Mons Hansteen ja Kuun läntinen vulkanismi digiscopingilla

Kuu on havaintokohteena monessa suhteessa mukava. Se ei vaadi pimeää ympäristöä, ja jo kiikarilla ja vallankin pienellä kaukoputkella siitä näkee lähes loputtomasti yksityiskohtia, kunhan vain oppii katsomaan. Kuusta on myös hyvin helppo napata itselleen kuva muistoksi tai dokumentiksi siitä, mitä tulikaan havaittua. Kauniiden ja yksityiskohtia täynnä olevien kuukuvien ottaminen toki vaatii putkeltä hieman kokoa, kameralta laatua ja kuvankäsittelijältä osaamista, mutta tähtinäytösvieras, satunnaishavaitsija tai perinteiseen havaitsemiseen keskittyvä kuuhullu pärjää paljon vähemmälläkin.

Kuu 4.5.2020 klo 23.25 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja vähän liikaa GIMPillä käsiteltynä. 
Kuva: T. Öhman.

Kännykällä tai pokkarilla saa kaukoputken läpi käsivaraltakin napattua omiin tarkoituksiin yleensä aivan kelvollisen kuvan. Ei tuollaisissa räpsyissä toki yhtä runsaasti yksityiskohtia ole kuin mitä omin silmin pystyy näkemään, eivätkä kuvat useinkaan ole esteettisesti järin ansiokkaita, mutta mukavia muistoja ne yhtä kaikki ovat. Tätä kuvaustekniikkaa, jossa joko kännykkä tai pokkari laitetaan “silmän paikalle” ja otetaan kuva okulaarin tuottamasta näkymästä, kutsutaan digiscopingiksi. Sujuvaan suomennosta ainakaan minä en ole sille tavannut, vaikka se on ollut suosittu kuvausmuoto ja digipokkareiden alkutaipaleelta lähtien.

Tapanani on suunnilleen viimeisen vuoden verran ollut, että otan (lähes) aina kuuhavaintojeni yhteydessä Kuusta kuvat niin kameraoptiikalla kuin digiscopingillakin. Tarkoituksena on ainoastaan tuottaa itselleni jonkinmoinen pysyvähkö dokumentti illan annista, eikä niinkään edes yrittää tuottaa varsinaisesti laadukasta kuvaa kuunpinnan yksityiskohdista. Kun omaan muistiin ei ole pahemmin luottamista, auttaa rumakin kuva kummasti havaintojen jälkikäteisselvittelyssä. 

Oceanus Procellarumin lounaisrantaa ja Humorumin
törmäysaltaan länsiosia 4.5.2020 klo 23.28 Nikon
Coolpix P900:lla kuvattuna. Mons Hansteen näkyy
kirkkaana kolmiomaisena täplänä kuvan keski-
kohdasta hollin matkaa alaspäin. Kaikissa kuvissa
pohjoinen suunnilleen ylhäällä. Kuva: T. Öhman.

Kuunpinnan yksityiskohtien näkemisessä kaksi asiaa on ylitse muiden: valaistusolosuhteet ja seeing. Vaikka keli olisi kuinka hyvä ja laitteisto laadukas, jos valo tulee väärästä kulmasta, ei kohdetta näe. Ja toisaalta parahultainenkaan valaistus ei auta, mikäli ilma väräilee pahasti, eli seeing on kehno. Kaukoputken ja muun optiikan laatu on kolmas oleellinen tekijä, ja vasta sen jälkeen tulee putken koko. Koolla on kuitenkin merkitystä, sillä suurempi aukko mahdollistaa suurten suurennusten käytön ja sen myötä pienten yksityiskohtien näkemisen.

Viime viikolla mainostin Mons Hansteenia kiinnostavana havaintokohteena. Se oli eilen illalla 4.5.2020 oikein mukavasti hollilla, ihan kuten pitikin (on aina mukavaa, kun taivaanmekaniikka toimii). Kelikin suosi, ainakin täällä keskellä Keski-Suomea. Tämä oli tälle keväälle kolmas kerta, kun pääsin katselemaan Mons Hansteenia kohtalaisen hyvin. Ensimmäisellä kerralla seeing oli perinteistä tytinää, ja toisella taas Aurinko oli Mons Hansteenilta katsellen ennättänyt kivuta hivenen turhan korkealle. Eilen, vaikka keli ei ollutkaan yhtä rauhallinen kuin kuukausi takaperin, oli valaistuksen ja kelin yhdistelmä Mons Hansteenin havaitsemisen kannalta tämän kevään paras.

Mons Hansteenin ympäristöä 4.5.2020 klo 23.05. Vaikkei kuva ole 
kummoinen, erottuvat Mons Hansteenin eteläreunan laaksomaiset  
rakenteet  siinä silti. Myös Humorumin törmäysaltaan 
synnyttämään jännityskenttään luultavimmin liittyvä Rimae
Merseniuksen pitkä graben (~hautavajoama) näkyy
kuvan oikeassa  puoliskossa ylävasemmalta alaoikealle
kulkevana viivamaisena piirteenä. Kraatteri Billyä täyttävät
tummat laavat ovat alueen nuorimpia. Celestron 8 (200/2000 mm),
15 mm Plössl-okulaari, Canon Ixus 70, liiallinen rääkkäys
GIMPillä. Kuva: T. Öhman. 

Mons Hansteenin eteläosassa on muutamia pari–kolme kilometriä leveitä ja muutamasta vajaaseen kymmeneen kilometriin pitkiä laaksomaisia rakenteita. Niiden myötä vuoren eteläosa on hieman nakkisormimainen. Nämä rakenteet ovat ilmeisesti kontrolloineet Mons Hansteenin pienten vulkaanisten purkausaukkojen sijaintia. Viime yönä ne erottuivat vallan helposti. Valaistus oli sen verran mukavasti kohdillaan, että tarttuivat digiscoping-kuviinkin.

Kuun läntisellä pallonpuoliskolla on runsaasti erilaisia kiehtovia tuliperäisiä rakenteita. Näistä monet ovat erinomaisesti näkyvissä täsmälleen samaan aikaan kuin Mons Hansteenkin. Aristarchuksen ylänkö ja Schröterin laakso ovat kaikille kuuharrastajille tuttuja kohteita. Mariuksen kukkulat eivät suuren yleisön parissa ole aivan yhtä tunnettuja, mutta tämä satojen pienten tulivuorten joukko näyttää kyllä vaikuttavalta jo pienelläkin kaukoputkella.

Överiksi vedetty ja liian paljon pokkarin zoomaukseen luottanut kuva Mons Hansteenin ympäristöstä ei ole kaunis katsella, mutta yksityiskohtien tallentamisessa omaan käyttöön tällaisellakin on käyttöarvonsa. 4.5.2020 klo 23.16, Celestron 8, 15 mm, Canon Ixus 70. Kuva: T. Öhman.

Aristarchuksen ylänkö ja Schröterin laakso
kuuluvat Kuun maineikkaimpiin tuliperäisiin
rakenteisiin. 4.5.2020 klo 23.07. 
C8, 15 mm, Canon Ixus 70.
Kuva: T. Öhman.

Kuun läntisen pallonpuoliskoon monimuotoiseen ja pitkään jatkuneeseen tuliperäiseen toimintaan pääsyyllinen on radioaktiivisuus. Nimellä Procellarum KREEP Terrane eli PKT tunnettu Kuun geokemialliseen jaotteluun perustuva suurprovinssi sisältää syystä tai toisesta merkittävästi enemmän radioaktiivisen lämmön tuottajia kuin Kuun muut seudut. PKT:n synnystä ja perimmäisestä olemuksesta käydään edelleen kiivasta tieteellistä keskustelua.

Harrastajan kannalta oleellisinta tietysti on, että PKT:n ansiosta nähtävillä on Mons Hansteenin, Aristarchuksen ylängön ja Mariuksen kukkuloiden lisäksi lukuisia muitakin kiehtovia vulkanismin ilmentymiä. Niistä, niiden synnystä ja PKT:n olemuksesta tulee epäilemättä jossain vaiheessa kirjoiteltua hieman lisää.

Mariuksen kukkuloiden alueella on lähes vieri vieressä
satojen metrien korkuisia tulivuoria. 4.5.2020 klo 
23.06, C8, 15 mm, Canon Ixus 70.
Kuva: T. Öhman.

---

Edit 6.5.2020: Pieniä kirjoitusvirheitä korjailtu (tai toistaiseksi vain yksi).

Mons Hansteen ja Kuun monimuotoinen vulkanismi

Kuun vulkanismista tulee ensimmäisenä mieleen hiljalleen kerros kerrokselta vuosimiljoonien kuluessa tummilla laavoilla täyttyneet meret. Kuuharrastajat tuntevat lisäksi Schröterin laakson, ja Apollo-lentojen ystävät muistelevat kaihoisasti Dave Scottin ja Jim Irwinin tutkimusmatkailua Hadleyn laavauoman ympäristössä

Sekä Kuun merien että laavauomien tapauksessa kyseessä oli tavallinen basalttinen laava. Sen ominaisuuksiin kuuluu herkkäliikkeisyys. Niinpä laava pystyi virtaamaan satoja kilometrejä paitsi laavauomissa ja -tunneleissa, myös käytännössä lähes vaakasuorilla tasangoilla. Kuussa on kuitenkin ollut runsaasti muutakin tuliperäistä toimintaa kuin pelkkiä basalttisia laavavirtoja. Siitä on muistona lukuisia mielenkiintoisia mutta hieman harvemmin kuuhavaitsijoiden listoille päätyviä kohteita.

Punaiset pisteet

Myrskyjen valtameren eli Oceanus Procellarumin lounaisrannalla on kaksi noin 45-kilometristä kaunista törmäyskraatteria, Hansteen ja Billy. Osittain niiden välissä noin 800–1000 m basalttimeren yläpuolelle kohoaa tasasivuisen kolmion muotoinen kirkkaana hohtava ”saari”, Mons Hansteen. Jo 1800-luvun kuututkijat Thomas Gwyn Elger ja Edmund Neison kiinnittivät huomiota tuolloin nimellä Hansteen α tunnetun kohteen kirkkauteen ja erikoiseen nuolenkärkeä muistuttavaan muotoon. Kyseessä on melko pieni kohde – kolmion sivut kun ovat noin 25 km – joten tarkemmat tutkimukset vaativat havaintotekniikan kehittymistä. Ymmärrys sen synnystä on muotoutunut pikku hiljaa ja on vaatinut useiden eri luotainaineistojen yhdistämistä.

Mons Hansteen sijaitsee Kuun Myrskyjen valtameren lounaisosassa, ja on illalla 4.5.2020 mainiosti näkyvissä. Kuva: NASA Scientific Visualization Studio / GSFC / Ernie Wright / T. Öhman.

Mons Hansteen on yksi Kuun ”punaisista pisteistä”. Paljain silmin sen ”punaisuutta” ei näe, mutta spektroskooppisesti Mons Hansteen pomppasi esiin heti kun Kuun spektroskopia alkoi toden teolla kehittyä 1960–70-lukujen taitteessa. Mons Hansteen ja muutamat muut lähipuolen kohteet erottuivat selvästi niin ylängöistä kuin mare-alueistakin.

Apollo-näytteiden myötä varmistui, että Kuun basalttien runsas titaanin määrä tekee niistä sinertäviä. Näin Mons Hansteenin voimakas punainen sävy viittasi vahvasti siihen, ettei mukana ole järin paljon titaania, eikä vuori näin ollen luultavasti koostu ainakaan mistään basalttisesta kivestä.

Jo 1970-luvulla kiinnitettiin huomioita myös Mons Hansteenia kirjoviin hieman soikeisiin kuoppiin. Niistä selkeimmät ja suurimmat ovat vuoren lounaisosassa. Niiden tulkittiin olevan tuliperäisiä purkausaukkoja. Tämän ajatuksen myötä koko vuoren oletettiin syntyneen jonkinlaisen jäykkäliikkeisen vulkaanisen aineksen purkautumisen seurauksena.

Hansteen (D=45 km), Mons Hansteen ja Billy (D=46 km) Lunar Orbiter IV:n kuvaamana. Mons Hansteenin lounaisreunan suurin soikea purkausaukko erottuu mainiosti. Huomaa myös Hansteen-kraatterin rakoillut ja pieneltä osin laavalla täyttynyt pohja. Kuva (rajattu ja muokattu alkuperäisestä): NASA / Lunar Orbiter IV / LOIRP / National Archives.

Mons Hansteen erottuu koostumuksensa vuoksi niin ympäröivistä Oceanus Procellarumin mare-tasangoista kuin kuvan oikeassa ja vasemmassa alakulmassa näkyvistä ylängöistäkin. Kuva: NASA / ASU / LRO / JAXA / SELENE / ACT-REACT QuickMap / T. Öhman.

Laavojen viskositeettiin eli virtaavuuteen vaikuttaa moni asia. Keskeisimpiä ovat lämpötila, kiteiden ja sivukiven kappaleiden määrä, kaasujen määrä, sekä kemiallinen koostumus. Koostumuksen tärkein tekijä on piidioksidin (SiO₂, lyhyesti usein vain silika) määrä: mitä enemmän laavassa on silikaa, sitä sitkaampaa ja samalla (ainoastaan kohtalaisesti yksinkertaistaen) sitä vaaleampaa se on. Notkeissa tummissa basalteissa on vähän silikaa, mutta runsaasti rautaa ja magnesiumia.

Jäykissä ja vaaleissa ryoliiteissa tilanne on päinvastainen: paljon silikaa, niukalti rautaa ja magnesiumia. Ryoliitti, eli suomalaisille hyvin tutun graniitin pinnalla syntynyt vastine, voisi selittää Mons Hansteenin havaitut ominaisuudet. Piti vain keksiä, mistä ja miten ryoliittia Mons Hansteeniin saataisiin.

Mons Hansteenin ympäristön geologinen historia

Hansteenin vuorta on tutkittu jokseenkin jatkuvasti 1970-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta viime vuosina GRAIL- ja etenkin Lunar Reconnaissance Orbiter -luotainten moninaisten aineistojen pohjalta on saatu luotua yksityiskohtainen ja yhtenäinen malli siitä, miten Mons Hansteen lähiympäristöineen on todennäköisesti syntynyt. Pelkkä kaukokartoitus ei kuitenkaan riitä, vaan vasta parempi ymmärrys Kuun ja Maan tuliperäisistä prosesseista on johtanut siihen, ettei ryoliittikaan enää muodosta ongelmaa. Nyt sen synty nähdään aivan luonnollisena, joskin harvinaisena osana Kuun magmanmuodostusta.

Tiivistetysti Mons Hansteenin alueen geologinen historia voidaan esittää seuraavasti:

1. Billy ja Hansteen syntyivät noin 3,9 miljardia vuotta (Ga) sitten.
2. Noin 3,74 Ga sitten basalttista magmaa nousi Kuun vaipasta. Se kuitenkin jämähti Kuun kuoren alapinnalle, ja alkoi sulattaa sitä. Tässä kuoren altakasvuna tunnetussa prosessissa syntyi ryoliittista magmaa, joka osittain alkoi myös kiteytyä kuoren alapinnalle. Ympäristöään kevyempänä osa siitä kuitenkin kohosi kuoreen syntyneitä rakoja pitkin ja purkautui pinnalle ryoliittisina kivinä (niin tuhkana, kuin luultavasti myös hidasliikkeisinä laavavirtoina, vaikkei niistä suoria todisteita olekaan). Näin syntyi Mons Hansteenin uloin osa.
3. Noin 3,5 Ga sitten pinnalle purkautui vielä vähemmän rautaa sisältänyttä ryoliittista magmaa. Tämä synnytti Mons Hansteenin keskiosan.
4. Myös noin 3,5 Ga sitten, mutta hieman edellisen jälkeen Mons Hansteenin pohjoisimpaan kärkeen muodostui noin 6×4 km:n kokoinen ja aiempia purkauksia vähemmän silikaa ja enemmän rautaa sisältänyt hieman tummempi massiivi. Kaikkiaan Mons Hansteenin synnyttäneet purkaukset eivät olleet kovin rajuja, mutta johtivat kuitenkin siihen, että vuorta peittää noin 8–10 m paksu tuhkakerros.
5. Myöhemmin, päättyen ehkä noin 3,35 Ga sitten (etäisimmät ehkä jo paljon aiemminkin), syntyivät kahdessa vaiheessa Mons Hansteenia ympäröivät Oceanus Procellarumin lounaisimmat basalttiset laavatasangot. Samalla myös Hansteenin pohja pullistui, rakoili ja täyttyi pieneltä osin basaltilla.
6. Alueen viimeinen tuliperäinen toiminta tapahtui vain noin 1,65 Ga sitten. Tuolloin Billyn pohja täyttyi basalttisilla laavoilla.
7. Lopuksi alueelliset puristavat voimat rypistivät tasankoja synnyttäen poimuharjanteita. Ne näkyvät helpoimmin Mons Hansteenin länsipuolella.

Etenkin eri tapahtumien ikämäärityksissä on vielä erittäin suuria epävarmuuksia. Näin ollen vähintään hienosäätöä tähän malliin vielä jatkossakin tulee. Nykyisen ymmärryksen valossa se kuitenkin vaikuttaa pääpiirteissään uskottavalta.

Mons Hansteen havaintokohteena

Jo tuetut kiikarit riittävät Mons Hansteenin näkemiseen kirkkaana pisteenä, mutta nuolenkärkimäisen muodon erottaminen vaatii kaukoputkea. Noin 15–20 cm:n kaukoputkella alkaa hyvällä kelillä erottua Elgerinkin aikoinaan ihastelema sormimaisista ulokkeista koostuva vuoren eteläreuna. Ne näkyvät hienosti Jari Kuulan Harjavallassa illalla 6.3.2020 tekemässä kauniissa havaintopiirroksessa. Siitä käy ilmi myös itse kraatteri Hansteenin kiinnostavin piirre, eli sen rakoillut pohja. Kuten kaikessa tähtiharrastuksessa, piirros antaa valokuvaa merkittävästi todellisemman kuvan siitä, mitä havaitsija oikeasti omin silmin kaukoputken ääressä näkee.

Jari Kuulan piirroshavainto Mons Hansteenista 6.3.2020 klo 20.45-21.45. Piirros antaa hyvän käsityksen siitä, millaiselta Mons Hansteenin seutu näyttää hyvissä olosuhteissa keskikokoisella harrastajaputkella havaittuna. Kuva: Jari Kuula.

Mons Hansteenin ympäristö 6.-7.3.2020 klo 00.11 
huonossa  kelissä kuvattuna. C8 (2000/200 mm), luultavasti 
8 mm  okulaari  ja vanha Canon Ixus 70 -digipokkari. 
Kuva: T. Öhman.

Itse katselin Mons Hansteenia Jarin havaintoon verrattuna muutamaa tuntia myöhemmin yöllä 6.–7.3.2020, mutta kaikesta päätellen huonommassa kelissä. Yksityiskohtien näkemisestä ei tuolloin ollut toivoakaan. Kuukautta myöhemmin 5.–6.4.2020 keli Äänekoskella oli paljon parempi, ja Mons Hansteenin eteläreunan rakenteiden kiehtovuus  erottui ongelmitta. 

Oheiset digiscoping-kuvat antavat kohtalaisen selkeän käsityksen siitä, miltä Mons Hansteenin seutu näyttää huonolla eli tyypillisellä suomalaisella kelillä. Sitä kannattaa havaita aina kun mahdollista, mutta yleensä keväällä esiintyvien rauhallisimpien havaintosäiden aikaan vuoren pienet yksityiskohdat pääsevät ansaitsemallaan tavalla esille. 

Laajempi näkymä Mons Hansteenin ympäristöön 5.-6.4.2020. klo 01.11. Hyvä keli ei kuvan laadussa näy, mutta hyvin pitkälti tällaiselta alue Suomen keskimääräisessä kelissä harrastajaputken läpi katsellen näyttää. Vuoren kirkkaus paitsi ympäröiviin mare-basaltteihin, myös tavallisiin ylänköalueisiin on ilmeistä. C8 (2000/200 mm), 15 mm okulaari ja vanha Canon Ixus 70 -digipokkari. Kuva: T. Öhman.

Kuu 5.-6.4.2020 klo 21.17 Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna.
Kuva: T. Öhman.

Mons Hansteen on seuraavan kerran mainiosti havaittavissa illalla maanantaina 4.5.2020. Tuolloin se kylpee paikallisen aamuauringon loisteessa, eli valaistus vastaa oheisten kuvien tilannetta. Matalalta tulevassa valaistuksessa sen pinnanmuodot erottuvat parhaiten. Myös seuraavana iltana on Mons Hansteenin yksityiskohtia hyvä katsella, mikäli keli vain suo.

Vaikkei kookkaampaa putkea olisikaan käytettävissä, kannattaa Mons Hansteenia silti vilkaista, kyseessä kun kuitenkin on täysin poikkeuksellinen kohde. Samalla se on hyvä muistutus siitä, että Kuun tuliperäinen toiminta on ollut paljon monimuotoisempaa kuin yleensä tulee ajatelleeksi. Eikä keväisiä iltoja parempia hetkiä Kuun havaitsemiseksi ole.

---

Kiitokset Jari Kuulalle piirroshavainnon käyttöluvasta ja Mons Hansteen -keskusteluista. Tämä juttu ilmestyi huonot kuvat ja kursiivilla merkitsemäni pätkät sivuuttaneena versiona myös Kraatterin reunalta -blogissa.

Al Worden (1932–2020)

Apollo 15:n komentomoduulin pilotti Alfred Merrill Worden kuoli nukkuessaan viime yönä 18.3.2020.¹ Hän oli syntynyt 7.2.1932 Michiganin Jacksonissa. Maatilalla varttunut Worden oli NASAn viidettä, The Original Nineteen -astronauttiryhmää, joka valittiin keväällä 1966. Sitä ennen hän oli toiminut Yhdysvaltain ilmavoimissa mm. koelentäjänä.

Al Worden Apollo 15:n PR-kuvassa. Kuva: NASA.

NASAssa Worden työskenteli jo Apollo 8:n komentomodulin parissa. Merkittävämmät tehtävät alkoivat kuitenkin Apollo 9:n tukimiehistössä. Komentomoduulin varapilottina hän toimi Apollo 12 -lennolla syksyllä 1969. Siitä hän jatkoi Deke Slaytonin (1924–1993) normaalin miehistökierrätyksen puitteissa Apollo 15:n komentomoduulin pilotiksi.

Imbriumin törmäysallasta reunustavien Apenniinien juurelle Hadleyn laavauoman viereen laskeutunut Apollo 15 oli ensimmäinen J-luokan lento. Sen tieteelliset päämäärät olivat paljon aiempia lentoja kunnianhimoisemmat. Kun Dave Scott (1932–) ja Jim Irwin (1930–1991) opiskelivat kenttägeologiaa ja ajamaan kuuautoa, Farouk El-Baz (1938–) opetti Wordenille, kuinka tehdään oikeasti hyödyllisiä geologisia havaintoja kiertoradalta.² Wordenin osaksi tuli myös käyttää komentomoduulin uutta tutkimuslaitteiden ja kameroiden patteristoa.

El-Bazin, Wordenin ja Vance Brandin (1931–) kirjoittama artikkeli ihmisen kiertoradalta tekemistä Kuun geologisista havainnoista on edelleen kiinnostavaa luettavaa. Tieteellisessä mielessä kaikki Wordenin kiertoradalta tekemistä havainnoista vedetyt päätelmät eivät toki enää ole täysin nykykäsitysten mukaisia, mutta itse havainnot ovat edelleen arvokkaita. Artikkelin loppukaneetti pätee aina:



 

Ruutukaappaus 16 mm:n filmiltä, joka tallensi Al Wordenin tekemän, ihmiskunnan ensimmäisen Maan kiertoradan ulkopuolella tapahtuneen avaruuskävelyn. Avaruuskävelyllä Worden haki huoltomoduulin kylkeen asennettujen kartoitus- ja panoraamakameroiden filmikanisterit. Kuva: NASA / AP15-S71-43202HR.

Al Wordenin loistava NASA-ura katkesi yhtäkkisesti, kun hän oli geologian kenttäkurssilla Apollo 17:n varamiehistön jäsenenä toukokuussa 1972. NASA ja senaatti tarvitsivat syntipukin Apollo 15:n ensipäiväkuoriskandaaliin, joten Worden, Scott ja Irwin saivat lähteä. Synninpäästön he saivat vuonna 1983, mutta tätä harva jaksaa muistaa.

Worden oli monia vahvasti "perusinsinööriluonteisia" astronauttikollegojaan värikkäämpi persoona. Nuorena latotansseissa soittaessaan hän esimerkiksi haaveili jazz-pianistin urasta.³ Elämästään, Apollo 15:stä, ensipäiväkuoriskandaalista, NASAsta ja muista astronauteista Worden kertoo erittäin elävästi yhdessä Francis Frenchin kanssa kirjoittamassaan muistelmateoksessa Falling to Earth. Se on yksi parhaista lukemistani Apollo-elämäkerroista, ja erittäin lämpimästi suositeltava teos kaikille Apollosta ja NASAn loiston päivistä kiinnostuneille. Kirjoittelin kirjasta lyhykäisen arvion vuonna 2012.

Kevyet mullat, Al Worden.

Al Worden Apollo 15:n maahanpaluun jälkeen USS Okinawan kannella 7.8.1971. Kuva: NASA / AP15-S71-42261.

"Some day all of us who journeyed to the Moon will be gone. Take a walk on a summer night, look up at the Moon, and think of us. A part of us is still there and always will be." 

Al Worden, 1932–2020

---

¹Tällä hetkellä (illalla 18.3.2020) ei ole vielä tarkkaa tietoa, kuoliko Worden 17. vai 18.3. Tarkennellaan kun tiedetään. Nyt jokunen päivä myöhemmin (24.3.2020) useampi lähde sanoo kuolinpäiväksi 18.3., joten uskotaan siihen.

²P.S. 19.3.2020. Katselin tässä yön pimeinä tunteina Wordenin muistoksi pari mainiota Youtubesta löytyvää Wordenin haastattelua. Ne muistuttivat yhdestä Apollo-ohjelman kannalta erittäin merkittävästä havainnosta, jonka hän teki Kuun kiertoradalta. Hän nimittäin oli näkevinään Taurus–Littrow'n alueella tuhkakeiloja. Ne, yhdessä tavallista tummemman mare-tasangon pinnan ja kukkuloiden rinteiden tummien vyöryjen ohella saivat geologit vakuuttuneiksi siitä, että Taurus–Littrow'n laakso tarjoaisi mahdollisuuden Kuun nuoren tuliperäisen toiminnan tutkimiseen. Niinpä viimeinen Apollo-lento päätettiin suunnata sinne.

Joulukuussa 1972 Jack Schmitt ja Gene Cernan löysivätkin erittäin kiinnostavia oranssin ja mustan vulkaanisen lasin kerrostumia, mutta ne eivät suinkaan olleet nuoria. Ne, mitä Al Worden ja moni erittäin pätevä geologi pitivät tuhkakeiloina, olivat todennäköisesti tummakehäisiä törmäyskraattereita. Ne olivat rouhaisseet pinnan alta vanhaa tummaa vulkaanista ainesta ja nostaneet sen kraattereita ympäröiviksi tummiksi heittelekentiksi. Taurus–Littrow oli erittäin hyvä ja monipuolisesti kiinnostava laskeutumispaikka, mutta monet osittain Al Wordenin havaintoihin perustuneista syistä sinne menemiseen ovat sittemmin osoittautuneet virheellisiksi. Tämä ei suinkaan vähennä Wordenin havaintojen arvoa. Havainnot olivat erinomaisia, mutta tuolloisen tiedon pohjalta tehdyt tulkinnat menivät pieleen.

³P.P.S. 19.3.2020. Tämäkin muistui mieleen vasta jälkikäteen: Al Worden on ainoa Apollo-astronautti, joka on julkaissut runokirjan. Tuo teos, Hello Earth: Greetings From Endeavour, julkaistiin vuonna 1974. Pari runoa on luettavissa Wordenin kotisivulla, ja aikoinaan julkaisematta jäänyt runo Rising from Earth löytyy Collect Spacen sivulta.

Helmi ja Kuu

Helmikuun lopun selkeinä iltoina Venus ja Kuu tarjosivat iltataivaalla harvinaisen kaunista katseltavaa. Neljän illan aikana Kuu kulki Venuksen alapuolelta ja kasvoi hiljalleen, ihan kuten sen tietysti pitikin. Suomessa vaan neljänkin illan selkeät jaksot tuppaavat olemaan poikkeuksellisia, joten tuolloin oli hyvä tilaisuus seurata Kuun vaiheen kasvua, ja Kuun liikettäVenuksen suhteen.

Kuu 26.–29.2.2020 Äänekoskella Nikon Coolpix P900:lla kuvattuna ja kevyehkösti GIMPattuna (sama pätee kaikkiin seuraaviinkin kuviin). Tätä eikä vallankaan seuraavia kuvia ei paljon kannata suurempana katsella, koska kuvanlaatu ei sitä oikein salli. Kuva: T. Öhman.

Kuu ja Venus olivat 26.2.2020 vielä varsin kaukana
toisistaan. Kuva: T. Öhman.

Kuten jokainen Kuuta kiikarilla tai kaukoputkella useammin kuin yhden kerran katsonut tietää, vaikuttavat valaistusolosuhteet – eli kuunpinnan kohteiden varjojen pituus ja suunta – ratkaisevasti siihen millä tavoin kohteet näkyvät. Kaukoputkella havaitessa yön ja päivän raja etenee sellaista haipakkaa, että kohteiden ulkonäkö muuttuu selvästi jo tunnin aikana.

Kaikkein laakeimmat kohteet, kuten vaikkapa vulkaaniset doomit, vaativat hyvin loivan valaistuksen näkyäkseen mitenkään. Meriä halkovat harjanteet taas näkyvät hieman doomeja pystymmälläkin valolla.

Pinnan kirkkaus- ja koostumuserot puolestaan erottuvat parhaiten, kun täydenkuun aikaan ei varjoja pinnalle lankea lainkaan. Nuorten kraatterien kirkkaat säteet ja tummat, tuliperäisen tuhkan peittämät pyroklastiset alueet ovat tällaisista eroista helpoimmin havaittavia esimerkkejä (jos ilmeisin, eli merien ja ylänköjen ero unohdetaan). Valtaosa Kuun kohteista on parhaiten nähtävissä näiden ääripäiden välillä. 

Alla oleva suunnilleen samaa aluetta Mare Crisiumin ympäristössä noin vuorokauden välein kuvaava sarja antaa kohtalaisen selkeän kuvan valaistuksen vaikutuksista. Meren itärannan kukkulat erottuvat parina esimmäisenä iltana hyvin, mutta ovat kolmantena jo kadonneet. Crisiumin pohjoispuolella oleva Cleomedes näkyy parhaiten toisena iltana, mutta on neljäntenä jo melko vaatimattoman oloinen. Länsipuolella taas vinon törmäyksen synnyttämän Procluksen säteet erottuvat lähempänä kraatteria jo kolmantena iltana, mutta etäisemmät säteet näkyvät vasta neljäntenä iltana, kun Aurinko Crisiumin yllä on noussut korkeammalle.

Mare Crisium ympäristöineen
26.-29.2.2020.
Valon tulokulma vaikuttaa
ratkaisevasti siihen, millaiset
yksityiskohdat
näkyvät.
Kuvat: T. Öhman.

Yksittäisen, varsinkin Suomen kaltaisessa erittäin pilvisessä paikassa asuvan kuuhavaitsijan näkökulmasta täysin samaa valaistusolosuhdetta ei käytännössä pääse Kuun pinnalta kahta kertaa havaitsemaan. Siksi Kuuta kannattaa havaita aina kun mahdollista on. Joka kerta sieltä nimittäin näkee jotain, mihin ei ole koskaan ennen tullut kiinnittäneeksi huomiota.

Kuu ja Venus olivat 27.2.2020 riittävän lähellä toisiaan muodostaakseen iltataivaalle oikein nätin kaksikon.
Kuva: T. Öhman.