Kuun kartoituksen historia

Kuun tutkimuksen historiasta on toki kirjoitettu erittäin paljon, mutta varsinaisesta Kuun kartoittamisesta ja sen pinnanmuotojen nimeämisestä hyvin vähän. Ewen A. Whitakerin kirja Mapping and Naming the Moon – A History of Lunar Cartography and Nomenclature (Cambridge University Press, 1999, 242 s.) korjaa tämän puutteen.

Kuun kartoitus, kun puhutaan vähänkään tieteellisemmästä kartoituksesta kuin pelkästä ihmis- tai eläinhahmojen sommittelemisesta lähinnä täysikuun pinnalle, alkoi noin vuonna 1600, kun De Magnete-teoksestaan nykyisin parhaiten tunnettu William Gilbert (1544–1603) piirsi täydenkuun sellaisena kuin se paljain silmin näkyi, ja nimesi 13 tummaa ja vaaleaa aluetta. Gilbertin luonnosta ei kuitenkaan julkaistu viiteenkymmeneen vuoteen, joten sikäli hänen työnsä oli täysin merkityksetön. 

Kesällä 1609 Gilbertin maanmies Thomas Harriot (1560–1621) katseli vasta keksittyllä kaukoputkella Kuuta, ja piirteli luonnoksia käyttäen numeroita ja kirjaimia kohteiden tunnistamiseen. Hänkään ei kuitenkaan julkaissut piirroksiaan, joten unholaan vaipuivat myös hänen karttansa. Britit palasivatkin Gilbertin ja Harriotin jälkeen Kuu-näyttämölle oikeastaan vasta 1800-luvulla.  

Varsinainen tieteellinen Kuun tutkiminen alkoi Galileo Galilein (1564–1642) tehtyä ensimmäiset piirroksensa Kuusta syksyllä 1609. Galileita ei kuitenkaan voida pitää Kuun kartoittajana, sillä hän lähinnä vain piirsi ja kuvaili mitä näki, veti niistä oikeat johtopäätökset, ja mullisti maailmankuvamme. 

1600-luvun alkuvuosikymmeninä oli käynnissä useampiakin Kuun kartoitusprojekteja, mutta ensimmäisen todella käyttökelpoisen kartan Kuusta julkaisi paremmin Langrenuksena tunnettu flaamilainen Michael van Langren (1598–1675)¹ vasta vuonna 1645. Langrenuksen kartassaan käyttämistä nimistä vain kraatterit Endymion, Pythagoras, ja kuinka ollakaan, Langrenus, ovat säilyttäneet nimensä nykyaikaan asti.

Langrenuksen kilpailija Johannes Hevelius (1611–1687) julkaisi oman karttansa teoksessaan Selenographia, joka julkaistiin kaksi vuotta Langrenuksen kartan jälkeen, tietenkin Heveliuksen omalla nimistöllä varustettuna. Aika ei kuitenkaan ole kohdellut Heveliuksen nimistöä yhtään sen paremmin kuin Langrenuksenkaan, sillä Heveliuksen nimistä tähän päivään saakka samoilla paikoilla on pysynyt vain neljä, näistä merkittävimpinä Montes Alpes ja Montes Apenninus Imbriumin törmäysaltaan reunaa osoittamassa.

Nykyinen Kuun nimistö onkin suurelta osin peräsin italialaiselta Giovanni Ricciolilta (1598–1671). Hän julkaisi vuonna 1651 teoksensa Almagestum Novum, jossa hän esitteli Francesco Grimaldin (1618–1663) piirtämän kartan, johon Riccioli oli lisännyt nimistönsä. Ricciolin nimistön etuna oli, että tummien mare-tasankojen nimet olivat neutraaleja liittyen lähinnä säähän tai mielentilaan, ja kraattereiden nimet tulivat enimmäkseen aiemmin vaikuttaneilta tutkijoilta ja filosofeilta, joiden merkittävyydestä ei suurempia (tiede)poliittisia kiistoja saatu syntymään. Toisin oli ollut Langrenuksen nimistön kohdalla, jossa tutkijoiden lisäksi oli runsaasti kuninkaita ja muita Euroopan hallitsijoita ja aatelisia.

Whitaker on tehnyt erittäin arvokkaan työn käydessään tarkasti läpi niin vanhat kuin uudemmatkin kartat, ja vertaillut niiden nimistöt. Monessa mielessä kirjan merkittävintä antia ovatkin liitteenä olevat kattavat taulukot, joissa luetellaan ja vertaillaan eri nimistöjä. Tähän työhön tuskin Whitakeria parempaa ammattilaista löytäsikään, sillä hän teki elämäntyönsä kartoittamalla Kuuta, joten hänellä on perinpohjainen omakohtainen kokemus kartoituksesta, samoin kuin poliittisista ja muista nimeämisongelmista, kun 1960-luvulla Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain luotaimet kilvan kuvasivat Kuuta ja kartoittajat yrittivät pysyä perässä. Whitakerilla on myös aito intohimo Kuun kartoituksen varhaiseen historiaan, joten sikäli lähtökohdat ovat erinomaiset. Harmi vain, että kirjana Mapping and Naming the Moon ei ole mitenkään loistelias.

Whitakerin kirjassa tärkeintä on aina asia, eikä niinkään asioiden takana olevat ihmiset. Periaatteessahan tämä on ihan hyvä lähtökohta, mutta ei siitä pääse mihinkään, että teksti tuppaa olemaan hieman kuivahkoa. Karttojen takana olevista ihmisistä kiinnostuneen kannattaakin mieluummin lukea vaikkapa William Sheehanin ja Thomas Dobbinsin erinomainen Epic Moon – A History ofLunar Exploration in the Age of the Telescope (Willmann–Bell, 2001, 363 s.).

Suurin ongelma Whitakerin kirjassa on kuitenkin kuvitus. Kartat, etenkin vanhat sellaiset, ovat usein kauniita taideteoksia. Karttoja onkin kirjan sivuilla esitelty runsain, suurin kuvin. Niinpä onkin suuri sääli, että kirjan painoasu on täysin kelvoton. Kuvat on säännönmukaisesti aivan liian tummia, ja niistä on hävitetty lähes kaikki kontrasti. En muista näin surkeasti onnistunutta kuvitusta ennen nähneeni. Toivon hartaasti, että tämä ongelma koskee vain omaa vuoden 2003 ensimmäistä pehmeäkantista painostani, ja että alkuperäinen vuoden 1999 painos näyttää siltä miltä tällaisen kirjan pitääkin. Tällaisena kirja on pahanlainen pettymys, ja on jo kanneltaan yksiselitteisesti ruma. Tämä on todella harmillista, sillä vaikkei kirja ehkä olekaan kaikkein vetävimmällä mahdollisella tavalla kirjoitettu, ansaitsisi se säädyllisen painojäljen. Nyt kirjan periaatteessa oivallista, lukuisia erittäin hyödyllisiä vertailupareja sisältävää kuvitusta katsellessa tulee lähinnä paha mieli. Toinen, joskin huomattavasti vähäisempi ongelma on kattavan hakemiston puute. Puutteistaan huolimatta Mapping and Naming the Moon on silti merkittävä lisä jokaisen kuuhullun kirjahyllyyn.

Teksti:





Kuvitus: 

Kokonaisarvio:

¹Langrenuksen nimen kirjoitusasusta ja hänen elinvuosistaan löytyy eri lähteistä lukuisia eri muotoja. Sama pätee moneen muuhunkin tässä kirjoituksessa mainittuun.