Päivitys 1.10.2022: Jälleen on yksi pilvinen InOMN. Sen piristykseksi korjasin edellisen korjauskierroksen jälkeen hajonneet Youtube-linkit. Nyt taas kaikki vähän aikaa toimii. Varsinaista soittolistaa en edelleenkään alkanut tehdä uusiksi, mutta ehkäpä jossain vaiheessa senkin voisi tehdä. Itseni kannalta merkittäviä puutoksia tässä kuuden(!) vuoden aikana en ole kokoelmassa huomannut, mutta varmasti niitäkin on.
Päivitys 29.7.2020: Vuosien kuluessa puolen tusinaa alla ollutta Youtube-linkkiä on kuukahtanut, joten ne on nyt muutettu toimiviksi. Alkuperäinen Youtube-soittolista ei myöskään enää käynnistynyt tuosta linkistä (ilmeisesti koska ensimmäinen video oli poistettu?), joten sekin linkki on nyt muutettu toimivaksi. Soittolista itsessään tosin on vanha, joten sieltä puuttuvat kuolleiden linkkien takana olleet laulut. Näin ollen suosittelen käyttämään noita erillislinkkejä.
Tuli tuossa taannoin huomista Suomen ensimmäistä International Observe the Moon Night -tapahtumaa Evijärvelle suunnitellessa puheeksi myös kuuaiheinen musiikki. Lauluja, joiden nimessä sanoista puhumattakaan Kuu on edes jollain tavoin mukana on tietenkin lukematon määrä. Seuraavassa on Youtube-soittolista henkilökohtaisista suosikeistani. Jotakin on varmaan päässyt unohtumaan, mutta niitähän voi vaikka lisäillä ensi vuoden InOMNin aikoihin. Tyylilajivalikoima on kohtalaisen laaja, joten puhdasoppisilla oikeassaolijoilla voi tulla tämän listan kanssa vaikeuksia. Linkit yksittäisiin kappaleisiin ovat alla, koko soittolistaan pääsee käsiksi tästä.
Sunderlandin suurten poikien kolmas levy Mush vuodelta 1991 on monessa mielentilassani maailman paras levy. Ja levyn avaava I Want the Moon on monessa mielentilassani Mushin paras biisi. Onko I Want the Moon siis maailman paras biisi? Voi hyvin ollakin.
Kuutamosonaatin ensimmäinen osa on vaan aikamoisen kaunis. Punkhenkisesti ajatellen tuon olisi kyllä voinut tiivistää pariin minuuttiin, nyt se menee vähän turhan progeksi. Tietysti voi myös kysyä, kuuluuko tämä listalle, koska ei Beethoven itse tätä Kuutamosonaatiksi kutsunut, vaan nimitys on myöhempää perua. Mutta menköön nyt. Esittäjästä ei ole mitään havaintoa.
Kemiläisten eka täyspitkä oli erinomainen power metal -levy. Laukkakomppi oli loistavasti hallussa Fullmoonillakin. Tuota iloahan ei sitten kovin kauan kestänyt, joten nautitaan tästä nuoruuden innosta.
Ilmeinen valinta tälle listalle. Mutta minkäs sille voi, että John Fogerty osasi aikoinaan tehdä tarttuvia ralleja.
Iki-ihana Audrey Hepburn, Henry Mancinin sävel ja Johnny Mercerin sanat. Tässä lähestytään täydellisyyttä. Elokuvakin on mainio.
Sally Oldfieldin esikoislevy Water Bearer (1978) on lähestulkoon loistelias. Samalle tasolle hän ei sitten myöhemmin enää yltänytkään, ainakaan sen perusteella mitä minä olen kuullut. Night of the Hunter’s Moon on levyn parhaimmistoa.
Sallyn velipoika ei myöskään ollut ihan kehno säveltäjä. Mutta vaikka Mike Oldfield muuta väittääkin, saattoi Maggie Reillyn taivaallisella äänelläkin olla jotain vaikutusta biisin suosioon…
Hilpeä renkutus, ja tällä Apollo 13:n kolmeen ja puoleen minuuttiin tiivistävällä videolla minua hymyilyttää Tom Hanks tanssahtelemassa hey-huutojen tahtiin Kuussa.
Vähän erilainen Moondance. Van Morrison on yksi niistä laulaja-lauluntekijöistä, joista en koskaan oikein ole saanut otetta, vaikka hienoja lauluja on Moondancen lisäksikin roppakaupalla syntynyt.
Mudin ja Showaddywaddyn versioissa on kai monen mielestä oma viehätyksensä, mutta itse tykkään alkuperäisestä Curtis Leen versiosta eniten.
Yksi parhaista äänistä koskaan? Ja loistava biisikin.
Myönnetään, ei tämä Zevonin parhaimmillaan ylivertaisen nerokkaan tuotannon huippu ole, eikä edes Transverse Cityn (1989) parhaimmistoa. Mutta eihän tätä Zevon-fanina voinut sivuuttaa.
Seventh Son of the Seventh Son on kyllä oikein hyvä levy, mutta en aikoinaan (1988) oikein kyennyt sulattamaan sen aika härskiksi yltynyttä syntikoiden käyttöä. Enkä minä sitä oikein sulata vieläkään. Ihan kelpo biisin Adrian Smith ja Bruce Dickinson silti saivat aikaiseksi.
Kun Moonchildista puhutaan, ei Rory Gallagheria voi ohittaa. No, Rorya nyt ei oikein ohiteta muutenkaan. Tässä liveversio Montreuxista vuodelta 1985 eikä Calling Cardin alkuperäinen. Hienon biisin ja Roryn kitarajumaluuden lisäksi kannattaa kuunnella Gerry McAvoyn hengästyttävää bassottelua.
Folkmetallin perustajat herkistelevät. Tämä ei ole Silent Whales of Lunar Seas -levyltä, mutta hienon, skycladmaisen kaksoismerkityksellisen nimensä ansiosta se pitää tässä yhteydessä mainita. Moongleam and Meadowsweet on Skycladin ensimmäiseltä eli The Wayward Sons of Mother Earthiltä, jota minulla ei ole, koska folk oli silloin vielä liiaksi sivuosassa omaan makuuni.
Kun tuo folk kerran mainittiin, niin pitäähän tähän vielä yksi kärttyinen vanha mies ottaa. Ritchie-sedällä pysyy kitara edelleen hyppysissä ja Candice Nightilla on kerrassaan kaunis ääni. Violetti Kuu vaatinee tulivuorenpurkauksen tai vähintäänkin suuren metsäpalon tuottamia partikkeleja ollakseen mahdollinen.
Nick Drake: Pink Moon
Meinasi unohtua. Kelpo laulu tämäkin on, vaikka ei meikäläinen Drakea kovin montaa laulua putkeen jaksaisi kuunnella.
Jatketaan värikkäiden kuiden teemaa. Klassikkobiisistä löytyy monenmoisia versioita, mutta tämä on kyllä ykkönen. Nämä heput osasivat laulaa.
Lisää sinistä kuuta. Kuningas Elvis teki tästä Bill Monroen alkuperäisestä myös erinomaisen version.
Skapunk on iloinen asia! Indestructible (2003) taitaa olla Rancidin äärimmäisen epätasaisen tuotannon toiseksi toimivin kokonaisuus.
Vuonna 1993, eli siinä vaiheessa kun kukaan – media sen paremmin kuin fanitkaan – ei oikeastaan odottanut Big Countrylta mitään, he julkaisivat The Buffalo Skinnersin. Se on Big Countryn ja tietenkin myös Stuart Adamsonin levyistä se kaikkein sykähdyttävin kokonaisuus, täynnä toinen toistaan huikeampia lauluja. Pink Marshmallow Moon saa aina ihoni kananlihalle. Melodia, sanat, soitto ja laulu toimivat. Adamsonin kitarointi on tietenkin ihan oma lukunsa. Se ei ole täysin perinteisintä Adamsonia, mutta samalla hämmentävän tyylipuhtaasti juuri häntä itseään. Tässä lienee tämän InOMN-soittolistan upein biisi, eli tämänhetkisessä mielentilassani jopa I Want the Moonia parempi.
Frankie Stubbsin sulosoinnuilla aloitettiin, joten niihin on myös hyvä lopettaa. Tämä on se ehkä tutuin eli Minxin (1993) sähköinen versio. Akustisestikin tietysti toimii.
Unohdit Olavi Virran Hopeisen kuun ja Darkthronen Under A Funeral Moonin. Vaikea sanoa kumpi parempi.
VastaaPoistaHyviä huomioita, kiitoksia. Kiistän kuitenkin "unohtaneeni" Olavi Suuren. Niin Hopeinen kuu kuin Täysikuukin olivat ihan loppumetreille saakka kisassa mukana. Laulunlahjoillaanhan Virta päihittäisi tällä listalla kenet tahansa (no, Sinatran kanssa ehkä tekisi tiukkaa), mutta kun tuo musiikin tyylilaji ei ole oikein omintani. Omassa lajissaan Virta on kyllä mulle ehdoton ykkönen, ja nuo kuubiisit ovat ihan parhaimmistoa.
PoistaDarkthroneakaan en "unohtanut", kun en tietääkseni heistä tai vallankaan heitä koskaan ollut kuullut. Under a Funeral Moon -biisin läpi sinniteltyäni toivon, ettei minun koskaan enää tarvitsekaan kuulla. Näin sitä huomaa oman rajoittuneisuutensa.
--
Kah, kirjoitusvirheitä ei näköjään saanut korjattua poistamatta koko alkuperäistä vastausta. On tää vaan aina yhtä kökkö.