lauantai 30. toukokuuta 2015

Lisää nimiä Kuuhun

Vasta viime kuussa pääsin sanomasta, ettei Kuuhun nykyisellään kovin usein lisäillä uusia nimiä. No, nyt toukokuussa nimiä tulikin taas kaksi lisää: Pierazzo ja Slater.

Reilu yhdeksänkilometrinen nuori maljakraatteri Pierazzo (3,3°N 259,76°E, Lents C:n itäpuolella) nimettiin italialaislähtöisen, mutta USAssa uransa tehneen Betty Pierazzon (1963–2011) mukaan. Hänen erikoisalaansa olivat törmäyskraattereiden tietokonemallinnus ja törmäysten vaikutukset ilmakehään. Hänen kunniakseen on myös laskettava menestyksekkäiden Bridging the Gap -kokousten sarja, joka tänä vuonna yltää jo kolmanteen osaansa. Noissa kokouksissa kraattereiden mallintajat, jotka valitettavan usein eivät todellisesta kraatteroituneesta maailmasta kovin paljon ymmärrä, yrittävät löytää yhteisen kielen kenttägeologien ja muiden havaitsevien tutkijoiden kanssa, he kun eivät perinteisesti puolestaan käsitä alkuunkaan, mitä mallintajat oikeastaan tekevät.

Varhainen LRO WAC-kuva (M107530020ME) Pierazzosta ja sen upeasta sädejärjestelmästä. Kuva: T. Öhman


Itsekin olin aikoinaan muutamassa samassa kokouksessa Betty Pierazzon kanssa, ja voin kaikkien muiden tapaan todeta, että hän oli erittäin mukavan ja iloisen oloinen ihminen. Siksikin on niin sopivaa, että Pierazzo on suorastaan säkenöivä kraatteri. Sen heittelekenttä pitkine säteineen on yksi etäpuolen kirkkaimpia kohteita, ja sopivissa valaistusolosuhteissa se todellakin kiinnittää huomion Orientalen törmäysaltaan pohjoispuolella.

Pierazzon säteet ovat varsin symmetriset, mikä osoittaa törmäyksen olleen hyvin karkeasti ottaen kohtisuora. Tämä on tavallaan harmi, sillä itseni ja monen muun kannalta Betty Pierazzon merkittävin panos törmäyskraatteritutkimukseen olivat hänen monipuoliset mallinnuksensa vinoista törmäyksistä, ne kun olivat alan ensimmäisiä vähänkään tarkempia tietokonesimulaatioita aiheesta.

Toisesta vasta nimetystä kraatterista, Slaterista (88,08°S 111,29°E), sen paremmin kuin laiterakentajana ja Pluton kesällä ohittavan New Horizons -luotaimen tutkijana vaikuttaneesta David Slaterista (1957–2011), en valitettavasti voi paljon sanoa. Tämä siksi, etten miestä tuntenut millään tapaa, ja koska kraatteri sijaitsee erittäin lähellä Kuun Etelänapaa. Kuvista ei täten kostu juuri mitään, ja helposti äkkiä katseltava tutka-aineistokin on melkoista suttua. Läpimitaltaan Slater on 25 km, ja sijaitsee suunnilleen Faustinin ja Shackletonin välissä. Uutukaisen artikkelin mukaan suuri osa Slaterin pohjasta on ikuisessa pimeydessä, joten sieltä luulisi löytyvän mm. vesijäätä. Samaisessa artikkelissa esitellyn laserkorkeuskartan perusteella Slater on tasapohjainen ja varsin pahasti kulunut, ja alueen geologisella kartalla sitä pidetäänkin Kuun vanhimmalla, prenektarisella kaudella syntyneenä. Eli vaikka Slater hiukan kulahtanut kraatteri onkin, lisäävät sen sijainti ja pohjan ikuinen pimeys kuitenkin sen kiinnostavuutta merkittävästi.

Pierazzo ja Slater edustavat siis kraattereina ääripäitä niin ikiensä kuin sijaintiensakin suhteen. Myös kooltaan, ja sen myötä alkuperäisiltä muodoiltaan ne edustavat eri kraatterityyppejä. Eroistaan huolimatta molemmat ovat kuitenkin äärimmäisen kiinnostavia. Hyvät valinnat siis jälleen kerran Chuck Woodin johtamalta nimistötoimikunnalta!

perjantai 8. toukokuuta 2015

Miehitetyt kuulennot myötätuulessa(ko)?


ESA / Foster + Partners

Viimeviikkoinen Space.comin uutinen ESAn tulevan nokkamiehen Johann-Dietrich Wörnerin miehitettyjä kuulentoja ja etäpuolen kuuasemaa tukevista lausunnoista sai tällaisen vanhan kyynikonkin lähes herkistymään. Wörnerin mukaan etäpuolen kuuasema olisi kansainvälisen avaruusaseman seuraaja, ja sitä voitaisiin käyttää paitsi perustutkimukseen, myös kuuperän raaka-aineiden hyväksikäyttöön. Myös tulevat Mars-lennot hyötyisivät kuuasemasta. Puheet ovat tietenkin vain puheita, eikä niillä yleensä ole mitään yhtymäkohtaa tekoihin vallankaan sellaisessa byrokratian pesäkkeessä kuin ESA. Kuitenkin jo pelkästään se, että ESAn tuleva johtaja selvästi ilmaisee henkilökohtaisen kiinnostuksensa Kuuta ja sen järkevää hyödyntämistä kohtaan, on ainakin pieni askel oikeaan suuntaan.

Wörnerin ohella myös vielä merkittävämpi avaruuspelin nappula, NASAn pomo Charlie Bolden, yllätti positiivisesti. Bolden on varmasti mukava kaveri ja epäilemättä hän oli aikoinaan pätevä astronautti, mutta NASAn pääjohtajana hän on ollut hämmästyttävän surkea. Tietysti pitää muistaa, että amerikkalaisen hallintotavan mukaisesti valtion tutkimuslaitosten johtajat nimitetään avoimen poliittisesti (täydellisen korruptoitumattomassa Suomessa poliittisia virkanimityksiähän ei tietenkään ole… Jaa, ai mikä GTK?), joten Boldenin päämäärätön sekoilu ja Kuun täydellinen hyljeksiminen on suurelta osin myös seurausta Obaman hallinnon onnettomasta avaruuspolitiikasta.

Sivumennen sanoen, tuo Obaman hallinnon kuuvastaisuus onkin mielenkiintoinen juttu, sillä Obaman ensimmäisessä virkaanastujaisparaatissa NASAn LER ajeli, koska tiettävästi Obama henkilökohtaisesti sen sinne halusi. Tuota iloa ei toki kauan kestänyt, vaan hyvin nopeasti Kuuhun paluusta tuli NASAssa kielletty puheen- ja tutkimuksen aihe.

No, nyt kuitenkin Bolden löysi ruumiinontelostaan sen verran kalkkisaostumaa, että rohkeni julkisesti myöntää miehitettyjen kuulentojen tarjoavan heille merkittävää kokemusta jatkoa – mitä se sitten sisältääkään – ajatellen. Lisäksi Bolden jopa pyysi, että kun muut avaruusmahdit palaavat Kuuhun, he huolisivat mukaansa edes yhden NASAn astronautin. Boldenin ja nyky-NASAn kannoiksi nuo ovat melkeinpä vallankumouksellisia sanoja.

Vaikka myönteisiä merkkejä ilmassa onkin, voivat monet asiat, vaikkapa Ison-Britannian eiliset parlamenttivaalit, osaltaan sotkea tätä soppaa. Kuten tunnettua, muutama vuosi sitten brittipoliitikot torppasivat ESAn suunnitteleman kuulaskeutujan. Nyt britit jostain syystä antoivat David Cameronille viisi vuotta lisää aikaa eristäytyä saarelleen miettimään käskettiinkö hänen kannattaa West Hamia vai Aston Villaa, ja mitä Paul Weller tarkoittikaan kirjoittaessaan Eton Riflesin. Eurooppalaisen (avaruus)yhteistyön kannalta Cameronin valinta ei siis välttämättä ollut paras mahdollinen vaihtoehto, mutta mistäpä näistä toisaalta koskaan tietää. 

Se nyt kuitenkin on selvää, että Suomea tämä ei hetkauta suuntaan tai toiseen, sillä Suomen virallisen mielipiteen mukaanhan Itämeren jäätilanteen ja maamme metsävarojen seuranta on paljon innostavampaa toimintaa kuin miehitetyt kuulennot. Ja Trio Ässät tulee myös varmasti jatkamaan edellisten hallitusten aloittamaa perustutkimuksen alasajoa, joten eiköhän Ilmatieteen laitokseltakin saada tapettua se joutava hömpötys Marsiin lentämisestä aurinkovoimalla. Niin se käy.