perjantai 24. tammikuuta 2020

Kuuhullu sisustaa jälleen

Keväällä 2018 kehuin hommaamaani valaisevaa kuupalloa. Nyt myös Tokmanni tarjoaa periaatteessa vastaavaa valaisevaa kuupalloa. Ostin toki senkin. Ihan vaan siksi, että satun tykkäämään kuupalloista ja erilaisista karttapalloista noin muutenkin. Alkuperäinen ostokseni on edelleen käytössä ja toimii hienosti. Se on vieläkin ehdottomasti hintansä väärti peli.

Idea palloissa on sama: 3D-tulostetaan kuupallo ja pistetään sisään valo, jonka kirkkautta ja värisävyä voi säätää. Lataus molemmissa tapahtuu mukana seuraavan USB-johdon kautta.

Halkaisijaltaan Tokmannin pallo on noin 15 cm, eli 5 cm pienempi kuin entinen. Valmistajafirman nimeä en tuolle löydä, mutta kiinalainen vekotin se toki on. Värisävyjä on kolme, eli valkoinen, keltainen ja sitten joku epämääräinen valkoisen sävy, jolle varmasti sisustuslehdistä löytyy hienoja nimiä. Etelänavalla olevasta kosketusnappulasta värit vaihtuvat ja kirkkaus muuttuu ihan sujuvasti. Katkaisinsysteemi on vaan sen verran herkkä, että värisävy saattaa vaihtua aseteltaessa palloa mukana seuraavalle palikoista koottavalle jalustalle. Näin siis vaikka sormet eivät olisi lähelläkään katkaisijaa.

Pallon akku tuntuu kestävän varsin hyvin, joten voi olla, että se kestää jopa luvatut kahdeksan tuntia. Plussaa on myös, että mukana tuli jalusta. Ja itseäni pallon keltainen värisävy miellyttää. Mutta vaikka kuinka yritän miettiä muuta positiivista sanottavaa, en mitenkään kykene kehumaan tuota yhtään enempää. On se nimittäin sen verran onneton tekele.

Pahinta Tokmannin kuupallossa on, että se on tulostettu peilikuvana. Siis itä on vasemmalla, länsi oikealla. Tähtitaivaspalloissahan tuo oli vanha tapa. Jumalat katselivat tähtitaivasta ulkoapäin, joten heille tähdistötkin näkyivät toisin päin kuin meille kuolevaisille. Näkyy moisia palloja vieläkin. Itsellänikin on yksi, liekö jostain 70-luvulta.

Vasemmalla vanha hyvä valaiseva kuupalloni, oikealla Tokmannin kauppaama onneton tekele. Lähinnä Mare Crisiumin sijainnista voi helposti päätellä, että tokmannilainen pallo on tulostettu peilikuvana, sillä lähipuolesta on muuten melko hankala saada äkkiä vilkaisten mitään tolkkua. Kuva: T. Öhman.
Kuupallon tapauksessa tuo nyt vaan on täysin älytöntä, eikä oikein historiallisestikaan perusteltavissa. Vanhat kuukartat piirrettiin ylösalaisin (siis etelä ylhäällä), jotta ne vastasivat näkymää kaukoputkessa, ei peilikuvana. Tietysti jos kaukoputkessa käyttää kulmaprismaa, silloin maisema vastaa Tokmannin peilikuvapallon tarjoamaa näkymää. Mutta eipä tuossa tietenkään sellainen ole mielessä ollut, vaan hommassa on yksinkertaisesti töpeksitty oikein kunnolla. Tokmannin kuupallon tekijäfirma ei ole yhtään ymmärtänyt mitä on tekemässä, eikä ole välittänyt senkään vertaa.

Jos tulostuslaatu olisi edes kohtalaista, voisi kai tuon peilimaailman kanssakin elää. Vaan kun se ei ole kohtalaista. Lähipuolta on pikavilkaisulla hyvin vaikea tunnistaa, koska etelän ylängöt ovat merien kanssa suunnilleen saman sävyisiä. Tai no, jos nyt ihan totta puhutaan, niin tummempiahan nuo ylängöt ovat.

Vanhassa pallossani myös Kuun etelänavan ympäristö on nähtävissä selvästi, vaikka sisällä oleva elektroniikka (tms.) sitä tummentaakin. Tokmannin pallossakin navanseudulle on kyllä tulosteltu, mutta ei siitä saa mitään selvää. Lisäksi, toisin kuin vanhassa pallossani, tässä on elektroniikkaosan ruma sauma ulkopinnalla. Käytännössä siis Tokmannin pallossa jää reilun kuuden sentin ympyrä etelässä täysin käyttökelvottomaksi. Vanhassa pallossani vain sentin läpimittainen katkaisija estää näkymien ihailun.

Vanhassa pallossani Etelänavan ympäristöstä jää noin sentin läpimittainen ympyrä näkemättä. Tokmannin pallossa kuusi senttiä katoaa, vaikka katkaisijat ovat lähes saman kokoiset. Lisäksi ulkopinnalla oleva sauma on ruma. Kuva: T. Öhman.
Amazonilta tuota vanhaa palloani saa tällä hetkellä postikuluineen hintaan 27,98 €. Tokmannin pallon hinta on kaupasta haettuna 19,95 €. Jos Tokmannia ei ole lähimailla, on halvin postimaksu Postiin 4,90 €, joten kokonaishinnaksi tulee 24,85 €. Summa summarum: Ei ole minkäänlaista järkeä hankkia tuota Tokmannin palloa.

Arvio: *+ (+ tulee siitä, että mukana on jalusta, ja että tuo sentään toimii kuten luvattu)

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Kuun kadonneet vuoret

(Tämä juttu ilmestyi myös Ursan Kraatterin reunalta -blogissani hieman maltillisemman mittaisena versiona. Osat, jotka ovat vain tässä versiossa, on merkitty kursiivilla.)

Kuun pinta on maapalloon verrattuna muinainen. Ihmisen ajantajun näkökulmasta se on myös käytännössä lähes muuttumaton. Silloin tällöin syntyy pieniä uusia törmäyskraattereita, ja kuunjäristykset aiheuttavat joskus vyöryjä samalla kun kalliolohkot saattavat hieman nitkahtaa toistensa suhteen. Pääsääntöisesti Kuussa ei kuitenkaan nykyisin tapahdu oikeastaan mitään. Silti sen kartoille on ilmestynyt ja niiltä on kadonnut viimeisen parinsadan vuoden kuluessa lukuisia mahtavia vuorijonoja.

Kuun vuoristot nimetään enimmäkseen maapallon vuoristojen mukaan. Tutuimpia ovat Imbriumin altaan reunan muodostavat Karpaatit, Apenniinit, Kaukasus ja Alpit. Imbriumin yhteydestä löytyy myös kuuhavaitsijoiden suosikkikohteen, Sinus Iridumin eli Sateenkaarilahden muodostavat Jura-vuoret. Hiukan epämääräiset Pyreneet puolestaan kohoavat Mare Nectariksen itärannalta.

Kuun läntisellä pallonpuoliskolla Oceanus Procellarumin eli Myrskyjen valtameren länsirannan tuntumassa on ikivanha 164-kilometrinen laavalla täyttynyt kraatteri Struve. Se on sikäli poikkeuksellinen kraatteri, että se on nimetty kolmen ihmisen mukaan. He olivat maineikkaaseen preussilais–venäläiseen tähtitieteilijäsukuun kuuluneet Friedrich Georg Wilhelm von Struve (isoisoisä, 1793–1864), Otto Wilhelm von Struve (isoisä, 1819–1905) ja Otto Struve (poika, 1897–1963). Tähtitieteilijä-Struveja olisi riittänyt enemmänkin, mutta ilmeisesti Gustav Wilhelm Ludwig von Struven (isä, 1858–1920) ja Karl Hermann von Struven (setä, 1854–1920) ansioita ei katsottu riittäviksi Kuun pinnalle, vaikka viimeksi mainittu saikin nimiinsä asteroidi 768 Struveanan kolmasosan.

Isoisoisä-Struve lienee nykyisin Suomessa tunnetuin suvun edustaja, sillä hän oli Struven ketjuksi kutsutun Jäämereltä Mustallemerelle ulottuneen kolmiomittausketjun luoja. Ketju on UNESCOn maailmanperintökohde, joka nykyisin levittäytyy kymmenen valtion alueelle. Kuusi sen Suomessa sijainneista mittauspisteistä on otettu mukaan varsinaiseen maailmanperintökohteeksi luettavaan ketjuun. Todellisuudessa pisteitä oli toki tuntuvasti enemmän. Struven ketjun avulla selvitettiin aiempaa tarkemmin Maan muoto ja koko.

Struven pohjoispuolella on nykykartoissa 103-kilometrinen Russell. Se sai oman nimensä vasta 1960-luvulla tähtien väriä (spektriluokkaa) ja kirkkautta kuvaavasta HR-diagrammista tutun Henry Norris Russellin (1877–1957) mukaan. Struven ja Russellin reunat ja laavatäytteiset pohjat ovat yhtyneet, ja ne muodostavat kahden varsin vaatimattoman ja pahasti rähjääntyneen kraatterin parin.

Nopeasti hyvin hetteikköiseksi muuttuvana tarinan sivupolkuna kerrottakoon, että 1700-luvun loppupuolen suurelle kuuhavaitsijalle Johann Schröterille (1745–1816) Struve–Russell kulki nimellä Lichtenberg. Hämäyksen vuoksi nykyinen Lichtenberg sijaitsee hieman Russellin koillispuolella. 

1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella Struve–Russell tunnettiin nimellä Otto Struve. Nimi ei tullut kaukonäköisesti tuolloin vielä syntymättömän Otto Struven, vaan isoisä Otto Wilhelm Struven mukaan. Nykyistä Struve–Russellin Struve-puolikasta ei tietenkään pidä sotkea siihen Struveen, joka sijaitsi Kuun vastakkaisella reunalla. Se kulki sittemmin nimellä Mare Struve ja tunnetaan nykyisin pienenä laavatasankona nimeltä Lacus Spei (Toivon järvi). Kaikki tämä on tietysti tavattoman sekavaa ja juuri siksi niin viehättävää. Tällä ei myöskään ole tarinan jatkon kannalta oikeastaan minkäänlaista merkitystä.

Hankalahko sijainti ja 1800-luvun alkuvuosikymmenten kaukoputkioptiikka lienevät olleet osasyinä siihen, että yksi 1800-luvun merkittävimmistä kuututkijoista, saksalainen Johann Heinrich von Mädler (1794–1874), ei antanut Struvelle tai Russellille nimeä lainkaan. Sen sijaan – nykysilmin tarkastellen hieman erikoisesti – hän nimesi kaksikon länsireunan Montes Hercyniiksi, eli Herkynisiksi vuoriksi.

Herkyniset vuoret eli Montes Hercynii Beerin ja Mädlerin Mappa Selenographica -kartassa vuodelta 1834. Nykyisille Russell-, Struve- ja Eddington-kraattereille Mädler ei antanut nimiä lainkaan. Kuva on käännetty vastaamaan nykyistä kartografista käytäntöä, joten pohjoinen on ylhäällä ja länsi vasemmalla.

Herkyniset vuoret sijaitsevat siis varsin kaukana lännessä. Vuoristo kohoaa parhaimmillaankin vain vajaan kilometrin ympäröivän laavatasangon pinnasta ja on varsin loivapiirteinen. Lisäksi vähänkään epäsuotuisamman libraation aikaan perspektiivi litistää vuoriston kapeaksi rannuksi aivan Kuun reunaan. Niinpä sen todellista olemusta voi joskus olla hieman hankala hahmottaa. Tätä harmitteli myös maineikas englantilainen kuuhavaitsija ja -tutkija Thomas Gwyn Elger (1836–1897). Hän kuitenkin totesi Herkynisten vuorten muistuttavan enemmän Maan vuoria kuin esimerkiksi Imbriumia ympäröivät vuoristot.

Herkyniset vuoret olivat 1800-luvun kuututkijoille mielenkiintoinen, mutta haastava kohde. Tällaista vuoristoa on kuitenkin nykyisiltä Kuun kartoilta turha etsiä. Eivätkä Herkyniset vuoret Maan kartoiltakaan järin tuttuja ole, vaikka niistäkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen tiedepiireissä puhuttiin. Herkynisten vuorten nousun ja tuhon takana onkin sinne tänne rönsyilevä yhdistelmä mytologiaa, historiaa, geologiaa ja kartografiaa.
Montes Hercyniin pohjoisosa tulossa esiin Kuun yöpuolelta illalla 10.12.2019 klo 20.20 ja 20.32. Nikon Coolpix P900 ja kevyehkö photoshoppaus. Kuva: T. Öhman.

Herkyniset vuoret topografisessa kartassa vuodelta 1964. Otto Struve on lyhentynyt O Struveksi, eikä Russellilla ja Eddingtonilla ole vielä nimeä. Kuva: Army Map Service / Corps of Engineers / LPI.

Jo muinaiset kreikkalaiset…

Herkyninen metsä (Hercynia Silva) lienee tänä päivänä hieman tutumpi käsite kuin Herkyniset vuoret. Antiikin oppineille Herkyninen metsä nimittäin muodosti kohtalaisen tarkasti tunnetun Euroopan pohjoisrajan. Gaius Julius Caesarin (100–44 eaa) gallialaissotia käyneille legioonille se oli este matkalla germaanien kimppuun. Pohjoissuunnassa marssi synkän, Caesarin kirjaamien (tai yleisen käsityksen mukaan jonkun tuntemattomaksi jääneen, Caesarin tekstiin lisäyksiä tehneen haamukirjoittajan) uskomusten mukaan alkuhärkien ja yksisarvisten asuttaman metsän läpi olisi kestänyt ilman ylimääräisiä varusteitakin yhdeksän päivää. Sivumennen sanoen, näitä Caesarin yksisarvisia kutsutaan Suomessa tylsästi vain poroiksi.

Idän suuntaan tilanne oli paljon pahempi, sillä matkaan olisi tärväytynyt mitä tahansa kahdesta kuukaudesta ylöspäin. Kukaan ei näet Caesarin aikoihin varmuudella tiennyt, kuinka kauaksi itään Herkyninen metsä oikein jatkuu.

Herkyninen metsä olikin valtava alue, joka ulottui lähinnä Reiniltä itään. Schwarzwald nykyisen Saksan lounaiskulmassa muodosti Herkynisen metsän länsilaidan. Idässä metsä ylsi Böömin kautta Karpaateille, käytännössä lähes Mustallemerelle saakka. Nyky-Euroopassa tästä metsästä on jäljellä vain rippeitä.

Herkyninen metsä peitti Herkynisiä vuoria. Niistäkin ovat kertoneet lukuisat antiikin historiasta tutut henkilöt Aristoteleestä (384–322 eaa) alkaen. Hän hämmästeli, että Herkynisillä vuorilla joet virtaavat pohjoiseen. Moinen oli merkillistä, sillä huomattavista joista vain Niilin tiedettiin virtaavan kohti pohjoista. Neljäsataa vuotta myöhemmin Vesuviuksen tulivuoren myrkyllisiin kaasuihin kuollut Plinius vanhempi (23–79 jaa) puolestaan kertoi Luonnonhistoriassaan niin Herkynisistä vuorista kuin Herkynisen metsän mystisistä eläimistäkin.

Kreikkalaisessa mytologiassa Herkyna oli nymfi, jonka suurin meriitti oli olla manalan osa-aikaiseksi valtiattareksi päätyneen Persefonen lapsuuden ystävä. Yksi työpaikka ei riittänyt tuolloinkaan, sillä Persefonen kesätyönä oli toimia kasvillisuuden ja viljavuuden jumalattarena. Kasvit kuihtuivat syksyllä kun Persefone palasi vakipaikkaansa manalaan.

Herkynakin sai nimensä pysyvästi historiaan, sillä hänen, nuoren Persefonen ja erään vikkeläliikkeisen hanhen ansiosta jo muinoin keskisessä Kreikassa Livadeian kaupungin läpi virtaava joki nimettiin Herkynaksi.

Kohtalaisen epäselvää lienee, miten Herkyna ja Herkyninen metsä oikeastaan liittyvät toisiinsa. Yleensä nimittäin väitetään, että Herkyninen metsä sai nimensä ilmeisesti jo protokelttiläisestä tammea tarkoittavasta sanasta. Samaa juurta lienee myös meikäläinen perkele. Niinpä olisi täysin perusteltua kutsua Herkynisiä vuoria paljon paremmin suomalaiseen suuhun sopivasti Perkeleellisiksi vuoriksi.

Herkynisten vuorten nousu ja tuho

Niin Kuussa kuin Maassakin Herkynisten vuorten synnyn takana on kumpaisenkin planeetan tärkein geologinen prosessi: Kuussa kraatteroituminen, Maassa laattatektoniikka. Maassa poimuvuoristot syntyvät litosfäärilaattojen törmäilyn seurauksena. Laatat työntyvät toistensa alle, sulavat osittain, synnyttävät tuliperäistä toimintaa, poimuttuvat ja siirrostuvat.

Maan Herkyniset vuoret muodostuivat muutama sata miljoonaa vuotta sitten devoni- ja kivihiilikausilla, kun Gondwanan ja Lauraasian muinaismantereet hitsautuivat kiinni toisiinsa. Tästä on yhä jäljellä matalahkoja vuorijonoja Pohjois-Amerikan itäosan eteläisiltä Appalakeilta Mauritaniaan, Iberian niemimaalle, Englantiin (mm. Cornwall ja Devon), Ranskaan (mm. Keskusmassiivi), Saksaan (mm. Harz) ja itäiseen Eurooppaan saakka. Samassa rytäkässä syntyi viimeisin supermanner, Pangaia (eli Pangaea eli Pangea). Kaikkien näiden euroopanpuoleisten vuoristojen syntyä kutsutaan nykyisin useimmiten variskilaiseksi, yhä harvemmin herkyniseksi (tai herkyyniseksi, tai hercyniläiseksi) ja silloin tällöin myös armorikalaiseksi vuorijonopoimutukseksi.

Kuussa laattatektoniikkaa ei ole koskaan ollut. Kuun vuoristot ovatkin enimmäkseen törmäysaltaiden tai suurten kraatterien reunoja. Myös niillä esiintyy siirrostumista ja poimuttumista, sekä sulaneen aineksen kerrostumista reunan päälle. Tähän yhtäläisyydet Maan poimuvuoristojen kanssa sitten päättyvätkin, sillä syntymekanismin ohella myös Maan ja Kuun vuoristojen synnyn aikaskaala on aivan erilainen. Maan poimuvuoristojen synty kestää kymmeniä miljoonia vuosia, mutta Kuun altaiden reunojen suurimmatkin vuoristot ovat käytännössä valmiita tunnin sisällä törmäyshetkestä.

Myös iässä on eroa, sillä Kuun Herkynisten vuorten ikä on reilua kertaluokkaa suurempi kuin Maan kaimojensa, eli nelisen miljardia vuotta. Suhteellisesti tarkastellen Maan ja Kuun Herkynisissä vuorissa on kuitenkin samanlaisia piirteitä: molemmat ovat selvästi vanhempia ja sen myötä kuluneempia kuin vaikkapa Alpit tai Apenniinit.
Herkynisten vuorten olemus selvisi kunnolla vasta Yhdysvaltain kuuohjelman myötä 1960-luvun loppupuolella. Tässä alkuperäisestä rajatussa kuvassa Herkyniset vuoret ensimmäisen kerran lähes koko Kuun pinnan kartoittaneen Lunar Orbiter IV -luotaimen kuvassa kesältä 1967. Struve H:n läpimitta on noin 21 km. Kuva: LO-IV-182-H3 / NASA / LPI / T. Öhman.


Nykygeologiassa ei enää kovin usein puhuta herkynisestä vuorijonopoimutuksesta, vaan yleensä siitä käytetään nimitystä variskilainen vuorijonopoimutus. Vaikka niitä pääsääntöisesti pidetään synonyymeinä, alkujaan termeillä variskilainen ja herkyninen oli kuitenkin selvä ero. Variskilaisista vuorista kirjoitti geologiaan suurimpiin nimiin kuulunut itävaltalainen Eduard Suess (1831–1914) vuonna 1886. Hän tarkoitti niillä vain Ranskan Keskusmassiivin itäpuolisia vanhoja vuoristoja.

Vuotta myöhemmin ranskalainen Marcel Bertrand (1847–1907) loi nykyisessä mielessä käsitteen Herkyniset vuoret, tarkoittaen niillä sekä Suessin Variskilaisia että Armorikalaisia vuoria. Termit siirtyivät myös saksalaisten kaivosmiesten kieleen: variskilaiset siirrokset ja raot olivat lounas–koillinen-suunnassa, herkyniset puolestaan kulkivat kaakko–luode-suunnassa. Olisi siis ollut huomattavasti järkevämpää, että termit olisi pidetty erossa toisistaan, tai ainakin että herkynisestä vuorijonopoimutuksesta olisi tullut kaiken kattava yleistermi variskilaisen sijaan. Toisin kuitenkin kävi, ja nyt Bertrandin Herkyniset vuoret ovat vähin erin katoamassa kielestä.

Suomessa Herkyniset vuoret suunnilleen Suessin tai Bertrandin tarkoittamassa merkityksessä ovat olleet tuttuja vähintään 1900-luvun alusta. Wilhelm Ramsay (1865–1928) kirjoitti Pentti Eskolan (1883–1964) suomentamana ”hercyniläisestä vuorenpoimutuksesta” Geologian perusteissaan vuonna 1909. Monialainen I. K. Inha (1865–1930) mainitsi teoksessaan Saksanmaa (1910) paitsi Herkynisen metsän, myös ”herkynisen suunnan” Saksan vuoristojen rakennegeologiaa kuvaillessaan.

Kuun Herkynisten vuorten esiintyminen suomalaisessa kirjallisuudessa lienee puolestaan melkoisen niukkaa. ”Hercyniset vuoret” löytyvät Ursan vuonna 1947 julkaiseman mainion Tähtitieteen harrastajan kirjan kuukartasta. Omaa kirjahyllyäni penkomalla en tuota ennen tai sen jälkeen löytänyt suomalaisista kirjoista ainuttakaan muuta mainintaa.

Virallisesta Kuun nimistöstä Montes Hercynii katosi neljän muun vuoriston ohella vuonna 1970. Syynä oli, ettei Herkynisiä vuoria pidetty riittävän helposti identifioitavina. Selitys on jokseenkin ontuva, sillä kyllähän Herkyniset vuoret rajautuvat hyvin selvästi ympäröivään laavatasankoon, toisin kuin vaikkapa Mare Serenitatiksen ja Mare Crisiumin välisellä ylängöllä kohoavat Taurus-vuoret.

Lopputulos kuitenkin on, että aivan kuten Maassakin, myös Kuussa Herkyniset vuoret ovat hiljalleen häipymässä historiaan hämärään. Kuuromantikolle nykytilanne on tietenkin hieman haikea. Vaan ainakin jäljellä on monivivahteinen tarina, jota muistella kaukoputken ääressä.

Herkynisiä havaintoja

Englantilainen kuuhavaitsemisen ja -piirtämisen mestari Harold Hill (1920–2005) toteaa kauniissa kirjassaan A Portfolio of Lunar Drawings Herkynisistä vuorista mm. seuraavaa: “…it is of absorbing interest to watch and record the peaks of the western border coming into view from the lunar night.” Seuraava hyvä tilaisuus uppoutua Hillin tapaan Kuun yöstä näkyviin tulevien Herkynisten vuorten huippujen havaitsemiseen on lauantaiaamuna 8.2.2020. Viiden kieppeillä Kuu on vielä kohtalaisen korkealla, ja Herkyniset vuoret ovat juuri tulleet näkyviin. Libraatiokin on tuolloin jokseenkin suotuisa. Tilanne on hyvin samankaltainen kuukautta myöhemmin sunnuntai-iltana 8.3.2020 yhdeksän maissa.
Kuu lauantaiaamuna 8.2.2020 klo 05.00. Valaistusolosuhteet ovat hyvin samankaltaiset sunnuntai-iltana 8.3.2020 noin klo 21.00. Kuva: NASA GSFC / Scientific Visualization Studio / Ernie Wright.

Herkyniset vuoret Auringon jo noustua
korkeammalle 10.1.2020 klo 00.53.
Celestron 8, 15 mm Plössl, Canon Ixus  70
-digipokkari ja hieman överiksi vedetty
photoshoppaus. Kuva: T. Öhman.
Kenties kaikkien aikojen parhaan kuuoppaan Exploring the Moon through Binoculars and Small Telescopes (1969, 1984) kirjoittaja Ernest H. Cherrington Jr. ei yleensä kirjassaan anna juurikaan tilaa epäilyttävillä havainnoille. Herkynisten vuorten kohdalla hän kuitenkin tekee osittain poikkeuksen. Hän nimittäin mainitsee, että Herkynisten vuorten ollessa iltaterminaattorilla (siis vähenevän sirpin aikaan), ei vuorista lankea varjoa laisinkaan. Tämä saa hänet toteamaan, että vuorenrinteen täytyy olla hyvin loiva. Nuorempiin Kuun vuoristoihin nähden näin tietysti onkin, mutta esimerkiksi tuliperäisiin doomeihin verrattuna Herkyniset vuoret silti ovat jyrkkärinteisiä.

Vielä hurjemmaksi Cherrington äityy epäillessään, ettei kyseessä olisi vuoristo lainkaan. Vaihtoehtoista selitystä hän ei tosin tarjoile. Mielenkiintoinen on myös Cherringtonin maininta, jonka mukaan nimeä Herkyniset vuoret olisi joskus käytetty niiden kanssa yhdensuuntaisesta, vielä kauempana lännessä sijaitsevasta vuorijonosta. Sellaisesta hän ei kuitenkaan itse suotuisankaan libraation aikaan ole nähnyt jälkeäkään. Todellisuudessa sellaista ei tietenkään ole olemassa, mutta ei ole laisinkaan poissuljettua, etteikö sopivassa valaistuksessa tuollainenkin illuusio voisi vaikkapa länsipuolen haamukraattereiden harjoista syntyä. Vaikka Herkyniset vuoret ovatkin kadonneet, kannattaa niitä siis silti havaita aina kun mahdollista on!


Kiitokset Jari Kuulalle niin Kuun kuin Maankin Herkynisiä vuoria ja -metsää koskeneista kommenteista.
 
Muokkaus 22.1.2020: Poistettu mannerlaatan pitäminen litosfäärilaatan synonyyminä. Kiitokset FT Elina Lehtoselle huomautuksesta ja tämänhetkisistä termisuosituksista!

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Puolivarjopimennys kuvina

Viime perjantai-illan Kuun puolivarjopimennys oli yksi rennoimmista kokemistani pimennyksistä. Kun oli pimennyksen suunta ja korkeus alusta loppuun tarkistettuna, ei tarvinnut hötkyillä minkään suhteen, vaan koko pimennyksen saattoi seurata kun vaan astuin muutaman metrin kuistiltani sivuun. Joskus nuorempana olisi ehkä viitsinyt katsella koko touhun alusta loppuun, mutta nyt laiskuus ja mukavuudenhalu vei voiton, joten kuvasin koko pimennyksen kymmenen minuutin välein, ja olin muut ajat sisällä lämpöisessä.

Pimennys oli sikälikin merkillinen, että pilvet saapuivat vasta maksimin jälkeen. Ei tässä maailmassa näköjään voi enää luottaa mihinkään. Pilvet olisivat tietysti saaneet pysyä poissa, mutta tuottivat ne sentään himmean 22°:n renkaan ja onnettoman kehän. Ainoastaan yksi kymmenminuuttinen jäi välistä (noin klo 22.48) sen vuoksi, ettei Kuusta näkynyt pilvien läpi jälkeäkään. Ihan lopussa pilvi sitten taas hieman oheni, ja myöhemmin yöllä keli oli taas täysin selkeä.

Alla jokunen kuvatus pimennyksestä. Kaikki on kuvattu Nikon Coolpix P900:lla ja enemmän tai vähemmän käsitelty Photoshopilla.

Klo 19.37 Kuun eteläreuna oli tummunut jo niin paljon, että pimennyksen saattoi jo varmuudella nähdä paljainkin silmin.

Täysin samoilla kameran asetuksilla (f/6,5; 1/500 s; ISO 100; f=428 mm) ja käsittelyillä tehty kuvapari maksimista (oikealla) ja tilanteesta reilut puoli tuntia ennen sitä.
Hillitysti käsitelty kuva maksimivaiheesta klo 21.10.
Animaatio alkaa klo 19.03 (eli hetki ennen pimennyksen alkua) ja jatkuu sitten pimennyksen alusta klo 19.08 lähtien noin 10 minuutin välein maksimiin eli klo 21.10 saakka (vai meniköhän vielä siitä 10' edemmäksi?) ja hyppää sitten viimeiseen ruutuun pimennyksen päättyessä klo 23.12 (koska pilvien läpi kuvaaminen teki koko pimennyksen mittaisesta animaatiosta aivan karmean näköisen). Koska kuvat on otettu kameran kuuautomatiikalla, joka muuttaa aukkoa ja valotusaikaa, eivät peräkkäisten ruutujen kirkkaudet ole toistensa suhteen vertailukelpoisia. Ja kuten näkyy, kuvien kohdistuksen tein käsin, joten tutajaahan tuo lopputulos. Mutta saanee tuosta jonkunmoisen käsityksen asiasta.

Himmeä 22°:n rengas klo 21.50.

Hyvin pliisu kehä klo 23.11, eli minuutti ennen
pimennyksen virallista päättymistä.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Kun Kuu peitti tähden

Kuulla on sellainenkin hauska tapa, että se silloin tällöin radallaan kulkee Maasta katsottuna kohtalaisen kirkkaan tähden editse. Tähti jää siis Kuun peittämäksi. Tämän vuoksi tällaisia tapahtumia kutsutaan kokolailla loogisesti tähdenpeitoiksi.

Kuu Äänekoskella 9.1.2020 noin klo 18.59. Nikon Coolpix
P900, kevyehkö Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman.



Aiemmin harrastajien tekemillä tähdenpeittojen tarkoilla ajoitushavainnoilla oli runsaasti tieteellistäkin merkitystä. Niiden avulla pystyttiin esimerkiksi määrittämään aiempaa tarkemmin Kuun rataa, sen reunan muotoa, maapallon pyörimisliikkeen epätasaisuuksia, sekä löytämään uusia kaksoistähtiä, joiden komponentit kiertävät hyvin lähellä toisiaan. Nykyisin Kuun aiheuttamien tähdenpeittojen tieteellinen merkitys on vähentynyt huomattavasti, mutta aurinkokunnan pienkappaleiden aiheuttamat tähdenpeitot ovat edelleen merkittäviä tutkimuskohteita. Tuore esimerkki on asteroidi (486958) 2014 MU69:n eli Ultima Thulen eli  nykyiseltä viralliselta nimeltään Arrokothin aiheuttama tähdenpeitto, josta tehtyjen havaintojen perusteella pystyttiin pääpiirteissään päättelemään sen muoto jo ennen kuin New Horizons -luotain teki ohilentonsa.

Vaikka kovin paljon tiedettä ei tähdenpeitoilla enää tehdäkään, on niitä kuitenkin mukava katsella. Ainakin minua on aina viehättänyt havaita omin silmin, että kosminen kellokoneisto toimii tarkasti ennustusten mukaisesti. Eilen 9.1.2020 peittyi Kaksosten jaloissa paljain silmin suht valosaasteisellakin taivaalla näkyvä punainen jättiläistähti Tejat eli µ Geminorum. Lähes täysikuun vierestä sen näkemiseen toki tarvittiin kiikaria.

Täytyy tunnustaa, että eilinen komea tähdenpeitto pääsi yllättämään. Niin on käynyt monesti ennenkin. Siihen ei kyllä ole mitään kunnolla perusteltavaa syytä, sillä Ursa tarjoaa erinomaiset tähdenpeittoennusteet eri paikkakunnille. Seuraava lähes yhtä kirkas tähdenpeitto näkyy tapahtuvan aamulla 7.2., kun Kaksosten vyötärön Wasat eli δ Geminorum peittyy. Sitä ennen toki himmeämpiä tähdenpeittoja tapahtuu lukuisia. Kannattaa katsella. Ja muutaman tunnin päästä kannattaa katsella Kuun puolivarjopimennystä.

µ Geminorum hieman ennen peittymistään Kuun taakse 9.1.2020 noin klo 19.23. Kirkas Kuu ja pimeä taustataivas on käsitelty pikaisesti erikseen jotta ne näyttäisivät suunnilleen järkeviltä. Niinpä kuvaa ei kannata syynätä turhan tarkkaan, koska jälki on aika rumaa. Nikon Coolpix P900 ja Photoshop. Kuva: T. Öhman. 

torstai 9. tammikuuta 2020

Vuosikymmenen ensimmäinen kuunpimennys

Viime tammikuun täydellinen kuunpimennys oli upea, joskin kieltämättä melkoisen kylmä kokemus. Vuoden 2018 tammikuussa pimennys jäi omasta havaintopaikastani katsellen täysin pilvien taakse. Nyt, reilua vuorokautta ennen uuden vuosikymmenen ensimmäisen pimennyksen alkua, sääennuste vaikuttaa suht lupaavalta niin pilvien kuin pakkasenkin suhteen. On se Föhn-tuuli vaan kiva.

Tällä kertaa, siis huomenna perjantaina 10.1.2020 on kuitenkin tarjolla ainoastaan puolivarjopimennys. Sitäkin kannattaa havaita, sillä se on ainoa tämän vuoden pimennyksistä, jonka voi nähdä koko Suomessa. Lisäksi pimennys on puolivarjopimennykseksi varsin syvä, sillä Kuu pyyhkäisee aivan täysvarjon vierestä. Kesäkuun alun puolivarjopimennys ei näy Pohjois-Suomessa ja on muutenkin hyvin mitätön tapaus, sillä valoisalla kesätaivaalla viilettävä Kuu ei mene järin läheltä täysvarjoa. Kehno on tilanne myös marraskuun lopussa, jolloin pimennys näkyy vain aivan pohjoisimmassa Suomessa, ja sielläkin huonosti. Ja marraskuu on tietenkin kaikkein pilvisin kuukausi. Tämän vuoden kuunpimennysten kannalta nyt on siis käsillä selvästi paras hetki.

Tällä kertaa pimennyksessä on sekin hyvä puoli, että Kuu kulkee Maan varjon pohjoispuolelta (siis ”yläpuolelta”). Toisin sanoen eniten pimentyvä alue on Kuun eteläistä ylänköä. Tällä alueella heikko tummeneminen on oman kokemukseni perusteella paljon helpommin havaittavissa kuin Oceanus Procellarumin, Mare Frigoriksen ja Mare Imbriumin epätasaisen tummien laavatasankojen ja ylänköplänttien kirjomalla pohjoisella alueella. Pitkän linjan havaitsijakollegat Veikko Mäkelä ja Paula-Christiina Wirtanen ovat kyllä ansiokkaassa Zeniitin pimennysjutussaan päinvastaista mieltä. Äkkiseltään en löydä kirjahyllystäni tai netistä vahvistusta kumpaankaan suuntaan. Voi hyvin olla, että olen elänyt itsesuggestion luomassa harhakuvitelmassa kaikki nämä vuosikymmenet. Vaikea olisi kyllä tunnustaa moista, järkeni kun selkeästi vannoo sen nimiin, että ylänköpimentymiset ovat helpompia havaita. Vaan järkeeni ei kyllä välttämättä ole luottamista. Mielenkiintoinen ongelma.

Oli miten oli, ajankohdaltaan perjantain pimennys on keskimääräisen havaitsijan kannalta kutakuinkin ideaalinen. Kuu nousee jo iltapäivällä. Pimennys alkaa itäisellä taivaalla klo 19.08 Kuun ollessa mukavasti jo 25°:n korkeudella (Äänekoskelta nähtynä). Tuolloin ei tosin käytännössä Kuussa huomaa vielä mitään muutosta. Maksimi on pari tuntia myöhemmin klo 21.10 Kuun ollessa itäkaakossa 38°:n korkeudella. Pimennyksen siis pitäisi olla hyvinkin selvästi näkyvissä Kuun eteläosien tummumisena. Vielä toiset pari tuntia, ja pimennys on päättynyt klo 23.12.

Kuu laskee vasta lauantaina aamupäivällä, joten pimennyksen jälkeen on hyvä havaita vaikkapa Kuun kirkkaus- ja värieroja, jotka kertovat mielenkiintoista tarinaa pinnan koostumuksesta ja osin sen iästä, sekä erilaisista pintaa muokanneista geologisista prosesseista. Kirkkaus- ja värivaihtelut ovat parhaiten nähtävissä juuri täydenkuun aikaan, jolloin varjot eivät ole sotkemassa näkymiä, joten nyt kannattaa käyttää tilaisuus hyödyksi.

Kuun puolivarjopimennys 10.1.2020 klo 19.08–23.12 Äänekosken horisontin mukaan. Kuun nousu- ja laskusajat sekä suunnat ja korkeudet laskettu CalSky:lla.


Aika
Suunta
Korkeus
Nousu
14.28
032°
Alku
19.08
089°
25°
Maksimi
21.10
118°
38°
Loppu
23.12
153°
48°
Lasku
10.24
325°