Tohtori Graffin iloisine veikkoineen julkaisi uusimman levynsä True North parisen viikkoa sitten. Seuraavassa alustavia tuntemuksia levyn sisällöstä.
En ole oikein koskaan tykännyt siitä, että paras biisi
pistetään alkuun. Yksi niistä harvoista, joka toimi heti ensimmäisellä
kuuntelulla, eikä oikeastaan häpeäisi millään levyllä (vaikka pikkuisen
erottuisi joukosta kahdella ensimmäisellä…). Näin entisenä kenttägeologina
viehättää, kun entinen kenttäpaleontologi Greg puhuu karttatermeistä oikein ja
ymmärryksellä.
Erinomaisen hyvä paahto, parhaasta päästä.
Tämän jopa minä olisin tunnistanut Brettin biisiksi
lunttaamatta. Mistä ihmiset nykyään tietävät BR-laulujen tekijät varmasti, kun
Greg ja Brett ovat levyjen kansissa siirtyneet Lennon–McCartney -linjalle? Sham 69 -viite lämmitti vanhan punkin mieltä kummasti. Lienee levyn toiseksi paras.
Eipä tässä moitittavaa varsinaisesti ole.
En ollut alun perin järin innostunut tästä, kun Youtubesta
tätä kuuntelin. Pikku hiljaa tämä on kuitenkin parantunut. Siinä on teinillä taas
ihmettelemistä, kun hänenkin ymmärtämäänsä ilmaisua ”fuck you” seuraa
”Pavlovian”. Nyt kun tätä kuuntelee, niin onhan tämä oikeastaan aika mainio.
Öööhh… mitäs helevettiä!? Brett laulaa!? Hirveetä kuraa.
Nolo. Tulee olemaan se biisi, jonka yli aina hyppään. Oli kamala ensimmäisellä
kuuntelulla ja on sitä edelleen. Samaa sarjaa All Good Soldiersin,
Televisionin, A Walkin, ja Raise Your Voicen kanssa. Miksi tällaisia
epäsikiöitä päästetään levylle asti?
Tuttuun tapaan Brett vastaa niin levyn kohokohdista kuin
näistä karmeista hudeistakin. Muuten menettelisi joten kuten, mutta kertosäkeen
melodiakulku on täysin päin peetä. Tämmöiselle sitten uhrataan melkein neljä
minuuttia, kun jokunen vikkelämpi biisi olisi ansainnut mittaa lisää.
Yrittääkö Brett paikata edellistä löysäilyä tällä? Ihan OK,
vaikkei mikään klassikko.
Hieno. Eihän tässä mitään uutta ole, ja juuri siksi(kin)
toimii.
Onkos Greg (tai joku kitaristeista) kuunnellut Fear of the Darkia? Ihan jees.
Parempaa Brettiä, menee kevyesti parhaaseen kolmannekseen.
Täysin vastustamaton hoilotus.
Mikäs tässä, sutjakka rallatus, ja Greg puhuu asiaa kuten
(melkein) aina.
Hyvä biisi, mutta mistähän tässä oikein on kyse? Huonompi
homma, kun nykyään ei sivistyssanakirja riitä Bad Religionin ymmärtämiseen,
vaan pitäisi olla humanisti ja tulkita runoja. Ei ole minun alaani se.
Levyn parhaimmistoa. Ja onhan se aina hienoa, kun Greg
laulaa geologiasta. Kuvittelenko vain, vai ovatko niin Greg kuin hra Bentleykin kuunnelleet Sufferia tätä tehtäessä? Etenkin Part II (The Numbers Game) tulee
mieleen.
Sinne heikoimpaan kolmannekseen tämä jää, joten olisihan
levyn paremminkin voinut lopettaa.
Koko
ajan levy on parantunut, mitä useammin sen kuuntelee. Tunnustan, että ensimmäisellä
huonolla kuuntelulla tämä vaikutti setien epätoivoiselta yritykseltä palata
nuoruuteensa, mutta sittemmin tuo kyyninen tunnelma on muuttunut, ja onhan tämä
oikeasti ihan pahuksen kova levy. Huomattava parannus kohtalaisen sekavaksi
sopaksi lopulta jääneeseen edeltäjäänsä. Aika näyttää, mihin tämä loppujen
lopuksi Bad Religion -asteikolla asettuu, mutta tällä hetkellä hyvältä
vaikuttaa. Oikein hyvältä. Kelpaa olla vanha punkki näinä päivinä, kun Bad
Religionin, Pennywisen*, ja Leatherfacen viimeisimmät studiolevyt ovat kaikki
kertakaikkisen erinomaisia.
Arvio:
*Tähän oli tarkoitus ainakin periaatteellisen tekijänoikeuksien kunnioituksen vuoksi pistää linkki vain Epitaphin viralliseen All Or Nothing -biisiin, mutta koska joko bändi tai levy-yhtiö alentui naurettavan kaksinaismoralistiseen kirosanojen sensurointiin, menköön koko levy kerralla. Mutta ostaa se silti kannattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti