Tammikuu 2022 kuvina

Tammikuun ensimmäisen ja toisen viikon taitteessa Kuun koilliset osat olivat hyvin näkyvissä, sillä niin pohjoinen (n. 6,5°) kuin itäinenkin (n. 7,5°) libraatio oli huomattavan suuri. Koillisen libraatiovyöhykkeen huomattavin piirre on Humboldtianumin törmäysallas ja sen sisäosia täyttävä Mare Humboldtianum. Osittain havaintopaikan vaillinaisen havaintolaitevalikoiman, mutta etenkin pilvien vuoksi Humboldtianumin alueen ihailu jäi kuitenkin jokseenkin vaillinaiseksi. Jonkinlaista todistusaineistoa tilanteesta kuitenkin tallentui.

8.1.2022 puoli viiden maissa iltapäivällä taivas oli vielä vaalea ja Kuu loisteli pilvien läpi. Käsivaralta täristeltyä kuvaa ei tuon suurempana juuri ole vara katsella:

8.1.2022 klo 16.34, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

 

Iltauutisten aikaan pilvet olivat vähän vähemmän tiellä, mutta Kuu vastaavasti matalammalla, joten kovin kummoista näkymää ei silloinkaan ollut tarjolla. Punerrus johtuu Kuun olemisesta jo melko matalalla, mutta en ihan tiedä, miksi kamera päätti tehdä kuvasta myös tuollaisen vihertävän. Joka tapauksessa Mare Crisiumin itäpuolella Mare Marginis ja kaakkoispuolella Mare Smythii näkyvät varsin mukavasti. Smythiin ja Crisiumin välissä on Mare Undarum.  

8.1.2022 klo 20.32, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

 

Kaikessa suttuisuudessaan ja värien tunkkaisuudessaankin tämä oli ehkä illan paras(?) näkymä Humboldtianumin seutuun, jonne keltainen viiva osoittelee:

8.1.2022 klo 20.33, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

 

Iltapäivällä ja alkuillalla 9.1.2022 keli oli parempi, eli pilviä ei ollut, mutta pakkasta oli viitisentoista astetta. Libraatiokin oli vielä varsin suotuisa noiden itäisten ja koillisten alueiden kannalta. Väritasapaino on edelleen ällöttävän vihreän puolella, joten lienen tönköillä sormillani vahingossa säätänyt sen itse. Käsittely meni tuossa vähän överiksi:

 

9.1.2022 klo 16.39, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Tässä kuvassa hieman hahmottuu se tosiseikka, ainakin kun asian tietää, että Mare Humboldtianum täyttää vain Humboldtianumin altaan sisäosia:

9.1.2022 klo 16.40, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

RAT-31 on palvellut minua etenkin Kuun, planeettojen ja Auringon katselussa jo reilut 35 vuotta ja tekee niin edelleen, nykyisin tosin satunnaisesti Alahärmän taivaan alla oleillessani:

9.1.2022 klo 17.52, Alahärmä, Nikon CoolPix P900.

Kuten muinakin iltoina, myöhemmin stratus-pilvet tulivat taivaalle. Pienen kehän lisäksi niistä ei muuta iloa sitten ollutkaan:

9.1.2022 klo 21.13, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Alkuillalla 10.1.2022 tilanne oli jälleen pitkälti sama, eli ohuet stratus-pilvet olla möllöttivät Kuun edessä, mutta tällä kertaa oli näkyvissä sentään kaksoiskehä:

10.1.2022 klo 18.22, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Pakkanen oli hivenen kahdenkymmenen kylmemmällä puolella, Kuu oli ehtinyt jo reiluksi ensimmäiseksi neljännekseksi, eivätkä pilvet pahemmin sotkeneet kuvaa, johon löytyi jo järkevä väritasapainokin:

10.1.2022 klo 18.25, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

 

Eteläiset ylängöt olivat tietenkin hienosti näkyvissä. Maineikas kolmikko Ptolemaeus–Alphonsus–Arzachel oli juuri tullut kraattereiden pohjia lukuun ottamatta näkyviin, mutta etelämpänä vähemmän tunnettu Maginus (D=156 km, prenektarinen) olisi ollut lähitarkastelussa vielä hienompi, sillä sen läntinen reuna oli juuri ilmestymässä valorenkaaksi pimeyden keskelle (minkä keltainen viiva kuvassa osoittaa):

10.1.2022 klo 18.26, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Edellisenä iltana olin putkella katsonut Mare Marginiksen kirkkaita kiehkuroita, mutta kuviin ne eivät oikein silmiinpistävästi tarttuneet, vaikka toki näkyivätkin. Nyt ne erottuvat selvästi kuvassakin keltaisen viivan kohdalla. Kiehkuroiden ja itäisten merien näkyminen selittyy sillä, että itäinen libraatio oli vieläkin reilut kuusi astetta. Kuva on myös osoitus siitä, että vaikka johonkin tolppaan tai seinään yrittääkin kameraa tukea, käsivarakuvien rajaus näin reippaalla zoomauksella on ainakin minulla yleensä ihan mitä sattuu:

10.1.2022 klo 18.27, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Seuraava kuva on taas kohtalaisen suttuinen, mutta otetaan se mukaan muistuttamaan siitä, että pohjoisessakin on mielenkiintoisia kohteita, kuten keltaisen viivan kohdalla oleva W. Bond (D=171 km, prenektarinen):

10.1.2022 klo 18.27, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

 

Jatketaanpa tammikuun kuvien päivittelyä nyt 2.2.2022:

Lyhyen pilvisen jakson jälkeen yö 13.–14.1.2022 oli taas selkeä. Hieman puolenyön jälkeen Kuu oli muuten tämän näköinen, paitsi että liian räikeästä käsittelystä olen vastuussa minä eikä luontoäiti:

14.1.2022 klo 00.10, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Kuu oli ehtinyt vaiheeseen, josta itse kovasti tykkään, ja joka on myös hyvin paljon havaittu ihan Kuun näkymisajankohdasta johtuen. Terminaattorilla majailivat mm. Schiller, Gassendi ja Mare Humorum.

14.1.2022 klo 00.13, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Hieman idempänä Aurinko paistoi Kuun pinnalle jo niin korkealta, että erilaiset koostumus- ja kirkkauserot alkoivat erottua jo erinomaisesti:

14.1.2022 klo 00.13, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Iltapäivällä 14.1.2022 Kuu nousi jälleen puiden takaa. Tämä kuva on taidekokeilu, jossa testasin, mitä tapahtuu kun normaalin taidekuvan histogrammin puristaa erittäin tiukaksi. Lopputulos on näköjään vielä suurempaa taidetta, joten eipähän tarvitse testata tätä toiste:

14.1.2022 klo 16.27, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä Kuun kanssa, mutta laitetaan mukaan, kun tuo iltarusko oli niin mukava. Veikkaisin, että rusotuksessa oli jo mukana hieman ylimääräistä kosteutta stratosfäärissä, koska tässä oltiin lähestymässä helmiäispilviä:

14.1.2022 klo 16.29, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Tätä kuvaa kun vertaa tuolla hieman ylempänä olevaan edelliseen koko Kuun näkymään, huomaa hyvin kuinka paljon yön ja päivän raja eli terminaattori liikkuu aika tarkkaan 17 tunnin aikana:

14.1.2022 klo 17.14, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Etelässä 335-kilometrinen prenektarinen Schiller–Zucchiuksen törmäysallas oli tullut jo kokonaan näkyviin. Kun seuraa soikeaa Schilleriä vasemmalle, näkyy terminaattorilla iso lovi. Sen aiheuttaja on 212-kilometrinen ja myöskin prenektarinen Schickard. Lounaassa 425-kilometrinen nektarinen Humorumin allas ja sen sisäosia laajalti täyttävä Mare Humorum näkyvät myös kokonaisuudessaan, vaikka puoliltaöin länsiosat olivat vielä varjossa:

14.1.2022 klo 17.05, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Lännessä nuori ja kirkas Aristarchus (D=40 km) ympäröivine tuliperäisine ylänköineen oli juuri tulossa näkyviin:

14.1.2022 klo 17.15, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Seuraavana iltapäivänä 15.1.2022 Kuu näkyi myös, mutta aikaisemmin ja vielä hyvin valoisalla taivaalla:

15.1.2022 klo 15.33, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Alareunaan loven tekevä suuri kraatteri on jälleen Bailly (D=301 km, nektarinen). Tätä kuvaa kannattaa verrata joulukuun kuvakavalkadin kuviin 17.12. klo 01.56, sillä valaistus oli tuolloin hyvin samankaltainen. Nyt varmistin, että tuolta Baillyn pohjan pimeydestä tosiaankin loistaa Bailly B (D=62 km, nektarinen). Sen länsipuolella oleva kirkas viiru on vain Bailly B:n luoteispuolella olevaa epämääräistä Baillyn pohjan kumpuilua, todennäköisimmin Orientalen heittelettä, jollaiseksi sen Wilhelms, Howard ja Wilshire tulkitsivat vuoden 1979 Kuun eteläosien geologisessa kartassaan. Heidän mukaansa tuon viirun kohdalla olisi myös Baillyn keskusrengas, mutta tiedäpä näistä.

15.1.2022 klo 15.34, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Helmiäispilvet olivat nyt jo aikamoisen varma tapaus. Tuolla tummien keski- ja yläpilvien takana vaaleana hohtavat kuidut ovat siis stratosfäärin happotyypin helmiäispilviä:

15.1.2022 klo 15.51, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Myöhemmin yöllä kun Kuu olisi ollut korkeammalla ja taivas pimeä, olivat alapilvet jo tiellä. Niinpä saldona ei ollut juuri muuta kuin todella suttuinen kehä:

15.1.2022 klo 23.01, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Seuraavana iltana eli 16.1.2022 oli keli taas hivenen parempi ja Kuu reilua vuorokautta vaille täysi:

16.1.2022 klo 21.10, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Reilussa vuorokaudessa Bailly oli tullut kokonaan näkyviin. Tässä valaistuksessa itse asiassa näyttää hyvinkin siltä, että sillä saattaisi olla keskusrengas. Joskus pitäisi perehtyä tuohon vähän tarkemminkin:

16.1.2022 klo 21.12, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Keskusrenkaista puheen ollen, keltaisen viivan osoittama Grimaldi on Schiller–Zucchiuksen altaan ohella yksi niitä harvoja paikkoja, jossa omin silmin pääsee näkemään kaksirengasaltaan sisemmän eli keskusrenkaan. Grimaldi on virallisissa luetteloissa läpimitaltaan 173 km, mutta tämä on lähinnä Grimaldin sisäosia täyttävän tumman mare-basalttialueen läpimitta. Keskusrenkaan halkaisija on noin 234 km ja koko altaan halkaisija noin 460 km. Tuo altaan ulkoreunakin on sopivissa valaistusolosuhteissa hahmotettavissa, mutta tässä suttuisessa kuvassa ei näy juuri muuta kuin mare-täyte:

16.1.2022 klo 21.13, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Aamulla 17.1.2022 Kuu oli laskemassa erittäin kovan tuulen saattelemana. Lumi pöllysi aika hulppeasti:

17.1.2022 klo 09.31, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

17.1.2022 klo 09.32, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Kuten edellisiin kuviin vertaamalla huomaa, tätä piti alivalottaa aika reilusti, ettei Kuu palaisi puhki:

17.1.2022 klo 09.32, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Yksityiskohtia noin matalalla vääntelehtivästä Kuusta oli toki aika turha kuvitella suuremmin näkevänsä:

17.1.2022 klo 09.33, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Pariin kuvaan osui myös varis, jolla oli täysi työ pärjätä tuulessa:

17.1.2022 klo 09.47, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Vaihteeksi taas tämmöinen taidepläjäys:

17.1.2022 klo 10.06, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Kuuilluusion virallinen selitys, joka kai on havainnoinkin todennettu, perustuu siihen, että ihmiset hahmottavat taivaankannen muodon väärin. Selitys on minusta liian vaikea ollakseen uskottava, vaikka tietysti aivot tekevät ihan mitä ne itse lystäävät, eikä minun tarvitse olla niiden kanssa samaa mieltä. Minusta kuitenkin on aina tuntunut tavattoman paljon uskottavammalta, että vähintään osaselitys kuuilluusioolle olisi se, että horisontin tuntumassa Kuu näyttää isolta siksi, että se on saman kokoinen kuin omakotitalo:

17.1.2022 klo 10.09, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Tuonne se sitten häipyi:

17.1.2022 klo 10.25, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Edelleen 17.1.2022 auringonlaskun aikaan helmiäispilvet olivat täysin varmoina tapauksina näkyvissä. Ensimmäisessä kuvassa on happotyypin pilviä tummien keskipilvien ja harmaiden yläpilvien takana hohtamassa vaaleina ja vaaleanpunaisina, jälkimmäisessä kuvassa muutama pieni vesijäätyypin pilve loistelemassa kauniin oransseina:

17.1.2022 klo 16.40, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

 

17.1.2022 klo 17.00, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Kuukaan ei kauaa pysytellyt näkymättömissä:

17.1.2022 klo 16.44, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

17.1.2022 klo 16.45, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

 Tämäkin on vielä noin yhdeksän tuntia vaille täysikuu:

17.1.2022 klo 16.46, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

Varsinainen täydenkuun hetki tuli missattua, sillä tämä muiden tapaan syystä tai toisesta suttuinen aamuyöllä 18.1.2022 otettu kuva näyttää tilanteen toista tuntia täydenkuun jälkeen:

18.1.2022 klo 03.05, Alahärmä, Nikon CoolPix P900 käsivaralta.

 

GRAILin malja

Myöhemmin tänään tapahtuvaa GRAILin (Gravity Recovery And Interior Laboratory), eli Ebb- ja Flow-luotainten Philolaus D-kraatterin pohjoisreunaan tähdättyä törmäystä odotellessa on hyvää aikaa katsastaa lehdistötiedotteiden ympäripyöreyksiä syvemmin, mistä puolisentoista viikkoa sitten julkaistuissa GRAILin ensimmäisissä tuloksissa oikeastaan oli kyse. Sitä ennen on tosin hämmästeltävä NASAn sössimistä GRAILin törmäyskohdan ennakkotiedottamisessa. Ainakaan äkkiä haettuna missään lehdistötiedotteissa ei mainittu kyseisen kraatterin nimeä (vaikka mainittiin kylläkin samalla suunnalla sijaitseva Goldschmidt), ja annetuissa koordinaateissa itä ja länsi on onnistuttu sotkemaan päinvastaisiksi. Onneksi tarjotun kartan täysikokoisesta versiosta pystyi lukemaan kraatterien nimetkin. Lehdistötiedotteissa kuitenkin puhuttiin nimettömästä vuoresta, eikä suinkaan Philolaus D:n pohjoisseinämästä, jonne siis Ebb ja Flow on tänään 17.12. noin klo 22.29 UTC (mikä tarkoittaa huomista 18.12. klo 00.29 Suomessa)  tarkoitus törmäyttää. No, eipä ole ensimmäinen kerta, kun NASAn tiedottaminen ontuu pahasti. Eikä varmasti myöskään viimeinen.

Onneksi itse tieteen tekemisessä on onnistuttu huomattavasti paremmin. Science-lehden verkkoversiossa Sciencexpress julkaistiin 5.12. kolme artikkelia GRAILin ensimmäisistä tuloksista. Näistä ensimmäinen, GRAILin päätutkija Maria Zuberin ja kumppaneiden artikkeli on perinteinen Science-artikkeli minkä tahansa uuden luotaimen ensimmäisistä tuloksista: artikkelissa ei sanota käytännössä yhtään mistään yhtään mitään, mutta kaikkien on sitä myöhemmin siteerattava, koska se sattuu olemaan ensimmäinen artikkeli aiheesta. Kaksi muuta artikkelia ovatkin sitten erittäin merkittäviä, ja osaltaan muuttavat huomattavastikin käsitystämme Kuusta.

Mark Wieczorekin johtaman ryhmän artikkeli The Crust of the Moon as Seen by GRAIL pistää uusiksi useampiakin käsityksiämme Kuun pintaosista. Kuun kuoren keskitiheyden oletettiin aiemmin olevan noin 2800–2900 kg/m³, mutta GRAILin ensimmäisten tulosten mukaan se on vain 2550 ± 18 kg/m³. Tuollainen noin 10%:n pudotus aiemmasta parhaasta arviosta tulee tuntuvasti vaikuttamaan erilaisiin geofysikaalisiin ja petrologisiin malleihin. Alueelliset erot Kuun kuoren tiheydessä ovat melko suuria, luokkaa ±250 kg/m³. Tihein kuori on yllätyksettömästi vanhan ja suuren South Pole – Aitkenin altaan alueella, jossa aiemmat geokemialliset mittaukset ovat osoittaneet muita Kuun ylänköalueita suurempia raudan pitoisuuksia. Harvin kuori löytyy puolestaan huomattavasti nuorempien Orientalen ja Moscoviensen altaiden alueelta.

Kiven tiheyteen vaikuttaa merkittävästi sen koostumuksen ohella myös sen huokoisuus. Wieczorekin ja kumppaneiden mukaan Kuun kuoren huokoisuus on luokkaa 12% aina muutaman kilometrin syvyyteen saakka. Vertailun vuoksi mainittakoon, että suomalaisen jämäkän graniitin huokoisuus on tyypillisesti alle prosentin. Kuun kuoren tiedettiin toki olevan törmäysten möyhentämää, mutta näin suuri huokoisuus (joka on käytetystä mallista riippuva arvio, eikä mikään lopullinen absoluuttinen totuus) näin syvälle yltäen oli yllätys.

Artikkelin merkittävimmät uudet tulokset koskevat Kuun kuoren paksuutta. Aiemmin kuoren keskipaksuudeksi arvioitiin noin 50 km, mutta GRAILin myötä keskipaksuudeksi oletetaan nyt vain noin 34–43 km. Tämä vastaa suunnilleen Maan kuoren keskipaksuutta, mutta on vähemmän kuin Suomessa, jossa kuori on noin 40–60 km paksu. Ohuimmillaan Kuun kuori on Moscoviensen ja Crisiumin törmäysaltaiden kohdalla, jossa se on lähes nolla; Kuun vaippa on siis käytännössä heti pintaa peittävien mare-basalttien alla. Lisäksi Humboldtianumin, Apollon, ja Poincarén altaiden synty ohensi kuoren alle 5 km:ksi, mikä sekin tarkoittaa erittäin ohutta kuorta. Tämä vastaa kuoren paksuutta Maapallon valtamerten kohdalla. Etenkin Moscoviensen äärimmäisen ohut kuori sopii erittäin hyvin yhteen pari vuotta sitten Kaguya-luotaimen spektrimittauksista varsin luotettavasti tulkittujen oliivinirikkaiden alueiden kanssa. Koska Kuun vaipan koostumus olisi äärimmäisen kiinnostava tieto ei ainoastaan Kuun vaan koko Aurinkokunnan synnyn ja kehityksen ymmärtämisen kannalta, on todennäköistä, että Moscoviense tulee olemaan yksi suosikkikohteista, kun Kuusta joskus palataan hakemaan näytteitä.

Kuun kuoren paksuus GRAILin painovoima- ja LRO:n korkeusmittausten pohjalta. Lähipuoli vasemmalla, etäpuoli oikealla. Kuva: Science / Wieczorek et al. (2012)

Viimeinen uusista GRAIL-artikkeleista, Jeff Andrews-Hannan ja kollegoidensa kirjoittama Ancient Igneous Intrusions and Early Expansion of the Moon Revealed by GRAIL Gravity Gradiometry on myös erittäin kiehtova, joskaan ei ehkä aivan yhtä mullistava. Andrews-Hannan ryhmä mittasi Kuun painovoimakentän gradienttia, eli käytännössä sitä, missä kenttä muuttuu nopeasti. Tästä aineistosta paljastui satojen kilometrien mittaisia, kapeita ja suoria rakenteita, jotka he tulkitsivat magmaattisiksi juoniksi. Juonten leveys on yleensä luokkaa 5–12 km, mutta voi suurimmillaan käytetystä laskentamallista riippuen olla jopa yli 80 km. Luvut kuulostavat suurilta, ja sitä ne ovatkin, mutta ovat kuitenkin hyvin vertailukelpoisia Zimbabwessa sijaitsevan kuuluisan Great Dyken kanssa (joka tosin tarkkaan ottaen ei ole juoni).

Juonten ja kraatterien ja törmäysaltaisen keskinäisten leikkaussuhteiden perusteella GRAILin löytämien juonten on todettu olevan erittäin vanhoja. Juonet syntyivät South Pole – Aitkenin jälkeen, mutta Crisiumia ennen. Tämä tekee niistä iältään nectarisia tai pre-nectarisia. Koska ne lisäksi sijaitsevat kymmenien kilometrien syvyydellä Kuun kuoressa yltäen todennäköisesti vaippaan saakka, ei niistä pinnalla näy topografiassa, kuvissa, tai geokemiassa jälkeäkään. Kuussa on tektonisten rakenteiden perusteella oletettu olevan juonia jo kauan, mutta suoria todisteita niistä ei ole saatu. Nämä aiemmin ehdotetut juonet ovat kooltaan valitettavasti GRAILin erotuskyvyn alapuolella, joten täyttä varmuutta Kuun juonten olemassaolosta ei siis vieläkään ole.

Kuun painovoimakentän Bouguer-anomalian horisontaaligradientti Crisiumin altaan alueella Eötvöseinä ilmaistuna. Tummanpunaiset alueet ovat +30 E, ja tummansiniset -30 E. Crisiumin allas leikkaa sinisenä näkyvää lähes itä--läntistä juonta, joten juoni on Crisiumia vanhempi. Kuva: Science / Andrews-Hanna et al. (2012)  

Jättimäiset juonet – sikäli kun tämä luotettavalta vaikuttava tulkinta piää paikkansa – ovat jo sinällään kiehtovia, mutta ne tarjoavat myös laajempia näkymiä Kuun varhaiseen historiaan. Juonten perusteella nimittäin laskettiin, että Kuun on täytynyt laajentua. Tämä Kuun ensimmäisen miljardin vuoden aikana tapahtunut laajeneminen kasvatti Kuun halkaisijaa suunnilleen 1–10 km. Mikä mainiointa, tämä sopii hyvin yhteen jo 1970-luvulla tehtyjen laskelmien kanssa.

GRAILin ensimmäiset tulokset ovat siis erinomaisia, ja kunhan dataa ehditään analysoida tarkemmin etenkin lennon myöhäisemmältä jaksolta, jolloin GRAIL oli siirtynyt 55 km:n korkeudesta alemmalle noin 23 km:n radalle, tulee erittäin moni käsitys Kuun olemuksesta muuttumaan. Ebb ja Flow ovat nyt työnsä tehneet, ja poistuvat näyttämöltä komeasti. Toivotaan, että LRO:n LAMP-instrumentti saa törmäyksistä jotain irtikin, jolloin myös luotainten viimeinenkin matka auttaisi ymmärtämään Kuuta entistä paremmin. Kävi siinä miten hyvänsä, itse ainakin aion nostaa GRAILin maljan.