Päivän kraatteri: Amici

Amici

Syvällä Kuun etäpuolella Korolevin törmäysaltaan lounaispuolella sijaitseva 52-kilometrinen Amici (10,06°S; 172,23°W) on melko erikoinen näky. Amicin ja aivan sen länsipuolella olevan Amici T:n väliin Amicin reunan ja terassivyöhykkeen päälle on kenties syntynyt kaksi(?) tai kolme(?) pienempää ja nektarisen Amicin tavoin aika vanhalta ja hyvin matalalta näyttävää kraatteria (joille ei kuitenkaan ikämäärityksiä ole tehty). Tämän vuoksi Amicin läntinen reuna on venynyt ja terassivyöhyke muokkautunut täysin uuteen uskoon.

Amici on varsin suuri ja vanha kraatteri, jonka länsireuna on venynyt ja muokkautunut pahasti. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy Amici T:n itäreuna. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / T. Öhman.

 

Toinen mieleeni juolahtava selitysvaihtoehto Amicin länsireunalle on, että ne painanteet, jotka nyt näyttävät pieniltä vanhoilta ja hieman epämääräisiltä kraattereilta, ovatkin todellisuudessa vain Amici T:n synnyttämiä vyörykerrostumia. Joka tapauksessa Amici näyttää hieman pisaran muotoiselta ja sen länsiosa on ihmeellistä möykkymaastoa. Jonkun pitäisi tutkia tuotakin tarkemmin.

Amicin syvyyden määrittäminen on hivenen hankalaa, kuten vanhempien moukaroitujen kraatterien kohdella usein. Pohjoisreunalta katsellen kraatterin pohja on 3,5 kilometriä alempana, itäkoillisesta taas reilut 4 km. Etelästä mitaten syvyyttä puolestaan ei ole kuin noin 1,1 km, vaikka eteläreunan isohkon kraatterin mitatessa ohittaakin. Länsi on ihan oma lukunsa, mutta Amici T:n reunalta mitaten Amicin pohjalle on korkeussuunnassa matkaa saman verran kuin idässä, eli 4 km.

Kraatterin pohjalla on oikeastaan yllättävänkin kookas keskuskohouma. Se on koillis–lounais-suunnassa noin 12 km pitkä, poikittaissuunnassa taas noin puolet siitä. Nuoremmat törmäykset ovat synnyttäneet keskuskohouman kaakkoisreunaan melkoisia vyörykerrostumia. Korkeutta kohoumalla on suunnilleen 350–500 m.

Satelliittikraattereita Amicilla on seitsemän, äkkiseltään katsellen kiinnostavimpana edellä mainittu Amicin vierustoveri, 38-kilometrinen eratostheeninen Amici T. Nähtäväksi jää, ennätänkö niitä sen kummemmin seuraavan viikon aikana esittelemään. Aika vahvasti eppäilen, vaikka tämä onkin paitsi opettavaista ja pahuksen hauskaa, myös Suurta Päämäärää erinomaisesti palvelevaa (ja tietysti pähkähullua) toimintaa.

Optiikan kehittäjä ja kasvien tutkija Giovanni Amici

Nimensä Amicin kraatteri sai vuonna 1970. Nimi on tuttu ainakin niille tähtiharrastajille, joita kiinnostaa havaintolaitteidensa optiikka. Giovanni Battista Amici oli Modenassa vuonna 1786 syntynyt ja Firenzessä vuonna 1863 kuollut italialainen optiikan suunnittelija ja rakentaja, tähtitietelijä ja kasvitieteilijä. Hänet tunnetaan erityisesti mikroskooppien ja spektroskooppien kehittäjänä, mutta hän paranteli myös kaukoputkia. Esimerkiksi Amicin keksimä niin biologisessa kuin mineralogisessakin mikroskopiassa käytetty öljyimmersiomenetelmä tuli itsellenikin käytännön tasolla tutuksi jo 1990-luvun puolivälissä optista mineralogiaa opiskellessani.

Giovanni Amici sai alkujaan teknisen alan koulutuksen Bolognassa ja tuli Modenan yliopistoon matematiikan professoriksi vuonna 1815. Siellä hän aloitti varsinaiset tähtitieteelliset tutkimuksensa, jotka käsittelivät etenkin Aurinkoa, komeettoja, Jupiteria, Saturnusta ja kaksoistähtiä. Vuonna 1831 hänet nimitettiin Firenzen observatorion johtajaksi.

Tukka hyvin, kaikki hyvin. Giovanni Amici firenzeläisen, etenkin  muotokuvamaalarina kunnostautuneen Michele Gordigianin (1835–1909) ikuistamana vuonna 1874. Kuva: Michele Gordigiani / Wikimedia Commons / Public domain.

 

Tähtitieteen harrastajille tutuin Amicin keksinnöistä on varmasti Amicin kattoprisma. Tavalliset tähtikaukoputket kääntävät kuvan ylösalaisin, mikä useimmiten ei haittaa. Esimerkiksi yksityiskohtaisemmassa Kuun pinnanmuotojen ihailussa se kuitenkin saattaa ärsyttää, jos havaitsemisen tukena käyttää ”oikein päin” olevaa kuukarttaa. Silloin hätiin tulee Amicin kattoprisma, joka kääntää kuvan oikein päin. Tämän vuoksi Suomessa Amicin kattoprisma tunnettiin ainakin takavuosina nimellä kääntöprisma erotuksena kulmaprismasta, joka ei kuvaa käännä oikein päin ja jonka varsinainen tarkoitus on vain tehdä havaitsemisesta huomattavasti mukavampaa katseluasentoa muuttamalla.

Amicin kattoprismaa kuitenkin kutsutaan tähtiharrastuspiireissä usein pelkästään Amicin prismaksi. Asiayhteydestä selviää tietysti, mistä on kyse, mutta periaatteessa tämä on hieman hämäävä käytäntö, koska varsinainen Amicin prisma on ihan eri vekotin ja käytössä spektroskopiassa.

Biologian ja erityisesti kasvitieteen puolella Amici muistetaan mm. ensimmäisenä siitepölyhiukkasten siiteputken havaitsijana (v. 1822). Kasvien hedelmöitymisen tutkimuksen ohella Amici teki merkittäviä havaintoja myös mahlan virtauksesta. Lähes puolet Amicin tieteellisistä julkaisuista käsittelikin kasvitiedettä.

Giovanni Amici oli siis monialainen ja ansioitunut tutkija ja optiikan taitaja. Hienoa on, että hänen nimeään kantaa nyt näyttävä ja mielenkiintoinen kraatteri, sekä seitsemän satelliittikraatteria. Harmillista vain, ettei niitä toistaiseksi voi nähdä muuten kuin luotainkuvista.

Päivän kraatteri: Ameghino

Ameghino

Aikoinaan epävirallisella nimellä Terra Apollonius tunnetulla ylänköalueella Mare Crisiumin ja Mare Fecunditatiksen välissä, Apolloniuksesta lounaaseen ja Sinus Successukseen pienemmän lahden tekevästä Webb P:stä luoteeseen sijaitsee Ameghino (3,30°N; 57,04°E). Se on läpimitaltaan 9 km ja iältään melkoisen nuori eli eratostheeninen. Se on perusnätti maljakraatteri, jonka syvyys on aika tasaisesti 1,8–2 km. Kraatteri on sen verran pieni, että pienellä kiikarilla sitä ei löydä, vaan noin kolmen päivän ikäisestä Kuusta sitä kannattaa etsiä kaukoputkella.

Ameghino on aika tavanomainen nuorehko maljakraatteri. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC / T. Öhman.

Geologisesti Ameghinossa ei vaikuttaisi olevan mitään erityisen ihmeellistä. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että Neuvostoliiton Luna 20 -näytteenhakulento laskeutui 21.2.1972 vain noin 15 km Ameghinon luoteispuolelle. Kirjoittelin Luna 20:n näytteistä ja alueen geologian uusista tutkimuksista vastikään Kraatterin reunalta -blogiini, joten tuota juttua ei toimita toistella tällä puolella, vaan jos asia todella kiinnostaa, kannattaa tarina käydä lukaisemassa sieltä.

Florentino Ameghino

Giovanni Battista Fiorino Giuseppe Ameghino (1853–1911), paremmin tunnettu nimellä Florentino Ameghino, syntyi nykyisessä luoteis-Italiassa, silloisessa Sardinian kuningaskunnassa, mutta muutti jo puolentoista vuoden ikäisenä vanhempiensa matkassa Argentiinaan. Erikoista on, että toistasataa vuotta hänen luultiin syntyneen Argentiinassa ja tarkasta syntymäpaikasta ja -ajasta on saatu varmuus vasta viime vuosina.

Florentino Ameghino. Kuva: Wikimedia Commons / Public domain.

Ameghino oli köyhässä työläisperheessä varttunut itseoppinut monipuolinen tutkija, joka tunnetaan erityisesti paleontologina ja ihmisen evoluution tutkijana. Diabeteksen vuoksi turhan lyhyeksi jääneen elämänsä aikana hän keräsi yhden aikansa laajimmista fossiilikokoelmista. Erityisen tärkeitä olivat hänen Etelä-Amerikan varhaisia nisäkkäitä koskeneet tutkimuksensa.

Ameghino teki uransa Argentiinassa, mutta kohdattuaan siellä nuorena tutkijana vastustusta, hän matkusteli Euroopassa vuosina 1878–1881 tutustuen useisiin eurooppalaisiin paleontologeihin. Matkalta tarttui mukaan mm. ranskalainen vaimo, Léontine Poirier. 

Muodollisen pätevyyden puutteesta huolimatta kiivasluonteisena tunnettu Ameghino toimi mm. yliopistollisen Museo de la Platan paleontologian osaston johtajana, Córdoban kansallisen yliopiston (Universidad Nacional de Córdoba) eläintieteen osaston johtajana ja myöhemmin Buenos Airesissa Museo Argentino de Ciencias Naturales Bernardino Rivadavian johtajana.

Kraatterin nimenvaihdokset

Ensimmäisen nimen nykyisin Ameghinona tunnetulle kraatterille antoi Edmund Neison vuonna 1876. Hänelle se oli Apollonius c, pienellä kirjoitettuna. Blagg ja Müller muuttivat sen Apollonius C:ksi vuonna 1935. He myös totesivat, että Beerin ja Mädlerin Apollonius C oli eri kohde. Mädlerin vuoden 1834 karttaa tutkimalla onkin selvää, että heidän Apollonius C:nsä on Ameghinon länsipuolella oleva soikea painauma. Mutta tarkoittivatko he todella sitä eivätkä vieressä olevaa komeahkoa kraatteria, vai lipsahtiko kirjain vain hieman sivuun? Tuohon lienee mahdotonta saada enää varmaa vastausta.

Nykyisen nimensä Ameghino sai NASAlta vuonna 1974. Se teki ensiesiintymisensä Lunar Topographic Orthophotomap -kartassa LTO62D3 Ameghino, joka perustui vuoden 1971 Apollo 15 -kuviin. Virallisen hyväksyntänsä nimi sai IAU:lta vuonna 1976.

Päivän kraatteri: Alter W

Ilman ikämääritystä jäänyt mutta ilmeisen vanha Alter W (20,38°N; 109,41°W) sijaitsee Robertsonin ja Ohmin välissä Alterin luoteispuolella (eli siellä missä W-kraatterin pitää Ewen Whitakerin kehittämän kellotaulusysteemin mukaisesti ollakin). Ohmin sekundäärikraatterit kirjovat Alter W:n pohjaa ja reunaa ja myös Ohmin säde pyyhkii koko kraatterin yli.

Onko Alter W:n selvä venyneisyys itä–länsi-suunnassa seurausta ainoastaan syntymisestä itää kohti viettävään rinteeseen? Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

 

Virallisesti Alter W on läpimitaltaan 51-kilometrinen. Todellisuudessa kraatteri on kuitenkin silminnähden soikea (ja hieman kulmikas, mutta ei puututa siihen tänään). Pohjois–etelä-suunnassa halkaisija on 51 km, mutta itä–länsisuuntainen läpimitta on nelisen kilometriä enemmän. Alter W on syntynyt nimettömän suuren kraatterin itäreunalle, mikä voi ainakin osan venymisestä selittää. Näppituntumalta sanoisin, että tuskin kuitenkaan ihan kaikkea. Luontaisin vaihtoehto tai lisätekijä olisi joko idästä tai lännestä tapahtunut hyvin vino törmäys, mutta sellaiset ovat tietysti harvinaisia, ja vielä epätodennäköisempää olisi, että ehkäpä kymmenen asteen kulmalla tapahtunut törmäys osuisi paikkaan, jossa rinne ja törmäyksen suunta vaikuttavat samaan suuntaan. Mutta toki epätodennäköisiäkin asioita tapahtuu. Tai ehkäpä törmäyksen ei tarvinnut olla hyvin epätodennäköisen vino, kun lievä vinous ja rinne vaikuttivat samaan suuntaan? Tämä lienee suosikkihypoteesini, ennen kuin joku tutkii Alter W:tä tai vinoja törmäyksiä rinteisiin tarkemmin.

Vaikka vinot törmäykset näkyvät reunan korkeuden muutoksina, rinne on joka tapauksessa aivan varmasti aiheuttanut sen, että Alter W:n länsireuna on kilometrin korkeammlla kuin itäreuna. Etelä- ja pohjoisreunat jäävät näiden ääripäiden väliin. Samoin käyttäytyy myös kraatterin syvyys, joka vaihtelee lännen 3,2:n ja idän 2,2 km:n välillä. Hieman ongelmallista on tosin määritellä, missä kraatterin pohja korkeussuunnassa sijaitsee, se kun koko muun kraatterin tavoin viettää kohti itää. Kraatterin pohja on myös sen verran muhkurainen, että pikaisen analyysin perusteella on hyvin vaikea luotettavasti sanoa, onko joku möykyistä hyvin voimakkaasti kulunut jäänne keskuskohoumasta.

Nimen Alter W sain Anderssonin ja Whitakerin vuoden 1982 nimiluettelossa, ja se hyväksyttiin vuonna 2006.

Päivän kraatteri: Alter K

Suunnilleen eilisen Alterin ja Peasen välissä sijaitsee 22-kilometrinen Alter K (16,22°N; 106,19°W). Se on vahvasti keski-ikäinen eli varhaisimbrinen kompleksikraatteri, jonka reunat taisivat syntyessään olla vallitsevien heikkousvyöhykkeiden hallitsemia, sillä kraatteri näyttää hieman kuusikulmaiselta. Kraatterin koillista nurkkaa murjova uurros on ilmiselvästi Orientalen törmäysaltaan heitteleen aikaansaama.

Hieman kuusikulmaisen Alter K:n koillisnurkkaa on viistänyt Orientalen törmäysaltaan heittele. Keskuskohouma on myös huomionarvoinen. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC / QuickMap / T. Öhman.

Yksi Alter K:n silmiinpistävistä piirteistä on sen aika muhkea keskuskohouma. Harvemmin tämän kokoluokan kraattereilla moista näkee. Tasaista pohjaa kraatterilla ei juuri ole, joten keskuskohouman korkeus hieman vaihtelee eri puolilla, mutta se on parhaimmillaan liki 700 m ja matalimmillaankin pitkästi yli 400 m. Läpimittaa keskuskohoumalla on viitisen kilometriä. Kraatterin syvyys vaihtelee myös hieman ollen noin 2300–2650 m.

Nimi Alter K:lle tuli Leif Anderssonin ja Ewen Whitakerin massiivisessa NASA Catalogue of Lunar Nomenclature -luettelossa vuonna 1982. Vaikka nimet olivat NASAn hyväksymiä ja yleisessä käytössä, IAU myönsi vanhat virheensä vasta vuonna 2006, jolloin satelliittikraatterien nimet saivat uudelleen virallisen aseman.