lauantai 19. marraskuuta 2016

Posidonius Kaguyan kuvaamana

Ursan Kuu ja planeetat -ryhmän tuoreimman Kuukohteita pintaa syvemmältä -äänestyksen voittajaksi ja samalla syyskauden havaintokohteeksi päätyi rakopohjainen ja itäiseltä reunaltaan hyvin poikkeuksellinen Posidonius. Sen pohjalla on myös erittäin tiukasti mutkitteleva laavauoma, jonka esilletuomiseksi tein Kaguya (SELENE) -luotaimen Terrain Cameran kuvista oheisen mosaiikin. Tulevaan Zeniitti-verkkolehden juttuun joudun rajaamaan kuvaa vain Posidoniuksen länsiosiin siten, että laavauoma näkyy paremmin. Koko alue on kuitenkin sen verran kiinnostava, että laitetaan rajaamaton mosaiikki nyt tänne näytille, vaikkakin sen koko piti pienentää kymmenesosaan alkuperäisestä.

Kuvan yläreunassa näkyvä Daniell on Posidoniuksen tapaan mielenkiintoinen rakopohjainen kraatteri, ja myös Posidoniuksen länsi- ja pohjoispuolen harjanteet ovat tarkemmin katsottaessa hieman erikoisia. Aivan Posidoniuksen reunan koillis- ja luoteispuolilla olevat pienet kompleksikraatterit Posidonius J ja Posidonius P ovat selvästi monikulmaisia, mutta niitä pienempi maljakraatteri Posidonius M, samoin kuin muut maljakraatterit, ovat puolestaan hyvinkin pyöreitä. Tämä kertoo paitsi kraatterien erilaisista syntyprosesseista, myös mahdollisesti alueen rakoiluvyöhykkeiden syvyydestä. Mutta näistä ehkä enemmän sitten joulukuun alkupuolella ilmestyvässä vuoden viimeisessä Zeniitissä.   

Posidonius Kaguya-luotaimen Terrain Cameran kuvaamana. Yksinkertaisessa lieriöprojektiossa oleva mosaiikki kuvista TCO_MAP_02_N36E030N33E033SC, TCO_MAP_02_N36E027N33E030SC, TCO_MAP_02_N33E030N30E033SC ja TCO_MAP_02_N33E027N30E030SC. Kuva: JAXA / Kaguya (SELENE) / T. Öhman.

P.S. 28.11.2016: En saanut juttuun oikein luontevasti mukaan myöskään Kaguyan HDTV-kameran perspektiivikuvaa, joten laitetaanpa sekin tänne. Valo tulee kuvassa hieman liian pystyyn, jotta se onnistuisi olemaan oikein dramaattinen, mutta on näissä perspektiivikuvissa silti aina oma erityinen viehätyksensä. HDTV-aineistosta tehty Posidoniuksen ylilento löytyy JAXAn Youtube-kanavalta.

Perspektiivinäkymä Posidoniuksen yli. Kuva: JAXA / NHK / Kaguya (SELENE) / HDTV / sh_20071118T182130_wm8_1206_bl / T. Öhman.

P.P.S. 18.12.2016: Zeniitti 5/2016 ilmestyi, joten Posidonius-artikkelinikin on nyt sitten luettavissa.

torstai 10. marraskuuta 2016

Kevyttä ehostusta (ja superkuuhumpuukikommentti)

Viime päivinä Hieman Kuusta on kokenut suurimman ulkoasu-uudistuksensa sitten tässä kuussa nelivuotispäiviään viettäneen blogin perustamisen. Syynä tähän on ollut lähinnä kaikenlaisen tarpeellisemman tekemisen vältteleminen, mutta osin myös ärtymys joidenkin blogin osioiden kehnoon tilaan. Mainittakoon tässä nyt ainakin seuraavat pienet uudistukset:
  • Linkkikaaos on edelleenkin tuolla oikealla alhaalla, mutta nyt niillä on myös oma linkkisivunsa, jossa ne ovat joltisenkinmoisella logiikalla järjestettyinä. Nyt sieltä on oikeasti mahdollista löytääkin tarvitsemansa kuulinkki, luulisin. Edellisen läpikäynnin jälkeen kuolleet linkit on nyt myös poistettu.
  • Kaikki Hieman Kuusta -blogin omat alasivut löytyvät heti ylhäältä oikealta, eli käytännössä tällä hetkellä siellä ovat linkkien lisäksi päivitettyinä versioina CV:ni ja julkaisuluetteloni.
  • Muut omat tekemiseni Internetissä, eli ulkoiset linkit, löytyvät sivulistauksen alta. Sieltä pääsee esimerkiksi käsiksi osaan tutkimusartikkeleistani.
  • Jarmo Korteniemen kanssa ylläpitämäni Suomen Kraatterit -sivuston ja -blogin uusimmat kirjoitukset tulevat nyt RSS-syötteellä myöskin tuohon sivupalkkiin. Juu, edellisestä sinne kirjoittamastani jutusta on jo aikaa, mutta tarinaa on kyllä tulossa lisää.
  • Kuun vaihe nyt -vempele on ihan uusi systeemi tällä sivustolla. Kuun vaihe päivittyy kuvaan neljän tunnin välein. Palvelun tarjoaa The United States Naval Observatory (USNO). Kuuhullu kiittää.
  • Wolfram Alphan kautta tuleva mm. Kuun nousu- ja laskuajat tarjoava vempele on nyt käyttökelpoisemman kokoisessa ikkunassa. Viimeksi Lappajärvellä käydessäni huomasin, että sen paikkatietokanta ei olekaan niin hyvä kuin oletin, sillä Lappajärvellä se laski nousu- ja laskuajat Helsingin horisontin mukaan. En tiedä, tarjoaako se Suomelle muita vaihtoehtoja kuin Helsingin ja Rovaniemen, mutta eihän tuota toki muuna kuin suuntaa-antavana tiedonlähteenä ole tarkoitus käyttääkään. Aikataulukon alla oleva graafinen kuvaus Kuun liikkeestä päivän aikana on myös käyttökelpoinen.
---
Lopuksi asiasta toiseen. Tiedotusvälineet viime vuosina vallannut järjetön kiihko höpöttää superkuusta on aina ärsyttänyt itseäni niin suuresti, etten ole nähnyt tarpeelliseksi suoda humpuukimaakareille aikaani. Kyseessä kun on astrologin keksimä nimitys ilmiölle, jonka määritelmä on täysin hatusta tempaistu, ja jota ei tavallinen ihminen omilla aisteillaan kykene havaitsemaan.

Kiitos Tähdet ja Avaruus -lehden tämänpäiväisen uutisen, osuin Phys.org -sivuston eiliseen Tanya Hillin juttuun aiheesta. Paljon asiallista tekstiä on superkuuvouhotuksesta kirjoitettu, mutta Hillin juttu on yksi parhaista, joten sitä kannattaa mainostaa. Erityisesti viehättää jutussa oleva kuva, joka mainiosti osoittaa Kuun näennäisesti pienimmän ja suurimman läpimitan mitättömän eron. Kuvaa katsoessa kannattaa astella taaksepäin muutama metri, jotta Kuun näennäinen koko vastaa suunnilleen todellista tilannetta taivaalla. Eroa Kuun pienimmän ja suurimman näennäisen läpimitan välillä ei käytännössä näe, etenkään kun jostain kumman syystä todellisella taivaalla ei sitä vertailukohtaa ole. Todettakoon myös, että en toki tunne Tanya Hillin tai kovin monen muunkaan sormia, mutta tietääkseni yleensä ihmisen pikkurillin leveys vastaa noin astetta, ei puolta astetta kuten Hill jutussaan sanoo. Kuun näennäinen läpimitta vastaa siis ojennetun käsivarran päässä olevan pikkurillin puolikasta.

Kuuta kannattaa katsella aina, myös täysikuun aikaan, toisin kuin jotkut tähtiharrastajat antavat ymmärtää. Silloin näkee hyvin paitsi Kuun nuorten kraatterien säteet, myös muut Kuun koostumuksesta ja iästä (tai paremminkin optisesta kypsyydestä) kertovat piirteet, kuten vaikkapa vaaleat kiehkurat ja tummat pyroklastiset alueet. Kuun kiertoradan ominaisuuksien ymmärtäminen on myös kivaa. Näistä nauttimiseen ei kuitenkaan kannata sotkea horoskooppimaakareita tai tiedotusvälineiden lietsomaa joukkopsykoosinpoikasta.
 ---
P.S. 25.11.2016: Huomasin vasta nyt kollega Korteniemen tekemän erinomaisen "superjännittävän superinfografiikan", joka ehdottomasti kannattaa katsella läpi.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Meriasiaa vuosikirjassa

Nostetaanpa taas vaihteeksi kissan häntää...

Ursan Tähdet-vuosikirja on jokaisen tähtitaivaan ja -tieteen omakohtaisesta kokemisesta kiinnostuneen suomalaisen kannalta vuoden tärkein hankinta. Tietokoneista ja älyhärpäkkeistä huolimatta mistään ei löydy yhtä helposti ja kätevästi perushavaitsemisen kannalta välttämättömiä tietoja kuin vuosikirjasta.

Vuosikirjassa on myös jo useamman vuoden ajan ollut mukana artikkeli tai artikkeleita ja enemmän tai vähemmän selkeä teema, joka on näkynyt kuukausikatsauksissakin. Vuosikirjan pitkäaikainen toimittaja ja hyvin pitkäaikainen tähtiharrastusaktiivi Veikko Mäkelä kyseli keväällä, josko ensi vuoden teemaksi otettaisiin Kuun meret. Minua ei ollut järin vaikea taivutella hankkeeseen mukaan. Niinpä uutukaisesta Tähdet 2017 -vuosikirjasta löytyy kirjoittamani kuusisivuinen yleistajuinen artikkeli Kuun meristä. Lisäksi kahdessatoista kuukausikatsauksessa on toisen Ursan vakiokasvon eli Olli Mannerin, minun ja Jari Kuulan tekemät pienoisartikkelit, joissa käydään läpi 15 Kuun merialuetta.

Tietenkin vuosikirjassa on paljon muutakin hyödyllistä asiaa Kuusta, kuten päivittäiset vaiheet, päivittäiset Kuun nousu- ja laskuajat kolmelle eri horisontille, tiedot kapeista kuunsirpeistä, sekä tietenkin tiedot ensi vuoden pimennyksistä. Kaikki siis tarpeellista tavaraa kuuhulluille. Tähdet 2017 löytyy Ursan kirjakaupasta jäsenille hyvin kilpailukykyiseen 12 €:n hintaan, eikä normaali 16 €:n hintakaan paha ole. Kannattaa ostaa pois.

Karttunen Hannu, Manner Olli, Mäkelä Veikko & Suhonen Matti (toim.): Tähdet 2017. Ursan vuosikirja. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry., 154 s.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Orientalen renkaiden synty

Kuun geologia on suurimmaksi osaksi törmäysaltaiden geologiaa. Niukasti Kuun etäpuolella sijaitseva Orientale on nuorin ja suurin monirenkainen allas. Sitä onkin tutkittu erittäin hartaasti vuodesta 1962 alkaen, jolloin Bill Hartmann ja Gerard Kuiper klassikkoartikkelissaan oivalsivat altaiden olevan huomattavasti monimutkaisempia olioita kuin "pelkkiä" suuria kraattereita. Orientale kiinnostaa edelleen, ja suunnilleen kaikki Kuun pinnanmuotoihin perustuvaa tutkimusta tuon jälkeen tehneet ovat jossain vaiheessa sotkeutuneet Orientaleen ainakin jollain tavalla.

Orientalen allas Lunar Reconnaissance Orbiterin
kuvaamana. Sisärenkaan rajaama Mare  Orientale
täyttää vain altaan keskiosan. Sen itäpuolella sisem-
män ja ulomman Rookin renkaan välissä näkyy
tummana Lacus Veris, ja uloimpana Cordilleran
renkaan sisäpuolella puolestaan on Lacus Autumni.
Cordilleran renkaan ja samalla koko törmäysaltaan
läpimitta on noin 930 km.
Kuva: NASA / GSFC / ASU / LRO WAC.

Lokakuun lopulla Science-lehdessä ilmestyi kansikuvan kera parikin artikkelia Orientalesta. Jutuista toinen ylitti Suomessakin uutiskynnyksen,* mutta lyhyessä lehdistötiedotteeseen perustuvassa uutisessa ei tietenkään voi juuri mitään kertoa. Kyseessä oli kuitenkin minun mielestäni ihan kohtalaisen kiinnostava kokonaisuus, joten kerrottakoon asiasta nyt hivenen enemmän.

Uutisten taustalla on NASAn huikean menestyksekäs, neljä vuotta sitten toimintansa lopettanut GRAIL-luotainkaksikko, joka mittasi Kuun painovoimakenttää ennennäkemättömällä tarkkuudella. GRAILin aineistoa on ehditty hyödyntää vasta hyvin pintapuolisesti, ja nyt julkaistut artikkelit ovat ensimmäiset, joissa käsitellään GRAILin loppuvaiheiden tuloksia. Orientalen merkittävyyden vuoksi luotainpari ohjattiin viime vaiheissaan lentämään Orientalen itäosan yli vain kahden kilometrin korkeudelta, joten viimeiset painovoimamittaukset ovat jopa GRAILin mittakaavassa huikaisevan tarkkoja. Painovoimamallin erotuskyky on 35 km, mikä toisen taivaankappaleen painovoimakenttää tutkittaessa on äärimmäisen hyvä suoritus.

Artikkeleista ensimmäinen on GRAILin päätutkijan Maria Zuberin ja laajan kollegajoukon kirjoittama. Se on eräässä mielessä hyvin perinteinen Sciencen artikkeli: milloin hyvänsä jokin avaruusluotain tekee jotain uutta ja ihmeellistä, kuten GRAIL lennon loppuvaiheessakin teki, siitä kirjoitetaan artikkeli Scienceen. Tuollaiset artikkelit eivät oikeastaan koskaan sano juuri mitään, mutta niitä on kuitenkin myöhemmin pakko siteerata, koska ne ovat ensimmäisiä. Käyttökelpoisemmat artikkelit tulevat sitten myöhemmin muissa lehdissä. Tästä lähtökohtaisesta kritiikistä huolimatta Zuberin porukka on tehnyt aivan erinomaista työtä, ja GRAILin tulokset ovat monessa mielessä mullistavia.

Zuberin artikkelin oleellisin tieto on uusi arvio Orientalen kaivautumiskraatterin läpimitasta, noin 320–460 km. Tämä sijoittaa sen reunan sisemmän Rookin renkaan (ks. kuva yllä) ja Mare Orientalea rajaavan sisärenkaan (jota Zuber ja kumppanit kutsuvat nimellä "inner depression") väliin. Vuosikymmenten saatossa kaikkia Orientalen päärenkaista, eli sisärengasta (D=320 km), sisempää Rookin rengasta (D=480 km), ulompaa Rookin rengasta (D=620 km) ja Cordilleran rengasta (D=930 km), sekä melkeinpä mitä tahansa 100 km:a suurempaa lukemaa on esitetty Orientalen kaivautumiskraatterin halkaisijaksi. 

Kaivautumiskraatteri on se tilapäinen kraatteri, jonka tilavuus juuri ennen sen luhistumista on suurimmillaan. Sen merkitys on siinä, että sen koko varsinaisesti määrittelee kaiken, mitä kraatterille myöhemmissä kraatteroitumisprosessin vaiheissa tulee tapahtumaan. Niinpä sen koon tunteminen olisi hyvin oleellista pyrittäessä ymmärtämään kraatterien ja altaiden syntyä. Ongelma piilee siinä, että se on ohimenevä ja myös idealisoitu ilmiö, eikä siitä lopullisen kraatterin pinnalla havaittavaan muotoon jää mitään todistetta. Tarkat painovoimatutkimukset kuitenkin mahdollistavat aiempaa tarkemmat arviot sen koosta, sillä painovoimakenttään se jättää jälkensä. Helppoa sen määrittäminen ei siltikään ole, mistä kielii myös Zuberin ja kumppanien arvion varsin suuri epävarmuus. Kokoarvioiden joukossa Zuberin ryhmän arvio menee pienehköön päähän, ja on esimerkiksi pienempi kuin kollegani Amanda Nahmin kanssa muutama vuosi sitten tehdyssä artikkelissa järkeilemäni 500–550 km (Rookin renkaiden välissä). Varmaa on, että vaikka 320–460 km on nyt ehkäpä varmimmalla pohjalla oleva kokoarvio, se ei tule olemaan viimeinen. Kun GRAIL-tutkimusryhmän ulkopuolisetkin tahot pääsevät nyt käsiksi kaikkein tarkimpaan painovoima-aineistoon, tulemme varmasti näkemään runsaasti mielenkiintoisia uusia kurkistuksia Kuun pinnanalaiseen maailmaan.

Jälkimmäinen Sciencen artikkeli onkin sitten paljon kiinnostavampi. Siinä Brandon Johnson kollegoineen yrittää GRAILin antamien pohjatietojen varassa simuloida Orientalen tärkeimpien renkaiden (Rookin renkaat ja Cordillera) syntyä. Tunnustan suoraan, että simulointi on lähtökohtaisesti itselleni hieman ongelmallinen ala, eikä vain kraatteritutkimuksessa. Valitettavan paljon nimittäin näkee simulaatioihin perustuvia tutkimuksia, joissa todellisen geologian tai ylipäätään havaintojen asettamat reunaehdot sivuutetaan täysin. Osa tämän uudenkaan artikkelin kirjoittajista, ykköskirjoittaja professori Johnson ja akateemikko Jay Melosh mukaan lukien, ei ole sitä syntiä aiemmin onnistunut välttämään. Tällä kertaa hommassa kuitenkin tuntuu enimmäkseen pysyneen järki mukana. 

Sciencen kanteen päässyt kaunis näkymä Orientalen törmäysaltaaseen. Kuvassa on yhdistetty NASAn Lunar Reconnaissance Orbiterin laserkorkeusmittarin ja JAXAn SELENE / Kaguyan stereokuva-aineistoihin perustuva digitaalinen korkeusmalli GRAILin värikoodattuun painovoiman ilma-anomaliaan. Punaiset alueet ovat positiivisia painovoimapoikkeamia, eli niillä on massaa keskimääräistä enemmän. Kuva: Ernie Wright / GSFC / NASA Scientific Visualization Studio.

Johnsonin ja kumppaneiden parhaassa simulaatiossa, jossa 64 km:n läpimittainen duniittiasteroidi törmää nopeudella 15 km/s 52 km paksuun kuoreen, kaivautumiskraatterin läpimitaksi saatiin noin 390 km. Zuberin asettamien rajojen sisällä siis pysyttiin. Simulaatio myös tuottaa kolme keskeisintä rengasta oikeille paikoilleen. Simulaation ennustamat ulompien renkaiden siirrokset läpäisevät koko kuorikerroksen yltäen Kuun vaippaan saakka. Ne ovat loivempia (50°55°) kuin mitä topografiaan pohjautuvalla siirrosmallinnuksella yleensä arvioitiin, mutta lasketut siirtymät ovat näissä täysin erilaisissa lähestymistavoissa samaa muutaman kilometrin luokkaa, mikä tietenkin lisää luottamusta tulokseen tuntuvasti.  

Yksi omasta mielestäni kiinnostavimmista johtopäätöksistä on Johnsonin artikkelissa lähes piilotettu yhteen lyhyeen kappaleeseen. Osin tämä varmasti johtuu artikkelin kirjoittajajoukostakin, johon mahtuu ainakin kahden allaskoulukunnan edustajia. Johnsonin simulaatiossa sisempi Rookin rengas on romahtanut keskuskohouma, kuten sen olla pitääkin. Kuten jo edellä viittasin, ulompi Rookin rengas ja Cordilleran rengas sen sijaan ovat normaalisiirrosten synnyttämiä. Siirrokset syntyivät kaivautumiskraatterin romahtamisen aiheuttamana vaippa-aineksen virratessa kohti altaan keskustaa. Samalla vaippa veti mukanaan kuorikerrosta. Tämä johti kuoren venytykseen, ja sen myötä normaalisiirrosten syntyyn. Tämä syntymalli on täysin ns. rengastektonisen teorian mukainen. Itseäni tämä miellyttää, sillä olen aina pitänyt rengastektonista teoriaa selvästi eleganteimpana allasmallina, ja sillä on sekin pieni etu puolellaan, että se sopii yhteen havaintojen kanssa. Eräät muut syntymallit ovat maineikkaasta esittäjästään huolimatta vähintäänkin omituisia.

Ongelmattomana Johnsonin uutta simulaatiotutkimusta ei sen kiistattomista ansioista huolimatta tietenkään voida pitää. Pahin puute on, että simulaatio on laskennallisten pakotteiden sanelemana kaksiulotteinen. Kaksiulotteiset simulaatiot hyvin todennäköisesti yliarvioivat keskuskohouman koon, ja koska sisempi Rookin rengas syntyy keskuskohouman romahtamisesta, voisi näin simulaatiomaallikkona olettaa realistisemman kolmiulotteisen simulaation tuottavan huomattavasti pienemmän renkaan. Sikäli tulosten ja todellisuuden vastaavuudelta putoaisi pohja pois.

Simulaation kaksiulotteisuus myös automaattisesti tarkoittaa sitä, että törmäyksen oletetaan olleen pystysuora, vaikka luonnossa pystysuoria törmäyksiä ei ole, ja todennäköisen törmäyskulma on 45°. Törmäyksen vinous aiheuttaa runsaasti erittäin merkittäviä muutoksia kraatteroitumisprosessiin, ja pystysuoraan törmäykseen nähden 45°:n törmäyksen synnyttämän kaivautumiskraatterin tilavuus on vain kolme neljäsosaa. Jo lähtökohtaisesti siis tiedetään, että simulaatio ei vastaa todellista Orientalen altaan synnyttänyttä törmäystä.

Toinen ongelmakohta ovat simulaatioiden ytimessä vaikuttavat materiaalien tilanyhtälöt. Tilanyhtälöt ovat joukko fysikaalisia yhtälöitä, jotka kuvaavat aineen ominaisuuksia eri olosuhteissa. Kraatteroitumisprosessin äärimmäisissä olosuhteissa kiviaineksen tilanyhtälöt tunnetaan erittäin heikosti. Lisäksi artikkelissa käytetään Kuun kuoren kuvaamisessa graniitin tilanyhtälöä, sillä todellisuutta vastaavalle anortosiitille tilanyhtälöitä ei käytännössä tunneta juuri lainkaan. Saman ryhmän aiemmat tutkimukset ovat antaneet viitteitä, joiden mukaan altaiden kokoluokassa kuoren tilanyhtälöllä ei olisi mainittavaa merkitystä, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Ylipäätään tilanyhtälöiden heikko tuntemus on yksi kraatterimallinnuksen suurista ongelmakohdista, joista tosin simulaatiotutkimusten lehdistötiedotteissa ymmärrettävistä syistä ollaan hiljakseen.

Yksi asia, josta niin Zuber kuin Johnsonkin artikkeleissaan vaikenevat täysin, on hyvinkin oleellinen, jos Orientalea käytetään kaikkien altaiden arkkityyppinä, kuten hyvin usein tehdään. Paul Spudis puhui asiasta kirjassaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Orientale on nimittäin nuorin Kuun törmäysaltaista, ja nuori verrattuna myös muiden planeettojen altaisiin. Sen synnyttänyt törmäys tapahtui verrattain myöhään, jolloin Kuun lämpövuo oli jo huomattavasti alhaisempi ja kuori paksumpi kuin useimpien muiden altaiden syntyessä. Kuoren paksuus ja lämpötila ovat hyvin merkittäviä muuttujia altaiden synnyssä ja kehityksessä, ja Orientalen kohdalle ne siis eivät olleet samat tai välttämättä kovinkaan vertailukelpoiset muiden altaiden kanssa. Niinpä Orientalen altaan rakenteen tai simuloidun syntymekanismin ei suoraan voi olettaa kertovan, miten muut altaat syntyivät tai millaisilta ne nuoruudessaan näyttivät. Tämä kannattaa pitää mielessä tuleviakin Orientale-tutkimuksia lukiessa. Niitä odotellessa kannattaa kuitenkin lukaista niin Zuberin kuin Johnsoninkin artikkelit, sillä ne toimivat hyvänä johdantona erittäin laajaan Orientale-kirjallisuuteen perehdyttäessä.
--
*Kyllä, T+A:n uutisen aloitus "Kuun valoisan puolen laidalla" ärsytti todella pahasti, ja yritin saada toimittaja Riikosen korjaamaan tuon valheellisen väittämän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuo kertonee ongelman laajuudesta. Miten voisi edes toivoa, että Kuun valaistusolosuhteet olisivat millään lailla suuren yleisön tiedossa, kun asia ei Pohjoismaiden suurimman tähtitiedelehden verkkouutisten toimituksessakaan missään vaiheessa iske kenenkään silmään? Työmaata tälläkin saralla selvästi riittää...