn puolesta on baddeleyiitti, jota saksalainen geologi Barbara Kleinmann löysi lasista vuonna 1968. Baddeleyiitti on harvinainen zirkoniumdioksidimineraali (ZrO2), jota kyllä esiintyy muissakin geologisissa ympäristöissä, mutta kun sitä tavataan zirkonin (ZrSiO4) hajoamistuotteena, on lämpötilan täytynyt olla lechatelieriitin vaatimuksiakin korkeampi eli yli 1750°C. Kleinmannin baddeleyiittilöydön jälkeen Libyan aavikkolasin törmäyssynty oli siis jo erittäin vahvalla pohjalla.

Vaikka Libyan aavikkolasi on pääosin puhdasta ja väriltään kauniin kellanvihreää, on siinä silloin tällöin havaittavissa tummia raitoja. 1980-luvun lopulta alkaen eräissä näistä raidoista on eri menetelmillä havaittu selvä geokemiallinen sormenjälki. Se osoittaa törmänneen kappaleen olleen todennäköisimmin kondriittinen kivimeteoriitti. Ikämääritykset puolestaan todistivat törmäyksen tapahtuneen noin 29 miljoonaa vuotta sitten.

Moninaisista todisteista huolimatta törmäystarinassa oli kuitenkin pari kiusallista ongelmaa: Libyan aavikkolasin esiintymisalueella ei ollut törmäyskraatteria, eikä alueen hiekasta tai hiekkivestä saa sulattamalla aikaiseksi lasin kemiallista koostumusta. Libyan puolella, noin 150 km aavikkolasin esiintymisalueesta länsilounaaseen on kuitenkin kaksikin törmäyskraatteria, eli noin 3,4-kilometrinen öljyfirman mukaan nimetty BP ja 18-kilometrinen Oasis. Hankaluutena on, ettei niidenkään kallioperän koostumus vastaa lasin koostumusta. Lisäksi etenkin BP on aivan liian pieni synnyttämään alkujaan melkoisen massiivisen heittelekentän 150 km:n päähän.

Libyan aavikkolasialueen sekä Oasis- ja BP-kraattereiden sijainti. Kuva: C. Koeberl & L. Ferrière, 2019. Libyan Desert Glass area in western Egypt: Shocked quartz in bedrock points to a possible deeply eroded impact structure in the region. Meteoritics & Planetary Science 54(19):2398–2408 (Abate et al. 1999 kartan mukaan) / CC BY-NC-ND 4.0.

Kraatterin puutetta selittääkseen alkoivat 2000-luvun alussa etenkin John Wasson (1934–2020) ja Mark Boslough sekä yhdessä että erikseen tutkia, olisiko melko matalalla ilmakehässä räjähtävistä asteroideista tai komeetoista Libyan aavikkolasin synnyttäjäksi. Laskujen ja tietokonemallinnusten perusteella esimerkiksi 120-metrinen asteroidi voisi räjähtää kenties noin 15 km:n korkeudella. Tällöin useiden tuhansien asteinen lämpöpulssi voisi hyvinkin sulattaa maankamaran pintakerroksia jopa noin 10 km:n läpimittaiselta alueelta. Tämä tuntui selittävän puuttuvan kraatterin ja havaitut korkean lämpötilan indikaattorit oikein mukavasti. Laaja mediajulkisuus auttoi ideaa juurtumaan niin suuren yleisön kuin tutkijoidenkin mieliin parhaana tapana selittää Libyan aavikkolasin erikoisuudet.

Samoihin aikoihin Wassonin ja Boslough’n tutkimusten kanssa Barbara Kleinmann kuitenkin palasi aavikkolasin pariin. Vuonna 2001 hän kollegoineen julkaisi näin jälkikäteen ajatellen yllättävänkin vähälle huomiolle jääneen lyhyen artikkelin. Siinä hän esitti kiistattomat todisteet alueen hiekkakivikallioiden šokkimetamorfoosista: kvartsin šokkilamellit osoittivat, että Libyan aavikkolasin esiintymisalueen hiekkakivipaljastumat olivat kokeneet kohtalaisen, alle 20 GPa:n paineen. Epäselväksi kuitenkin jäi, olivatko kalliot esimerkiksi osa kulunutta kraatterin pohjaa vai kenties heittelettä. Kaukana kraatteri ei kuitenkaan voinut olla.

Muutaman viime vuoden aikana Libyan aavikkolasin šokkimetamorfoosin tutkimus on jatkunut. Vuonna 2019 lasin kemiaa ja isotooppikoostumusta pitkään ja syvällisesti tutkinut Christian Koeberl (1959–) toisti yhdessä Ludovic Ferrièren (1982–) kanssa Kleinmannin tutkimukset, ja sai myös samanlaiset tulokset. Heidän tulkintansa oli, että vaikka ilmaräjähdys voikin synnyttää riittävän korkean lämpötilan, se ei millään kykene aiheuttamaan kallioperään šokkimetamorfoosiin kykenevää paineaaltoa. Näin ollen alueella täytyy heidän mielestään olla lähes täysin kuluneen törmäyskraatterin jäänteet.

Tämä näkemys sai vahvistusta Koeberlin ja Aaron J. Cavosien tutkimuksesta, jossa he löysivät Libyan aavikkolasista niin kutsuttuja FRIGN-zirkoneja (former reidite in granular neoblastic zircon), jotka osoittivat šokkipaineen olleen vieläkin korkeampi, eli ainakin 30 GPa. Tällaiseen täräytykseen ei ainakaan nykytietämyksen valossa pelkkä ilmaräjähdys mitenkään pysty. Mutta eipä Koeberlillakaan ollut selitystä siihen, kuinka kraatteri hävitetään kokonaan näkyvistä, mutta jätetään valtavalle alueelle järjetön määrä törmäyslasin kappaleita.

Hiekkakivipaljastuma Libyan aavikkolasin esiintymisalueella. Rajattu alkuperäisestä kuvakollaasista. Kuva: C. Koeberl / C. Koeberl & L. Ferrière, 2019. Libyan Desert Glass area in western Egypt: Shocked quartz in bedrock points to a possible deeply eroded impact structure in the region. Meteoritics & Planetary Science 54(19):2398–2408 (Abate et al. 1999 kartan mukaan) / CC BY-NC-ND 4.0.
Tällä hetkellä perinteisempi kraatteroitumismalli näyttää siis todisteiden valossa jyräävän ilmaräjähdysidean. Koostumusongelmat ja jo Spenceriä vaivannut kraatterin puute eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään. Vaikka Libyan aavikkolasi onkin kiistatta törmäyssyntyistä ja kallioperä sen esiintymisalueella on myös kokenut šokkipaineen vaikutukset, kukaan ei siis edelleenkään tiedä, miten se oikeastaan sai alkunsa.

Skarabee ja aavikkolasi

Vuonna 1996 italialainen mineralogi Vincenzo de Michele (1936–) vieraili Kairon Egyptiläisessä museossa. Tutankhamonin rintakorua ihastellessaan hän pani merkille, että skarabee, jota Howard Carter oli pitänyt tavallisena kalsedonina, muistuttaakin hyvin suuresti Libyan aavikkolasia. Hän onnistui saaman tutkimusluvan ja osoitti pari vuotta myöhemmin julkaisemassaan lyhyessä artikkelissa skarabeen ja aavikkolasin optisia ominaisuuksia tutkimalla, että kyseessä on sama materiaali.5

Laajamittaisempi lasinvalmistus alkoi Egyptissä luultavasti suunnilleen 18. dynastian alussa eli vuoden 1550 eaa. paikkeilla. Pari sataa vuotta myöhemmin Tutankhamonin aikaan lasi ei siten enää ollut huippuharvinaista, mutta silti toki ylellisyystuote. Tutankhamonin haudasta löydettiinkin runsaasti erilaisia lasiesineitä. Näin ollen Egyptissä varmasti oli lasinkäsittelyyn erikoistuneita käsityöläismestareita, joilta Libyan aavikkolasikappaleenkin muokkaaminen kauniiksi skarabeeksi luonnistui.

Toisin kuin Tutankhamonin (tai oikeastaan hänen isoisänsä) rautatikarin kohdalla, emme kuitenkaan skarabeen tapauksessa tiedä, kuka Libyan aavikkolasia Thebaan yli 700 km:n päästä toi ja missä tarkoituksessa. Vietiinkö jo raakalasinpalanen faraolle tai hänen esikunnalleen ihasteltavaksi, vai vasta valmis skarabee? Ja tehtiinkö se vielä Tutankhamonin eläessä vai vasta hänen kuolemansa jälkeen? Vai oliko koko rintakoru rautatikarin tapaan perintö- tai kierrätyskalleus? Näihin kysymyksiin vastaaminen lienee vielä vaikeampi tehtävä kuin Libyan aavikkolasin syntyprosessin selvittäminen.


1En tiedä miksi tuota suomeksi pitäisi nimittää. Englanniksi se kulkee nimillä breast plate ja pectoral.

2Hänen isoveljensä Augustin-Jean Fresnel (1788–1827) on vielä huomattavasti maineikkaampi, sillä hän oli eräs keskeisimmistä fyysikoista, jotka osoittivat valon olevan poikittaista aaltoliikettä. Hän myös mm. keksi majakoissa käytettävän Fresnel-linssin.

3Pat Clayton oli myös Michael Ondaatjen Englantilainen potilas -kirjan ja Anthony Minghellan samannimisen elokuvan Peter Madox -hahmon esikuva.

4Ranskalainen mineralogi ja geologi Alfred Lacroix (Francois Antoine Alfred Lacroix, 1863–1948) julkaisi isoina möykkyinä esiintyvien Muong Nong -tyypin tektiittien kuvauksen vasta vuosi Claytonin ja Spencerin artikkelin jälkeen.

5De Michele julkaisi artikkelinsa sen verran harvinaisessa lehdessä (Sahara), että en itse ole kyseistä artikkelia lukenut. Enkä usko, että kaikki siihen omissa artikkeleissaan viittaavat tutkijatkaan ovat juttua koskaan edes nähneet.


Tämä juttu ilmestyi alkujaan Ursan Kraatterin reunalta -blogissani 1.6.2022. Versiot ovat aivan samat, joten ainoa syy tälle tuplaukselle on, että pidempi ykkösosa osa ilmestyi tällä puolella myös, joten olisihan se ollut hieman erikoista jättää jatko-osa pois. Ursan puolella blogikirjoitteluun tulee pitkä kesätauko, tällä puolella todennäköisesti ei, joskaan pidempiä ja vallankaan asiapitoisempia juttuja täälläkään tuskin kesän aikana liiemmälti näkyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti